Onko työttömiä olemassa?

18. lokakuu 2017, Anu Silfverberg

Jos olisin nyt työtön, olisin huolissani kielestä. Kun asioita ei kutsuta niiden oikeilla nimillä, jotain pahaenteistä on yleensä meneillään.

Otetaan esimerkiksi osallistaminen. Se ei tarkoita osallistumista johonkin yhteiseen, vaan käytännössä sitä, että työttömän on mentävä kurssille tai palkattomaan työhön, tai muuten hän menettää tukensa.

Vastikkeellinen sosiaaliturva tarkoittaa käytännössä samaa, vaikka vastikkeellisuus ja osallistuminen kuulostavat erilaisilta asioilta. Kun sosiaali- ja terveysministeri Paula Risikko (kok.) vaati sosiaaliturvan muuttamista vastikkeelliseksi vuonna 2013, sanat vastikkeellinen ja osallistava vaihtelivat lehtijutuissa samaa tarkoittavina.

Samoihin aikoihin rinnalle nousi myös käsite vastikkeeton sosiaaliturva, aiemman sosiaaliturvan tilalle. Negatiivinen ilmaus muutti paljon. Vastikkeettomuus alkoi kuulostaa normipoikkeamalta – ja hieman kohtuuttomalta, vähän niin kuin varkaudelta.

Viime vuonna Kelan pääjohtaja Elli Aaltonen sanoi Suomen Kuvalehden haastattelussa, että lopettaisi tuon vastikkeettoman turvan kokonaan. Merkillepantavaa oli, että Aaltosen haastattelussa vastikkeettomuus oli yhdistynyt toimettomuuteen: ”Ja miksi ylipäätään ylläpidämme järjestelmää, joka maksaa ihmiselle olemisesta?”

Entä toimettomuuden vastakohta sitten? ”Voisiko vaihtoehto olla, että maksaisimmekin osallisuudesta”, Aaltonen ehdotti.

Hämmentävintä uuskielessä on, että työllistäminen ei enää läheskään aina tarkoita työsuhteen solmimista (paitsi silloin kun tarkoittaa). Merkityseron huomaaminen vaatii harjaantumista. Kun tein Long Playlle juttua kuntouttavasta työtoiminnasta, luin lukuisia lehtijuttuja, joissa kerrottiin, että se ja se kunta on työllistänyt ihmisiä. Lukija ymmärtänee tämän niin, että ihmisiä on palkattu töihin. Työttömiä koskevassa poliittisessa kielessä työllistäminen kuitenkin tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että työtön on tukiensa menettämisen uhalla velvoitettu töihin yhdeksän euron päiväkorvauksella. Tällaiseen järjestelyyn ei kuulu työsopimusta, työehtoja, lomia, palkkaa, työterveyshuoltoa tai mitään muutakaan työllistämiseen tavallisesti liitettyjä piirteitä.

Ehkä siksi tällaisen ”työllistämisen” seurauksena syntyvää aktiviteettia ei kutsutakaan työksi vaan työtoiminnaksi tai -kokeiluksi.

Tosin aina se ei ole edes toimintaa, esimerkiksi silloin kun työttömät velvoitetaan vain olemaan paikalla työtoimintakeskuksessa. Ja oikeastaan he eivät silloin ole työttömiä, koska juuri tuolloin he eivät näy työttömyystilastoissa. He ovat aktivointitoimenpiteiden kohteina.

Sana aktivointi tekee selväksi, mikä kohdetta vaivaa – passiivisuus.

Pääsemme Ossi Nymaniin. Rovaniemellä syntynyt esikoiskirjailija Nyman, 39, on ollut työttömänä tai ”työllistämistoimenpiteiden” kohteena lähes koko aikuisikänsä. Hänen kirjansa päähenkilön tilanne on samankaltainen. Kirja sai hyvät arvostelut, ja Nymania haastateltiin. Hän kertoi kriittisiä näkemyksiään nykyisestä työkäsityksestämme. Syntyi hirveä haloo, ja TE-keskus kertoi Helsingin Sanomien välityksellä, että Nymanin tuet katkaistaan.

Juuri vastikkeellisen perusturvan ajatus on Nymania koskevan tappelun ytimessä. Oletuksena on, että elämme maailmassa, jossa kaikella on ennakkoon määritelty hintansa, ja mitään ei saada eikä anneta ilman vastalahjaa. Työmarkkinatuki vaatii työttömältä vastalahjan. Kun työpaikkoja on selvästi vähemmän kuin työnhakijoita, vastalahjat saavat kummallisia muotoja. Kunnollisen työttömän vastalahjat ovat kiitollisuuden ja kuuliaisuuden symboleja: hän osallistuu kursseille ja työtoimintaan, eikä sano työhaastattelussa, että tuli paikalle, koska TE-keskus lähetti.

Osa lukijoista loukkaantui siitä, että Nyman ei antanut vastineeksi nöyryyttä ja työhalukkuutta.  Joidenkin mielestä taas Nyman itse asiassa nimenomaan oli antanut vastinetta rahoille (kirjan).

Lopulta vastikkeellisuusajattelu saavutti johdonmukaisen päätepisteensä, kun esiin nousivat näkemykset, joiden mukaan Nyman itse toimi tietoisesti saadakseen mainetta ja rahaa. Sosiaalisessa mediassa lukuisat toimittajat ja kulttuurialan ihmiset totesivat (osa moittien, osa kehuen), että Nyman oli onnistunut nerokkaassa mainoskampanjassa ja vienyt sekä Hesaria että TE-keskusta kuin pässiä narussa.

”Ossi, joka ei oikeasti ole laiska tai välinpitämätön, alkoi markkinatalouden hengessä näytellä laiskaa ja välinpitämätöntä, koska mainosti laiskuusromaaniaan”, Tuomas Enbuske kirjoitti blogissaan.

Facebook-keskusteluissa levisi huhu, että Nyman oli salanimi. Pian Ossi Nyman kirjoitettiin ”Ossi Nyman”. Se sopi yhteen markkinointioletuksen kanssa.

Onpa täällä kylmä.

Maailma, jossa mikä hyvänsä sana tai teko tulkitaan yrityksenä myydä jotain muuta, tyhjenee merkityksistä. Miksipä kukaan kuuntelisi kenenkään ajatuksia, kun on kiire miettiä, mitä toinen on oikeasti myymässä.

Aivan kuin työttömyydestä olisi mahdotonta puhua ihan vain työttömyytenä. Jopa monimutkainen tarina, jossa ”Ossi Nyman” on suunnitellut röyhkeän markkinointikampanjan, on äkkiä uskottavampi kuin se, että työtön mies olisi kirjoittanut kirjan ja kertonut mielipiteitään lehtihaastattelussa.

Nymanin kirja on itse asiassa varsin selkeä puheenvuoro juuri vastikkeellisuuden vaadetta vastaan (niin sosiaaliturvan, kirjallisuuden kuin palkkatyönkin kohdalla). Ja jos hetken miettii, niin julkinen työelämän kritisointi ei välttämättä ole nerokkain bisnesidea ihmiselle, joka elää 500 eurolla kuussa ja on 39-vuotiaana julkaissut juonta vieroksuvan esikoisromaanin.