Vihreän meren rannalla

Toukokuussa 2023 osallistuin keväiselle veneretkelle, joka jäi mietityttämään pitkäksi aikaa.

John Nurmisen säätiö ja Helsingin yliopiston ja Metsähallituksen luontopalvelujen asiantuntijat olivat järjestäneet toimittajille mediapäivän, jonka tarkoituksena oli esitellä luontokatoa. Lehdistö kutsuttiin Hankoniemelle katsomaan omin silmin, mitä yleensä jää näkymättömiin pinnan alle. Ensin tietoisku, sitten snorklausta.

Suomen rannikkovesillä monien lajien elinolot ovat heikentyneet nopeasti. Itämeri on pieni, matala ja sulkeutunut. Vesi vaihtuu Pohjanmereen hitaasti ahtaiden Tanskan salmien kautta, ja siksi raikastavia suolapulsseja pääsee läpi harvoin. Tällainen meri on helppo sotkea nopeasti, ja juuri sen Itämerta ympäröivät maat ovat tehneet.

Nyt asiantuntijat etsivät kiireisesti keinoja meriluonnon elvyttämiseksi. Tutkijoiden huomio on kiinnittynyt erityisesti vedenalaiseen kasviin nimeltä meriajokas. Se on meriruoholaji, joka kasvaa meren pohjassa ja muodostaa siellä laajoja niittyjä. Meriajokas on niin sanottu avainlaji eli jos se häviää, menetetään paljon muutakin. Toisaalta, jos meriajokas kukoistaa, vaikutus on suuri: se tarjoaa elinympäristön ja suojaa monille eliöille, esimerkiksi kalanpoikasille, kotiloille, merietanoille, särmäneulalle…

Koska pelissä on paljon, meribiologit ovat ryhtyneet työläältä kuulostavaan operaatioon: he istuttavat meriajokasta käsin Suomen etelärannikolle. Biologit laskeutuvat sukelluslaitteet yllään paikkoihin, joissa meriajokasta on vielä runsaasti, ja poimivat merenpohjan niityiltä yksittäisiä pistokkaita. Myöhemmin ne sitten istutetaan uuteen paikkaan, verso kerrallaan. Jos kaikki menee hyvin, ruohot juurtuvat ja alkavat levitä uudestaan.

Mediapäivän ohjelma oli houkutteleva: suunnitelmissa oli tehdä veneretki ja mennä snorklaten katsomaan, kun meribiologit keräävät pistokkaita Tvärminnen biologisen aseman lähellä. Näytöstä seuraamaan oli saapunut toimittajia Long Playn lisäksi muun muassa Helsingin Sanomista, Yleisradiosta ja Hufvudstadsbladetista.

Suunnitelmaa jouduttiin kuitenkin muuttamaan. Luoteesta päin tuuli niin kovaa, että veneiden ankkuroiminen keräyspaikalle olisi ollut haastavaa. Pistokkaita ei siis voitukaan kerätä. Moottoriveneillä ajettiin suojaisampaan paikkaan, jossa oli toinen meriajokasniitty. Sieltä biologeilla ei ollut kuitenkaan ollut lupaa kerätä pistokkaita istutuksiin, joten tyydyimme vain katselemaan kasveja. Hyvä uutinen: pääsimme joka tapauksessa snorklaamaan.

Vaikka tuuli, sää oli kaunis. Aurinko paistoi korkealta, ja vesi oli kirkasta. Ihastelimme sitä joukolla.

Meribiologi Camilla Gustafsson sanoi, että ajoituksemme oli hyvä. Sinileväkausi ei ollut vielä alkanut. ”Parin viikon päästä vesi samenee, kun levät alkavat kukkia”, hän selitti.

Pulahdin veteen viimeisten toimittajien joukossa, ja vedessä tunsin, kuinka ilma kelluntapuvun sisällä pakkautui saman tien raajoihin. Sitten katsoin alaspäin, kohti meren pohjaa. Syvyyttä oli ainakin pari metriä, ja vihreät meriajokkaan versot erottuivat hiekkapohjasta hyvin. Näkymä muistutti hämmentävän paljon maanpäällistä niittyä. Auringonvalo ruudutti hiekkapohjaa, ja lehtien lavat vaappuivat hitaasti. Oli helppo ymmärtää, miksi niin moni laji viihtyy ruohojen suojassa.

Paluumatkalla asiantuntijoita kiiteltiin vuolaasti kiinnostavasta päivästä. Seuraavina viikkoina meriajokkaasta alkoi ilmestyä juttuja. Helsingin Sanomissa julkaistiin reportaasi, jossa kuvailtiin asiantuntijan työskentelyä meren pohjassa – aivan kuin pistokkaiden keruuta ei olisikaan peruttu.

Se ja muutkin jutut olivat informatiivisia ja valokuvat upeita. Arvatenkin iso osa suuresta yleisöstä kuuli meriajokkaasta ja vedenalaisista niityistä ensimmäistä kertaa.

Minun oli tarkoitus tehdä juttu meriluonnon ennallistamisesta, ja olin oppinut paljon. Samalla oli