Vuodet Monican kanssa

KUN yhdysvaltalainen talk show -juontaja Jay Leno lopetti pestinsä The Tonight Show’n isäntänä vuonna 2009, hän kiitti jäähyväispuheessaan Monica Lewinskyä nimeltä.

Leno oli kertonut vuosien varrella loputtomasti vitsejä Lewinskystä. Esimerkiksi tällaisia: ”Monica Lewinsky on lihonut takaisin kaikki kilot, jotka laihtui viime vuonna. – – Itse asiassa, Lewinsky kertoi toimittajille harkitsevansa jopa leukansa raudoittamista kiinni – mutta ei sittenkään, ei hän halunnut luopua seksielämästään!”

Monica Lewinsky oli 22-vuotias harjoittelija Valkoisessa talossa, kun hän päätyi suhteeseen presidentti Bill Clintonin kanssa. Presidentti valehteli suhteesta valaehtoisesti ja jäi siitä kiinni, ja tuloksena oli yksi Yhdysvaltain lähihistorian suurimmista poliittista skandaaleista.

Jay Leno ei ollut ainoa, joka vitsaili Lewinskyn kustannuksella. Samanlaisia juttuja toistelivat kaikki Yhdysvaltain tunnetuimmat talk show -isännät: Conan O’Brien, David Letterman, Bill Maher ja niin edelleen. Punchline oli aina se, että Monica Lewinsky on läski tyttö, joka ottaa poskeen.

Siihen päälle pilakuvat: Oli esimerkiksi yksi, jossa hänen eteensä työnnetään kymmenittäin mikrofoneja, jotka ovatkin peniksiä. Toinen, jossa hän tunkee todistaja-aitiossa mikrofonia suuhunsa. Ja tietysti kolumnit ja purevat poliittiset kommentaarit. Ja rap-lyriikat, joissa häneen viitataan – yli satakaksikymmentä rap-lyriikkaa tähän päivään mennessä.

Vitsien aiheena olivat nuoren naisen seksuaalisuus ja ulkonäkö, ja yleisesti hyväksytty perustelu kaiken sen takana kuului, että Monica Lewinsky oli vapaata riistaa omasta syystään. Hän oli huomiohakuinen typykkä, joka oli tyrkyttänyt itseään sekä Yhdysvaltain presidentille että meille kaikille muille, julkisuudelle.

Olen melkein samanikäinen kuin Monica Lewinsky. Vuosituhannen vaihteen tienoilla kävin erään tietyn keskustelun kymmeniä kertoja eri ihmisten kanssa, useimmiten erilaisissa helsinkiläisissä anniskeluravintoloissa. Keskustelu meni osapuilleen näin: Ensin tuli puhetta ”Lewinsky-skandaalista”, kuten tapahtumat oli nimetty. Sen jälkeen joku alkoi päivitellä, millainen poliittinen soppa oli syntynyt vain sen vuoksi, että tuollainen tyrkky tyttö tunki itsensä jukisuuteen. Tässä vaiheessa minä kirskuin kuin kireä sarana: Mutta Monica. Lewinsky. Ei. Pyrkinyt. Julkisuuteen.

Monica Lewinsky nimittäin ei pyrkinyt julkisuuteen. Hänet revittiin sinne väkisin uhkailemalla ja pakottamalla, siitä huolimatta, että hän yritti pitää salaisuutensa ja jopa valehteli presidentin puolesta oikeudelle.

Lewinsky ei toivonut itselleen myöskään yli miljoonan dollarin oikeusjuttua, eikä hän toivonut, että hänen koko siihenastinen elämänsä käsiteltäisiin jokaisessa lehdessä ja jokaisella internetin juorupalstalla ja että Jay Leno kutsuisi häntä nimityksellä ”the slut in the hat”, ja että hänen entinen poikaystävänsä pitäisi lehdistötilaisuuden ja kuvailisi häntä seksihulluksi.

Hän ei pyrkinyt julkisuuteen, minä tolkutin toisella puolella maapalloa, uudestaan ja uudestaan, tuloksetta, ja muistin lisätä: mitä sitten, jos Monica Lewinsky olisi toivonut hieman huomiota osakseen – olisiko hän ansainnut kaiken, mitä hänelle tehtiin?

MONICA SAMILLE LEWINSKY syntyi vuonna 1973 San Franciscossa vauraaseen perheeseen, jossa yhdistyivät saksanjuutalainen ja venäjänjuutalainen sukulinja. Isä oli menestynyt syöpälääkäri ja äiti jonkin sortin seurapiirikolumnisti. Monica oli sosiaalinen mutta päätyi helposti kiusatuksi ja tuskaili murrosikäisenä kehnon itsetunnon kanssa. Ei ehkä siksi ole ihme, että hänen ensimmäinen pitkä ihmissuhteensa oli onneton sotku naimisissa olevan miehen kanssa, joka oli hänen entinen opettajansa. Läheiset katsoivat touhua huolissaan: mitä tehdä, kun toinen ripustaa koko olemassaolonsa tuhoisaan salasuhteeseen? Niin, ei kukaan oikein tiedä, mitä niissä tilanteissa pitäisi tehdä.

Mutta Monica – kutsutaan häntä nyt etunimellä – oli hänet tuntevien silmissä myös huomaavainen, terävä ja vitsikäs ihminen. Hän päätyi opiskelemaan psykologiaa Portlandiin, valmistui ja pääsi kesällä 1995 perhetutun avulla harjoitteluun Valkoiseen taloon.

Siellä Monica tapasi Bill Clintonin. Tavallisesti palkaton harjoittelija ei olisi päässyt lähelle Yhdysvaltain presidenttiä, mutta tapahtui eräs kohtalokas sattuma. Sinä syksynä liittovaltion hallinto oli useita päiviä suljettuna demokraattien ja republikaanien välisen budjettikiistan seurauksena. Sulun aikana palkattomat harjoittelijat paikkasivat kotiin lähetettyä henkilökuntaa ja pääsivät aivan vallan ytimeen asti.

Bill Clinton tunnettiin karismaattisena miehenä, jolla oli taito saada ihmiset tuntemaan itsensä erityisiksi. Monica kuuli, että itse asiassa koko talo on lätkässä Billiin. Hän ajatteli, että hän itse ei olisi – ikäloppuun nelikymppiseen mieheen – mutta pian hän oli. Siihen tarvittiin yksi lyhyt tervehtiminen virallisessa tilaisuudessa.

Kun Valkoisen talon nurmikolla sitten seuraavana päivänä pidettiin juhlat, Monica kävi nopeasti vaihtamassa vaatteet ja laittamassa ylleen vihreän mekon, joka hänellä oli ollut, kun he näkivät ensi kertaa. Hän toivoi, että Bill huomaisi. Se onnistui.

Siitä se alkoi: pitkiä katseita, huomaamaton kosketus. Huh huh.

Ensimmäiset kohtaamiset olivat lyhyitä ja sattumanvaraisia. Mutta eräänä päivänä marraskuussa yhdelle työntekijälle pidettiin syntymäpäiväjuhlat, ja yllättäen presidenttikin saapui paikalle hymyilemään ja ottamaan katsekontaktia. Samana iltana Monica käveli presidentin neuvonantajan George Stephanopoulosin huoneen ohi ja näki Billin istuvan siellä yksikseen. Tämä viittoi hänet sisään.

No nyt on tietysti jo aika selvää, mitä tässä on meneillään. Monica tunnustaa olevansa ihastunut. Bill ehdottaa siirtymistä takahuoneeseen. Siellä on hämärää. Saanko suudella sinua, Bill kysyy.

No juu.

Siitä se alkoi. Kirjeitä ja lahjoja! Salaisia kohtaamisia! Seksiä George Stephanopoulosin toimistossa!

Muutaman viikon kuluttua Bill soitti Monicalle kotiin ja ehdotti tapaamista: Monican tulisi kävellä hänen avoimen ovensa ohi ikään kuin vahingossa. Sitten Bill pyytäisi hänet sisään.

Bill oli Amerikan presidentti, joten häneen ei tietenkään voinut ottaa yhteyttä noin vain. Se tarkoitti, että kaikki salasuhteessa oli hänen aikatauluistaan ja aloitteistaan kiinni. Bill järjesti sattumanvaraiselta vaikuttavia kohtaamisia, joihin Monica ponkaisi, kun kutsu kävi. Koskaan ei voinut tietää, milloin seuraava tapaaminen onnistuisi. Niinpä Monica käytännössä lakkasi käymästä missään. Hän istui kotonaan tai teki pitkiä työpäiviä toimistolla ja vartioi puhelintaan. Hän ei halunnut hukata yhtään puhelua eikä yhtään tapaamismahdollisuutta.

Kun he tapasivat, usein Monica kuunteli, kun Bill kertoi huolistaan. Kävi ilmi, että presidenttinä oleminen on tosi, tosi stressaavaa. Monica liikuttui, kun Bill kertoi surusta, jota tunsi ajatellessaan Bosniassa kuollutta sotilasta. Hän yritti lohduttaa.

Epävarmuuden hetkinä Monica tivasi, halusiko toinen oikeasti tutustua häneen. Vai oliko tämä vain seksiä? Ei! Bill kiisti sen jyrkästi. Hän sanoi ”vaalivansa heidän yhteisiä hetkiään”.

Se kyllä rauhoitti mieltä.

Ja nyt tarkkana: juuri tämä olisi se virhe, josta Monica Lewinskyä tultaisiin rankaisemaan aina uudestaan, vuosikymmeniä: että hän luuli itsestään jotain. Kun asiat tulisivat julki, naurettaisiin hänen typeryyttään: todellako hän luuli, että maailman mahtavin mies jättäisi vaimonsa tuollaisen tytön takia?

Salasuhteiden pitäminen salassa on tietysti aivan mahdotonta, vaikka olisi koko universumin presidentti. Rakastuneet ihmiset ovat ilmeisiä ja tekevät virhearvioita. Monican pörrääminen liian lähellä presidenttiä huomattiin, huhumylly vahvistui kuukausi kuukaudelta. Vaalit olivat tulossa. Lopulta Monica vapautettiin tehtävistään ja hänet lähetettiin Siperiaan, mikä tarkoitti tässä tapauksessa toimistotöitä Pentagonissa eli Yhdysvaltain puolustusministeriössä. Siellä hän odotti kasvavan tunnekuohun vallassa, että Bill Clinton järjestäisi hänen paluunsa Valkoiseen taloon, kuten oli puhunut. Hän istui yhä useampia iltoja kotona odottamassa, että Yhdysvaltain presidentti soittaisi ja haluaisi harrastaa seksiä puhelimessa.

Tiistaina 5. marraskuuta 1996 Clinton valittiin jatkokaudelle. Monica oletti, että nyt paluu varmaankin järjestyisi. Hän valitsi vaatteet, leikkautti hiuksensa ja ryhtyi pakkaamaan. Mitään ei tapahtunut.

Tästä eteenpäin kaikki oli alamäkeä. Lopulta hän kirjoitti hurjistuneen kirjeen, jossa sanoi, että jos ei voisi saada työpaikkaansa takaisin, hänen olisi pakko selittää vanhemmilleen, mistä se johtuu. Nyt Clinton kutsui Monican luokseen. On laitonta uhkailla Yhdysvaltain presidenttiä, hän raivosi. Monica ajatteli kauhuissaan, että tämä taisi olla tässä.

Mutta ei se ollut. Tarina on tyypillistäkin tyypillisempi: salaista seksiä seuraa etääntyminen, mitä seuraa epätoivo, riitely ja lopulta ero, mutta erosta seuraa lisää seksiä, mikä puolestaan saa toisen uskomaan, että kyseessä onkin vuosisadan rakkaustarina.

Riidan päätteeksi presidentti alkoi lohduttaa itkevää tyttöä, ja pian oltiinkin taas touhuamassa kylpyhuonetiloissa. Monicasta tuntui, että äkkiä Bill olikin aivan erityisen hellä ja huomaavainen. Bill sanoi toivovansa, että heillä voisi olla aikaa toisilleen. Ehkä presidenttiyden jälkeen, Monica pohdiskeli; silloin Bill voisi olla vapaa mies. Mutta entäpä kun olen 75-vuotias ja pissaan 25 kertaa päivässä, Bill vitsaili. Mietimme sitä sitten, Monica sanoi lempeästi. Hän lähti tapaamisesta hämmentyneenä, sillä tajusi nyt selvästi totuuden: tämä mies rakasti häntä!

Voi tyttö kulta.

Moni muu järjestelmän rattaissa oli näissä käänteissä aika huolissaan ja ärtynyt. Bill Clintonin henkilökohtainen sihteeri Betty Currie esimerkiksi oli epäilemättä ollut kyllästynyt tähän meininkiin jo pitkään. Tapaamisten ja lahjojen vaihdon järjestäminen jäi hänen kontolleen, ja hän nyt kuitenkin oli tullut töihin Valkoiseen taloon varmaankin hieman muut asiat mielessään. Ja sitten hysteriaan vaipuva nuori nainen lähettelee viestejä, vaatii tapaamisia ja tilittää epätoivoaan. Hän saapuu Valkoisen talon portille ennakkovaroitusta, ”jättämään muutamia lahjoja presidentille”.

Tällaisella puhelimen vieressä odottavalla epätoivoisella tytöllä on usein ystävätär, jolle hän uskoutuu. Monicalle tämä ystävä oli Linda Tripp, nelikymppinen työkaveri Pentagonista. Monica kertoi hänelle jokaisen ylä- ja alamäen, vitsaili ja tilitti ja parkui. Hän luki ääneen kirjeitään ja kertoi puhelinseksistä ja halustaan palata työhönsä Valkoiseen taloon – ja eräästä mekostaan, jossa oli luultavasti spermatahra. Linda sanoi, että Monican kannattaisi pitää mekko tallessa todisteena, siltä varalta, että sitä joskus tarvittaisiin. Monica sanoi, ettei sellaista tilannetta voisi tulla, koska hänhän ei koskaan paljastaisi suhdetta. Kun hän myöhemmin aikoi pestä mekon ja laittaa sen päälleen erääseen tilaisuuteen, Linda antoi ystävän neuvon: näytät lihavalta siinä mekossa.

Sitä Monica ei tiennyt, että Linda nauhoitti kaikki heidän puhelunsa. Pian ne kuulisi myös moni muu.

KENNETH WINSTON STARR syntyi vuonna 1946 Texasin Vernonissa papin perheeseen. Nuorena hän rahoitti opintojaan myymällä Raamattuja ovelta ovelle. Hän on yhä harras kristitty, joka lauleskelee virsiä pitkillä kävelyillään luonnossa.

Starr oli tehnyt menestyksekästä lakimiesuraa oikeushallinnossa, kun hän vuonna 1994 sai työtarjouksen, joka muutti Yhdysvaltain sisäpolitiikan suunnan. Starr nimitettiin johtamaan tutkintaa, jonka tarkoitus oli selvittää, olivatko Bill ja Hillary Clinton syyllistyneet laittomuuksiin niin sanotussa Whitewater-jupakassa. Se oli tonttikauppoihin liittyvä vyyhti, jonka yksityiskohdat ovat niin tylsiä ja sekavia, että kun tapauksen kuvauksia lukee, lopussa on väistämättä unohtanut, mitä alussa sanottiin. Kyse oli kuitenkin karkeasti ottaen siitä, olivatko Clintonit käyttäneet väärin asemaansa ja yrittäneet keplotella itselleen ja tutuilleen taloudellista hyötyä.

Todisteita rikoksista ei löytynyt, mutta tutkinta oli poikinut lukuisia sivupolkuja. Kun Whitewater-tutkimuksen alkamisesta oli kulunut neljä vuotta, Starr ja hänen avustajansa saivat tiedon, joka siirsi heidän huomionsa aivan uuteen suuntaan.

Samaan aikaan oli menossa toinen tutkinta. Paula Jones -niminen virkanainen syytti Bill Clintonia seksuaalisesta häirinnästä työpaikalla. (Jonesin mukaan Clinton oli vuonna 1991 Arkansasin kuvernöörinä ollessaan kutsunut tämän hotellihuoneeseensa, ottanut peniksensä esiin ja kehottanut ”pussaamaan sitä”.) Clinton kielsi väitteen.

Jonesin asianajajat olivat päättäneet haastaa todistajiksi naisia, joiden tarinat yhdessä osoittaisivat, että presidentin käytöksessä toistui tietty kaava: hänellä oli tapana lähestyä nuorempia naisalaisiaan asiattomasti. Lakitiimi haastoi todistajiksi yhteensä seitsemän naista, joita kutsuttiin tutkinnassa nimillä ”Jane Doe 1”, ”Jane Doe 2” ja niin edelleen. Joissain tapauksissa oli kyse ahdistelusta, joissain molemminpuolisesta suhteesta. Myös Monica Lewinskyn nimi oli tullut Jonesin juristien tietoon, ja hän sai haasteen: Jane Doe 6. Myös Linda Tripp oli haastettu todistajaksi. (Ei kuitenkaan Monican vuoksi, vaan koska eräs toinenkin nainen oli kertonut hänelle presidentin epäasiallisesta käytöksestä.)

Tässä vaiheessa Monica oletti vielä, että voisi selvitä vähällä, jos vain kieltäisi suhteen kirjallisessa todistajanlausunnossa. Hän halusi kiihkeästi suojella Clintonia, jonka uskoi olevan poliittisen ajojahdin uhri. Hän yritti myös kaikin keinoin vaikuttaa Linda Trippiin ja laati ehdotuksia siitä, mitä tämän pitäisi sanoa omassa valaehtoisessa lausunnossaan.

Mutta kaikki oli jo paljastumassa. Kolme päivää sen jälkeen, kun Monica oli jättänyt todistajanlausuntonsa, Linda Tripp soitti Kenneth Starrin toimistoon ja kertoi salasuhteesta, valehtelusta ja salaa nauhoitetuista puheluista.

Se, miksi Tripp halusi paljastaa ystävänsä salasuhteen, on edelleen vähän epäselvää, eikä sitä voi häneltä itseltään kysyä, koska hän kuoli viime vuonna. Harvoissa antamissaan haastatteluissa Tripp sanoi olleensa huolissaan Monicasta ja pitäneensä Bill Clintonia vastenmielisenä saalistajana – mutta on vaikea nähdä, miten ystävän luovuttaminen Kenneth Starrin, FBI:n ja paparazzien käsiin käy huolenpidosta. Aiemmin Tripp oli puhunut nauhoista Newsweekin toimittajalle ja eräälle konservatiiviselle kirjankustantajalle, joten ehkä hän toivoi rahakasta kustannussopimusta. Toisaalta puhumalla Starrille hän sai myös neuvoteltua itselleen syytesuojan: puheluiden nauhoittaminen oli ollut nimittäin laitonta.

16. tammikuuta 1998 Starr hankki oikeusministeriöstä luvan laajentaa tutkintaansa. Hän halusi selvittää, onko presidentti painostanut alaistaan valehtelemaan.

Samana päivänä Linda Tripp tapasi Monican lounaalla kauppakeskuksessa Pentagonin lähellä. Pian paikalle saapui kaksi tummiin pukuihin sonnustautunutta miestä, jotka vilauttivat FBI-virkamerkkejään. He sanoivat, että Monica oli vaikeuksissa ja hänen kannattaisi lähteä mukaan: oikeusministeri oli antanut FBI:lle valtuudet tutkia Paula Jonesin tapaukseen liittyviä väärinkäytöksiä. Monica ei ymmärtänyt, mistä häntä epäiltiin. Salaiseen seksisuhteeseen ryhtyminenhän ei ole laitonta. Mutta esimerkiksi oikeudelle valehteleminen toki on. Monica muisti, mitä elokuvissa aina sanotaan: Haluan puhua asianajajani kanssa. Niin hän sanoi. Agentit vastasivat, että se toki onnistuisi mutta siinä tapauksessa tilanne olisi vähän toinen eikä hän voisi ”auttaa itseään” yhtä hyvin. He korostivat, että aikaa ei kannattaisi hukata. Monica ajatteli, että hänen pitäisi selvittää, mistä oli kyse, jotta voisi varoittaa presidenttiä.

Starrin tiimin parissa yllätysiskua kutsuttiin nimellä ”Operation Prom Night”. Käytännössä se tarkoitti, että Monica vietiin Ritz Carlton -hotellin huoneeseen 1012, missä häntä odotti kuusi Starrin miestä.

Tuo päivä, 16. tammikuuta, oli kuin alkuräjähdys sille, mitä tulevina päivinä, kuukausina ja vuosina tapahtuisi. Seuraavana päivänä Bill Clinton valehteli Paula Jonesin asianajajille omassa todistajanlausunnossaan. Hän sanoi, ettei ole koskaan ollut suhteessa Monica Lewinskyn kanssa. Hän ei tiennyt, että Starr kollegoineen tiesi jo, että todistus oli valheellinen: heillä oli hallussaan tuntikausia Linda Trippin nauhoittamia puheluita.

Myös useat lehdet olivat olleet jo pitkään uutisen jäljillä, ja huhut levisivät. Ensimmäisenä presidentin ja nuoren harjoittelijan suhteesta kirjoitti Matt Drudge -niminen bloggaaja ”Drudge Report” -sivustollaan jo samana päivänä, jolloin Clinton antoi todistajanlausuntonsa oman asianajajansa toimistolla. Vain muutamaa päivää myöhemmin koko maailma tiesi Lewinskyn nimen ja teot.

Mutta kesti yli vuoden ennen kuin tuli julki, mitä hotellissa oli tapahtunut.

Syytesuojasopimus, jonka Monica Lewinsky myöhemmin allekirjoitti, esti häntä kertomasta median edustajille ”Operation Prom Nightista”.

Sopimus ei kuitenkaan koskenut kirja-alaa. Niinpä suuri yleisö sai kuulla hotellipäivän tapahtumista ensimmäistä kertaa vuonna 1999 Andrew Mortonin kirjassa Monican tarina. Se on sisällöltään sekava ja tyyliltään niin kaamea, että lukeminen on lähes mahdotonta. (Kolmen ihmisen työponnistuksen vaatinut suomennos tarjoilee kielikuvia, joiden äärellä voi miettiä, miltä näyttää, kun ”levitetään palsamia haavoitetulle itsetunnolle”, tai että tiedettiinköhän Otavalla, mikä on se ”soikea huone”, josta kirjassa niin paljon puhutaan.)

Kahlasin kirjan läpi tietysti heti tuoreeltaan. Monica kertoo siinä seuraavaa: Häntä pidettiin Ritz Carltonin huoneessa 11 tuntia, eikä hän saanut tavata asianajajaa, vaikka pyysi sitä toistamiseen. Tutkijat kyllä sanoivat, että hän saisi tehdä mitä vain ja lähteä koska vain, mutta vihjailivat samalla, että heidän tarjouksensa voisi raueta. Tarjous oli se, että jos Monica kertoisi kaiken ja nauhoittaisi salaa keskusteluja presidentin ja tämän avustajien kanssa, hän saisi itselleen syytesuojan. Muussa tapauksessa häntä uhkasi 27 vuoden vankeusrangaistus, miehet sanoivat.

Todellisuudessa yksikään oikeusistuin ei tuomitsisi vankilaan parikymppistä ihmistä, joka on valehdellut salaisesta miesystävästään. Mutta Monica ei tiennyt tätä. Hänelle kerrottiin, että jos hän ei tekisi yhteistyötä, myös hänen äitiään uhkaisi syyte, koska tämäkin tiesi tapahtumista. Siinä vaiheessa hän romahti. Mutta uskomatonta kyllä, hän kieltäytyi tarjouksesta edelleen.

Monican haluttomuus tehdä yhteistyötä tuli Starrin tutkijoille isona yllätyksenä: asiat eivät edenneet niin kuin he halusivat. He olivat toivoneet saavansa Monican puolelleen nopeasti. Ja Bill Clinton oli antamassa omaa todistajanlausuntoaan seuraavana päivänä. He eivät halunneet, että Monica varoittaisi Clintonia etukäteen.

Itse asiassa juuri niin hän yrittikin tehdä. Päivän edetessä hän oli käynyt yhä epätoivoisemmaksi ja vaatinut äitiään paikalle. Lopulta äidille soitettiin, mutta tämän saapuminen paikalle kesti. Odotellessa Monica lähti yhden FBI-agentin ja yhden syyttäjän kanssa ostoskeskuksen pitseriaan syömään. Käydessään vessassa hän huomasi yleisöpuhelimen ja yritti soittaa siitä presidentin sihteerille varoittaakseen tätä. Tämä ei vastannut.

Saavuttuaan paikalle Monican äiti kehotti tytärtään tekemään, mitä Starrin miehet haluavat. Tämä kieltäytyi edelleen ja vastasi, ettei aio olla ”se, joka tuhoaa tämän presidentin”.

Jälkikäteen monet puoluekannasta riippumatta ovat arvioineet, että Monica saattoi jopa pelastaa Clintonin presidenttiyden. Jos Starr olisi saanut tehtyä sopimuksen hänen kanssaan välittömästi ja presidentin valheet olisivat tulleet käsittelyyn heti, poliittinen ilmapiiri olisi ollut aivan toinen. Skandaalin alussa Clintonin kannatus romahti ja hänen erollaan spekuloitiin. Mutta kun salasuhdetta ja erilaisia sanan ”seksi” määritelmiä puitiin kaikkialla kuukausitolkulla, Starrista kasvoi monien silmissä tarinan konna: kiilusilmäinen konservatiivi, joka tonkii toisten yksityisasioita. Siinä vaiheessa, kun senaatti äänesti syytteistä (väärä vala ja oikeuden estäminen), amerikkalaiset olivat jo lopen kyllästyneitä koko skandaaliin.

Clinton vapautettiin syytteistä, ja hänen maineensa palautui.

Lewinskyn maine ei palautunut. Kutsutaan häntä nyt sittenkin sukunimellä, emmehän me edes oikeasti tunne häntä. Päästyään hotellista hän sulkeutui äitinsä kanssa kotiin, piti verhot suljettuna ja pelkäsi vankilaa. Ensimmäisinä päivinä äiti kielsi tytärtään sulkemasta kylpyhuoneen ovea ja valvoi tämän vierellä yöllä, jotta tämä ei vain tekisi itselleen mitään. Televisio oli auki koko ajan, ja joka kanavalla oli Lewinskyn naama. 26. tammikuuta Bill Clinton puhui televisiossa koko kansalle. Hän sanoi painokkaasti, ettei hänellä ollut suhdetta ”sen naisen” kanssa.

MONICA LEWINSKYN työpaikkaromanssista tuli nuoren internetin ensimmäinen ”ilmiö”. Se myös muutti median toimintaperiaatteita tavalla, joka on meille nykyään tuttu mutta oli tuolloin uusi. Siihen asti niin sanotun laatujournalismin ei ollut tarvinnut välittää juuri lainkaan verkossa tapahtuvista asioista. Netti ei ollut toimituksille muuta kuin paikka, jonne ladottiin ilmaista sisältöä kenenkään täysin ymmärtämättä, kenelle tai miksi. Mutta nyt alkoi tapahtua. Vaatimattoman näköinen The Drudge Report -blogi julkaisi skandaaliin liittyviä tietoja – ja huhupuheita – median nenän edestä. Lehdet, jotka olivat tottuneet määrittelemään puheenaiheet, päätyivät nyt peesaamaan blogistia, jota journalismin toimintaperiaatteet eivät kauheasti kiinnostaneet. Portinvartijoista tuli seuraajia.

Kun Kenneth Starr syyskuun 11. päivänä 1998 luovutti raporttinsa kongressille, julkinen asiakirja levisi internetissä ennennäkemättömällä tavalla. Hallinnon palvelimet kaatuilivat, kun miljoonat ihmiset yrittivät päästä lukemaan Lewinskyn ja Clintonin seksipuuhista. Useat isot mediat julkaisivat The Starr Reportiksi kutsutun asiakirjan verkossa kokonaisuudessaan, saadakseen lukijoita sivuilleen. Perustelut olivat samat kuin nykypäivänä: jos me emme kertoisi kaikkia näitä likaisia juttuja, internet tekisi sen puolestamme! Esimerkiksi The New York Timesin päätoimittaja selitti, että toimitus ei ollenkaan ”pidä” tämän materiaalin julkaisemisesta: normaalisti ihmisten yksityisasioiden penkominen olisi heille ”vastenmielistä”, mutta tilanne vaatii julkaisemaan.

Starrin raportti oli poikkeuksellinen asiakirja monella tapaa, mutta erityisesti siksi, että julkaisu oli tehty niin selvästi ”verkko edellä” – ehkä ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa. Asiakirjan klikattavan sisällysluettelon otsikot olivat ensimmäisiä klikkiotsikoita. Jos joku halusi hypätä suoraan siihen kohtaan, jossa harrastetaan suuseksiä (ja moni halusi), saattoi vain klikata otsikkoa ”oral sex”.

Muita otsikoita: ”Phone sex.” ”Secrecy.” ”Cover Stories.” Whitewater mainitaan tekstissä ohimennen pari kertaa. Sana sex eri muodoissa toistuu satoja kertoja.

Starr perusteli yksityiskohtaisuutta sillä, että Clinton oli ensin kiistänyt harrastaneensa seksiä harjoittelijan kanssa ja sitten alkanut asianajajansa johdolla määrittelemään seksiä uusiksi. Tästä syystä oli Starrin mukaan tärkeää näyttää, mitä oli harrastettu ja miten. Vain siten voitaisiin todistaa, että presidentti oli syyllistynyt väärään valaan.

Mutta raporttiin oli sisällytetty kaikkea muutakin: esimerkiksi Lewinskyn kirjoittamia kirjeitä, joita hän ei ollut edes lähettänyt. Hän oli itse tuhonnut ne, mutta Starrin tutkijat olivat kaivaneet ne esiin hänen tietokoneensa kovalevyltä. Lehdistö rakasti niitä, ja ne olivat yleinen naurunaihe.

Kaiken tämän tapahtuessa olin itse opintojeni loppuvaiheessa ja selasin Starr Reportia hämmennyksissäni yliopiston atk-luokassa. Tuntui, että tekstin yksityiskohdilla oli enemmän viihdearvoa kuin mitään muuta. Koska yritykseni auttaa Monica Lewinskyä huutamalla ihmisille helsinkiläisissä baareissa ei ollut osoittautunut kovin tulokselliseksi, tartuin uudestaan toimeen ja tein englantilaisen filologian pro gradu -tutkielmani Starrin raportin kielellisistä erityispiirteistä. Korpuslingvistisen analyysini nojalla totesin, että Starr Report poikkesi selvästi siitä, miten syyttäjien raportteja oli tapana kirjoittaa. Tyylilaji muistutti enemmän aikakauslehtijournalismia kuin lakienglantia. Näin jälkikäteen mietittynä tuon osoittaminen ei kyllä olisi ehkä vaatinut mittavaa vertailevaa aineistoani tai diskurssianalyytikko Norman Faircloughin teorioita; se oli niin ilmeistä.

Raportin olennaisin osuus oli nimetty ”narratiiviksi”, ja se oli jaettu osiin houkuttelevilla otsikoilla. Siinä missä mahdolliset laittomuudet oli lopulta nopeasti selostettu, raportti tarjosi runsaasti muuta hämmästeltävää, lähinnä seksiä.

Ja mediassa seksin kuvauksiin toden teolla tartuttiin. Yhä uudelleen toistettiin kahta aktia: että Monica Lewinsky antoi Bill Clintonille suuseksiä ja että kerran presidentti työnsi sikarinsa tämän vaginaan. Siitä riitti vitsihuumoria. Mutta kun lukee raporttia, on outoa havaita, mikä kaikki on jäänyt huomiotta. He harrastivat kaikenlaista seksiä niin kuin ihmiset nyt harrastavat: suutelivat, riisuivat ja kourivat toisiaan; Bill Clinton antoi Monica Lewinskylle orgasmin kädellään. Se ei kiinnostanut journalisteja tai lavakoomikoita.

Lewinskyä sen sijaan kutsuttiin aivan yleisesti ”Amerikan suihinottokuningattareksi”. Hänet esitettiin ikään kuin antamassa seksipalveluita presidentille. Ja se spermatahrainen mekko, jonka hän oli jättänyt pesemättä, muuttui käsitteeksi. Siitä käytettiin esimerkiksi nimitystä ”seksimekko” ja ”cocktailmekko”, millä luotiin kuvaa jonkinlaisesta viettelijän koltusta. Mutta oletteko nähneet sen? Se oli ihan tavallinen tumma toimistoasu.

VUODEN 1998 aikana Monica Lewinsky ei antanut ainuttakaan haastattelua. Mutta lehdet olivat silti täynnä juttuja, joissa arvioitiin hänen seksuaalisuuttaan, motiivejaan ja älyään.

Aluksi hänet leimattiin hulluksi tytöksi, joka vainoaa Yhdysvaltain presidenttiä ja on ehkä keksinyt kaiken päästään. Tätä tarinaa myös Valkoinen talo ruokki; Clinton selitti muun muassa avustajalleen Sidney Blumenthalille, että Lewinsky oli yrittänyt mankua häneltä seksiä ja uhannut muuten valehdella kaikille, että heillä on suhde.

Kun Clintonin sitten lopulta oli pakko myöntää suhde FBI:n löydettyä hänen dna:taan Lewinskyn mekosta, ei Lewinskyn julkisuuskuva parantunut millään tavalla. Hän vain muuttui stalkkerista huonoksi naiseksi. Ja viimeistään Starrin raportin myötä hän menetti yksityisyytensä kokonaan.

Esimerkistä käy vaikkapa The Washington Postin syyskuussa 1998 julkaisema pitkä juttu, jota olen viime päivinä tavannut sanattoman epäuskon vallassa. Kaksi toimittajaa jututtaa lukuisia ihmisiä siitä, mitä nämä ajattelevat Monica Lewinskystä. Aivan kirjaimellisesti ketä vain ihmisiä; satunnaisia eri alojen ammattilaisia ja nimettömänä pysyviä tyyppejä, jotka ovat joskus tavanneet hänet. ”Naiivi pikku huora”, yksi elokuva-alan ammattilainen kommentoi. ”Sairas pentu”, toinen sanoo. ”En ajattele hetkeäkään, että hän olisi ollut muuta kuin juonittelija”, arvioi mies, joka kertoo olevansa Monica Lewinskyn isän ystävä ja tarkkailleensa tyttöä, kun tämä oli murrosikäinen. Muuan liikkeenjohdon konsultti puolestaan pohdiskelee: ”Kuka haluaa mennä naimisiin hänen kanssaan, nyt kun hänet tunnetaan tästä?”

Ja tämä on siis Washington Post, yksi maailman tärkeimmistä laatulehdistä – se sama, jonka slogan nykyään kuuluu ”Democracy dies in darkness”.

Pian tapahtuneen jälkeen tutkijat selvittivät esimerkiksi sitä, raportoiko lehdistö poliittisista ja juridisista kysymyksistä todenmukaisesti – ja sitä, mitä skandaali tarkoitti Clintonin presidenttiydelle. Sen sijaan siitä, miten lehdistö käsitteli Lewinskyä, on kirjoitettu vähän, ja vasta viime vuosina. Neljä vuotta sitten journalistiikan professori Tracy Everbach Pohjois-Texasin yliopistosta julkaisi artikkelin, jota varten hän oli lukenut kaikki The New York Timesin ja Wall Street Journalin Lewinsky-kirjoitukset vuodelta 1998, yhteensä 175 juttua. Everbach toteaa, että lehdet kehystivät nuoren naisen jutuissaan epätasapainoiseksi, presidentti-instituutiota uhkaavaksi viettelijäksi. Tämän lisäksi lehdet julkaisivat useita juttuja, joissa paljastettiin Lewinskyn yksityiselämän asioita ja arvuuteltiin hänen motiivejaan ja mielenterveyttään eri ihmisten suilla. Käytetty sanasto oli voimallisen leimaavaa: hysteerinen, huorahtava, flirttaileva, ärsyttävä, seksipeto ja sen sellaista.

Vaihdan joitain sähköpostiviestejä Everbachin kanssa. Hän kertoo, että oli itsekin toimittaja 1990-luvun lopussa eikä tuossa kaikessa ollut silloin kenestäkään mitään ihmeellistä. Mutta tänä päivänä materiaalin kahlaaminen läpi tuntuu lähes käsittämättömältä.

”The Wall Street Journal kutsui häntä pääkirjoituksessa nimityksellä ’little tart’”, hän kirjoittaa, edelleen hämmästyneenä.

MONICA LEWINSKYN nöyryytykseen syyllistyivät kaikki: republikaanit, demokraatit, toimittajat, aktivistit. Kaikki jättivät hänet yksin. Jopa feministit, mikä oli pahinta minulle. Olin liittynyt naisliikkeen riveihin Suomessa vain pari vuotta aiemmin, ja tuntui käsittämättömältä, että kukaan ei toden teolla puuttunut asioihin ja sanonut: tämä on törkeää, ja tämän on loputtava. Päinvastoin, Yhdysvalloissa vaikutusvaltaiset naisjärjestöt asettuivat puolustamaan Bill Clintonia.

Miten se oli mahdollista? Hän oli maansa ylintä valtaa käyttävä mies, joka oli valehdellut suurelle yleisölle ja kaikille tukijoilleen ja pannut alaisensa järjestämään salaisia seksitapaamisia 22-vuotiaan palkattoman harjoittelijan kanssa – ja kaikki tämä tapahtui samaan aikaan kun häntä syytettiin toisen naisen seksuaalisesta häirinnästä.

Tunnettujen feministien lausunnot tuolta ajalta ovat erikoista ajankuvaa.

The New York Times julkaisi Gloria Steinemin tekstin naisista, jotka olivat syyttäneet Clintonia häirinnästä. Steinem ei epäillyt naisten väitteitä mutta määritteli teot kömpelöiksi iskuyrityksiksi.

Susan Faludi puolestaan pohdiskeli, että Monica Lewinskyhän oli se, joka oli saalistanut presidenttiä. Eräässä aivan erityisen mieleenpainuvassa New York Observerin jutussa tunnetut feministikirjoittajat – Katie Rophie, Erica Jong, Nancy Friday – istuivat ravintolassa ja höpisivät jotain sen suuntaista, että kukapa ei haluaisi Bill Clintonin pöksyihin. Lewinskystä he puhuivat ohimennen niin kuin esineestä. He pohtivat, mitä tämä voisi tehdä elämässään tämän jälkeen, ja Nancy Friday sanoi: ”Hän voisi vuokrata suunsa.”

En tiedä, kuinka kännissä se haastattelu tehtiin, mutta vielä nytkin sitä on vaikea lukea alusta loppuun.

No, tuo juttu sentään herätti vähän pöyristystä jo silloin. Ja osa nuoren polven feministeistä puolusti Lewinskyä, jota he pitivät suurten ikäluokkien moralismin uhrina.

Mutta tietty ristiriitaisuus feministien suhdetta Monica Lewinskyyn kyllä leimasi. Syy siihen lienee Bill Clinton. Harjoittamassaan politiikassa hän oli siihenastisista presidenteistä naisystävällisin. Hän oli nimittänyt naisia tärkeisiin virkoihin ja kannatti aborttioikeutta. Hän ajoi terveydenhuoltoon ja sosiaaliturvaan liittyviä uudistuksia, jotka olivat feministeille tärkeitä. Clintonin poliittiset vastustajat vihasivat häntä paljolti samoista syistä, joiden vuoksi liberaalit naisäänestäjät häntä rakastivat.

Clintonin oma terveysministeri Donna Shalala on hyvä esimerkki naispoliitikosta, joka päätyi tukemaan presidenttiä, tosin pitkin hampain. Virginian yliopiston alaisen Miller Centerin verkkoarkistosta löytyy kiinnostava haastattelu, jossa Shalala muistelee tuota aikaa. Hän oli kuukausien ajan uskonut Clintonia, kun tämä valehteli ja väitti Starrin syytteitä perättömiksi. Shalala oli itse puolustanut Clintonia julkisuudessa ja vakuuttanut tämän puhuvan totta. Kun Clinton sitten lopulta joutui myöntämään suhteen, Shalala oli järkyttynyt. Ei niinkään siitä, että presidentillä oli suhde, vaan siitä, että Lewinsky oli niin nuori ja niin selvästi alisteisessa asemassa.

”Se oli vain vastoin joka ikistä periaatetta, joka minulla on ollut elämässäni ja siinä maailmassa, mistä tulen”, Shalala sanoi haastattelussa. (Hän oli aiemmin työskennellyt yliopiston rehtorina.) Shalala raivosi Clintonille ja harkitsi kahden muun ministerin kanssa jopa eroa, mutta ei heistä kukaan lopulta lähtenyt. Hallituksen työ on tärkeämpää, hän järkeili.

Parikymppisenä en vielä tiennyt näistä yhdysvaltalaisen keskustelun eri sävyistä mitään. Hurjimmissa päiväunissani haaveilin, että Hillary Clinton astuisi julkisuuteen ja sanoisi, että nuoren naisen riepottelu saisi nyt loppua. Ei hän tietenkään tehnyt niin vaan seisoi miehensä rinnalla. Hän sanoi, että Starrin tutkimus oli laajamittainen oikeistolainen salaliitto.

Niin ajatteli siihen aikaan valtaosa demokraateista. Republikaaneille tapahtumat olivat taas esimerkki demokraattien irvokkaasta tekopyhyydestä: Bill Clinton saattoi sikailla miten vain, ja kaikki liberaalit katsoivat häveliäästi toisaalle. Asetelmassa oli selvästi iduillaan se jyrkkä kahtiajako, joka leimaa Yhdysvaltain nykypolitiikkaa. Jokaisen oli pakko valita puolensa: jos piti Starrin toimia väärinä, ei voinut arvostella Clintonia, ja toisin päin. Luoja tietää mitä Hillary Clinton ajatteli silloin. Melko selvää kuitenkin oli, että hän ei voisi esimerkiksi erota miehestään, vaikka haluaisi, jos siis haluaisi. Hän teki omaa uraa, eikä eronnut uranainen, etenkään Hillary Clinton, voisi menestyä Yhdysvaltain politiikassa.

Miehen rinnalla pysyminen oli ainoa tapa miellyttää molempia poliittisia leirejä. Ja ironista kyllä, skandaali näytti parantavan Hillary Clintonin poliittista imagoa. Jos häntä oli aiemmin pidetty kylmänä ja etäisenä, nyt hän oli sekä satutettu vaimo että perhettään kannatteleva äiti. Monella riitti samastumispintaa sellaiseen. Kyselytutkimuksissa erityisesti vanhemmat ja kouluttamattomat naiset ja republikaanit suhtautuivat Clintoniin nyt myönteisemmin: hän oli kuin kuka tahansa.

VUONNA 1998 olin 24-vuotias. Se, mitä Monica Lewinskylle tapahtui, hieman hermostutti. Kuinka häntä voitiin kohdella sillä tavoin? Voisiko se tapahtua kenelle tahansa? Nähdäkseni Lewinsky ei ollut tehnyt mitään poikkeuksellista. Hän oli toiminut typerästi. Mutta ei se nyt aivan tavatonta ole.

Vuosituhannen lopulla ajattelin useaan otteeseen, millainen tuuri oli käynyt, että asuin jossain Helsingin kaltaisessa tuppukylässä kaukana vaikkapa Yhdysvaltain presidentistä. Jos olisin parikymppisenä päätynyt Valkoiseen taloon, minusta olisi varmaankin oitis tullut Bill Clintonin salainen rakastaja, ja sitten olisin kirjoitellut päiväkirjaani, että meillä on erityinen yhteys. Olisin istunut päiväkausia odottamassa puhelinsoittoja ja lakannut syömästä, ja lopulta Bill Clintonin kollegat olisivat pistäneet stopin sille kaikelle, tosin liian myöhään, koska Kenneth Starr olisi jo saanut minut kiikkiin hotelliin, ja sitten olisin itkenyt äitiä, kuten Monica Lewinsky nimenomaan teki. Pian joka lehteen olisi painettu koulukuvani, jossa näkyy miellyttämään pyrkivän teinin yli-innokas hymy.

Vuosien kuluessa olen ajatellut Monica Lewinskyä yhä useammin, lämmöllä ja sisaruudella. Kaksi vuosikymmentä sitten siskoni oli todella huonossa elämänvaiheessa, ja ellei hän olisi ollut sisareni, olisin voinut kieltää hänet kolmasti. Koska hänestä ei haluttu mitään muuta kuin hakkelusta, oletin hänen päätyvän tosi-tv:n tarpeiksi tai jämäjulkkikseksi.

Hän tosiaan myi tarinansa siihen Andrew Mortonin hirveään elämäkertakirjaan. Ainakin hän sai maksettua sillä rahalla osan asianajokuluistaan (niitä oli yli miljoona dollaria), mutta samalla sekin oli yleisölle todiste hänen huomiohakuisuudestaan.

Keväällä 1999 hän antoi ensimmäisen haastattelunsa Barbara Waltersin tv-ohjelmassa, mutta amerikkalaiset vihasivat hänen esiintymistään siinä: hän hymyili liikaa ja nauroi hermostuneesti, puhui tapahtumista oudon kepeästi. Sitten oli kaikenlaista. Hän alkoi kutoa maanisesti ja kokeili käsilaukkujen suunnittelemista. Kun hän silloin tällöin tuli julkisuuteen, ne olivat aika erikoisia tulemisia. Koomikko Tom Greenin ohjelmassa hän pyöri Greenin kanssa keskellä Ottawan yötä hyisessä pakkasessa. He muka etsivät käsilaukkukankaita ja tunkeutuivat sisään Greenin vanhempien asuntoon keskellä yötä. Lewinsky vaikutti ystävälliseltä, jos kohta hieman epäröivältä. Oli selvää, että hänen halunsa auttaa keskustelukumppania sosiaalisessa tilanteessa oli vähän riskialtis asia.

Hetken hän mainosti jotakin laihdutustuotetta. Hän juonsi jotain aika kauheaa tosi-tv-ohjelmaa. Silloin pelkäsin tosissani, miten hänen käy.

Vuonna 2002 Lewinsky esiintyi (rahasta) HBO-dokumentissa Monica In Black and White, jossa yliopisto-opiskelijat saivat kysyä häneltä mitä vain. Siinä tilanne kääntyi hetkeksi hänen edukseen; yleisössä nuoret opiskelijanaiset puolustivat häntä kyynelissä. ”Sehän vaikutti fiksulta tyypiltä”, mieskollegani kommentoi yllättyneenä, mihin vastasin hieman liian kovaan ääneen: ”NIIN.”

Toivoin, että jonain päivänä koko maailma myöntäisi julkisesti virheensä ja pyytäisi anteeksi. Se tuntui epätodennäköiseltä. Pelkäsin, että se tapahtuisi vasta hänen kuolemansa yhteydessä.

Olen kirjoittanut erääseen muistiinpanovihkooni lauseen ”Ilman Monica Lewinskyä minustakin olisi voinut tulla sovinisti”. En ole aivan varma, mitä olen tarkoittanut, mutta luulen, että kyse on hänen uhrinsa merkityksestä. Hän oli varoittava esimerkki siitä, mitä maailma oikeasti ajattelee ja haluaa nuorista naisista. Kaikki, mitä heiltä vaaditaan, on jotain, mistä voidaan myös rangaista. Oletin olevani siltä pahantahtoisuudelta turvassa vasta, kun olen kyllin vanha, ja nyt kun olen kyllin vanha, huomaan olleeni täsmälleen oikeassa.

Valitsin puoleni vuonna 1998. Jos vuosia myöhemmin tuli tavaksi sanoa ”Minä olen Charlie”, niin minä ajattelin juhlallisesti silloin: Minä olen Monica. Meitä oli kuin varpusia parvessa, laihdutuskuureilla olevia auliisti hymyileviä seksinnälkäisiä valkoisia tyttöjä, joista ihmiset eivät aina tunnu tietävän, haluavatko naida vai tappaa vai molempia.

Monet aikuiset ihmiset olivat hyvin varmoja siitä, kuinka he itse olisivat toimineet 22-vuotiaana presidentin virkahuoneessa. He olisivat ajatelleet kansakuntaa ja presidentti-instituutiota. He olisivat ajatelleet miehen vaimoa. He eivät todellakaan olisi uskoutuneet Linda Trippille tai kenellekään. Heiltä halusin kysyä: Mutta jos se ei olisi kuka tahansa parikymppinen nainen vaan pikkusiskosi, jolla olisi suhde naimisissa olevaan vanhempaan mieheen, joka pitäisi pikkusiskoasi löysässä hirressä vuosia ja sitten tosipaikan tullen kieltäisi pikkusiskosi kolmasti ja kutsuisi häntä televisiossa nimellä ”se nainen”, minkä jälkeen koko maailma nauraisi siskollesi ja hänestä julkaistaisiin pilakuvia, joissa hänen pikkusiskotissinsä tursuaisivat, ja netissä jaettaisiin salaa nauhoitettua puhelua, jossa siskosi ulvoo kauhuissaan ääni särkyen tämä on liikaa, liikaa yhden ihmisen kestettäväksi, ja sitten häntä vielä nimiteltäisiin pikku huoraksi ja läskiksi ja suihinottokuningattareksi – niin mitä sinä tässä tilanteessa sanoisit pikkusiskollesi? Entä mitä sanoisit maailmalle?

Vuosituhannen alkupuolella Monica Lewinsky katosi Yhdysvalloista ja julkisuudesta. Luin jostain, että hän teki sosiaalipsykologian jatko-opintoja London School of Economicsissa. Hän valmistui mutta ei saanut järkeviä töitä. Jos jotain tarjottiin, niin sen takia, että hän oli ”se nainen”. Olisiko hän voinut muuttaa nimeään? Toisaalta, silloinkin hän olisi näyttänyt itseltään, ja kaikki tiesivät, miltä hän näyttää.

Vuodet kuluivat, kaikki vanhenivat. Silloin tällöin lähetin hänelle sähköpostin johonkin osoitteeseen ja pyysin häneltä haastattelua – minusta oli tullut toimittaja niihin aikoihin, kun hänestä tuli Yhdysvaltain suihinottokuningatar.

Hän ei vastannut.

VUONNA 2017 australialainen koomikko Hannah Gadsby nousi maailmanmaineeseen Nanette-nimisellä show’lla. Se oli aika erikoinen huumoriesitys – yleisö oli sen jäljiltä tolaltaan ja kyynelissä. Monologiesityksen aiheena olivat häpeä ja seksuaalinen väkivalta sekä taiteilijan kyllästyminen sellaiseen komiikkaan, jossa naurun aiheena ovat aina naiset, vähemmistöt, homot, sellaiset ihmiset kuin hän itse. Sen piti olla joutsenlaulu – Gadsby väitti harkinneensa koko komiikan jättämistä. Hän oli väsynyt kuuntelemaan niitä juttuja jopa omasta suustaan. Moni ajatteli siihen aikaan samoin; metoo-liike oli levinnyt ympäri maailman.

Show’n loppupuolella Gadsby kysyi: ”Tiedättekö muuten, kuka oli helppo punchline?” ”Monica Lewinsky”, hän vastasi itse.

Siinä vaiheessa yleisö ei enää nauranut.

Jossain päin maailmaa Monica Lewinsky näki esityksen ja itki silmät päästään. Eikä hän ollut suinkaan ainoa: yhtäkkiä sellaiselle oli selvä tilaus. Kaksikymmentä vuotta Lewinskyn nöyryytyksen jälkeen seksuaalisesta vallasta ja häpeärangaistuksista puhuttiin kaikkialla.

Verkosta löytyy tallenne, jossa Lewinsky ja Gadsby kohtaavat jossakin Vanity Fair -lehden tapahtumassa. On vuosi 2018. Videolla Lewinsky näyttää hyvin samalta kuin ennenkin: innostunut hymy, pieni kuunteleva etukeno. Hän haastattelee Gadsbyä. He ovat hauskalla tavalla vastakohtainen pari; toinen maskuliininen ja jäykkä, toinen feminiininen ja eloisa.

Gadsby sanoo: ”Minua häpäisi maailma, joka ei nähnyt minua. Mutta sinua häpäisi näkyvästi maailma, joka näki sinut. Sinun häpeäsi oli julkista omaisuutta.”

Lewinsky nyökkää. ”Mutta kyllä minä olin samalla sekä näkyvillä että näkymätön.”

Gadsby: ”Niin, se sinun näkymättömäksi tuomittu puolesi tarkoitti, että sinua kohtaan ei tarvinnut osoittaa myötätuntoa ja ymmärrystä.”

Gadsby sanoo olevansa huojentunut, että Lewinsky piti esityksestä; hän oli miettinyt, voiko nimen mainitseminen tuoda ikäviä muistoja.

”Se oli yritys esittää anteeksipyyntö taidemuodolta, joka hyötyi häpäisystäsi.”

No niin, huusin sohvalla katsoessani tallennetta Youtubesta. Vihdoinkin!

Viime vuosina lukuisat ihmiset ovat yhtäkkiä pyytäneet anteeksi tapaa, jolla käsittelivät Lewinskyä. Kirjailija Erica Jong esimerkiksi kommentoi haastattelussa sitä vanhaa Observerin juttua, jossa tunnetut feministit ruotivat skandaalia. ”Jos olen sanonut hänestä jotain kriittistä, olen pahoillani”, Jong sanoi ja lisäsi tietävänsä kyllä hyvin, mitä tapahtuu naisille, joiden seksuaalisuutta käsitellään julkisuudessa.

Koomikko John Oliver pyysi anteeksi suihinottovitsejään: ”Se oli vastenmielistä”, hän sanoi ohjelmassaan.

Myös useat kolumnistit ja poliittiset kommentaattorit ovat yhtyneet kuoroon.

Olen tietysti lukenut näitä ulostuloja voitonriemuisena.

Lewinsky on itse palannut julkisuuteen, ja se tapahtui hyvin hallitusti, aivan kuin sitä olisi harkittu kymmenen vuotta, niin kuin ehkä olikin.

Vuonna 2014 hän esiintyi talouslehti Forbesin nuorten vaikuttajien tapahtumassa ja omassa TED Talk -esityksessään ja avasi Twitter-tilin. Hän kirjoitti Vanity Fairiin pitkän esseen, joka käsitteli hänen omaa kokemustaan mutta myös laajemmin julkisia häpeärangaistuksia ja internetin vihapuhetta. Hän kirjoitti olleensa kuin ”tyhjä taulu, johon kuka tahansa saattoi projisoida naisiin, seksiin, uskottomuuteen, politiikkaan tai ruumiillisuuteen liittyvää hämmennystään”.

Lewinsky kertoi katuvansa syvästi suhdetta, johon 22-vuotiaana ryhtyi; se oli tyhmästi tehty. Vuosikymmenen ajan hän oli yrittänyt väistellä julkisuutta, mutta valokuvaajat ilmestyivät yhä alaovelle aina, kun hänet mainittiin jossain, ja niin kävi usein. Jo pitkään etukäteen hän oli miettinyt, mitä tapahtuisi, jos Hillary Clinton lähtisi presidenttikisaan. Kaivettaisiinko hänet esiin joka kerta, kun puolueiden välisessä sodassa leimahtaisi? Hän sanoi tietävänsä hyvin, että kävisi mainiosti lyömäaseesta sekä oikealla että vasemmalla. Itse hän kannatti yhä demokraatteja.

Nyt Monica Lewinsky on 47-vuotias. Työllistymisongelmansa hän on ratkaissut tekemällä menneisyytensä taakasta uran: hän tekee puhujakeikkoja ja esiintyy verkkovihan vastaisten kampanjoiden keulakuvana. Silloin tällöin hän kirjoittaa Vanity Fairiin.

Vuonna 2018 julkaistussa esseessään Lewinsky kertoo, että metoo-keskustelun myötä hän on alkanut katsoa menneisyyttään hieman uusin silmin. Aikoinaan hän puolusti Bill Clintonia ja luonnehti suhdetta molemminpuoliseksi asiaksi, josta hän itse oli yhtä paljon vastuussa. Nyt hän miettii, voiko palkattoman harjoittelijan ja maailman mahtavimman poliitikon välinen salainen suhde koskaan olla kahden tasaveroisen aikuisen välinen kohtaaminen.

Samassa kirjoituksessa hän lainaa kirjailija Salman Rushdieta, joka kirjoitti fatwansa jälkeen: ”Ihmiset, joilla ei ole valtaa elämäänsä hallitsevaan tarinaan – valtaa kertoa ja ajatella sitä uudestaan, purkaa sitä, vitsailla siitä ja muuttaa sitä aikojen muuttuessa – ovat totisesti voimattomia, sillä he eivät kykene ajattelemaan uusia ajatuksia.”

ON OUTOA seurata julkisuuden henkilöä, joka on samanikäinen kuin itse. Jostain syystä sitä aina yllättyy, että hän ikääntyy samassa tahdissa, samassa maailmassa.

Olen vanhentunut samaa tahtia Monica Lewinskyn kanssa ja kuvitellut tietäväni, mitä hän on kokenut. Olemme varmaankin molemmat muuttuneet 23 vuodessa aika paljon, mutta niin on maailmakin.

Nyt internetissä melkein kuka tahansa voi joutua kokemaan pienessä mittakaavassa sen, minkä hän koki 1990-luvulla. Lewinsky kuvaa puhujakeikoillaan sitä, miten häpäisystä tulee viihdettä; verkossa kenen tahansa elämä voidaan tuhota helposti. Se on totta, mutta toisaalta internet on muuttanut asioita toiseenkin suuntaan. Sosiaalinen media antaa mahdollisuuden käyttää ääntä ja liittoutua samanmielisten kanssa. Siinä missä Lewinsky aikoinaan oli pelkkä median kohde, nyt hänen kaltaisensa voivat puhutella yleisöään suoraan. Tietenkin Lewinskyn Twitter-tilillä pyörii edelleen miehiä heittämässä suihinottovitsejä, mutta pilkka ei tartu, sillä hänen tukijansa vetävät kiusaajat nopeasti kölin alta.

Vuosituhannen vaihteen median ja viihteen ihmiskuva näyttää jo kummalliselta; julmalta ja vanhentuneelta. Metoon myötä monet koskemattomiksi luullut, Harvey Weinsteinin ja Jeffrey Epsteinin kaltaiset pahantekijät on viety tuomiolle.

Mutta ei se toki tarkoita, että seksuaalinen vallankäyttö olisi maailmasta kadonnut. Tai että se olisi ohi edes Lewinskyn osalta. Näyttää siltä, että hän elää aiempien valintojensa kanssa loppuikänsä. Nuo vanhat tapahtumat vaikuttavat yhä muihinkin osallisiin ja sivustakatsojiin – ja koko Yhdysvaltain politiikkaan.

Kun Hillary Clinton pyrki vuonna 2016 presidentiksi, hänen vastaehdokkaansa Donald Trumpin tilaisuuksissa myytiin oheistuotteita, joissa oli Monica Lewinskyn naama ja teksti ”Hoidin homman kun Hillary ei osannut”. Haastatteluissa Trump moralisoi Bill Clintonin tapaa kohdella naisia ja sysäsi vastuun asiasta Hillary Clintonille. Hän kutsui tätä ”mahdollistajaksi”.

Kesken kampanjoinnin julkisuuteen tuli nauha, jolla Trump kehuskeli, miten hänen asemassaan naisia voi kouria kuinka tahtoo. Trump pisti nopeasti pystyyn lehdistötilaisuuden, jonne hän marssitti kolme naista, jotka olivat 1990-luvulla syyttäneet Bill Clintonia seksuaalisesta häirinnästä. Olisi melkein voinut unohtaa, että hänen vastustajansa presidenttikisassa ei ollut Bill Clinton vaan tämän vaimo.

TAMMIKUUSSA 2020 Yhdysvaltain presidenttiä odotti jälleen virkarikosoikeudenkäynti. Donald Trumpia syytettiin siitä, että hän oli yrittänyt saada Ukrainan presidentin kaivelemaan Joe Bidenin tekemisiä. Kolme päivää ennen senaatin oikeudenkäyntiä Trump esitteli asianajajansa, ja mukana oli yllätysnimi: Kenneth Starr.

”Tämä on todellakin ’ette voi olla tosissanne’ -päivä”, Monica Lewinsky twiittasi silloin. (”Otitko taas poskeen Bill Clintonilta”, kuului vasta kolmas vastaustwiitti joltakulta tuntemattomalta mieheltä.)

Kaksi vuotta aiemmin Starr oli saanut potkut työstään Baylorin yliopiston rehtorina, koska hän ei ollut puuttunut lukuisiin häirintä- ja raiskaustapauksiin yliopistossaan.

Starr vetosi päämiehensä Trumpin puolesta yllättävällä argumentilla: hän valitteli, että virkarikossyytteistä on tullut helppo poliittinen ase. Hän viittasi Yalen yliopiston oikeustieteen professori Akhil Amariin, joka arvosteli Starrin Clinton-tutkintaa voimallisesti vuonna 1999.

Ympyrä oli sulkeutunut vähän omituisella tavalla.

Jälleen kerran lehdet olivat täynnä presidentin syytteitä, senaatin äänestystä ja Kenneth Starria. Kun mediassa ja somessa taas puhuttiin ”Lewinsky-skandaalista”, Monica Lewinsky puuttui peliin Twitterissä. Hän kirjoitti, että olisi mukavaa, jos vuoden 1998 tapahtumista käytettäisiin jotain toista nimitystä, sellaista, joka ei kantaisi hänen nimeään.