Naisen on kuoltava

HARJOITELLESSA on päästävä vielä korkeammalle. Jotta voi olla varma, että Yön kuningattaren aarian kolmiviivainen f osuu esityksessä, pitää kotona pystyä laulamaan vähintään pientä terssiä ylemmäs. Niin oopperalaulaja Anu Komsi muistaa opettajansa Liisa Linko-Malmion sanoneen Sibelius-Akatemiassa lähes neljäkymmentä vuotta sitten.

Kesällä harjoitellessaan Komsi pääsi kvinttiä ylemmäs. C-säveleen. Siitä tulee turvallinen olo: tietää, mihin lihakset venyvät. 

Yön kuningattaren kuuluisa toinen aaria koittaa Mozartin Taikahuilun toisessa näytöksessä. Siinä tärkeintä on alku. Pitää tietää, minne on menossa. Nähtävä maaliviiva, Komsi kuvaa; aarian korkeimmat sävelet, jotka ovat varmaankin oopperakirjallisuuden tunnetuimmat yksittäiset äänet.

Kaikki muistavat ne, jos ovat joskus kuulleet. 

Sävelten taajuus: noin 1397 hertsiä. Tavallisesti naisten puheäänen perustaajuus on noin 200–400 hertsiä, miehillä puolet vähemmän. Kolmiviivainen f on älytön. Vain harva pystyy laulamaan sellaisen ylipäänsä, saati lavalla tuhansien ihmisten edessä. 

Yön kuningattaren rooli on kokonaisuudessaan lyhyt: kaksi aariaa, yhteensä kymmenisen minuuttia. Sen raskaus ei johdu pituudesta vaan siitä, että roolissa pitää olla heti valmis. Etenkin toisessa aariassa, jossa kuuluisat kolmiviivaiset f:t ovat (myös ensimmäisessä aariassa on yksi, mutta se on Komsin mukaan ”kiekaisu”, joka menee yleisöltä helposti ohi). 

Toinen aaria on sen sijaan kuin sadan metrin juoksu tai seiväshypyn finaali, Komsi sanoo. Hän käyttää paljon urheilumetaforia. Hän harrasti nuorena yleisurheilua ja on edelleen intohimoinen penkkiurheilija. 
Myös oopperalavalla kyse on tavallaan siitä, kaatuuko aita tai tipahtaako rima.

Yön kuningattaren aariassa onnistuminen on kiinni sekunnin sadasosista, eikä uutta mahdollisuutta tule. Kaiken pitäisi kuulostaa helpolta, mutta rentoutua ei voi hetkeksikään. Jos f:t eivät osu, on vain kerättävä itsensä. Aikaa on noin kymmenen sekuntia. Sen verran välisoitto kestää ennen aarian toista puolta. Aarian jälkeen Komsista tuntuu kuin hän olisi käynyt tiukalla lenkillä. Pulssi hakkaa. 

Jos illalla on esitys, jo herätessään tietää, että päivä menee valmistautuessa. Esityspäivinä Komsi ei yleensä harjoittele juurikaan. Hän saattaa avata äänen Rossinin harjoituksella, joka ulottuu laajalle, kolmen oktaavin alueelle. Esityksessä käytetty voima pitää suhteuttaa päivän kuntoon. Jos aloittaa liian kovaa, kuten laulajat Komsin mielestä yhä useammin tekevät, f:ien kohdalla ei ole enää jäljellä, mistä ottaa. Komsi on huomannut, että usein suurin virhe on yritys olla liian dramaattinen. Silloin laulaja ei luota omaan ääneensä, sen kirkkauteen. Kolmiviivainen f on niin korkea, että se kuuluu varmasti.

Jos kunto ei ole paras, on laulettava kuin kansainvälisen tason moukarinheittäjä, joka huononakin päivänä kiskaisee vähintään 73 metriä. Käytännössä se tarkoittaa, että aarian alussa, ennen f:iä, pitää himmailla vähän, säästää ääntä. Joskus, jos äänihuulet ovat olleet oikein turvoksissa, esimerkiksi kostean ilman tai tulisen ruoan takia, Komsi on jättänyt f:ää edeltävän c:n laulamatta. Harva huomaa, vaikka niin tekisi. Yleisössä kaikki odottavat vain f:ää: osuuko se vai ei. 

Anu Komsi lauloi kolmiviivaisen f:n yleisön edessä jo vuonna 1984 Timo Mustakallio -kilpailussa Savonlinnassa. Hän oli 17-vuotias. Sekin oli Mozartia, konserttiaaria nimeltä Mia speranza adorata. Komsi muistaa, että hänelle sanottiin: olet liian nuori. Oikeasti Komsi oli laulanut aarioita 14-vuotiaasta saakka. Yhden aariavihon kannesta kanteen, sitten toisen. Silloin ne tuntuivat hänestä helpoilta. Vasta ammattiopinnoissa Sibelius-Akatemiassa hän alkoi tajuta, kuinka vaativaa laulaminen oikeasti on. On aivan eri asia saada aaria menemään läpi kuin rakentaa ääni, joka täyttää salin.

Solistinen laulaminen aloitetaan tavallisesti myöhemmin kuin klassisen musiikin instrumenttiopinnot. Lapsena Komsi lauloi kuorossa ja soitti viulua ja huilua. Kunnioittava suhde Mozartiin kehittyi teini-iässä kotipaikkakunnalla Kokkolassa, Keski-Pohjanmaan kamariorkesterissa. Taiteellinen johtaja Juha Kangas hinkkasi siellä divertimentoja, kamariorkesterien perusohjelmistoa.

Vaikka Komsi nautti orkesterisoitosta, hän tiesi haluavansa laulaa, oli tiennyt pienestä pitäen. Nykyään Komsi saattaa välillä lomaillakin, mutta jo viikon jälkeen olo on levoton: pitäisi päästä laulamaan!

Hän kokee, että ilman laulamista fyysinen ja henkinen kuona alkaa kasautua, oma identiteetti muuttua tuntemattomaksi.

Valmistumisensa jälkeen Anu Komsi pääsi töihin oopperataloihin Saksaan. Siellä hän oppi selviämään. Oli pakko kasvattaa nahkaa, koettaa erottaa oma tekeminen siitä, miltä tuntuu. Käydä vessassa itkemässä ja tulla takaisin.

Komsi tietää, että usein diivamainen asenne on pakokeino