Terapia voi synnyttää valemuistoja

Traumaattiset muistot eroavat tavallisista muistoista: ne ovat hämmentäviä, sekavia ja sirpaleisia, ja siksi niiden penkomiseen liittyy vaaroja. Aiemmin unohduksissa ollut muisto ja trauma voi jopa olla keksitty.

Useissa tutkimuksissa on todistettu, että ihmiseen on mahdollista istuttaa väärä muisto. Se on jopa yllättävän helppoa. Vähäisellä johdattelulla ihmiset saadaan luomaan muistikuvia täysin fiktiivisestä tapahtumasta. Asiaan erikoistunut Kalifornian yliopiston psykologian professori Elizabeth Loftus pyrki eräässä kokeessa istuttamaan ihmisten mieleen kamalan lapsuudenkokemuksen – muiston siitä, kuinka demoni oli ottanut jonkun läheisen ihmisen valtaansa. Joka viides kehitti tällaisen muiston. Hän ehti tehdä lukuisia vastaavia kokeita, kunnes ne piti lopettaa eettisistä syistä.

Myös poliisin kuulusteluissa on huomattu, että ihmiset muistavat helposti väärin. Yhdysvaltalaisen Psychological Science -yhdistyksen viime vuonna julkaistun tutkimuksen mukaan jopa valeuutisetkin ovat synnyttäneet valemuistoja.

Oikeuspsykologian dosentti Julia Korkman on yksi tunnetuimmista valemuistoihin perehtyneistä asiantuntijoista Suomessa.

”Aivokuvantamismenetelmillä on todettu, että valemuistoa on mahdoton erottaa oikeista muistoista. Se synnyttää samanlaisia vasteita kuin oikeiden tapahtumien muistelu. Siksi valemuisto voi tuntua hyvin aidolta. Tämä voi olla ongelma terapiakentällä”, Korkman sanoo Long Playlle.

Valemuisto tai muistivääristymä voi syntyä johdattelevien kysymysten ja manipuloinnin seurauksena, mutta myös silloin, jos ihminen liittää omiin muistoihinsa muiden kertomia asioita.

Muisto on erityisen altis muuttumaan silloin, kun sitä käsitellään aktiivisesti – esimerkiksi terapiassa.

ILMIÖ NOUSI suureksi puheenaiheeksi Yhdysvalloissa 1990-luvulla. Sadat ihmiset alkoivat syyttää läheisiään esimerkiksi lapsena tapahtuneesta, vuosia kestäneestä seksuaalisesta hyväksikäytöstä, pahoinpitelyistä ja jopa saatananpalvontarituaaleista. Kertomukset toistivat samaa kaavaa: ihminen oli hakeutunut aikuisena terapiaan masennuksen tai syömishäiriön takia, ja sen jälkeen unohduksissa olleet kauheudet olivat alkaneet yllättäen paljastua. Vasta terapia oli nostanut ne pintaan.

Kun tapauksia alettiin tutkia, kävi ilmi, että lähes kaikki uhrit olivat olleet suositussa palautettujen muistojen terapiassa (RMT), jossa käytetään muun muassa hypnoosia. Siinä pyritään johdattelun avulla pääsemään käsiksi potilaan tiedostamattomaan muistoon. Muisto voi olla aluksi epämääräinen, mutta terapian avulla se selkiytyy ja voi muuttua hyvinkin eläväksi. Se ei kuitenkaan välttämättä ole todellinen.

Valheellisista lapsuusmuistoista puhjennut kohu ja keskustelu sai Yhdysvalloissa nimen ”Memory Wars”.

Traumaterapiakeskuksen johtaja Anne Suokas muistelee aikakautta epäuskoisena.

”Se vääristi ja pysäytti USA:ssa koko traumahoitotradition. Tutkimuksen rahoitus lopetettiin, koska saatiin luotua kuva, että seksuaalinen hyväksikäyttö oli terapeuttien istuttamaa. Se oli kammottavaa, terapeutit menettivät toimilupiaan. Sitä jatkui ties kuinka kauan.”

Terapeutit eivät jääneet puolustuskannalle, vaan alkoivat syyttää valemuistoliikettä pedofiilien suojelemisesta; valemuistoihin vetoamalla todelliset hyväksikäyttäjät saattoivat päästä pakoon. Suomessa traumoihin erikoistuneet psykoterapeutit seurasivat yhdysvaltalaista keskustelua kauhuissaan. He eivät vieläkään käytä mielellään sanaa valemuisto. Anne Suokas puhuu mieluummin ”yhteyden puutteesta traumatapahtumiin mielessä”.

”Valemuisto perustuu vanhakantaiseen ajatteluun, että terapeutit voivat asettaa muiston potilaaseen.”

Suokkaan lausunto on yllättävä. Lukuisissa tutkimuksissa on näet aukottomasti todistettu, että valemuistoja syntyy helposti. Yle Areenasta löytyvä tuore Ami Assulinin ohjaama dokumentti Insesti vai valemuisto? käsittelee erästä tapausta. Kun ohjelman tekijät keräsivät yleisöltä esimerkkejä huonoista terapiakokemuksista, vastauksissa nousi esiin monia tapauksia, joissa terapeutin kerrottiin istuttaneen valemuistoja mieleen.

ASIANTUNTIJOIDEN mukaan on olemassa riski, että terapeutti synnyttää muistoja, jotka eivät ole olemassa tai jotka eivät täydellisesti vastaa ihmisen kokemusta. Nykykäsityksen mukaan terapeuttien ensisijainen tehtävä ei ole selvittää yksityiskohtaisesti, mitä kamalaa potilaalle on tapahtunut, vaan auttaa heitä sietämään tuntemuksiaan, tunteitaan ja reaktioitaan. Julia Korkmanin mukaan yksi ongelma on siinä, että lääkärien ja juristien peruskoulutuksessa ei opeteta muistin vääristymisestä mitään. Ongelmallista se onkin nimenomaan oikeustapauksissa, jotka perustuvat pelkkiin muistikuviin.

Toissa kesänä Korkein oikeus teki kiinnostavan ennakkopäätöksen, johon liittyi muistin epäluotettavuus.

Asianomistaja oli 16-vuotiaana hakeutunut psykiatriseen hoitoon ja alkanut muistaa hyväksikäyttötapahtumia, jotka ajoittuivat hänen 5–11 ikävuosilleen. Hän kertoi oikeudessa, kuinka sukulaismies oli ollut toistuvasti sukupuoliyhteydessä häneen.

Oikeudessa kuultiin psykiatreja ja psykoterapeuttia, jonka lausunnon mukaan asianomistajalla oli alkanut syksyllä 2011 terapian aikana ilmaantua dissosiaatio-oirehdintaa, mikä viittasi traumakokemukseen. Terapian aikana hänelle oli alkanut aueta varhaisia tapahtumia, jotka viittasivat vahvasti seksuaalisen hyväksikäytön uhrin osaan.

Käräjäoikeus tuomitsi miehen törkeästä lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä neljän vuoden vankeusrangaistukseen ja korvausvelvollisuuteen. Käräjäoikeuden mukaan syyte ”oli tullut näytetyksi asianomistajan johdonmukaisella, yksityiskohtaisella, realistisella ja uskottavana pidettävällä kertomuksella”.

Käräjäoikeus piti uskottavana, että asianomistaja kykeni muistamaan jopa kaksivuotiaana sattuneen, hyväksikäyttöön viittaavan tapahtuman. Tuomiosta valitettiin, ja myös hovioikeus piti tuomion ennallaan. Korkein oikeus sen sijaan näki asian toisin. Se kyseenalaisti ainoat todisteet – eli asianomistajan muistinvaraiset lausunnot.

Päätöksessä todettiin, että ei ole syytä epäillä asianomistajan valehtelevan. Muistoihin vain liittyy epävarmuustekijöitä.

”Päätelmät siitä, että asianomistajan kertomus vaikuttaa itsekoetulta tai itse-eletyltä ja siten todenmukaiselta, ovat nykyisen oikeuspsykologisen tutkimustiedon perusteella usein virheellisiä”, päätöksessä todetaan.

Korkein oikeus tulkitsi mahdolliseksi sen, että ainutkertaiset ja erittäin traumaattiset lapsuudessa koetut tapahtumat muistetaan väärin ajan kulumisen vuoksi. Se hylkäsi syytteet. Kyse ei ollut siitä, että muistot olisivat olleet vääriä, vaan ne eivät olleet oikeuden edessä luotettavia.

JULIA KORKMANIN mukaan on nähtävissä, että ”memory warsit” ovat tekemässä paluun. Esimerkiksi me too -liike on hänen mukaansa nostanut julkisuuteen tapauksia, joissa ainoana todistusaineistona on häilyvä muisti.

”Seksuaalisuus on herkkä aihe. Jos alkaa etsiä traumakokemuksia, aika monen elämästä löytyy kokemuksia, joihin liittyy pelkoa ja häpeää. Jälkikäteen saadaan helposti tulkittua traumoja, joita ei välttämättä ole”, Korkman sanoo.

Hänen mukaansa ei myöskään ole reilua vetää yhtäläisyyttä oikeuden ja terapian välille.

”Oikeusprosessissa on eri kriteerit tarkastella muistoja. Terapiassa totuuskäsite on monivivahteisempi, siellä muisto on aina subjektiivinen kokemus. Mikään terapia ei voisi onnistua, ellei muisti olisi muokattavissa.”

Ilkka Pernun kirjoittama Long Play -juttu ”Menneisyyden vangit” kertoo laajasti trauman synnystä ja hoidosta.