Menneisyyden vangit

MUSA LOMAJEVIN pääkivut iskevät yllättäen. Kun kipu nousee, hänen näkönsä sumenee. Hän ei näe paria metriä pidemmälle, mutta mieleen nousee väkivaltaisia kuvia vuosien takaa.

Niin käy päivittäin, viimeksi kun hän oli ajamassa autoa Myyrmäen kohdalla. Silloin on pysähdyttävä ja suljettava silmät ja vain odotettava. Kymmenen minuuttia, joskus puoli tuntia.

Päänsärkyjen lisäksi häntä vaivaavat painajaiset. Niissä on sama kaava: Lomajev on rakennuksessa tai huoneessa. Ympärillä on sotilaita, jotka yrittävät napata hänet. Jos he onnistuvat, alkaa silmitön väkivalta.

Lomajev on kotoisin Tšetšeniasta. Hänet kaapattiin kotoaan Groznyista 16 vuotta sitten, ja häntä kidutettiin silloin kuukausien ajan. Tuo kaikki palautuu hänen mieleensä päivittäin monta kertaa.

Oudot päänsäryt ja painajaiset vaivasivat Lomajevia jo viisi vuotta sitten, kun tapasin hänet ensimmäisen kerran. Haastattelin häntä hänen kidutuskokemuksistaan.

Nyt Lomajev sanoo, että paras tapa pitää painajaiset loitolla on väsyttää itsensä päivisin. Siksi hän tekee paljon töitä – jos mahdollista, seitsemänä päivänä viikossa. Hän on ammatiltaan muurari ja töissä rakennuksilla Helsingissä Jätkäsaaressa. Haastatteluun hän tulee suoraan työmaalta, laastintahrimat raksavaatteet yllään. Hän on kookas, hymyilevä mies, jolla on lemmakas parta.

”Työnteko on minun terapiaani”, hän sanoo hymyillen.

Lomajev tosiaan hymyilee paljon. Kun hän kertoo kivuistaan, näyttää siltä kuin hän muistelisi onnellisia hetkiä. Mutta todellisuudessa nuo hetket olivat painajaismaisia. Eikä kyse edes ole varsinaisesti muistelemisesta. Hän sanoo, että muistot, kuvat ja tapahtumat nousevat mieleen niin kuin elokuva, jota on pakotettu katsomaan.

Hänen läheisensä ovat neuvoneet, että hänen pitäisi jättää menneisyys taakse; kidutus on ohi. Mutta se ei ole, Lomajev sanoo. Toisinaan hän tuntee jopa lihaksissaan kipua niissä kohdissa, joihin häntä hakattiin. Alkusysäyksen kauhukuvien ilmestymiselle voi antaa melkein mikä vain: pöydällä oleva kynä, lusikka, tuoksu tai satunnainen ihminen.

”Sinä tuot mieleen kiduttajani”, hän sanoo minulle.

KUN IHMINEN KOHTAA yllättävän kriisin, pahimmillaan se voi pysäyttää hetkeksi koko elämän. Esimerkiksi paha autokolari aiheuttaa lähes poikkeuksetta akuutin stressireaktion. Stressireaktio voi kestää päiviä, jopa viikkoja. Sellaisen aikana ihminen näkee painajaisia ja takaumia, jotka voivat olla niin inhottavia, että hän yrittää vältellä kaikkea tapahtuneesta muistuttavaa. Välttely taas voi johtaa keskittymisvaikeuksiin, ahdistukseen ja unettomuuteen. Ihminen voi myös kokea outoa tunteettomuutta ja olla kykenemätön muistamaan tapahtuman yksityiskohtia.

Valtaosalla meistä tuollaiset oireet menevät ennemmin tai myöhemmin ohi itsestään: muisto voi olla kivulias, mutta siitä tulee muisto muiden joukossa, sellainen, josta voi kertoa uusille tuttaville ohimennen, ilman ahdistusta.

Mutta toisinaan käy niin, että aika ei paranna. Tapahtumat jäävät mieleen kummittelemaan kuukausiksi, jopa vuosiksi. Normaalit fyysiset ja psyykkiset toipumismekanismit eivät käynnistykään, ja hätätila jää päälle, vaikka tilanne on jo ohi.

Psykologit kutsuvat tätä traumaperäiseksi stressihäiriöksi. Usein arkikielessä puhutaan vain traumatisoitumisesta.

Traumojen merkitystä ihmiselämän ongelmissa on alettu ymmärtää paremmin vasta viime aikoina. Tiedetään, että tietyt kokemukset traumatisoivat ihmisen hyvin todennäköisesti: esimerkiksi mielivaltainen pahoinpitely, raiskaus, joukko-onnettomuus, sota ja keskitysleirivankeus ovat sellaisia kokemuksia. Kidutuksen uhreista valtaosa kärsii traumaoireista. Se, mitä Musa Lomajev koki, on oppikirjaesimerkki. Häntä satutettiin sekä fyysisesti että psyykkisesti, ja hän oli myös kuolemanvaarassa.

Sekin tiedetään, että reaktion voimakkuuteen vaikuttaa se, voiko ihminen järkyttävässä tilanteessa tehdä jotain suojellakseen itseään. Lomajev oli vangittuna eikä voinut puolustautua.

Paljon on kuitenkin arvoituksellista: tyhjentävästi ei tiedetä edes, millaiset tilanteet voivat synnyttää trauman. Joidenkin asiantuntijoiden mukaan traumatisoituneet eivät saa ansaitsemaansa hoitoa, mistä taas seuraa niin terveydellisiä kuin sosiaalisia ongelmia. Toisten mukaan taas koko trauman käsite on nykyään banalisoitunut, ja erilaisten ongelmien taustalta etsitään traumoja turhan ahkerasti. Ei ole yksimielisyyttä siitäkään, miten oireita sitten tulisi hoitaa, tai miksi yleisimmin käytetyt traumahoidot tepsivät.

Ja miksi ylipäätään jotkut ihmiset traumatisoituvat helposti, kun toiset eivät millään?

Itse asiassa sellaiset tapahtumat, jotka voisivat mahdollisesti traumatisoida ihmisen, ovat hämmentävän yleisiä. Valistuneiden arvioiden mukaan yli puolet länsimaiden asukkaista joutuu elämänsä aikana niin järkyttävään tilanteeseen, että se voisi helposti traumatisoida. Lääkäriseura Duodecimin mukaan sellaisia tilanteita sattuu Suomessakin vuosittain ainakin 100 000 ihmiselle. Niinpä jos mekanismi olisi yksinkertainen, suurin osa meistä oirehtisi. Kuitenkin vain 20–30 prosenttia sairastuu.

Jos tiedettäisiin, miksi toiset selviävät järkyttävistä tapahtumista helposti, osattaisiin paremmin auttaa heitä, joiden elämän trauma pilaa.