”Kannan mukanani sisällissodan molempia puolia”

Viime vuonna toimittaja Ville Blåfield sai tietää, että hänet oli nimetty kahden isoisoisänsä mukaan. Talvella 1918 punakaartilainen Vihtori Pölhö oli piileskellyt valkoisten valtaamassa Mikkelissä vapaapalokunnan talon sokkelissa. Samaan aikaan nuorsuomalainen senaatin oikeusosaston jäsen Ville Blåfield oli mennyt maan alle punaisten miehittämässä Helsingissä. Long Playn jutussaan Kaksi miestä maan alla Blåfield pohtii, mikä sai punaisen ja valkoisen miehen suvut yhdistymään vain muutamassa vuosikymmenessä.

Ville Blåfield, miksi halusit tehdä tämän jutun?

”Samoihin aikoihin viime vuoden aikana lueskelin sekä äidin että isän puolen suvuista tehtyjä historiikkeja ja tarinakokoelmia. Isän puolella pisti silmään, että osassa vielä nykysukulaistenkin kirjoittamista jutuista viitataan vuoden 1918 tapahtumiin ’vapaussotana’. Äidin puolelta taas on tehty tarinakokoelma Elsasta, Vihtorin vaimosta. Siitä jäi mieleen lause: ’Pappa oli kansalaissodassa punaisten puolella ja Elsa oli vienyt papalle salaa ruokaa punaisten piilopaikkaan.’ Tajusin, että minulla on monien suomalaisten tapaan sukujen kautta tällainen 50–50-suhde sisällissotaan. Että kannan mukanani molempia rintamalinjoja.”

”Halusin aluksi ymmärtää, mikä teki toisesta miehestä valkoisen ja toisesta punaisen. Mutta oikeestaan se ei vaadi mitään ymmärtämistä: se on sukujen positiota ja historiaa katsoessa ilmiselvää. Halusin myös ymmärtää tammikuun 1918 poliittista tilannetta: miten se saattoi muuttua niin raa’aksi – ja toisaalta, miten ihmeessä sellaisesta saatettiin niin nopeasti nousta.”

”Itse asiassa, kuten historioitsija Pertti Haapala jutussani sanoo, sisällissodan jälkeen on rakennettu aivan posketon menestystarina, ja paljon nyky-Suomea kuraisemmin palikoin. Suomen sisällissota oli yksi Euroopan verisimmistä, mutta sen jälkeen alettiin hyvinvointivaltiota rakentaa heti vuodesta 1919. Tehtiin valtavia uudistuksia.”

Mitä ajattelet kahdesta isoisoisästäsi nyt?

”Sekä Ville että Vihtori hakeutuivat maansa kohtalon hetkillä aivan tapahtumien ytimeen, ja jäivät sitten sivustaseuraajiksi. Tämä tapa on tuttu: noin toimin itsekin.”

”Olen aina ajatellut, että sisällissodan tarinassa sympatiani on kiistatta punaisten, alistetun työväenluokan puolella. Villen ja Vihtorin vaiheita selvittäessäni huomaan kuitenkin samaistuvani helpommin valkoiseen senaatintuomariin. Punaisen torpparin pojan tarinaa kirjoittaessani näen kyllä sen dramatiikan läppärini ruudulla, mutta joudun pinnistelemään kuvitellessani, miltä maaseudun köyhyys todella on tuntunut. On ehkä myönnettävä, että Ville Blåfieldin elämänpiiri Helsingissä on kuitenkin lähempänä omaa keskiluokkaista todellisuuttani.”

”Pystyn silti samaistumaan siihen, miksi torpparien nuoret pojat on lähteneet mukaan vallankumoukseen. Minusta siinä on selvä yhteys nyky-yhteiskuntien nuorten miesten radikalisoitumiseen. Ei kai hyvistä oloista radikalisoiduta, vaan kurjuudesta tai epäoikeudenmukaisuuden kokemuksesta.”

Mikä yllätti eniten juttua tehdessä?

”Helsinkiläisen valkoisen kerman kuvaukset tapahtumista olivat oudon kepeitä. Punakaartit käyvät läpi rappukäytäviä pistimien kanssa, mutta samalla selitetään, että ’onneksi ehdittiin iltateet juoda ennen kuin piti lähteä karkuun’. Eino Leino ja kaverit ovat istuneet Kämpissä ja katselleet ikkunasta Espalle, että kauankohan tämä vallankumous vielä kestää. Ja samaan aikaan siinä ulkopuolella oikeasti murhataan ihmisiä.”

”Kun sisällissodasta alkaa lukea, iskee nopeasti kasvoille se konkretia, että näillä samoilla kaduilla ihmiset ovat lahdanneet toisiaan – kymmeniä punaisia ammuttu tuohon sillalle, tai pää leikattu irti ohikulkeneelta perheenäidiltä. Että se on tapahtunut tässä mun kaupungissani. Kai tämän pitäisi olla ihan peruskela, mutta jotenkin olin onnistunut siltä välttymään 37-vuotiaaksi.”

Lue "Kaksi miestä maan alla" sunnuntaina 7.1. osoitteessa longplay.fi