Nopeammin, syvemmälle, tuhoisammin

LEHMÄNPASKAA. Aine, jota Talvivaaran kaivoksen malminkäsittelyosaston työntekijä Kari lapioi maasta kuljetushihnalle, muistutti mustaa lehmänpaskaa. Kari tajusi heti, että kaikki ei ollut kunnossa. Tuota mustaa mönjää, rikkihappoon sekoittunutta malmipölyä, ei pitäisi kaivoksessa syntyä.

Oli syyskuu 2008, ja Sotkamossa sijaitsevan Talvivaaran toiminta oli vasta käynnistymässä. Malmin murskaaminen oli aloitettu heinäkuussa. Työ oli pölyistä, ja aina työvuoron päättyessä Karin naama oli musta.

Murskaamisen jälkeen malmi koottiin uudelleen kasaan rikkihapolla. Murskasta syntyi pellettejä, halkaisijaltaan sentin mittaisia malmipalleroita, jotka siirrettiin jatkokäsittelyyn niin kutsutulle primaarikentälle. Siellä pelletit kasattiin puolitoista kilometriä pitkiksi kasoiksi, joilla oli korkeutta kaksikerroksisten talojen verran. Kasoihin syötettiin bakteereja sisältävää rikkihappoliuosta ja ilmaa, jotta malmissa oleva nikkeli liukenisi. Se tulisi viemään kaikkiaan puolitoista vuotta.

Karin kokemus kaivostöistä oli lyhyt. Mutta puoli vuotta kestäneellä perehdyttämisjaksolla hän oli oppinut paljon asioita, ja hän tiesi, että ilman ja liuoksen pääseminen pellettien väliin on kaivoksen toiminnalle elintärkeää. Silloin liuokseen kertyy paljon nikkeliä.

Lehmänpaskaa tuijottaessaan Kari ymmärsi, että mönjä estää ilman pääsemisen pellettien väliin ja tukkii malmikasat. Nikkeli ei liukenisi.

Myöhemmin mönjä on aiheuttanut toisenkin ongelman. Se on kovettunut primaarikentän malmikasoissa, paljasti Seura-lehti marraskuussa 2012. Karin mukaan Talvivaaran malmikasoissa on omakotitalon kokoisia betoninkovia paakkuja, joiden välisistä onkaloista rikkihappo hulahtaa lävitse liuottamatta metalleja juuri lainkaan.

”OTIN LEHMÄNPASKAN PUHEEKSI esimiesten kanssa”, Kari sanoo kotisohvallaan eräässä pikkukunnassa Kainuussa.

Malmin olomuoto vaihteli. Joskus se oli sellaista kuin kuuluukin, sieviä pellettejä. Lehmänpaskaksi tuote meni silloin, kun liuosmäärä ja malmimäärä olivat väärässä suhteessa. Tätä tapahtui vähän väliä. Joskus kävi niinkin, että nestettä oli liian vähän ja malmi pölisi liian kuivana kuljettimilla.

”Esimieheni vastasi, että kyllä ne siellä kaivoksen johdossa tietävät, mitä ovat tekemässä.”

Asia jäi siihen.

Malminkäsittelyosastolla moni muukin ihmetteli pölyä ja siitä syntyvää mustaa mönjää. Vuonna 2010 yksi malminkäsittelyosaston työntekijä teki yhtiön johdolle virallisen aloitteen, jotta ongelmaan puututtaisiin. Hän kertoi pölyn synnyttävän puuroa, joka mitä luultavimmin tukkii malmikasat. Aloitteeseen ei tullut vastausta.

Osa pulmia aiheuttavasta pölystä voitaisiin Karin mukaan poistaa malmin seasta heti murskauksen jälkeen.

Näin ei kuitenkaan tehdä, koska pölykin on rahanarvoista tavaraa. Hitaassa liuotusprosessissa arvometallit irtoavat ensimmäisenä juuri hienojakoisesta malmipölystä.

”Lisää kahvia?” Kari kysyy ja nousee sohvalta.

Keittiöön kävellessään hän alkaa yskiä hakkaavasti.

”Suo anteeksi, ääni menee välillä tämmöiseksi mafiosotyyppiseksi.”

Kun Kari työskenteli Talvivaarassa, hänellä puhkesi astma. Sen takia hän jäi sairauseläkkeelle. Virallisesti Karin astma ei kuitenkaan ole työperäinen.

”Minulle sanottiin, että korvausten saaminen astman takia on epätodennäköistä, koska minulla oli ollut jo joskus aiemmin pitkittynyttä yskää”, hän sanoo. ”Eikä se korvaus olisi ollut lopulta kovin hääppöinen. Katsoin, että sitä prosessia ei kannata käydä läpi.”

Kari siis vain sattui sairastumaan astmaan aloitettuaan malminmurskaajan työt vähän yli viisikymppisenä. Myöhemmin myös yksi Karin kollega malminkäsittelyosastolta jäi astman vuoksi eläkkeelle. Hänkään ei ole hakenut korvauksia.

”Sitä on tullut aika paljon mietittyä, että mitkä altistuksen seuraukset ovat siellä työskentelevillä joskus parinkymmenen vuoden kuluttua. Jos kaivos jatkaa niin kauan toimintaansa.”

KARIN LUOTA LÄHDETTYÄNI tuntui kuin joku olisi sytyttänyt valot huoneeseen, jossa olin hapuillut pitkään. Olen kirjoittanut Talvivaarasta paljon, viiden vuoden aikana kymmeniä juttuja. Vuonna 2012 kirjoitin Suomen Luontoon lukuisia uutisia Talvivaaran vaikutuksista. Tammikuussa 2012 kerroimme, että Talvivaaran vaikutukset ylsivät jo silloin yli sadan kilometrin päähän kaivoksesta etelään. Tämä paljastui keräämistäni vesinäytteistä.

Mutta en ollut aiemmin päässyt haastattelemaan kaivoksen jättäneitä työntekijöitä. Päässäni oli pyörinyt ounasteluja, joiden paikkansapitävyyttä en ole voinut varmistaa keneltäkään.

Päätin etsiä lisää Karin tapaisia henkilöitä. Olin kuullut, että osa kaivoksen työntekijöistä on allekirjoittanut vaitiolosopimuksen. Mutta eivät kaikki.

Karin lisäksi haastattelunauhurilleni suostui puhumaan myös kolme muuta Talvivaarassa työskennellyttä miestä.

Jarmo työskenteli Talvivaarassa monta vuotta ylempänä toimihenkilönä. Hän istui pöydissä, joissa tehtiin tärkeitä päätöksiä.

Veikko taas oli yksi Talvivaaran lukemattomista insinööreistä. Hän työskenteli kaivoksessa lähes alusta saakka.

Marko työskenteli melko korkealla Talvivaaran organisaatiossa. Hän arvostaa luontoa ja seurasi siksi tavallista tarkemmin yhtiön sisällä käytyä keskustelua kaivoksen ympäristövaikutuksista.

Kari, Jarmo, Veikko ja Marko ovat keksittyjä nimiä. Kukaan ei halunnut puhua Talvivaaran asioista omalla nimellään.

”Vaikka Pekka se saa kyllä selville, keitä olet jututtanut”, Veikko sanoi.

Pekka eli Talvivaaran toimitusjohtaja Pekka Perä ei vastannut Long Playn lukuisiin haastattelupyyntöihin.

Haastateltavat kertoivat hurjia tarinoita Perän käytöksestä ja Talvivaaran toiminnasta. Esimerkiksi Marko sanoi, että yhtiön johdossa ei piitattu kasvavista ympäristöongelmista, vaikka niistä tiedettiin jo varhaisessa vaiheessa. Väitettä oli kuitenkin mahdoton vahvistaa. Myös muiden haastateltavien kertomuksissa oli samantapaisia kohtia.

Puhuivatko he totta? Ehkä he halusivat vain kostaa Perälle.

Oli olemassa asiakirja, josta väitteitä voisi tarkistaa. Poliisi on tutkinut Talvivaaran kaivosta jo kolme vuotta sen vesistöpäästöjen ja kipsisakka-altaan vuodon vuoksi. Nyt esitutkinta on valmis ja syyttäjä harkitsee parhaillaan, keitä vastaan se nostaa syytteen vai nostaako lainkaan. Esitutkinta-aineisto tulee julkiseksi vasta, kun se esitellään oikeudessa.

Sitä lukemalla voisi kuitenkin saada vahvistusta haastateltujen kertomuksille.

Ja totta kai materiaali kiinnosti muutenkin, onhan kyse Suomen kaikkien aikojen laajimmasta ympäristörikostutkinnasta. Asiakirjoista oli varmasti kiinnostunut moni muukin toimittaja.

Yhtenä kesäpäivänä postilaatikostani löytyi valkoinen kirjekuori, johon ei ollut merkitty lähettäjän nimeä. Kirjekuoren sisällä oli muistitikku – ja muistitikulla kaikki Talvivaaran esitutkintapöytäkirjat.