"Ooppera-ala tervehtyy vain uuden sukupolven myötä"

Sopraano ja Sibelius-Akatemian varadekaani Jenni Lättilä sai nuorempana kuulla, ettei hänen kaltaisensa sovi laulajaksi. Nyt hän haluaa muuttaa tapaa, jolla opiskelijoille puhutaan.

JENNI LÄTTILÄ ON dramaattinen sopraano ja Sibelius-Akatemian laulumusiikin osaston entinen johtaja. Tämän vuoden alusta hän on toiminut Sibelius-Akatemian taiteellisesta toiminnasta ja yhteiskunnallisesta vuorovaikutuksesta vastaavana varadekaanina. Lättilä valmistui musiikin tohtoriksi Sibelius-Akatemian DocMus-tutkijakoulusta tammikuussa 2017. Kirjallisessa tohtorintutkielmassaan hän tutki oopperalaulajan tunnetyötä. 

Long Play haastatteli Lättilää helmikuun puolivälissä ooppera-alan yhdenvertaisuuskysymyksistä, opiskelijoiden kohtelusta, oopperoiden tarinoista ja vallankäytöstä kulttuurialalla.

Kirjoitus on editoitu ja lyhennetty versio käydystä puolentoista tunnin mittaisesta keskustelusta.

Kirjoitimme ooppera-alan seksuaalisesta häirinnästä marraskuun pitkässä jutussamme. Musiikkialan seksuaalista häirintää on käsitelty julkisuudessa myös aiemmin niin Suomessa kuin kansainvälisesti. Milloin olet itse havahtunut ongelmaan?

"Olen itse kohdannut aika vähän häirintää, mutta varmaan ensimmäisen kerran, kun olin 15-vuotiaana soittamassa musiikkiteatteriproduktiossa. Siellä oli yksi heppu, päältä kolmekymppinen perheellinen mies, joka kävi säännöllisesti takapuolta hivelemässä. Elin teini-ikäni ysärillä, ajat olivat toiset. Silloin oli ihan normaalia, että 15-vuotiaat seurustelivat melkein kolmekymppisten kanssa. Kun mainitsin muille tapauksesta, sille lähinnä naurettiin, että kumminkin tykkäät huomiosta."

Milloin olet havainnut häirinnän systemaattisuuden vai oletko?

"Varmasti pikkuhiljaa, kun opiskelin ja tulin ammattiin. Välillä kuulini, että tuota tyyppiä kannattaa vähän varoa, mutta sekin oli vielä nollaria [2000-lukua]. Silloin oli ihan ok sanoa opiskelijoille, että sinun täytyisi muuttaa ulkonäköäsi, jotta saat töitä. Minulle on sanottu esimerkiksi, että laulat hyvin ja annettaisiin töitä, mutta kun ei tuon kokoiselle ihmiselle... Että tule sitten joskus takasin. Silloin ajateltiin, että se on pelin henki.

Aikoinaan ei ehkä ole nähty, että tuollaisessa puheessa on jotain vikaa. Oopperalaulajan uralla oli yksi ainoa tapa onnistua, se, että sai kiinnityksen jonnekin Saksaan. Mikään sellainen, että yhdistelee opettamista ja laulamista tai perustaa jonkun oopperaseurueen ja kiertää hoitolaitoksissa laulamassa, ei ollut onnistuminen. Luulen, että kommentointi oli oikeasti hyvää tarkoittavaa. On paimennettu siihen, että koeta nyt sopeutua alan normeihin, jotta onnistut."

Useampi ihminen on sanonut minulle, että johtajakautesi aikana tilanne laulumusiikin osastolla parani yhdenvertaisuuskysymysten osalta. Teitkö tietoisen muutoksen?

"Kyllä. Mielestäni ala ei voi tervehtyä muuten kuin kouluttamalla sellainen sukupolvi laulajia, joka ei ole kokenut häirintää ja nöyryyttämistä koulussa, joten he eivät pidä sitä normaalina. Yliopisto on paikka, josta muutoksen pitää lähteä. Se on se seuraava sukupolvi. Ajattelen, että oma sukupolveni on jo menetetty tapaus."

Millaisia muutokset konkreettisesti olivat?

"Olemme keskustelleet opettajakunnan kanssa siitä, minkälaisia asioita voi sanoa. Olemme tehneet säännön, että ulkonäköä ei kommentoida. Voi sanoa, että näyttää tyylikkäältä tai näyttää hyvältä, mutta ei mitään yksityiskohtaista. Lisäksi palaute koetetaan antaa aina sillä lailla, että se on opiskelijaa kunnioittavaa.

Nähdäkseni huono käytös liittyy romanttiseen taiteilijakäsitykseen, että kun ihminen on taiteilija, se oikeuttaa kaikenlaista. No ei oikeuta."

Ovatko kaikki ymmärtäneet, mistä tällaisissa linjauksissa on kyse?

"On tullut myös semmoisia kommentteja, että miten opiskelijat pärjäävät, kun he lähtevät maailmalle ja saavat koelaulusta tai agentuurilta aivan törkeää palautetta ulkonäöstä tai jostain. Mutta jos pelkää, että lapsi jää suojatiellä auton alle, ei sitä ratkaista niin, että kotipihassa ennaltaehkäisevästi ajetaan lapsen yli monta kertaa autolla. Pitää sanoa, että ammattielämässä voi tulla vastaan tällaista ja voitte saada tosi rumia kommentteja. Tämä on ulkonäkökeskeinen ala, joskus oopperalaulajia katsotaan kuin karjaa. Me teemme selväksi opiskelijoille, että tätä voi tapahtua ja annamme eväitä asian käsittelyyn."

Mistä sait motivaation pyrkiä muutokseen? 

"Minulla oli hirveän kiltti pianonsoiton opettaja Akatemialla. Joskus kysyin, miksi hän on aina niin kiltti. Hänellä oli itsellään ollut tosi häijy opettaja. Siksi hän oli päättänyt, että jos hänellä on joskus oppilaita, hän ei ole ikinä ilkeä heille. 

Omista huonoista kokemuksistani olen selvinnyt varmaan aika pitkälti siksi, että tein tohtorintyön. Mietin tunteita, niiden esittämistä ja laulajan kokemusta työssään. Omista ja toisten tunteista tietoiseksi tuleminen ja niiden tunnistaminen on auttanut tunteiden ymmärtämisessä, hyväksymisessä ja säätelemisessä, ja tuonut ajatuksia siitä, millaiset asiat koulutuksessa ehkä voisivat auttaa nuoria laulajia selviämään paremmin rankalla alalla. Tietyllä tavalla se toi minut sinuiksi sen kanssa, että on monenlaisia tapoja olla. Myöskin musiikkimaailman parantaminen tuli minulle tehtäväksi. Tälle ehkä voin jotakin."

Suomessa ja maailmalla on keskusteltu viime vuosina valtavirtaohjelmistossa olevien oopperoiden tarinoista. Niissä naisen rooli on usein ahdas. (Aihetta käsiteltiin myös Long Playn jutussa.) Mitä ajattelet näistä tarinoista?

"Ajattelen, että taiteessa on hyvä voida käsitellä kauheita asioita. Jos lähdemme siihen, että taiteessa tehdään vain asioita, jotka ovat hyviä ja kauniita ja oikein, miten ihmiset käsittelevät pimeämpää puoltaan?

Oopperanäyttämöllä voi olla murhia, pahoinpitelyjä, raiskauksia ja lasten hyväksikäyttöä. Mutta kohtaukset pitää tehdä niin, että työryhmä ei joudu kokemaan asioita oikeasti. Tätä varten on esimerkiksi läheisyyden koreografeja.

Kun tehdään kohtauksia, joissa tapahtuu raiskaus, se ei voi mennä niin, että sopraanoparka annetaan jonkun miesjoukon armoille, että tehkää sille jotain. Tiedän, että kollegoista on tuntunut hirveän kurjalta, jos on pitänyt näytellä raiskauskohtausta ja joku on oikeasti kourinut takapuolta ja puristellut sieltä ja täältä. Olen ymmärtänyt, että se ei ole aina tuntunut suinkaan leikiltä, vaan ollut näyttämöllä tapahtuvaa hyväksikäyttöä. Ongelma ei ole pelkästään naisten. Olen kuullut myös miespuolisilta kollegoilta, että on ollut tilanteita, joissa he ovat joutuneet vastaavanlaisen käytöksen kohteeksi."

Miten organisaatiot voivat kehittää sitä, että informaatio väärinkäytöksistä ja ongelmista kulkisi sujuvasti niille ihmisille, joilla on valtaa?

"Tämä olisi pitänyt kertoa muun muassa muinaisen Nokian johdolle: jos joku tulee kertomaan huonoja uutisia, kertojaa ei pidä rangaista. Meillä on Taideyliopistossa Kohtelethan minua hyvin -säännöt. Jos joku ottaa esiin niitä asioita, se pitää kuulla ja ottaa vakavasti. Toki huomaan johtotehtävissä, että nämä ovat vaikeita tilanteita. Jos esimerkiksi aineryhmäjohto käsittelee jonkun opettajan kanssa hänestä tullutta ilmoitusta, opiskelijalle, joka asiasta on kertonut, tiedotetaan vain vähän, koska ne ovat työsuhdeasioita, henkilötietoja ja muuta. Tilanteissa ei oikeastaan voida sanoa muuta kuin että asia on käsittelyssä. Olen huomannut, että opiskelijoissa aiheuttaa helposti pettymystä, kun näyttää siltä, että mitään ei tapahdu, vaikka kulississa voi olla vaikka mitä. Jos on vaikka ollut päihdeongelmia, on saattanut olla reissu työterveyteen ja parin vuoden seuranta. Tai häirintäjutusta, josta on saatu selkeä näyttö, on voinut seurata varoitus ja seuraavasta kerrasta tulee potkut."

Millä tavalla varmistatte, että talon ulkopuolelta produktioihin palkatut ihmiset täyttävät hyvän käytöksen standardit?

"Mestarikurssiopettajia, kapellimestareita tai muita ei välttämättä tsekata. Mutta jos jollakin on ollut ongelmia aikaisemmin, mielestäni siihen on syytä suhtautua kriittisesti. Olen kuullut myös, että jos opiskelijat ovat sanoneet jostakin, tilanne on käyty läpi asianomaisen kanssa ja hän on sitten todennut korjaavansa tapansa. Ihmiset ansaitsevat uuden mahdollisuuden, jos he mokattuaan parantavat tapansa."

Miten vallankäyttökulttuuria taidealoilla pitäisi mielestäsi kehittää?

"Läpinäkyvyys päätöksenteossa on yksi asia. Silloin asiat eivät tapahdu kabineteissa tai herrakerhojen saunoissa, vaan ihmiset, jotka tekevät päätökset, seisovat niiden takana. Kulttuurialallakin johtajat joutuvat tekemään päätöksiä, jotka eivät miellytä kaikkia. Kun perusteet ovat läpinäkyvät, niiden takana on mahdollista seistä.

Pitää myös olla nöyrä ja ymmärtää, että löytyy rajattomasti mahdollisuuksia mokata ja olla niistä tietoinen. Sitten, kun mokia sattuu, on tärkeää, että johtaja pystyy tunnistamaan virheensä ja korjaamaan ne parhaansa mukaan. Ja pyytää anteeksi, jos on syytä."