Sali 403

HARVASSA PAIKASSA minuutit matavat yhtä hitaasti kuin oikeustalon käytävillä. Marraskuisena torstaiaamuna Helsingin käräjäoikeuden salin 403 edessä odotellaan Hassan Ghedin oikeudenkäynnin alkamista. Sen piti alkaa yhdeksältä. Kello lähestyy jo puolta yhtätoista, ja Ghedin oikeusavustaja varatuomari Jari Kinnunen huomaa unohtaneensa käydä lisäämässä kolikoita parkkimittariin.
”Voi perhanan perhanan perhana. Voi saatanan saatanan saatana”, Kinnunen manaa ja poistuu hisseille.
Hassan Ghedi istuu synkän oloisena sohvalla. (Hassan Ghedi ei ole hänen oikea nimensä. Jutussa esiintyvien syytettyjen, asianomistajien eli rikoksen uhrien ja todistajien nimet on vaihdettu yksityisyyden suojan turvaamiseksi.) Häntä syytetään neljästä eri rikoksesta: petoksesta, törkeästä petoksesta, rekisterimerkintärikoksesta ja huumausainerikoksesta.
Rikokset on tehty vuosia sitten, ja tämä on jo neljäs kerta, kun niitä yritetään käsitellä oikeudessa. Aiemmat yritykset ovat tyssänneet siihen, että joku asianosaisista ei ole saapunut paikalle. Tänään kaikki ovat läsnä, mutta nyt joudutaan odottamaan lautamiehiä.
”Vittu tää on aina tämmöstä”, sanoo yksi jutun asianomistajista, keski-ikäinen mies, jota kutsun Tuppuraiseksi. Tuppurainen ansaitsee leipänsä vuokraamalla kuorma-autoja ja muuta kuljetuskalustoa Vuosaaren satamassa. Hänen seurassaan istuu Harley-Davidson-takkiin pukeutunut partasuu, joka puheista päätellen toimii samalla alalla. Miehet keskustelevat moottoreista.
Toinen asianomistaja, nuori huivipäinen nainen Aiyana Dirie, vilkuilee hermostuneena kelloaan. Hänen pitäisi olla puoliltapäivin palauttamassa ammattikorkeakoulun lopputyötään. Dirie ei ole koskaan ennen tavannut rikoksista syytettyä Hassan Ghedia, mutta juuri Ghedin vuoksi hän joutui viisi vuotta sitten hankaluuksiin veroviranomaisten ja ulosottomiehen kanssa. Ghedi oli väärentänyt Dirien nimen yrityksensä palkkakuitteihin, minkä vuoksi Dirielle määrättiin yli kolmentuhannen euron jäännösvero, josta hän ei selviytynyt.
Sali 403 sijaitsee Helsingin oikeustalon neljännen kerroksen perimmäisessä nurkassa. Pitkän käytävän varrella on vieri vieressä samanlaisia pieniä saleja, ja niin on myös kerroksissa yksi, kaksi ja viisi. Niissä käsitellään vuosittain noin kymmenentuhatta rikosjuttua, eli noin 15 prosenttia kaikista rikoksista, jotka Suomessa käräjille päätyvät.
Olen valinnut salin 403 satunnaisotannalla. Aion istua siellä yhden kuukauden, jotta saisin selville, minkälaisia rikoksia Suomessa tehdään ja minkälaisia tuomioita niistä määrätään. Lehtiä lukemalla rikollisuudesta saa vääristyneen kuvan, sillä uutisiksi päätyvät vain kaikkein kuohuttavimmat tapaukset: perhesurmat, isot huumejutut ja sen sellaiset.
Yksi yleinen harhaluulo on se, että rikoksia tehtäisiin koko ajan enemmän kuin ennen. Näin ei ole. Viime vuonna poliisin tietoon tuli 417 500 rikosta, mikä oli 1,7 prosenttia vähemmän kuin edellisenä vuonna. Paljon huimempi on pudotus vuodesta 1990, jolloin poliisi sai tietoonsa hitusen yli puoli miljoonaa rikosta – lähes kolmesataa rikosta enemmän päivässä kuin nykyään. Osa pudotuksesta johtuu tosin tilastointitapojen muutoksesta.
Paljon rikollisuutta jää tietysti myös piiloon. Esimerkiksi talousrikoksista ja ympäristörikoksista suuri osa ei koskaan tule ilmi, ja kriminologien tutkimukset osoittavat, että myös perheväkivallan uhrit jättävät usein rikosilmoituksen tekemättä.
Oikeussaleissa käsitellään vain pieni osa niistä rikoksista, joista tehdään tutkintapyyntö poliisille. Vuonna 2013 Suomen käräjäoikeuksissa ratkaistiin yhteensä 60 700 rikosasiaa. Viime vuoden lukua ei ole saatavilla, koska Tilastokeskus lopetti säästösyistä kyseisen tilaston kartuttamisen.

JO ENSIMMÄISENÄ päivänä oli käynyt selväksi, että oikeus toimii hitaasti. Aamun ensimmäiseksi jutuksi salissa 403 oli merkitty viisi vuotta sitten tapahtunut joukkotappelu. Saliin astui vain yksi syytetyistä, 39-vuotias irakilaismies Abdul Tamini, ja niinpä käräjätuomari ilmoitti, että asiaa ei voida vieläkään käsitellä. Tamini kiihtyi ja nousi seisomaan.
”Herra tuomari, vetoan teihin, jotta tämä asia voitaisiin vihdoin käsitellä. En saa tämän asian vuoksi työlupaa eikä vaimoni ja kolmivuotias tyttäreni pääse maahan. Vetoan teihin Koraanin nimissä, haluan rangaistukseni...”, hän aneli englanniksi. ”Saddam Hussein murhasi kolme miljoonaa ihmistä, ja hän sai tuomionsa puolessatoista vuodessa. Miten on mahdollista että tämä jatkuu ja jatkuu? Olen soittanut kymmenen kertaa ja pyytänyt...”
Tuomari komensi miehen istumaan ja ryhtyi sitten neuvonpitoon syyttäjän ja oikeuden sihteerin kanssa. Kävi ilmi, että syyttäjä ei enää edes halunnut tappelupukareita oikeuden eteen: kaksi heistä oli jo karkotettu maasta, ja osa oli lähtenyt oma-aloitteisesti, joten juttua ei luultavasti käsiteltäisi koskaan.
”Ihan turhaan hän laukkaa täällä. Nytkin on tullut vaikkei ole haastettu”, syyttäjä mutisi ja luki syytekirjelmää puoliääneen: ”Lyönyt ja potkinut maassa makaavaa asianomistajaa... Asianomistaja vaatii vankeusrangaistusta. Tämän vuoksi maahanmuuttovirasto ei myönnä oleskelulupaa.”
”Tämä on varmasti se asia, jonka takia hän täällä nyt on”, oikeuden sihteeri arveli.
Tästä keskustelusta Tamini itse ei ymmärtänyt mitään, koska hän ei puhu suomea eikä ollut tajunnut vaatia avukseen tulkkia.
Tuomari tutki papereita ja keksi ratkaisun:
”Rikos vanhenee ensi kesänä. Määrätään uusi päivä elokuulle, niin pääsemme eroon tästä jutusta.
Syyttäjä innostui: ”Joo, mutta ei kerrota hänelle päivämäärää, niin hän ei tule tänne.”
Suomi on saanut 2000-luvulla Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelta lähes sata langettavaa tuomiota oikeudenkäyntien kohtuuttomasta pitkittymisestä. Aikaisemmin en ollut tullut ajatelleeksi sitä, että joskus oikeudessa hidastellaan ihan tarkoituksella.