Sosiaaliapua liikesalaisuutena

Työtoiminta on virallisesti sosiaaliapua. Siksi siitä ei makseta palkkaa, vaikka se olisi työtä. Osa suomalaisista mielenterveyskuntoutujista maksaa siitä, että tekee alihankintaa yrityksille.

Vantaalaisen teollisuusrakennuksen toisen kerroksen isossa salissa istuu parikymmentä hiljaista ihmistä. Kello on yhdeksän aamulla. Täällä Viertolan työkeskuksessa noin 50 ihmistä tekee päivittäin erilaisia alihankintatöitä yrityksille. He kokoavat neppisautoja, pussittavat Alias-lautapelin nappuloita ja pakkaavat teepusseja.
Pitkän pöydän ääressä mies pakkaa lahjapakkauksiin pieniä pulloja, jotka sisältävät Emendon eteerisiä tuoksuja. Viereisessä huoneessa kaksi miestä pussittaa teetä telineeseen, jossa lukee ”Teetaivas”. Yksi nainen taittelee pahvista kansioita. Hän on tullut tänne arkiaamuisin kuuden vuoden ajan.
Nainen sanoo pitävänsä kansioiden taittelusta. ”Tässä ei tartte rampata ylös alas.”
Kaikki salin työntekijät ovat mielenterveyskuntoutujia. He eivät ole työsuhteessa Viertolan työkeskusta pyörittävään Mehiläiseen eivätkä myöskään niihin firmoihin, jotka heidän valmistamiaan tuotteita tilaavat. He saavat työpäivästä kahdeksan euron “kannusterahan”. Kaikkien päätoimeentulo on eläke.
Osa ihmisistä on käynyt työkeskuksessa pitkään, useita vuosia. Noin puolet heistä asuu Mehiläisen omistamassa asumispalveluyksikössä parin kilometrin päässä.
Vantaan kaupunki maksaa Mehiläiselle siitä, että kuntoutujat asuvat asumisyksikössä ja osallistuvat ”työtoimintaan”. Mehiläinen maksaa palkkaa työsalin ohjaajille, jotka johtavat kuntoutujien työskentelyä ja järjestävät muuta toimintaa. Teepusseja ja kansioita alihankintana teettävät yritykset puolestaan maksavat Mehiläiselle mielenterveyskuntoutujien työstä.
Mehiläinen ei kerro, mitä yritykset työstä maksavat ja millaiset rahasummat tuotannossa liikkuvat; se vetoaa liikesalaisuuteen.
Virallisesti kyse on kuitenkin sosiaalipalvelusta. Vantaan kaupungin palvelujohtajan Virve Flinkkilän mukaan salilla työskentelevien toimintakyky on niin huono, ettei heitä olla kuntouttamassa työelämään. Hän luonnehtii työsalin olevan "vanhan kaavan mukaista toimintaa", jolle etsitään nykyisin uusia vaihtoehtoja.
"Olisi kyllä hyvä, että kuntoutus integroisi mielenterveyskuntoutujan Vantaan muihin palveluihin ja kuntoutuja pystyisi olemaan muidenkin kuin mielenterveyskuntoutujien kanssa."

Syyskuun alussa ilmestyneessä Long Playn jutussa Ilmaista työtä tarjolla kerrottiin, että kymmenettuhannet suomalaiset pitkäaikaistyöttömät tekevät ilmaista työtä niin sanotussa kuntouttavassa työtoiminnassa sekä työkokeilussa. Jos he kieltäytyvät, heidän työttömyystukensa leikataan.
Työttömät eivät kuitenkaan ole ainoita ilmaisen työn tekijöitä.
Heidän lisäkseen tuhannet mielenterveyskuntoutujat ja kehitysvammaiset osallistuvat niin kutsuttuun työtoimintaan. He tekevät työtä joko varta vasten rakennetuissa työkeskuksissa tai avotyötoimintana tavallisilla työpaikoilla.
Heille se ei ole pakollista sanktioiden uhalla – päinvastoin moni toivoo pääsevänsä työtoimintaan. Heillä ei kuitenkaan ole työsopimuksia eikä heille makseta palkkaa. Työstä voi saada pienen korvauksen, joka on enintään 12 euroa mutta yleensä muutamia euroja päivältä. Osa ei saa mitään.
Nyt on käynnissä uudistus, jonka myötä kaikki sosiaalihuollon “työtoiminnat” on tarkoitus uudistaa ja samalla luopua erillisistä työtoiminnoista vammaisille ja vammattomille. Sen sijaan niin sanottuun “osallisuutta lisäävään sosiaaliseen kuntoutukseen” ohjattaisiin kuntoutujia, joita yhdistää se, ettei heidän enää edes oletettaisi työllistyvän. (Tähän ryhmään esimerkiksi Viertolan työkeskuksen kuntoutujat todennäköisesti kuuluisivat.) He eivät enää jatkossa saisi mitään korvausta työstä.
Jyväskylän yliopiston yliopistonlehtori Tuija Kotiranta on huolissaan kaavaillusta laista. Hän oli vuosituhannen vaihteessa valmistelemassa nykyistä lakia kuntouttavasta työtoiminnasta ja on nyt seurannut myös uuden lain valmistelua. Hänen mukaansa osa ihmisistä ollaan lopullisesti sysäämässä työmarkkinoiden ulkopuolelle, ja tuosta ryhmästä olisi käytännössä miltei mahdotonta nousta takaisin työelämään.
Kesäkuussa 2015 Kotiranta kirjoitti sosiaali- ja terveysministeriöön yhdessä kahden sosiaalialan kollegansa kanssa.
Kirjeessä luki: “Jää nähtäväksi, tuleeko työelämään tähtäävä kuntoutus käytännössä juurikaan eroamaan nykymuotoisesta työtoiminnasta. Osallisuutta lisäävän kuntoutuksen toteuttamismuodot jäävät avoimiksi. Miksi uusi lainsäädäntö ei ohjeista sosiaalitoimistoissa ja TE-hallinnossa työskenteleviä ohjaamaan työkyvyttömiä ennemmin sairauslomalle tai eläkkeelle? Miksi epäoikeudenmukaista linjaa on jopa tarkoitus lisätä?”

Long Playn toimittajat osallistuivat vuonna 2015 Asumispalvelujen musta laatikko -tutkimushankkeeseen, jossa selvitettiin mielenterveyskuntoutujien asumispalveluiden tilaa. Sekä henkilökunnan että asukkaiden haastatteluissa nousi esiin kuntoutujien taloudellinen asema, joka oli hyvin tukala. Työtoiminta ei yleensä auttanut asiaa. Se loi kyllä päivärytmin, mutta päivittäinen korvaus ei usein kattanut edes matkoja ja ruokailua työpaikalla.
Käytännössä siis osa suomalaisista mielenterveyskuntoutujista maksaa siitä, että tekee alihankintaa yrityksille.
Haastatteluissa korostui myös “ghettoutuminen”: kun kuntoutujat asuvat asumispalveluyksikössä ja tekevät päivisin töitä työsaleilla, moni ei näe koskaan muita ihmisiä kuin toisia kuntoutujia ja henkilökuntaa. Eräs tutkimukseen osallistunut nainen ilmaisi suurimpana haaveenaan, että joskus järjestettäisiin tilaisuuksia, joissa ”sairaat ja terveet” voisivat tavata toisiaan.
Haastatteluissa kuntoutujien toiveet olivat tavattoman pieniä: että työstä maksettaisiin esimerkiksi euron verran päivältä.
Eräs asumisyksikössä työskentelevä esimies kertoi järkyttyneensä vierailustaan paikkakuntansa työsalilla. ”Se oli karmaisevaa. Kuinka me voimme arvostella Kiinan hikipajoja kun meillä on omat hikipajat täällä?”
Kaksi naisen omaa kuntoutettavaa asiakasta oli aiemmin työskennellyt vastaavalla työsalilla. Hän katsoi, että näiden mahdollisuudet kieltäytyä työstä olivat vähäiset.
”He olivat siellä aamusta iltapäivään kasaamassa tuotteita, joita myydään ihan normaalisti kuluttajille. Päiväkorvaus meni kokonaisuudessaan lounaan hintaan. He kokivat, että koska he asuivat saman yrityksen asumisyksikössä, heidän oli pakko mennä työsalille.”

Vuonna 2010 Kehitysvammaliitto ja Mielenterveyden keskusliitto selvittivät työtoiminnan ongelmia tutkimuksella. Raportin mukaan työtoimintaan niistä olennaisimmat ovat, että työ ei juurikaan työllistä, siitä ei makseta, ja monet tekevät sitä liian pitkään etenemättä minnekään. Erityisesti kehitysvammaisten osalta työkeskukset ovat lähinnä säilytyspaikkoja, joissa tehdään töitä palkatta vuosia jopa vuosikymmeniä.
”Palkaton työ, josta koituu työnantajalle kuitenkin hyötyä, on eettisesti arveluttavaa ja ihmisoikeuksien toteutumisen vastaista”, Kehitysvammaliitto totesi kannanotossaan.
Kirjoittajien mukaan on ongelmallista, että mielenterveyskuntoutujien ja vammaisten tekemää työtä pidetään sosiaaliapuna heille itselleen: tämä jopa estää heidän työllistymistään. Näiden ihmisten ei odoteta koskaan päätyvän oikeille työmarkkinoille, vaikka se olisi monen kohdalla mahdollista. He jäävät jumiin toimintaan, joka on usein yksinkertaista, mekaanista työtä, joka toistuu samana päivästä toiseen.

33-vuotias Jani on mielenterveyskuntoutuja. Hän kirjoitti Long Playlle kun etsimme kokemuksia kuntouttavasta työtoiminnasta. Jani oli kuusi vuotta erään suuren asumispalvelufirman asiakkaana. Hän sanoo, että tuona aikana palkatonta työtä saman firman pyörittämällä työsalilla tarjottiin jatkuvasti.
”Minusta se oli painostamista. Jokaisessa tapaamisessa tuotiin esiin, että tämä olisi sinulle hieno juttu. Ja että joku toinenkin oli ollut atk-taidoiltaan tosi hyvä, mutta sitten hän meni kasaamaan pahvilaatikoita ja on nyt iloisena varastomiehenä.”
Janista tuntui, että hänet oli mielenterveysongelmaisena lokeroitu kykeneväksi vain mekaaniseen fyysiseen työhön, siihenkin ilman palkkaa.
Samaa koki Long Playn haastattelema nelikymppinen Kari. (Kari ja Jani eivät esiinny oikeilla nimillään haitallisten seuraamusten pelossa.) Karilla puolestaan on takana yliopisto-opintoja ja liki kymmenen vuotta työkokemusta. Työt ja opinnot kuitenkin katkesivat sairastumiseen. Pitkän sairaalajakson jälkeen Kari ohjattiin työvalmennukseen.
”Kun näin valmennuspaikan työsalin, olin kauhuissani; pelkäsin että jos joudun sinne, se taannuttaa minut täysin. Tuntui, että minut oli heitetty entisen itseni kaltaisten joukkoon.”
Työsali satuttiin kuitenkin juuri silloin lakkauttamaan ja Kari sai etsiä työharjoittelupaikan itse. Lopulta löytyi työharjoittelupaikka aatteellisesta järjestöstä. Sopimuksen mukaan hänen piti olla siellä koulutustaan vastaavassa toimistotyössä, mutta todellisuus oli toinen: hänet pistettiin harjan varteen ja raivaamaan kellaria. Se oli valtava pettymys, mutta hän ei rohjennut valittaa.
Kari haaveilee yhä töistä, mutta yrittää olla toivomatta liikoja. Hänellä on selkeä näkemys siitä, mitä työllistyminen edellyttäisi. Sen pitäisi tapahtua portaittain ja vähitellen, kunnon parantuessa. ”Voisi olla hyvä, että työnantajat tietäisivät miten paljon mielenterveyskuntoutujia on. Ja että joukossa on paljon ihmisiä, jotka kyllä pystyvät tekemään töitä kun joustetaan oikeassa asioissa. Nyt kuntoutumisen ja työelämän välillä on valtava kuilu.”

Suomessa harva on kuullut Woodfox Oy:sta, mutta kansainvälisissä mielenterveyskonferensseissa sitä esitellään menestystarinana.
Seinäjoella toimiva Woodfox on onnistunut työllistämään satoja mielenterveyskuntoutujia – juuri niitä ihmisiä, joiden työllistymisen pitäisi olla liki mahdotonta. Yrityksen toiminnan lähtökohta on juuri sellainen kuin Karin haavekuvassa.
Yrityksen omistaa Etelä-Pohjanmaan sosiaalipsykiatrinen yhdistys ja sen malli on seuraavanlainen: Ensin kuntoutuja tulee yhdistyksen työvalmennukseen. Sitten Woodfox palkkaa hänet määräaikaiseen työsuhteeseen ja jos sopivaa työtä ei löydy Woodfoxista, yritys vuokraa työntekijän johonkin 200 yhteistyöyrityksestään. Näin yhteistyöyritys ei ota riskiä, koska työntekijällä on sopimus Woodfoxin kanssa.
Koska yrityksiä on niin monta, töitä löytyy eri aloilta. Mielenterveyskuntoutuja ei päädy puutöihin vain siksi, että on mielenterveyskuntoutuja. Puutöihin pääsee, jos puutyöt kiinnostavat. Toimitusjohtaja Timo Haapoja muistelee puhelimessa erästä diplomi-insinööriä, joka tuli Woodfoxille tiputtuaan pitkän masennuksen vuoksi pitkäksi aikaa työelämästä.
”Hän pääsi meiltä vuokrauksen kautta töihin yritykseen ja sai työpaikan. Nykyisin hän vastaa koko yrityksen tuotesuunnittelusta.”
Woodfoxin malli toimii palkkatuen varassa: se tarkoittaa, että kuntoutuja saa täyttä palkkaa, mutta työ- ja elinkeinotoimisto korvaa työnantajalle osan palkasta työjakson ajalta. Tämä mahdollistaa osatyökykyisen työllistämisen, kunnes tämä jaksaa tehdä täyden työpanoksen.
”Me emme välitä ilmaista työvoimaa”, Haapoja sanoo. ”Teemme sen aina heti alussa selväksi: meidän ideologiaan kuuluu, että ihmisen pitää saada työstä palkkaa.”
Haapojan mukaan lähes kaikki Woodfoxilla palkkatuella työskennelleet ovat saaneet oikeita työtä, parhaina vuosina 50 ihmistä. ”Paria viime vuotta lukuun ottamatta se on toiminut tosi hyvin.”
Viime aikoina palkkatukirahoja on leikattu. Useissa suomalaisissa työ- ja elinkeinotoimistoissa ne loppuvat jo puolivälissä vuotta. Sitten palkkatuettuja työpaikkoja korvataan kuntouttavalla työtoiminnalla ja työkokeilulla, joista ei makseta palkkaa ja jotka tutkimusten mukaan eivät työllistä juuri ketään. Haapoja sanoo, että siinä hukataan vain enemmän rahaa.
”Palkkatuki tulee kuitenkin paljon halvemmaksi kuin se, että ihminen on työtön ja saa kaikenlaista kallista tukea kotiin.”