Kaksi miestä maan alla

Yksi lempipaikoistani Helsingissä on Siltasaaren ranta. Pidän rannan leveästä puulaiturista, sen edessä keikkuvista veneistä, jopa Pitkänsillan kupeeseen parkkeeratun ravintolalaiva Flying Dutchin terassitrubaduurista.

Huhtikuun toisella viikolla vuonna 1918 sillalla ammuttiin minulle tuntematon nainen.

”Maitokannu oli vielä hänen kädessään ja hänet oli asetettu selälleen, sillä hän oli vauvaa odottava äiti”, kertoo ruumiin nähnyt aikalainen Anni Jortikka Kansanrunousarkiston 1918-kokoelmassa.

On vaikea käsittää, että sellaista tapahtui kotikaupungissani vain kolme sukupolvea sitten.

Suomen sisällissota tammikuusta huhtikuuhun 1918 oli yksi Euroopan historian verisimmistä. Sodassa kuoli neljän kuukauden aikana 36 640 ihmistä. Vertailun vuoksi: talvisodassa kuoli 10 000 suomalaista vähemmän.

Sodan syttyessä isäni isän isä Vilhelm ”Ville” Blåfield oli Helsingissä. Hän oli aatelissuvun poika, juristi ja senaatin oikeusosaston jäsen, ja ilmiselvästi valkoinen.

Äitini äidin isä Vihtori Pölhö, köyhän torpparin poika, oli puolestaan Etelä-Savossa Mäntyharjulla. Vihtori oli punainen.

Vain muutama vuosikymmen sisällissodan jälkeen heidän sukunsa olivat yhdistyneet. Mitä täytyi tapahtua, että se oli mahdollista?

 

PUOLI VUOSISATAA ennen sisällissodan syttymistä elämä hämäläisissä aateliskartanoissa oli iloista, ”joskaan ei mitenkään tuhlailevaista”, huomautetaan Blåfield-suvun historiikissa. Kirja on ollut hyllyssäni vuosia, mutta vasta itsenäisyyden juhlavuonna ryhdyin sitä kunnolla lukemaan. Salakavalasti #suomi100-hälinä herätti kiinnostuksen oman suvun vaiheisiin. Missä olimme kun?

”Perheet olivat suuria ja kaikki olivat enemmän tai vähemmän sukua keskenään”, Blåfieldien historiikissa kerrotaan.

Lotilan kartanon Emil Blåfield meni naimisiin serkkunsa, Jutikkalan kartanon tyttären Annan kanssa. Emilistä tuli laamanni Pälkäneelle, jonne perhe muutti Myttäälän virkakartanoon. Nuorin lapsi Valfrid August Vilhelm syntyi vuonna 1866. Häntä kutsuttiin Villeksi.

Kuten laamannin pojalle ja kartanon kasvatille sopi, Ville Blåfield lähti Pälkäneeltä lyseoon Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen opiskelemaan lakia Helsinkiin.

Nuori juristi eteni jouhevasti urallaan. Hän pääsi senaattiin töihin jo muutama vuosi valmistumisensa jälkeen ja eteni talossa oikeusosaston kanslistiksi ja myöhemmin protokollasihteeriksi. Senaatti oli tuolloin kaksiosainen. Sen talousosasto vastasi nykyistä valtioneuvostoa, oikeusosasto korkeinta oikeutta.

Vuosisadan vaihteen sortovuosina Suomessa voimistui entisestään fennomania – tai suomenmielisyys tai suomenkiihkoisuus, kuten termiä on suomennettu. Blåfieldienkin sukua kuohutti vuoden 1901 asevelvollisuuslaki, jolla suomalaiset velvoitettiin Venäjän armeijan kutsuntoihin.

”Kuinka kaikkien rauha onkaan häiriytynyt”, sukulaiset kirjoittivat toisilleen kirjeissä sortovuosina.

”Sehän oli aivan hirvittävän häiritsevää tämä mellakka.”

Kun Ville aloitti uraansa nuorena lakimiehenä, alkoivat suomalaisuusliike ja suomalainen puolue jakautua konservatiivisiin vanhasuomalaisiin ja liberaaleihin nuorsuomalaisiin. Nuorsuomalaiset, johon joukkoon Villekin tempautui, vastustivat myöntyväisyyspolitiikkaa Venäjän keisarin edessä. He puolustivat suomen kielen asemaa ja Suomen omaa perustuslakia.

Tämän päivän Suomesta katsoen nuorsuomalaiset olivat aatteellisesti sekarotuisia. Vaikka porvareita, he ajoivat muun muassa progressiivista verotusta, pakollista kansakoulua, yleistä äänioikeutta ja kaikille avointa yliopistoa.

Kun Villen nuorsuomalaiset kaverit perustivat Helsingin Sanomien edeltäjän Päivälehden, hän osallistui talkoisiin ostamalla kuusi uuden suomenkielisen sanomalehden osaketta. Myöhemmin hän kirjoitti lehteen oikeusaiheisia artikkeleita.

Jälkeenpäin on vaikea sanoa, tekivätkö piirit, joissa Ville pyöri, hänestä poliittisesti aktiivisen, vai veikö poliittinen aktiivisuus hänet Helsingin porvarillisiin piireihin.

Joka tapauksessa tuohon aikaan poliittisesti aktiivinen helsinkiläinen pääsi todella muokkaamaan yhteiskuntaa. Monet nyky-Suomen rakenteista olivat jo piirrospöydällä. Ville istui 1900-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä komiteoissa valmistelemassa Suomen uuden yksikamarisen eduskunnan perusteita ja yleistä oppivelvollisuutta.

Hän oli kanta-asiakas hotelli Kämpin ravintolassa ja Kappelissa, joissa 1900-luvun vaihteen kulttuurieliitti vietti iltojaan. Eräästä Kappelin illanvietosta on säilynyt pitkä kuitti seurueen grogeja. Kuitin toiselle puolelle hän oli pienellä, huolellisella käsialalla kirjoittanut pisimmän mahdollisen virkkeen, jonka seurue oli pilkkusääntöjä venyttäen keksinyt.

Ville tunnettiin huumoristaan. Tuomarina hän saattoi kirjata oikeuden pöytäkirjaan: ”Sisään astui talollinen n. n. ilmeisen isyyden uhkaamana.”

Vasta 46 vuoden iässä Ville löysi puolison, 16 vuotta nuoremman Irene Aleksandra Nyqvistin. Pari sai kahdeksan vuoden sisällä viisi lasta. Perhe kiersi Villen töiden perässä Hauholla ja Mikkelissä, joissa hän toimi hyväpalkkaisissa viroissa läänintuomarina.

Vuonna 1917 Ville palasi kuohuvaan Helsinkiin. ”Ukkotuomariksi” maakuntaviroissaan noussut viisikymppinen Ville Blåfield valittiin nyt senaatin oikeusosaston jäseneksi. Ehkä intohimoinen fennomaani näki mahdollisuuden päästä vaikuttamaan maansa kohtaloon sen historian tärkeällä hetkellä, ehkä poliittinen virkanimitys hiveli. Tai sitten hän vain halusi takaisin Helsinkiin.

Perhe asettui asumaan Eiraan Kapteeninpuistikon kulmalle osoitteeseen Pietarinkatu 18, risteykseen, jossa nyt toimii ravintola Sushi’n’Roll.
 

TAAVETTI PÖLHÖN ja hänen vaimonsa Idan torppa ja aitat Mikkelin maalaiskunnassa olivat harmaata hirttä.

”Mitään ei ollut maalattu minkään väriseksi”, muistelee eräs paikalla myöhemmin käynyt sukulainen.

Äitini äidin isän köyhästä torpparisuvusta ei löydy kirjallista historiatietoa samalla tavoin kuin Blåfieldeista, joista voi lukea sukuhistoriikin lisäksi vaikka aateliskalentereista. Tutustuin Pölhöihin ensimmäistä kertaa vasta viime vuonna, kun äitini kokosi tarinoita omien isovanhempiensa vaiheista. Tekstikokoelmasta jäi mieleen tämä virke: Pappa oli kansalaissodassa punaisten puolella ja Elsa oli vienyt papalle salaa ruokaa punaisten piilopaikkaan.

Isoisoisoäitini Ida synnytti harmaaseen torppaan 10. kesäkuuta vuonna 1897 pojan, joka ristittiin Vihtoriksi.

Vihtorin nuoruudessa Suomi oli maatalousyhteiskunta (vielä vuonna 1910 suomalaisista 75 prosenttia asui kaupunkimaisen asutuksen ulkopuolella). Kolmasosa kaikista tiloista oli torppareiden vuokraviljelmiä.

Väinö Linna kutsuu torppareita Täällä Pohjantähden alla -kirjoissa maaorjiksi. Torpparit eivät omistaneet viljelysmaitaan vaan maksoivat niistä tekemällä ”taksvärskkityötä” maanomistajille. Työllä maksettuun vuokrasopimukseen ei kuitenkaan voinut luottaa. Torpparit joutuivat alati pelkäämään häätöä omalta kotitilalta.

Usein torpparit eivät voineet lähettää lapsiaan kansakouluun, koska lastenkin piti tehdä työtä vuokratilalla. Vaikeimpina vuosina torpissa nähtiin nälkää. Jopa kymmenlapsiset torppariperheet asuivat kaksihuoneisissa pirteissä.

Vihtorin perheessä lapsia oli viisi. Vihtori oli 17-vuotias, kun ensimmäinen maailmansota syttyi Euroopassa 1914. Sodan myötä Suomeenkin iski elintarvikepula ja ruoka-aineita alettiin säännöstellä.

Torppareiden elämän kurjuus oli 1900-luvun alun suuria poliittisia puheenaiheita Suomessa. Sosiaalidemokraatit vaativat, että torppareille tulisi antaa oikeus lunastaa vuokratilansa. Aluksi porvaripuolueet vastustivat, mutta vuosien debatin jälkeen kävi kuten tällaisissa oikeudenmukaisuuskysymyksissä politiikassa usein lopulta käy: koittaa hetki, jolloin epäoikeudenmukaiset rakenteet väistämättä yleisen mielipiteen paineessa romahtavat.

Marraskuussa 1917, suurlakon luomassa paineessa, P. E. Svinhufvudin porvarisenaatti alkoi lopulta valmistella torppareiden vapauttamista. Senaatin oikeusosaston jäsenenä istui Helsinkiin palannut Ville Blåfield.

Voidaan sanoa, että senaatti toimi hetken liian myöhään. Epäoikeudenmukaisuuden kokemus maalaisköyhälistön keskuudessa oli saanut kasvaa liian pitkään. Historioitsijat kiistelevät siitä, onko oikein esittää torppareiden ahdinko syynä kevään 1918 sodalle, mutta ainakin se loi maaperän kansan jakautumiselle ja punaisten radikalisoitumiselle.

Vihtori ja hänen veljensä Viljami liittyivät paikalliseen työväenkaartiin.

Niin teki moni muukin. Työväenjärjestöjen ja -kaartien värväystoiminta kiihtyi työläis- ja maalaisköyhälistön parissa. Työväenyhdistyksiin perustettiin torpparien ja maatyöläisten ammattiosastoja.

Aatteellisen herätyksen lisäksi värväytymisessä saattoi painaa rahakin: punakaartilaisille luvattiin aluksi 450 markkaa kuukaudessa tai 15 markkaa päivässä.

Mikkelinkin työväenkaarti alkoi järjestäytyä kesä-heinäkuussa 1917. Sen vastavoimaksi kaupunkiin muodostettiin valkoisten suojeluskunta, mutta työväenkaarti oli aluksi vahvuudeltaan nelinkertainen.

Tammikuussa 1918 Suomen punakaarteihin kuului noin 30 000 miestä. Kaikkiaan ”punaiseen armeijaan” liittyi sodan aikana laskutavasta riippuen 75 000–100 000 taistelijaa.

 

JOULUKUUSSA 2017 Helsingin Hakaniemen raitiovaunupysäkin Suomi100-mainostaulussa luki: ”Sata vuotta sitten tehtiin hyvä päätös.” Passiivimuoto julisteissa oli varmaankin fiksu veto. On vaikea sanoa, päätimmekö me jotain, jos niin mitä, ja keitä me silloin olisimme.

Koko vuosi 1917 oli oikeasti karmea kaaos.

 

(Tämä oli katkelma Ville Blåfieldin jutusta "Kaksi miestä maan alla".)