Talvivaaran vangit, luku 7: Sankari

"Viimeisin kesällä 2015 Pekka Perältä saamani viesti oli ehta teekkarijäynä", kirjoittaa Juha Kauppinen.

Long Play julkaisee Juha Kauppisen ja Sampsa Oinaalan Talvivaaran vangit -kirjasta seitsemännen luvun. Se kertoo Pekka Perästä.

Sankari

LENTOKOENTTÄBUSSIIN ASTUI tuttu hahmo. Tunnistin Talvivaaran toimitusjohtaja Pekka Perän tietysti lukemattomien lehtikuvien perusteella, vaikken ollut aiemmin tavannut häntä. Oli syksy 2010. Vankkarakenteisella miehellä oli yllään rennot, vaaleanruskeat housut ja vaaleansininen kauluspaita. Rennon olemuksen kruunasi mustakarvainen anorakki, jossa oli paksu musta vetoketju. Anorakin rintamuksessa luki Norilsk Nickel (venäläinen nikkelifirma, Talvivaaran suurimpia omistajia).
Kauluspaidan pari ylintä nappia oli auki ja alta näkyi valkoinen T-paita. No-nonsense, ajattelin Perästä. Konstailematon, teeskentelemätön. Mies, jonka voisi luottaa hoitavan asiat, vaikka matkalle osuisi mutkia.
Ja myös mies, joka ei halunnut satojen miljoonien pörssiomaisuutensa näkyvän mitenkään. (Perä omisti tuolloin 65 miljoonaa kappaletta Talvivaaran osakkeita, joista jokainen oli muutaman euron arvoinen. Seitsemän vuotta aiemmin hän oli ostanut Talvivaaran kaivosoikeudet Outokummulta eurolla.)
Olin jo astumassa Perän luokse esittäytyäkseni, mutta tulin toisiin ajatuksiin. Päätin tarkkailla häntä sivusta.

Oli lokakuun toinen viikko vuonna 2010, ja olin matkalla Kajaaniin ja edelleen Talvivaaraan Avun toimittajana. Paria viikkoa aiemmin Avussa oli julkaistu juttuni Poliittinen kuoppa, joka oli saanut Perän repimään pelihousunsa. Hän oli soittanut päätoimittajallemme ilmoittaen, että juttuni on täynnä virheitä. Samalla asialla päätoimittajalle oli soittanut myös Geologian tutkimuskeskuksen (GTK) pääjohtaja Elias Ekdahl. Ekdahlilta tuli sähköpostitse myös oikaisuvaatimus. Siinä lueteltiin kohdat, joissa olin tehnyt virheitä. Vaatimus luetettiin lakiasiantuntijoilla, joiden mukaan jutussa ei kuitenkaan ollut oikaistavaa. Paljon siinä toki oli sellaista, mistä Ekdahl ja Perä saattoivat pahastua. Ekdahlille tarjottiin mahdollisuutta yleisönosastokirjoitukseen, mihin hän ei tarttunut.

Pekka Perä sen sijaan kutsui minut vierailulle Talvivaaraan. Olisi koko päivä aikaa. Minua kierrätettäisiin kaivoksella ja saisin haastatella Perää. Suostuimme Avussa tietysti tarjoukseen. ”Aika moni varmaan haluaisi semmoisen jutun lukea”, sanoi päätoimittaja Matti Saari nauraen. Poliittinen kuoppa -juttuani oli siteerattu melko paljon. Yle oli käsitellyt sitä tv:ssä parissakin eri ajankohtaisohjelmassa. Jutusta oli tullut myös huomattavan paljon myönteistä palautetta suoraan toimitukseen.
”Tuot Talvivaaran näkökulman esille, muttet suostu kirjoittamaan mitä tahansa”, evästi Saari, kokenut ja sittemmin eläkkeelle jäänyt päätoimittaja ennen kuin lähdin Talvivaaraan. Buukkasin lennot ja nyt olin valmis nousemaan Kajaanin-koneeseen.

Lentokenttäbussissa Perän seurassa pyöri kolme–neljä englantia puhuvaa bisnesmiestä. He olivat pukeutuneet paljon Perää paremmin, etikettien mukaan, kuten miljoonat samanlaiset miehet ympäri maailmaa. Perä erottui porukasta. Hän oli keskushahmo, mutta ei maailmoja syleilevällä tai omahyväisellä tyylillä. Hän oli välillä pitkäänkin hiljaa ja katseli ulos ikkunasta. Tai oli ­ainakin katsovinaan. Kentällä oli vielä sysipimeätä, oli varhainen aamu.
Pukumiehet juttelivat hiljaa keskenään, kunnes Perä keksi taas jonkin pienen kaskun, jonka hän kertoi sujuvalla, konstailemattomalla englannilla toisten kuunnellessa tarkkaan. Miehet naurahtelivat. Perällä oli tilanne hallussaan.

KONEEN MATKUSTAMOSSA oli hämärää ja tunnelmallista. Lentoemännät toivottivat tervetulleeksi virheettömästi hymyillen.
Katsoin lippuani ja istuin riville 15, paikalle A. Perä tuli perässä käytävää pitkin ja pysähtyi samoille paikkeille oikeata penkkiä etsien. Sitten hän otti pari askelta takaisin koneen kokkaa päin ja alkoi asetella laukkuaan ylhäälle tavaratilaan.

Päätin esittäytyä. Astuin Perän luokse ja ojensin kättäni. Perä tarttui siihen hölmistyneen näköisenä ja tervehti nimeään sanomatta.
Hän näytti yllättävän nuorelta. Ja nuori hän olikin, vasta 46-vuotias. Talvivaaraa sittemmin kohdanneet vaikeudet eivät olleet vielä riuduttaneet häntä. (Myöhemmin Perä kertoi itse asiassa pudottaneensa painoaan tuntuvasti.) Hän oli hyvävoimaisen, eteenpäin suuntautuneen ja päämäärätietoisen oloinen. Hän uhkui itsevarmuutta.
Minä olin paikalla siksi, että hän oli niin päättänyt. Se oli hänen kutsunsa, hänen päätöksensä. Hänen armopalansa. Olin pieni merkintä kalenterissa, jos sitäkään. Ehkä Perä ei edes muistanut, että olin tulossa kylään.
”Voitte kirjoittaa mitä huvittaa, mutta osakekurssiamme se vaan nostaa”, hän sanoi melko pian. Tämä oli myös totta: Talvivaaran osakkeen hinta oli noussut syksyn mittaan ja oli lokakuun toisella viikolla korkeimmillaan.

Perä katseli pienestä pyöreästä ikkunasta pimeää lentokenttää, jolla muutamat valot vilkkuivat, ja sanoi: ”Päätimme pyytää sinut käymään, koska olet tajunnut kaiken ihan väärin.” Tämän sanottuaan hän kääntyi katsomaan suoraan silmiin. Häkellyin vähän, mutta sain vastattua: ”Omasta mielestäni olen tajunnut kaiken ihan oikein.”
Sitten tuli hiljaista.

Pian jää kuitenkin murtui. En enää muista miten, mutta keskustelun sävy vaihtui kokonaan toiseksi. Vaikeat asiat saivat hetkeksi jäädä, kaksi äijää, saman ihmislajin edustajaa, jutteli keskenään. Matkasta sukeutui leppoisa. Perä kaivoi esille iPadin, jollaista en ennen ollut pitänyt käsissäni. Totesin vimpaimen vaikuttavaksi. Kaivosmies kertoi käyttävänsä sitä lähinnä kirjojen lukemiseen. Hän skrollaili sivuja etusormellaan ja muisti yhtäkkiä, että olemme oikeastaan kollegoita. Ihmettelin hetken aikaa. Perä tarkensi olleensa aikoinaan harjoittelijana tai kesätyöntekijänä pohjalaisessa sanomalehti Ilkassa (Perä on syntynyt Seinäjoella). Sarkastiseen sävyyn hän kertoi maineteoistaan toimittajana. Hän oli muun muassa kirjoittanut jutun palolaitoksesta, joka oli täyttänyt 20 vuotta. Mutta aina kun keskustelu kääntyi juttuihini tai Talvivaaraan, Perä oli ehdoton. Kirjoituksissani ei ollut hänen mielestään päätä eikä häntää.

Olin kirjoittanut Poliittinen kuoppa -jutussani siitä, kuinka Talvivaaran uraanivarannosta ei ollut kerrottu kaivosta perustettaessa. (Uraanista tarkemmin luvussa Pimitys.) Lehden kanteen oli painettu kysymys: ”Pimitettiinkö Talvivaaran uraani?”
Sanoin Perälle, että eihän se ole oikein ettei uraanista puhuta mitään ja sitten sitä yhtäkkiä varastoidaan kipsisakka-altaaseen, josta se vuotaa ulos (kipsisakka-allas oli vuotanut tuolloin jo kaksi kertaa, 2008 ja 2010).

Perä piti pimityspuheitani tuulesta temmattuina. Hän muistutti, että yleisötilaisuuksissa uraanista oli puhuttu.
Mutta se ei riitä, sanoin. Eivät kaikki ehdi eivätkä tule yleisötilaisuuksiin. Lain mukaan ihmisillä pitää olla oikeus saada vaikuttaa omaan ympäristöönsä, ja siihen pitää antaa mahdollisuus etukäteen. Onhan se nyt aikamoista, että koko sanaa ”uraani” ei löydy ympäristölupapapereista eikä ympäristövaikutusten arvioinnista (YVA) – ja sitten sen tuottamisesta sivutuotteena aletaan puhua yhtäkkiä, heti kaivoksen ensimmäisen toimintavuoden jälkeen.
Me emme tienneet ryhtyvämme hyödyntämään uraania, kun kaivosta perustettiin, Perä vastasi. Siinä ensimmäisen toimintavuoden aikana paljastui, että bioliuotuksella pystyttäisiinkin erottamaan uraania niin, että se olisi kaupallisesti kannattavaa.
Tämä ei riitä selitykseksi, vastasin. Jos ympäristöprosessissa otettaisiin huomioon vain aineet, joita aiotte hyödyntää kaupallisesti, eihän siellä olisi mainittu monia muitakaan haitta-aineita, kuten kadmiumia, erityisen myrkyllistä raskasmetallia, jota Talvivaara ei hyödynnä kaupallisesti, mutta jota nousee maasta yhtä kaikki, muun tavaran mukana. Kadmium on mainittu papereissa, uraania ei. Uraani on myrkyllinen, vesiliukoinen metalli. Ja kyllä, sillä on säteilyvaikutuksia, mutta erityisesti se on saastetta muiden joukossa. Saastetta, jota on sittemmin varastoitu kipsisakka-altaaseen Säteilyturvakeskuksen arvion mukaan 300 tonnia. Ja sieltä se on valunut ympäristöön...
Perä piti minua salaliittoteoreetikkona.

Näin jänkkäsimme, mutta tunnelma ei kuitenkaan mennyt huonon puolelle. (Varsinainen kärhämä syntyi vasta perillä Talvivaarassa, siitä on kerrottu luvussa Pois Neuvostoliitosta.)
Kuten sanottua, muustakin puhuimme. Perä kertoi fantasioivansa ajoittain ajatuksella siitä, että kaikki Talvivaaraa koskeva ympäristövalvontatieto laitettaisiin nettiin. Numerot olisivat siellä, ihmiset saisivat itse tutkia niitä ja nähdä, että kaikki on hyvin. Tämä idea oli kuitenkin hänen mielestään kuolleena syntynyt.

”Pelkkä numerotieto on vaarallista”, hän sanoi. ”Se avaa mahdollisuuden väärille tulkinnoille.” Jos tiedot pantaisiin nettiin, silloin pitäisi palkata monta ihmistä päätoimisesti vastailemaan puhelimeen ja selittämään ihmisille mitä kaikki tarkoittaa, Perä arveli.

Jälkikäteen katsoen tuo keskustelu symboloi monia eri asioita ja muutosta, joka sittemmin tapahtui verrattain nopeasti. Talvivaarassa ei ollut tuolloin vielä edes viestintäpäällikköä. Perä hoiteli suhteita mediaan. Olli-Pekka Nissinen, Aamulehden entinen toimittaja, aloitti yhtiön viestintäpäällikkönä vasta puolitoista vuotta myöhemmin, keväällä 2012. Ja kesällä 2012 Talvivaaran kaikki mitattu ympäristödata todellakin ilmaantui yhtäkkiä Talvivaaran nettisivuille. Siis kaikki ympäristöraportit vuodesta 2008 asti. Niissä on joka ikinen mittaus, joka Talvivaaran ympäristön vesistä on tehty velvoitetarkkailuissa (viranomaisen hyväksymän ohjelman mukaisissa säännöllisissä vesistömittauksissa, joita tekee Talvivaaran toimeksiannosta konsulttiyhtiö).

Olin kritisoinut Suomen Luonnon blogissa alkukesästä 2012 Talvivaaraa ja Kainuun ELY-keskusta (Talvivaaran valvova viranomainen) siitä, että ympäristöraportteja oli niin vaikea löytää. Jos ne olisivat olleet netissä saatavilla, medialla olisi ollut aivan eri valmiudet kirjoittaa esimerkiksi Talvivaaran vesistöpäästöongelmista edellisenä vuonna 2011. On vaikea sanoa, vaikuttiko kirjoitteluni siihen, että tiedot ilmaantuivat yhtäkkiä nettiin, mutta sinne ne kuitenkin tulivat.

Kiinnostavaa ja mainitsemisen arvoista on sekin, että juuri tätä kirjoittaessani, marraskuussa 2015, nuo raportit ja mittaustiedot näyttävät taas kadonneen Talvivaaran nettisivuilta – tai ovat ne siellä, jos niitä osaa hakea oikeilla hakusanoilla, mutta niihin ei johda mikään linkki nettisivujen etusivulta. Kävijä ei voi niitä otsikoita klikkailemalla löytää.
Itse asiassa koko ”kestävä kehitys” alaotsikko on hävinnyt etusivulta marraskuun 2015 aikana.
Ympyrä on siis tehnyt pitkän kierroksen ja sulkeutunut viiden vuoden aikana tuon lentomatkamme jälkeen: tiedosta tuli julkista – sitten se taas hävisi.

Saavuttuamme Kajaaniin tiemme erkanivat Perän kanssa hetkeksi. Minä hyppäsin kentällä odottavan valokuvaaja Vesa Rannan auton kyytiin. Perä istui tilataksiin mukanaan tuo liikemiesryhmä, joiden Perä oli kertonut olevan kanadalaisia Talvivaarasta kiinnostuneita sijoittajia.
Valokuvaaja Rannan kanssa ajelimme Talvivaaraan, missä meitä tervehti portilla tymäkkä rikkivedyn haju ja kiivaat keskustelut yhtiön ympäristöpäällikön kanssa. (Tästä on kerrottu enemmän tämän kirjan luvussa Pois Neuvostoliitosta.)

TALVIVAARA-VIERAILUN päättyessä iltapäivällä otettiin vielä joitain kuvia kaivoksen päärakennuksen pihassa. Pekka Perä piteli Talvivaaran mainoslippalakkia, Ranta otti kuvia. Hetken mielijohteesta pyysin, voisimmeko ottaa myös yhteiskuvan. Sellainen otettiin. Sen näette seuraavalla aukeamalla. Tunnelma oli varsin leppoisa.
Kaiken tämän säätämisen keskellä huomasimme, että meillä oli jo kiire Kajaanin kentälle. Tai oikeastaan huomasimme, että me emme enää ehtisi koneeseen. Perä oli kaiken lisäksi hävinnyt ylös toimistoonsa päärakennuksen yläkertaan.
Autot hyrisivät odottavasti.

Lopulta Perä tuli alas ja harppoi pihan poikki kiirehtimättä. Huikkasin hänelle ikkunasta, että taidamme myöhästyä. ”Mitä jos soitat Kajaaniin ja pyydät konetta odottamaan meitä”, vitsailin. Arvelin olevani sukkelakin. ”Soitin jo”, Perä vastasi ja sujahti sisälle tilataksin sivuovesta. Ovi rämpsähti kiinni ja automme lähtivät kohti Kajaania. Katsoin Vesa Rantaa epäuskoisena. Nauroimme ja kaarroimme taksin kintereille kohti Kainuuta.

Kentälle saapuessamme totesimme, että kone toden totta oli juuri sopivasti myöhässä ja ehtisimme kyytiin. Jonottaessamme lentokentän metallinpaljastimelle Perä tuumaili, että noinkohan virkailijat päästävät hänet kyytiin, hänellä kun on kyynärvarressaan viisitoista senttiä metallia Australiassa sattuneen vakavan kaivosonnettomuuden jäljiltä. Paljastin alkaisi varmasti piipata.
Mutta ei se alkanut.
Kohta istuimme jälleen vierekkäin Finnairin koneessa, tällä kertaa matkustamon etummaisilla penkeillä, Perä käytävän puolella, minä ikkunapaikalla. Oli iltapäivä, minua alkoi nukuttaa.

OLIKO KONE ETELÄÄN sattumalta myöhässä vai saiko Perä sen todella odottamaan itseään yhdellä puhelinsoitolla, mene ja tiedä. Ainakaan tapaus ei haalistanut mielikuvaa Perän vaikutusvallasta ja arvostuksesta Kainuussa tuolloin.

Perä oli kuin taivaan lahja putkahtaessaan Kainuuseen 2003. Hän toisi mukanaan Euroopan suurimman nikkelikaivoksen, hyvinvointia ja työpaikkoja: kaivos työllistäisi suoraan ja välillisesti vähintään satoja ihmisiä, ellei jopa kolmetuhatta (näin Talvivaaran vaikutuksista puhuttiin eduskunnassa asti).
Perän messiaanisuus ohjasi Talvivaaran julkisuutta myös valtakunnan tasolla, missä ikinä vain seurattiin kaivosteollisuutta ja elinkeinoelämää.
”Kaivosmiljonääri työllistää korpimaan”, riemuitsi Talouselämä 24. elokuuta 2007. Juttu kiteyttää oivallisesti tuon ajan Pekka Perän: ”Raha motivoi, mutta tärkeämpää on, että yritys pärjää. Tämä on vähän tällainen näyttöasia. Me näytetään muille, että me osataan tehdä tämä”, Perä sanoo jutun viimeisessä kappaleessa.

Juuri tämän itsevarmuuden ja rentouden vuoksi Perä sai maineensa ja voitti kaikki puolelleen, kaikki ihailivat häntä. Lukuun ottamatta muutamia luonto- ja ympäristövaikutuksista huolestuneita ihmisiä kaikki halusivat, että Perä ja Talvivaara onnistuvat – miksi eivät olisi halunneet?
Koko Perän tarina Kainuussa alkoi sekin yhdellä legendaarisella sutkauksella, joka kerrottiin Suomen Kuvalehden henkilökuvajutussa loppuvuodesta 2007. ”Päivää, olen Pekka Perä ja aion rakentaa Talvivaaraan Euroopan suurimman nikkelitehtaan.” Näin Perä oli esitellyt asiansa Sotkamon kunnanjohtajalle puhelimessa talvella 2003.
Hurmos nousi, ja vuonna 2008 Perä jo miltei palkittiin Vuoden kainuulaisen tittelillä. Hän jäi äänestyksessä toiseksi. Voiton vei Juulia Valtanen -niminen muotibloggaaja, joka on sittemmin jäänyt huomattavasti Perää tuntemattomammaksi mediahahmoksi.

Kainuun Sanomat on seurannut Talvivaaran tarinaa erityisen tarkasti – ja se myös oli eturintamassa nostamassa esille kriittisiä ääniä kaivokseen liittyen jo vuonna 2009, kaivoksen ensimmäisenä täytenä toimintavuotena, kun paikallisille asukkaille alkoi paljastua, että kaivos haisee, pölyää ja sotkee vesiä paljon enemmän kuin oli tarkoitus.
Mutta 2005 ilmassa oli uudisraivaamisen ja loisteliaan tulevaisuuden henki: ”Sen verran voin nyt sanoa, että kaivoksen ympäristöön kohdistuvat vaikutukset ovat hallittavissa.” Tämän ilosanoman julisti Kainuun Sanomien kannessa maakunnan asukkaille Talvivaara projekti -nimisen yhtiön toimitusjohtaja Pekka Perä elokuun 19. päivänä vuonna 2005.
Sisäsivulla on kuva Perästä, jolla on yllään sininen pusakka ja päässään keltainen kypärä. Suu on kevyessä virneessä, katse on päättäväinen, mutta rento ja hyväntuulinen. Se on suunnattu johonkin kaukaisuuteen. Kaivos tulee varmasti. ”Sitä vartenhan me olemme nyt täällä. Emme me muuten olisi”, Perä sanoo lehdessä.

Tuona kesänä oli juuri käynnistetty Talvivaaran koelouhinta. Kainuun syrjäkulmalle oli syntynyt uusia polkuja ja teitä, kun Kuusilammen malmiota louhittiin esille 30 tonnia murskaamista varten.
(Sivumennen voi mainita, että tuo koelouhinta ja mustaliuskemalmin esille kaivaminen sai nikkelipitoisuudet räjähtämään huimiin lukemiin malmion viereisessä Heittimenpurossa, mutta tästä ei kirjoitettu. Olisiko asiaa mainittu vielä missään tätä ennen? Tämä sinänsä pieni, mutta enteellinen tieto näkyy koetoiminnan päästötarkkailuraportissa, jota ei ole koskaan ollut sähköisenä saatavissa, mutta joka pyydettiin tätä kirjaa varten nähtäväksi Kainuun ELY-keskuksesta. Asiasta lisää luvussa Suojelijat.)

Mutta yhtä kaikki, kun katsoo tuota vuoden 2005 kuvaa Perästä ja lukee samana vuonna tehtyjä haastatteluja, on helppo ymmärtää, miksi hän sai kaikki puolelleen. Perä on yksinkertaisesti niin hyvä puhumaan. Hän valitsee argumenttinsa vastaanpanemattomasti. Kun kaivosteollisuus on tunnettu pitkäkestoisista ja suureksi kasvavista ympäristöhaitoista, Perän puheissa Talvivaara tulisi olemaan tämän kaiken vastakohta.

”Talvivaara – ympäristöä säästävä megahanke”, kertoi kannessaan Geologian tutkimuskeskuksen GeoFoorumi-lehti vuonna 2007. ”Bioprosessi on paitsi 30 prosenttia huokeampi, myös paljon ympäristöystävällisempi kuin muut jalostustavat”, kerrottiin Ilkka-lehdessä syksyllä 2008, noin kuukausi ennen kaivoksen metallien talteenoton käynnistymistä.
Talvivaaran bioliuotusprosessin, jota ei ole ennen Talvivaaraa koskaan käytetty nikkelin liuotukseen pohjoisissa oloissa, Perä sai näyttämään viisasten kiveltä, mystiseltä metodilta, joka on tehokas, edullinen ja ympäristöystävällinen.

Olisi helppo olla jälkiviisas ja sanoa, että kyllä valtamedian, tai edes jonkun median, olisi pitänyt herätä etukäteen ja kyseenalaistaa Perän puheita enemmän. Mutta kun katsoo tarkemmin, kyllä Talvivaaraa kyseenalaistettiinkin.
Esimerkiksi Ylen A-zoomin puolituntinen tv-ohjelma "Kainuun pelastaja vai erämaan tuho?" nosti esille myös kriittisiä ääniä jo 2007, ennen kuin kaivoksen varsinainen toiminta oli edes alkanut.
Ohjelmassa Sotkamon seurakunnan kappalainen, ”luontopappi” Antti Lankinen, ja näyttelijä, vasemmistoliiton poliitikko Vesa Kaikkonen kritisoivat Talvivaaraa sanankääntein, jotka kenties tekivät heistä tuolloin kylähulluja, mutta saavat nyt heidät näyttämään jopa jonkin sortin oraakkeleilta. (Lankinen sanoo ohjelmassa, että hän ei kerta kaikkiaan suostu uskomaan, että tuon kokoluokan hanke noilla kemikaalikulutuksilla ei muka saastuttaisi ympäristöä.)

Miksi nämä varoitukset eivät saaneet tuulta siipiensä alle? Vastaus on, että Pekka Perä oli sittenkin näistä kaikista uskottavin.
Kun Perä astuu yllätysvieraana baariparlamentin keskelle puhumaan ja sanoo vakiorepliikkinsä ”Tää meidän prosessi, se muuttaa ympäristöä väistämättä, se ei pilaa sitä”, katsoja on epäuskoinen, mutta ajattelee: ei kai kukaan kehtaisi noin sanoa tv-kameroiden edessä, jos ei oikeasti tarkoittaisi sitä?
Perällä siis oli uskomaton pokka ja hän sanoi uskomattomia asioita – jotka uskottiin.

Se on lahja. Joku osaa laskea, toinen laulaa. Jollain on vakuuttavuuden lahja, kyky saada ihmiset puolelleen, kyky puhua asioista niin, että kuulijalla ei jää muuta mahdollisuutta kuin uskoa.
Jos Talvivaaran hankkeella olisi ollut varovaisempi, vähemmän vakuuttava keulakuva, se ei suuruudenhulluudessaan olisi koskaan voinut edes toteutua puhumattakaan siitä, että se olisi toteutunut niin täysin vailla kriittisiä ääniä kuin se nyt toteutui.

MONET IHMISET sanovat, että Suomessa pitäisi olla enemmän Pekka Perän tapaisia ihmisiä: innovatiivisia, rohkeita, jopa suuruudenhulluja. Että ilman tällaisia ihmisiä ei koskaan ylitetä arjen ja byrokratian kynnyksiä ja saavuteta jotain suurta.
Olen samaa mieltä. Perässä on paljon sellaista, mitä on helppo ihailla, ja Talvivaara on saavutuksena jotain, mitä on helppo arvostaa. Siis se, että saa puhuttua hankkeelleen satoja miljoonia euroja ja perustettua 60 neliökilometrin kaivosalueen keskelle Kainuun metsiä ja soita. Kova saavutus.

Ja tietysti on rahallinen puoli: Perä on rikastunut Talvivaaralla. Vaikka hän on vähättelevästi nimittänyt omistamiaan Talvivaaran osakkeita ”excel-rahaksi” (tuota nimitystä hän käytti minullekin puhuessaan tavatessamme lentokoneessa 2010) tarkoittaen sitä, että raha näkyy vain taulukoissa eikä realisoidu, todellisuudessa hän on rikastunut Talvivaaralla. Tuhdin kuukausipalkan lisäksi hän on myynyt Talvivaaran osakkeita ja netonnut niillä mukavia summia rahaa.

2014 Perän ansio- ja pääomatulot olivat 380 000 euroa, 2013 yli viisi miljoonaa euroa, sitä ennen 330 000 euroa, 490 000 euroa, kolme miljoonaa euroa, 280 000 euroa, kahdeksan miljoonaa euroa...
Vuodesta 2005 alkaen Perän tulot ovat virallisten tilastojen mukaan karkeasti laskien ainakin yli 15 miljoonaa euroa, ja näistä ylivoimainen valtaosa on Talvivaaralla ansaittua rahaa. Tulot kertyvät kuukausipalkasta sekä myydyistä osakkeista (suurimmat tulot Perä on tehnyt myymällä osakkeita vuosina 2008, 2010 ja 2013). Perä on myös sijoittanut ansaitsemiaan rahoja takaisin Talvivaaraan esimerkiksi osakeannissa keväällä 2013.

Jos Perän tulojen luonteesta kysyy talousasiantuntijalta, tämä saattaa kiinnittää huomiota oleelliseen asiaan: tulot eivät ole tulleet Talvivaaran taloudellisen menestyksen ansiosta, vaan osakkeiden arvo on noussut, koska ihmisten usko Talvivaaraan on kasvanut.
Talvivaara ei ole koskaan olemassaolonsa aikana päässyt lähellekään metallien tuotantoennusteita, jotka se on itse laatinut. Vuoden 2009 tuotantotavoite oli 15000–18 000 tonnia, mutta nikkeliä tuotettiin vain 735 tonnia. Vuoden 2012 nikkelin tuotantotavoitteeksi on mainittu 50 000 tonnia (vuoden 2009 vuosikertomuksessa) ja 25 000–30 000 tonnia (vuoden 2011 vuosikertomuksessa). Todellisuudessa vuonna 2012 tuotettiin 12 641 tonnia nikkeliä. Vuonna 2011 vuosikertomuksessa visioitiin 50 000 tonnin tuotantoa täydessä vauhdissa – ja itse asias­sa peräti 100 000 tonnin tuotantoa, kunhan luvat saataisiin kuntoon. Näille maalailuille ei ole tullut katetta. Talvivaaran ennätystuotanto on 16 000 tonnia nikkeliä (vuonna 2011). Koko olemassaolonsa aikana yhtiö on tuottanut nikkeliä 60 000 tonnia. Siis seitsemän toimintavuoden aikana (2009–2015).

Perän vaurastuminen ei siis ole seurausta hyvästä liiketoiminnasta, liikevoitosta ja esimerkiksi osingoista (Talvivaara ei ole jakanut omistajilleen osinkoa). Rikastuminen on seurausta tarinasta, jonka Perä on onnistuneesti myynyt sijoittajille ja jonka avulla hän on nostattanut Talvivaaraan kohdistuvia toiveita ja odotuksia. Tämä puolestaan on näkynyt yhtiön osakkeen hinnan nousuna, ja kun yhtiön johto on myynyt osakkeita, johdon jäsenistä on tullut miljonäärejä (näin ovat rikastuneet esimerkiksi Talvivaarassa alusta asti mukana olleet Olli Salo ja Marja Riekkola-Vanhanen).

Hyvä tarina myy. Tämä tiedetään mediataloissa. Sen tietävät myös liike-elämän velhot. Yhtiöllä pitää olla tarina.
Bioliuotusmenetelmän tehokkuus, edullisuus, ympäristöystävällisyys, nämä kaikki ovat osa Talvivaaran tarinaa, sen faktapohjaksi ajateltu kivijalka, jolle ei ole vielä tähän päivään mennessä löytynyt faktoja tueksi.

Talvivaaran kohdalla voi hyvin päätyä ajattelemaan niinkin, että tarinan tärkein palanen on Pekka Perä itse. Vähän omintakeinen, itsevarma, äärimmäisen vakuuttava hahmo, joka tulee viemään hankkeensa maaliin.

PEKKA PERÄ OJENSI suolapähkinäpussia. Otin siitä reilun annoksen. Säilöin pähkinät käteeni heitellen niitä suuhuni aina pari kerrallaan. Aurinko paistoi pilvien yläpuolella, ja mieleen oli hetkeksi tullut käymään tuo sama valoisa ja kepeä tunnelma, jonka korkealla lentävässä lentokoneessa usein kokee. Istuimme matkustamon etummaisessa penkkirivissä matkalla Kajaanista Helsinkiin.

”Oli oikeasti tosi kiva tutustua sinuun”, Perä sanoi vilkaisten minua. Hänen katseessaan ei ollut ironiaa, eikä juuri muutakaan sävyä, jota olisin osannut tulkita. Korkeintaan pieni kulmakarvojen kohoaminen viesti vilpittömyyttä ja ehkä yllättyneisyyttä.
Olen tottunut tuollaiseen sanattomaan myötämielisyyteen: luulin, että olet ituhippi, luulin, että olet kettinkienkalistelija ja puunhalaaja. Ja kun en ole, vaan olen mitä tavallisin äijä, ihmiset yllättyvät myönteisesti. Perä oli odottanut luontohörhöä ja yllättyi iloisesti, kun en ollutkaan sellainen. Tai sitten hän oli vain ovela ja käsitti, että parasta olisi, jos hän saisi minut samalle puolelle itsensä kanssa.
Sanoin, että tunne on molemminpuolinen, enkä siinä valehdellut. Perä oli osoittautunut leppoisaksi mieheksi, jonka kanssa oli mukava jutella monista eri asioista.

Koneen laskeuduttua kättelimme ja toistimme ajatukset siitä, kuinka mukava päivä oli ollut. Kumpikaan ei sanonut sitä ääneen, mutta päivä oli ollut nimenomaan yllättävän mukava. Minä olin kuvitellut Talvivaarassa käymisen vittumaiseksi keikaksi, koska minuthan oli kutsuttu ripitettäväksi, kuulemaan ”kuinka asiat oikeasti ovat”.
Vittumainen reissu ei lainkaan ollut.

Itse asiassa minulla oli ollut niin mukavaa, että aloin epäillä itseäni. Niin käy joskus – mutta tuona iltapäivänä olen kokenut ehkä suurimmat epävarmuuden tunteet toimittajan urallani. Enkä tarkoita nyt jonkin faktan epäilemistä tai virheen pelkäämistä vaan fundamentaalista itsensä, koko maailmankatsomuksensa, kyseenalaistamista.
Istuin auton ratissa ja tuijotin lentokentän parkkitalon seinää väsyneenä ja mieli raukeana. Silloin tunne tuli: Miksi en voi olla niin kuin muut? Miksi minun pitää olla hankala?

Ajatus oli iskenyt ensimmäisen kerran jo Talvivaaran kipsisakka-altaalla samana päivänä. Maastoautomme oli keinahdellut altaalle (tilanteesta kerrotaan luvussa Pois Neuvostoliitosta) ja olin nukahtanut. Auton pysähdyttyä säpsähdin hereille. Ympäristöpäällikkö Kovalainen katsoi takapenkille ja kysyi nukuttaako minua. Hän ja tuotantokoordinaattori Vihanto astuivat ulos autosta. Katselin heitä siinä altaan reunalla ennen kuin astuin heidän seuraansa. Ajattelin sitä valtavaa työmäärää, joka kaivoksen aikaansaamiseksi oli tehty ja ajattelin: Mikä helvetti minä olen tätä kritisoimaan? Kuka minä kuvittelen olevani? Miksen voi olla mukava, ystävällinen ihminen, joka elää mukana tässä mahtavassa menestystarinassa? Miksen voi olla heidän puolellaan? Nauttia elämästäni, kestityksestä, lentomatkoista, pestistäni lehdessä?
Samat ajatukset tulivat mieleeni vielä isompana hyökynä istuessani parkkihallissa.

Toimittajana oleminen on minulle ennen kaikkea yksinäisyyttä. Mihinkään kuulumattomuutta. En ole valinnut tätä tunnetta, se on vain tuntunut aina vaistomaisesti omalta.
Esimerkiksi Suomen Luonnon toimittajana (siis Suomen luonnonsuojeluliiton kustantaman aikakauslehden), kymmenen vuoden aikana (2002–2013) en koskaan kokenut kuuluvani ”luontoväkeen”. En koe vieläkään. Kirjoitan luonnosta ja ympäristöstä silloin tällöin, mutta olen toimittaja, en luonnonsuojelija.

Mielipiteeni Talvivaarasta on ollut vuosikaudet sama: en vastusta sitä, en missään tapauksessa ole sitä mieltä, että se pitäisi ehdottomasti sulkea. Jos kaivoksen prosessi toimii, eikä sotke ympäristöään kohtuuttomasti, totta kai se voi jatkaa toimintaansa. (Talvivaaran kohdalla nämä kaksi ehtoa eivät ole toteutuneet, joten ymmärrän sulkemisvaatimukset, mutta en ota niihin kantaa. Yhteiskunta päättäköön.)

Tästä jääräpäisyydestäni johtuen olen vuosien varrella saanut niskoilleni joidenkin äärimmäisesti ajattelevien luonnonsuojelijoiden vihan. Se on tuntunut, niin kuin kaikki negatiivinen palaute, hetken pahalta, mutta sitten unohdan sen.
Mutta joskus mihinkään kuulumattomuus ja yksinäisyys menevät yli äyräiden ja ihminen alkaa kaivata tunnetta siitä, että kuuluisi johonkin. Vaikka niihin ihmisiin, jotka kannattavat kaikkea elinkeinotoimintaa reunaehdoista piittaamatta. Heihin olisi hauskakin kuulua. Heillä on leppoisaa ja mukavaa. He ovat hyviä ihmisiä. Heidän ei tarvitse olla kriittisiä, soittaa vaikeita puheluita. Heidän ei tarvitse vihata ketään.
Miksi en voi kuulua heihin? Miksi minun pitää olla tällainen hankala vastarannankiiski?

Mutta myöhemmin ajellessani kotiin, miettiessäni asioita illalla poissaolevana, yötä myöten unettomana, olin pian taas entisillä raiteillani.
En kuulu mihinkään. Näin on hyvä. En ole vallan puolella. En ole sitä vastaankaan, mutta en istu sen sylissä. Valtaa pitäviä pitää kritisoida, jos aihetta ilmenee.
Valtaa pitävät korkeat poliitikot, korkeat virkamiehet, erilaiset johtajat, isot omistajat. Heidän tulee kestää kritiikkiä. Jos he kestävät sen, he osoittautuvat valtansa arvoiseksi.
Myös omistajuus on valtaa. Rikkaus ja raha ovat valtaa. Valtaa ei kuulu vihata, enkä luonnollisesti vihaakaan. Mutta sitä mieltä olen, että rikas, vallakas, vaikutusvaltainen henkilö ei tarvitse minua tai mediaa asemaansa pönkittämään. Pekka Perä ei tarvitse minua. Hän pärjää ilman minua.

Aamulla kaataessani kahvia mukiin ajattelin: Ne melkein saivat minut. Melkein. Mutta eivät kuitenkaan.

JOIDENKIN MIELESTÄ Pekka Perä on pyramidihuijari. Joidenkin mielestä hän keksi Talvivaaran lypsääkseen rahaa tyhmiltä. Ymmärrän, mistä tämä ajatus kumpuaa – mutta en usko siihen.
Avain Perän persoonaan on mielestäni tämän luvun otsikko: hän halusi olla sankari. En pidä Pekka Perää hahmona, joka olisi halunnut ottaa rahat ja juosta. Ei, jos jotain, pikemmin hän on kenties yön hiljaisina tunteina ajatellut, että olisi kiva saada itselleen patsas tai katu tai edes pieni aukio.
Pekka Perä halusi olla sankari, joka työllistää korpimaan, puhuu rahaa kivestä, menestyy, vetää menestyksellään mukanaan tuhansia muita rikkauksiin. Enkä tästä näkökulmastani luovu, jollei paljastu jotain aivan mullistavaa, joka muuttaa kokonaan sen, miten Talvivaara on nähty.

Mutta on myös myönnettävä, että Pekka Perä munasi. Hän mokasi täydellisesti. Hän kuvitteli liikaa asioita. Hän toivoi liikaa. Eräs Perän pitkäaikainen, läheinen työtoveri kuvaili hänen luonnettaan: Pekalla oli kyky ignoroida täydellisesti negatiiviset asiat.
Uskon on oltava kova. Uskottava on vielä silloinkin, kun ei ole enää tiiltä toisen päällä. Muuten ei voi koskaan saavuttaa mitään isoa. Näin se ehkä on.
Isot riskit, isot panokset, mahdollisesti iso, ei vaan suunnaton voitto.

Mutta nyt riskit ovat toteutuneet. Talvivaara on vedenpaisumuksen tilassa. Kaivosalueella on eriasteisesti saastuneita vesiä yli 10 miljoonaa kuutioita. Kaivos ei ole koskaan tuottanut sitä, mitä sen piti. Ympäristön sotkeminen jatkuu. (Kuten aiemmin mainitsin, Talvivaaralle ympäristöluvassa asetettu sulfaatin vuosikiintiöraja täyttyi esimerkiksi vuonna 2015 jo maaliskuussa. Sen jälkeen saastuneita vesiä on jouduttu päästämään luontoon poikkeusluvalla.)
Pekka Perä ehkä halusi olla niin kuin Nokian Jorma Ollila tai Koneen Pekka Herlin tai Applen Steve Jobs. Suuri, historiallinen yrityspomo. Mutta se ei ole vielä toteutunut. Se ei luultavasti tule toteutumaan Talvivaaran kanssa: emoyhtiö huojuu pystyssä miten kuten, ja operatiivinen yhtiö Talvivaara Sotkamo meni konkurssiin vuosi sitten. Toimintaa jatkaa nyt valtion kokonaan omistama Terrafame. Se on tehnyt pesäeroa Pekka Perään.

Terrafamen hallituksen puheenjohtaja Lauri Ratia sanoi marraskuussa 2015 Helsingin Sanomissa, että Talvivaaran kaivos oli ”voimakkaan yrittäjän vetämä hanke, mikä oli leimaa-antavaa koko organisaatiolle”, (22.11.2015 Helsingin Sanomat). Nyt tästä leimasta halutaan eroon.
Mutta ei Perää olla kölin alta vetämässä. Näin Ratia ylisti Helsingin Sanomissa Perän suoritusta: ”Talvivaara ja koko kaivos on ollut startup-yritys, joka harjoitteli bioliuotusta ja koko tätä hyvin monimutkaista prosessia. Kaiken kaikkiaan Talvivaara on hoitanut kaivoksen aloitusvaiheen hyvin, ja tämä on hieno tarina yrittäjyydestä.”

Perän hieno tarina yrittäjyydestä tuli tähänastiseen aallonpohjaansa syksyllä 2015, kun hänelle luettiin syytteet törkeästä ympäristön turmelemisesta. Syytteiden mukaan Perä on ”ympäristön pilaantumisen vaaraa aiheuttavaa toimintaa harjoittaessaan laiminlyönyt noudattaa ennaltaehkäisyn ja haittojen minimoinnin periaatetta, varovaisuus- ja huolellisuusperiaatetta, parhaan käyttökelpoisen tekniikan periaatetta, ympäristön kannalta parhaan käytännön periaatetta ja aiheuttamisperiaatetta. Lisäksi Perä on laiminlyönyt toimintaa harjoittaessaan olla riittävästi selvillä toimintansa ympäristövaikutuksista, ympäristöriskeistä ja haitallisten vaikutusten vähentämismahdollisuuksista sekä laiminlyönyt noudattaa pilaantumisen torjuntavelvoitteita.”
Näihin syytteisiin odotetaan ratkaisua tämän kirjan ilmestymisen aikoihin, maaliskuussa 2016.

KIRJOITIN PERÄLLE kesäkuussa 2015 sähköpostia.
Minua oli vaivannut pitkään, millaiset Talvivaaran malmikasojen liukenemisnopeudet olivat olleet alkuvuodesta 2014. Olin kiinnostunut, koska tietyt tahot olivat kovasti hypettäneet julkisuudessa, kuinka Talvivaaran prosessi toimii ja nyt se vasta toimiikin ja kaikki on hyvin ja nyt valtion kannattaa pitää kiinni kaivostoiminnasta.
Minua tämä ihmetytti. Aloin siksi kesällä 2015 metsästää tiettyjä tunnuslukuja, joilla Talvivaaran prosessin toimivuutta voisi arvioida. En saanut niitä työ- ja elinkeinoministeriöstä, Talvivaaran viestinnästä enkä konkurssiasiamieheltä. (En sittemmin saanut niitä myöskään Terrafamesta. Terrafamen tultua kuvioihin nuo numerot kiinnostavat varmasti monia veronmaksajiakin, koska niiden perusteella voi arvioida, sijoitetaanko valtiomme rahaa viisaasti. Vuonna 2015 Terrafamelle luvattiin valtion kassasta 209 miljoonaa euroa. Tunnuslukujen metsästyksestä ja kuinka siinä lopulta kävi, kerrotaan lisää tämän kirjan päätösluvussa Kärkihanke.)

Tuolloin kesällä 2015 konkurssiasiamies Pekka Jaatinen kiitti minua lyhyesti kiinnostuksesta ja kertoi, että ”operatiivisiin asioihin vastaa toimitusjohtaja Pekka Perä”.
Tätä vaihtoehtoa en ollut tullut edes ajatelleeksi. Kirjoitin siis Perälle sähköpostia 18. kesäkuuta 2015.

Terve
Suunnittelen juttua Talvivaarasta. En vielä tiedä mihin juttua tarjoan (mikäli sen teen). Olisin kiinnostunut tietämään, millaiset Talvivaaran kasojen liukenemisnopeudet olivat viime vuonna [2014] eri vaiheissa eri kasoilla ja miten prosessiliuoksen nikkelipitoisuus kehittyi [esim kuukausittain]? Pekka Jaatinen sanoi, että sinä kerrot tämäntapaiset asiat.

Perä vastasi nopeasti.

Tervehdys Juha,
Onnea suunnitteluun. Julkista materiaalia on esimerkiksi yhtiön kotisivuilla. Muuta tietoa emme pörssiyhtiönä voi valitettavasti antaa.
Sinuna minä piirtäisin ja tulkitsisin liuotuskäyrät itse. Olisi varmasti nopeinta ja helpointa siten.
Laita x-akselille saanti% ja y-akselille aika. Laita lyijykynä origoon, sulje silmät ja liikuta kynää johonkin suuntaan. Jos aika menee negatiiviseksi pyyhi viiva pois ja aloita alusta.
Tee tämä muutaman kerran niin saat vertailuaineistoa, mikä lisää luotettavuutta.
Tulkinnasta sen verran, että mitä jyrkempi käyrä ylöspäin, sen paremmin liukeaa. Menetelmässä voit päättää liukenemisprosentit itse. Yli 100% liukeneminen ei ole mahdollista, mutta joissakin olosuhteissa kasat saostavat eli ”negatiivinen” liukeneminen on.
Hyvää Juhannusta!
PP

Hetken päästä häneltä tuli vielä korjausviesti pahoitteluineen: X- ja y-akseli olivat menneet väärin päin edellisessä viestissä.
Lueskelin viestejä hetken. Naiiviuttani kuvittelin, että niissä olisi jotain oikeaa asiaa – kun kerran Jaatinen oli käskenyt Perältä kysymään.
Kesti hyvän tovin, ennen kuin käsitin, että edessäni oleva viesti oli ehta teekkarijäynä. Juuri sellainen, joista Pekka Perän sanotaan tykkäävän.

Juha Kauppisen Talvivaaraa käsittelevä juttu Nopeammin, syvemmälle, tuhoisammin löytyy täältä. Talvivaaran vangit -kirja tulee myyntiin Long Playn kauppaan tällä viikolla.