Vauhdin maailma

Lapsena aikuisen ikää on vaikea arvioida, mutta veikkaan hänen lähennelleen kolmeakymmentä. Miehellä oli kiiltävä musta nahkatakki ja pitkät mustiksi värjätyt hiukset. Hän näytti verrattain siistiltä mutta oli hirvittävän laiha. Kalvakka luurankomaisuus puistatti minua. En koskaan unohda hänen ohimoitaan: ne olivat niin kuopalla, että näyttivät melkein koskettavan toisiaan.

Mies esitteli itsensä Mikaksi ja tiedusteli nimiämme. Sitten ystäväni esitti asiansa.

Mies vastasi: ”Joo. Voin mä hakee sulle blossii. Mut ois mul piriiki.”

Olin kuullut amfetamiinista isommilta pojilta ja legendaarisen huumepoliisin Torsti Koskisen valistuskiertueella Itäkeskuksen yläasteella, mutta ymmärrykseni aineesta oli rehellisyyden nimissä verrattain olematon. Mika sanoi, että piristä tulee hyvä olo.

”Mä oon vetäny sitä kymmenen vuotta, ja mutsikin aina sanoo, et Mika, ei sust huomaa mitään. Mä oon helvetin hyväs kondikses. Ainoo vaan, et piri kutistaa munaa, mut se menee ohi. Haluutteks te stedaa?”

Kieltäydyin tarjouksesta ja jäin tasanteelle odottamaan, kun toverini lähti Mikan kanssa Pengerkadun suuntaan. Odotin lähes tunnin. Huoli alkoi kalvaa mieltäni. Noihin aikoihin lapsilla ei ollut matkapuhelimia, joten en voinut edes soittaa kaverilleni.

Lopulta hän saapui taskussaan muutama gramma huokeaa marokkolaista hasista, niin kutsuttua peruslätkää. Hän oli silmin nähden kauhuissaan.

”Se oli jonkun venäläisen äijän kämppä”, hän selitti kalpeana. ”Se suuttu Mikalle ihan vitusti ja alko huutaa, et miks sä tuot tänne jengii. Sillä oli ase pöydällä. Mä pelkäsin, et ne ei päästä mua ulos sieltä.”

Tunnelma oli pilalla. Hyppäsimme metroon ja menimme kumpikin koteihimme.

Tuona päivänä lapsekkaassa mielessäni sikisi lähtemätön kiinnostus amfetamiinia ja siihen niveltyvää kulttuuria kohtaan. Muiden huumausaineiden sosiaalinen ja etnografinen ulottuvuus ei ole koskaan puhutellut minua (kenties ketamiinia lukuun ottamatta).

Amfetamiinin käyttäjissä on jotain perustavanlaatuisesti erilaista kuin esimerkiksi pilvenpolttajissa tai opioidiriippuvaisissa: jotain levotonta, padottua, purkautumista odottavaa. Erään sanonnan mukaan he ovat ihmisiä elämän moottoritiellä. Ylinopeutta kiitäviä yksilöitä, jotka unohtavat käyttää vilkkua ja katsoa taustapeiliin. Kuvaus on mielestäni osuva. Levottomia eleitä, jauhavia leukoja, silmiä jotka vaikuttavat pullistuvan ulos kuopistaan.

Populaarikulttuurissa amfetamiinin ympärille ei ole muotoutunut sellaista kulttia kuin kannabiksen, heroiinin, kokaiinin ja LSD:n kohdalla on käynyt. Siihen ei ole liitetty samanlaisia kohtalonomaisia konnotaatioita kuin rappioromanttiseen heroiiniin tai vaarattomaksi koettuun kannabikseen. Amfetamiinia ovat kiskoneet Lou Reedin, Tuomari Nurmion, Remu Aaltosen, Wilko Johnsonin ja Lemmy Kilmisterin kaltaiset elämän kolhimat einzelgängerit. Amfetamiinissa on jotain karskia, miehekästä, proletaarista.

”Piri on arjalaisen työmiehen huume, kola on diskohinteille”, kuvaili kyseistä merkitysmaailmaa minulle eräs kontulalainen pitkän linjan käyttäjä vuosituhannen taitteessa.

En ole ainoa suomalainen, jota amfetamiini kiinnostaa. Suhteemme aineeseen on nimittäin jopa maailman mittakaavassa erityislaatuinen: amfetamiinia käytetään Suomessa poikkeuksellisen paljon ja eritoten suonensisäisesti.

HELSINGIN YLIOPISTON talous- ja sosiaalihistorian dosentti Mikko Salasuo kaivaa työhuoneessaan Helsingin Länsi-Pasilassa esille Euroopan kartan, osoittaa sormellaan Suomea ja vetää siitä viivan alaspäin.

”Menee melkein kuin kaskiviljelyssä tämä linja. Itä- ja Pohjois-Eurooppa ovat vauhtialuetta”, hän sanoo.

Nykyään Nuorisotutkimusseurassa työskentelevä Salasuo on tutkinut huumekysymystä pitkään ja väitteli huumekulttuureista vuonna 2004. Hänen mukaansa amfetamiinin asema ”kovien aineiden” hierarkiassa Suomessa on kiistämätön.

”Jos katsotaan, kuinka paljon väestötasolla käytetään, niin olemme eurooppalaista keskitasoa, mutta jos katsomme, mikä on maan päähuume ja vielä ongelmakäytön kehyksessä, niin se kansallinen erityisyys tulee siinä”, Salasuo sanoo. ”Muissa maissa muita aineita käytetään enemmän. Suomessa laittomista aineista kannabiksen jälkeen tulevat piri ja ekstaasi. Meillä on 18 000–23 000 ongelmakäyttäjää, joista ainakin kolme neljäsosaa on pirinkäyttäjiä. Ongelmakäytöllä tarkoitan suonensisäistä käyttöä. Viihdekäytössä poikkeamaa ei sillä tavalla ole, mutta ongelmakäyttöskene on Suomen erityispiirre ja se on ollut sitä aina.”

Suonensisäistä amfetamiinin käyttöä pidetään ongelmakäyttönä, koska siihen liittyy enemmän terveyshaittoja ja käyttö on yleensä jatkuvaa.

Salasuo kertoo, että ennen rautaesiripun romahtamista amfetamiinimaina pidettiin Suomea, Ruotsia ja Japania – Itä-Euroopan tilanteesta tutkijoilla ei ollut vielä tietoa. Muualla Euroopassa käytettiin opioideja eli pääasiassa heroiinia ja morfiinia.

Viime vuosina Suomen tulli on takavarikoinut amfetamiinia keskimäärin 55,85 kiloa vuodessa. Huippuvuonna 2015 ainetta jäi tullin haaviin 135,9 kiloa. Viranomaisten oman arvion mukaan noin kymmenesosa Suomen markkinoille tulevista huumeista saadaan takavarikoiduksi.

Vuonna 2014 Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL) laski, että Suomen amfetamiinimarkkinoiden arvo oli noin 70 miljoonaa euroa – seitsemän kertaa enemmän kuin kokaiinin ja metamfetamiinin markkinoiden yhteenlaskettu arvo.

Jätevesien huumejäämiä tutkimalla on selvinnyt, että amfetamiini on käytetyin kova huume kaikkialla Suomessa. Asukasmääriin suhteutettuna sitä käytetään eniten Lahdessa ja Kotkassa. Viime keväänä Lahden huumetilanne nousi lehtien otsikoihin, kun selvisi, että poliisin tietoon tullut huumerikollisuus oli kasvanut Lahdessa 2010-luvun aikana 71 prosentilla. (Valtakunnallisesti kasvu oli 29 prosenttia.)

Toukokuussa lahtelainen kaupunginvaltuutettu Kalle Aaltonen (Pro Lahti) vaati, että Lahti on julistettava ”Suomen amfetamiinipääkaupungiksi”. Aaltosen ehdotuksesta repesi viestinten ja Lahden kaupungin välinen imagokamppailu. Lehdistö maalaili kauhukuvia 12-vuotiaista puistoissa vaeltelevista amfetaministeista, ja kaupunginjohtajan virkaa toimittanut Mika Mäkinen yritti liennytellä kohua. Hänen mukaansa luvut selittyvät ennen kaikkea Lahden poliisin tehokkuudella. Puhuessaan yhdessä sisäministeri Kai Mykkäsen (kok.) kanssa Helsingissä järjestetyssä tiedotustilaisuudessa Mäkinen arveli, että kynnystä huumekokeiluihin madaltavat nuorison passiivisuus ja tylsistyminen. Hänellä oli tarjota siihen oma lääkkeensä: ”On jo sovittu, että esimerkiksi Poliisisoittokunta vierailee Lahdessa. Siinä rokin säestyksellä kerrotaan kovia faktoja huumeista.”

ON HELTEINEN KESÄILTA helsinkiläisessä puistossa. Odotan sovitussa paikassa pohjoissuomalaista miestä, jolla on takanaan viisitoistavuotinen historia amfetamiinin myymisessä. Hän haluaa esiintyä tässä jutussa nimellä Herra A. Hän on luvannut kertoa minulle, kuinka ”homma toimii”.

Nelissäkymmenissä oleva laiha mies on siististi pukeutunut: lierihattu, kauluspaita ja muodinmukaiset aurinkolasit. Hän on sivistyneen oloinen ja mielenlaadultaan analyyttinen. Puhe on rivakkaa, ja tasaisin väliajoin kumpaankin suupieleen muotoutuu amfetamiinin käyttäjien heimotunnus: pieni vaahtokukkanen.

Heti tavattuamme Herra A irrottaa kännykästään akun. Hän kertoo valvoneensa edellisyön, koska hänellä oli ”asioita hoidettavanaan”.

”En viitsinyt mennä nukkumaan, kun olen huono heräämään, joten ajattelin valvoa pari päivää piiskan avulla.”

Piiska on yksi amfetamiinin lukuisista hellittelynimistä. Ainetta kuulee kutsuttavan myös nimillä piri, spiidi, svimba, vauhti, viuhu, vireeni, feta, alapeukku, alis, työmies, puolannuha, pörri, pärrä, pirkko, pore sekä pöhinä, joka kuuluu myös startup-jargoniin ja Alexander Stubbin (kok.) kaltaisten ihmisten suuhun – toki täysin eri merkityksessä.

Herra A:lle amfetamiini on sekä elämäntapa että sivubisnes. Aiemmin hän sai koko toimeentulonsa huumeiden myymisestä mutta nykyisin hän käy päivätöissä. Pelkällä huumekaupalla eläminen oli liian kuluttavaa.

”Hirveitä seteleitä aina taskussa, jatkuvaa rahan törsäämistä ja sekasin olemista vapaa-ajalla. Ja sitten pitää taas lähteä hoitamaan hommia. Se on vitun kuumottavaa ja ahdistavaa elämää”, hän sanoo. ”Koko ajan miettii, nasahtaako, kun haetaan tuo juttu, tai tuleeko joku ovesta sisään, kun ollaan jakamassa tätä. Saatanan rankkaa elämää se on, ei mitään normi-ihmisen työtä.”

Kokonaan hän ei ole myymistä lopettanut. Huumekaupan moniportaisessa hierarkiassa hän on niin kutsuttu tukkuri eli välikäsi maahantuonnin ja myynnin välissä. Hän saa maahantuojalta kerralla satoja grammoja amfetamiinia, jonka hän levittää eteenpäin myyjille.

Kun amfetamiinierä päätyy Herra A:n käsiin, aineen pitoisuus voi olla hyvin korkea, jopa 70–80 prosenttia.

”Se lieju hikoilee läpi lasipurkeistakin. Tuntuu, että se vaikuttaa, jos vaan piteleekin kiinni pullosta. Se on ällöttävää ainetta.”

Ennen kuin amfetamiini myydään käyttäjille, sitä usein ”poljetaan” eli jatketaan sekoittamalla joukkoon esimerkiksi MSM-lisäravinnejauhetta, kreatiinia, hienoja sokereita, maltodekstriiniä, lääkekalkkia tai jauhemaista kofeiinia. Katukauppaan päätyessään amfetamiini on yleensä noin 20-prosenttista.

Valmiin tuotteen kanssa Herra A lähtee toiseen kaupunkiin. Kotikulmilla sana alkaisi herkästi kiertää. Huumekaupan seuraava porras hakee aineen sovitusta kaupungista autoilla, polkee sen taas kertaalleen ja myy eteenpäin seuraavalle portaalle. Ennen käyttäjille myymistä amfetamiini poljetaan vielä ainakin kerran.

”Joskus tulee käskyjä, ettei saa polkea. Joskus taas käsketään polkemaan, jos tuote on liian vahvaa. Jo kaksikymmenprosenttinen on ton katupaskan joukossa vitun hyvää”, Herra A sanoo.

Sitten hän avaa oluen ja nostaa puuteriluodin sieraimelleen. Puuteriluoti on ulkonäöltään oikeaa luotia muistuttava väline, jonka avulla nenähuumeita voi nauttia huomaamattomasti julkisilla paikoilla.

Hän nostaa sieraintaan ja rykäisee. Edessä on taas yksi uneton yö.

Olen kiinnostunut siitä, minkä kokoisia määriä Herra A on vuosien aikana liikutellut.

Seuraa haastattelun ainoa hiljainen hetki. Lopulta hän sanoo:

”No sun täytyy ajatella sitä niin, että jos sulla on kerralla kolmesta kuuteen tyyppiä, joille sä heität vaikka heikit [100 grammaa], ja ne polkee sitä ja myy eteenpäin tyypeille, jotka taas polkee sitä, niin…”

Vuosien mittaanhan siitä tulee siis useita kiloja?

”Mmh…”

Herra A ei ole halukas keskustelemaan aiheesta enempää.

”Sun täytyy ymmärtää se, et ne ihmiset, joiden kanssa mä työskentelen, eivät olisi hirveän innoissaan siitä, että mä puhun journalistille. Joku voisi pitää tätä jo jonkinasteisena vasarointina.”

Huumekaupassa toimivalla on alituinen uhka ajautua väkivallan uhriksi. Herra A:lle ei ole kuitenkaan niin käynyt. Varuillaan saa silti olla.

”Piiskakaupassa pyörii äkkipikaista, arvaamatonta porukkaa: hormonihirmuja, isoja ukkoja. On sairasta, mihin tilanteisiin ihmiset laittavat itsensä hoitamalla asiat päin vittua ja väistelemällä ja pakenemalla. Jos asiat kusee, niin sä ilmoitat niille, joille sulla on velvoitteita, ja sitten katsotaan, miten asiat hoidetaan. Ne kerran katsovat, mutta toisella kerralla se on jo kipeämpää ja kolmannella kerralla sitten lähetään reissulle, johon ei olisi toivonu ikinä lähtevänsä. Ei ole mukava olla alistettuna ja vangittuna jossain, missä sua hakataan päiväkausia.”

Toisinaan perimistoimet lähtevät käsistä ja uhri kuolee. Herra A pitää moista toimintaa käsittämättömänä. ”Ei ole mitään järkeä tappaa tyyppiä, joka on sulle velkaa. On niin paljon muita tapoja tehdä ihmisen elämästä helvettiä: pakottaa se tekemään ryöstö, talousrikos tai panemaan nimiä papereihin, joista lähtee luottotiedot.”

Herra A ei itse karhua saataviaan. Hän on ulkoistanut perimisen muille.

”Mä en kykene siihen, voin liian huonosti niissä jutuissa.”

Väkivallan lisäksi elämää varjostaa kiinni jäämisen uhka. Herra A myöntää, että vuosien varrella hänen liikuttelemansa huumemäärät ovat moninkertaistuneet. Jos hän jäisi kiinni, seurauksena olisi pitkä vankeustuomio. Amfetamiinin kohdalla törkeän huumausainerikoksen raja kulkee sadassa grammassa.

”Nuorempana oli ahdistusta, jos oli kolmekymmentä grammaa piiskaa kädessä. Sitten kun niitä säkkejä oli laittanut pari menemään, niin ei tuntunut missään. Sitten olikin heikin säkki ja seuraavaksi useita. Kun törkeän raja ylittyy, niin ei niillä määrillä ole enää oikeastaan väliä – ahdistaa joka tapauksessa. Se on henkisesti raskasta hommaa: hirveästi stressiä, kun joku voi yhtäkkiä viedä kaikki sun vapaudet pitkäksi aikaa.”

Herra A ei ole joutunut kertaakaan vankilaan. Poliisin kanssa hän on kuitenkin ollut tekemisissä. Kerran asuntoon, jossa hän säilytti amfetamiinia, tehtiin kotietsintä. Herra A:n onneksi etsintä hoidettiin huonosti ja piilotetuista huumeista löytyi vain murto-osa.

”Kyttä piti kädessään jo pakettia, jossa oli heikki vitun vahvaa piiskaa, muttei se tajunnut sitä. Sydän tykytti hulluna, mutta se vain laittoi sen paketin takaisin ja jatkoi hommia. Pari vuotta olisi voinut tulla.”

Kello lähenee iltakymmentä. Yöjuna pohjoiseen on lähdössä. Herra A nuuskaa vielä pienen viivan amfetamiinia ja pyytää tuhoamaan haastattelunauhan mahdollisimman pian.

AMFETAMIINI ELI alfametyylifenetyyliamiini kuuluu stimulantteihin. Se lisää liikeaktiivisuutta, torjuu väsymystä ja nälkää sekä tuottaa mielihyvää. Amfetamiiniin voi kehittyä voimakas psyykkinen riippuvuus, mutta se ei aiheuta samanlaisia fyysisiä vieroitusoireita kuin opioidit.

Amfetamiinia on saatavilla nestemäisessä, tahnamaisessa ja jauhemaisessa muodossa. Se voi olla väriltään valkoista, vaaleanpunaista, rusehtavaa, vihertävää, kellertävää tai jopa mustaa. Hajutkin vaihtelevat suuresti: joku amfetamiinilaatu voi tuoksua mantelimassalta, toinen kynsilakalta. Jotkut laadut soveltuvat paremmin suonensisäiseen käyttöön, kun taas toisia nuuskataan tai niellään.

Viime vuosina Suomessakin yleistynyt metamfetamiini on amfetamiinin vahvempi sukulaisaine. Metamfetamiini on se aine, jota laulaja Jari Sillanpää on myöntänyt käyttäneensä ja jonka hallussapidosta hän sai alkuvuodesta sakkotuomion.

Amfetamiinin kaltaisten stimulanttien historia ulottuu vuosituhansien taakse: Kiinalaisessa lääkinnässä efedriinipitoista ma huang -yrttiä käytettiin lääkkeenä ja stimulanttina jo 5 000 vuotta sitten. Vuonna 1885 japanilainen kemisti Nagayoshi Nagai onnistui syntetisoimaan efedriinin, ja kolme vuotta myöhemmin saksalainen lääkeyhtiö Merck alkoi valmistaa synteettistä efedriiniä teollisesti. Vuonna 1929 kalifornialaisella allergiaklinikalla työskennellyt biokemisti Gordon Alles kehitti oman muunnelmansa synteettisestä efedriinistä ja antoi sille nimeksi amfetamiini.

Viisi vuotta myöhemmin Smith Kline & French -lääkeyhtiö toi markkinoille Benzedrine-nimisen amfetamiinisumutteen, jolla hoidettiin astmaa. Benzedrinestä tuli hittituote sekä Yhdysvalloissa että Euroopassa, ja sitä alettiin käyttää nopeasti myös päihtymistarkoituksessa.

Suomessa sodan aikana yleistyi saksalaisten vuonna 1938 kehittämä Pervitin-niminen metamfetamiinivalmiste. Se hillitsi tehokkaasti nälkää ja väsymystä, ja sitä käytettiin rintamalla yleisesti. Päämajan lääkintäosaston 15. elokuuta 1941 lähettämän kirjeen mukaan ainetta oli varattu Puolustusvoimain lääkevarastoihin yhteensä 850 000 tablettia. Suomalaisten hyökkäysvaihe oli tuolloin kiihkeimmillään.

Moni sotilas addiktoitui aineeseen. Sodan jälkeen osa heistä alkoi käyttää suonensisäisesti huumeita, ja erityisesti Helsingin Vanhassa kirkkopuistossa eli ”Ruttopuistossa” pyöri paljon sotaveteraaneja, joiden sanottiin ”jääneen juoksuhautoihin”.

”Voi sanoa, että täkäläinen huumeongelma alkoi sotien jälkeen ja sodan seurauksena”, kirjoitti huumepoliisi Risto Nordman (1934–2017) vuonna 1991 ilmestyneessä muistelmateoksessaan Huumekyttä. ”Vanhat narkit käyttivät vaikeasti saatavan morfiinin sijasta algidonia ja medetriiniä. – – Medetriini on amfetamiinin tyyppinen piristävä aine ja aiheuttaa samanlaisen riippuvuuden. Muun muassa merimiehet salakuljettivat ainetta Suomeen eri puolilta maailmaa. Medetriini ja algidoni kaupattiin lasiampullissa. Molempia otettiin piikillä suoneen.”

Mutta Suomessa oli jo nuoriakin narkomaaneja. Kirjailija Henrik Tikkanen haastatteli vuonna 1959 Suomen Kuvalehden artikkelia varten 16–19-vuotiaita nuoria amfetamiinin käyttäjiä Sörnäisissä. Hän kuvaili heidän katseitaan oudon tenhoaviksi. Vaikutelma johtui hänen mukaansa siitä pelottavasta vastakohtaisuudesta, että he olivat lapsia, joilla oli kuolleet silmät.

Yksi Methedrine-nimistä metamfetamiinivalmistetta käyttävä nuorimies kuvaili vaikutusta Tikkaselle seuraavasti: ”Pää on vesiselvä, askeleet tavallistakin varmemmat. Kuulo ja näkö paranevat, jopa hajuaisti. On ihmeellisen hyvä olla.”

Amfetaministit nauttivat aineensa jo tuolloin suonensisäisesti. Tikkasen haastattelemat nuoret hankkivat vanhemmilta käyttäjiltä reseptejä ja hakivat aineensa apteekeista. He kavahtivat hampaansa menettäneitä, vanhempia käyttäjiä ja kutsuivat näitä ”yli kolmekymppisiksi sadisteiksi”.

Erityisen huonossa valossa nuori polvi näki Ruttopuistossa pyörineet vanhemmat, huonokuntoiset morfiininkäyttäjät. Moni heistä kulki kepeillä, joiltakuilta oli amputoitu sodassa raaja. Nuoriso piti morfiinin käyttöä vanhanaikaisena ja säälittävänä.

1950-luvun lopulla huumausaineiden käyttö ei ollut vielä laitonta. Kaikki eivät laskeneet amfetamiinia edes huumeiden joukkoon; sitä käytettiin yleisesti esimerkiksi laihdutuslääkkeenä.

Kun lääkäri Achilles Westling tuolloin teki tutkimuksen suomalaisista narkomaaneista, hän rajasi pervitiinin eli metamfetamiinin käytön tutkimuksen ulkopuolelle.

”Käsitteeseen narkomania olen lukenut kuuluviksi vain ne väärinkäyttötilat, jotka juontuvat varsinaisista huumausaineista kuten ooppiumista ja sen johdannaisista (so. morfiinista, heroiinista ja kodeiinista), fysiologisilta vaikutuksiltaan näihin läheisesti liittyvistä synteettisistä dolantiinista ja metadonista sekä kokaiinista. Sitä vastoin en ole lukenut mukaan esim. pervitiiniä sen varsin poikkeavan vaikutustavan vuoksi…”, Westling kirjoitti. Hänen mielestään kokaiini ja kipulääkkeissä yhä käytettävä kodeiini olivat siis huumeita mutta metamfetamiini ei.

Vuonna 1966 amfetamiinin päihdekäyttö muuttui rangaistavaksi. Kaksi vuotta myöhemmin amfetamiiniyhdisteet poistettiin lääkekäytöstä, ja viimeistään silloin markkinat avautuivat laittomalle amfetamiinin valmistukselle. Yksi mies haistoi tilaisuutensa tulleen.

KOSTI KUSTAA KARTIOKARI oli mies, joka kirjaimellisesti toi amfetamiinin Suomeen: häntä pidetään yhä yhtenä Pohjoismaiden suurimmista huumausainerikollisista.

Kartiokari salakuljetti ensimmäisen suuren amfetamiinieränsä Suomeen vuonna 1968. Ainetta oli viisi kiloa, ja se oli piilotettu auton konepellin alle.

Kartiokari oli tuolloin 45-vuotias paksuniskainen ja yrmeäilmeinen liikemies, jonka yritys rakensi peltihalleja. Hän käytti aina tyylikkäitä mustia pukuja ja ajan muodin mukaisia paksusankaisia silmälaseja. Entinen huumepoliisi Risto Nordman kuvaili muistelmissaan hänen olleen kuin suoraan Chicagon kadulta repäisty.

Kartiokari kuoli vuonna 1981 Sörnäisten vankilassa, ja Nordmanin kirja on käytännössä ainoa kirjallinen lähde, jossa kuvaillaan yksityiskohtaisesti hänen huumebisneksiään.

Kun Kartiokari saapui Suomeen viiden kilon amfetamiinilastin kanssa, hän liuotti aineen kaksiprosenttiseksi liuokseksi. Hän oli ostanut Arabian tehtaalta tuhansia lasisia lääkeampulleja ja täytti ne amfetamiiniliuoksella. Kartiokarin kautta myyntiin tullutta amfetamiinia alettiin kutsua ”koukkunokaksi” lääkeampullin muodon vuoksi. Siitä tuli käyttäjien keskuudessa tunnettu brändi – huumemarkkinoilla kuten millä tahansa muillakin markkinoilla – tuotemerkki on tärkeä.

Kartiokari hankki amfetamiinia myös genovalaisesta lääketehtaasta väärillä papereilla, ja ennen pitkää hän alkoi valmistaa itse amfetamiinipillereitä.

Kartiokari ja hänen rikostoverinsa hallitsivat 1960-luvun lopulla Suomen lisäksi muidenkin Pohjoismaiden amfetamiinimarkkinoita. Suomen huumepoliisi sai tietää hänen toimittaneen Ruotsiin 200 kiloa amfetamiinia, mutta siitä ei saatu takavarikoiduksi grammaakaan.

Suomessa poliisi sai käsiinsä noin 60 kiloa Kartiokarin amfetamiinia. Aine oli puhtaassa muodossaan, ja käyttövalmiuteen laimennettuna siitä olisi riittänyt noin 3 000 kiloon.

”Kostin touhuilun takia loppuvuodesta 1969 kadut olivat täynnä piriä, myyjiä oli ainakin parikymmentä ja hinnat olivat alhaalla”, Nordman kirjoittaa. ”– – Koska amfetamiinia sai halvalla, nuoret pilvenkäyttäjät siirtyivät hasiksesta piriin. Monesta tytöstä tuli pirihuora, joka jakoi viisikymppisille myyjille tavaraansa tavaraa vastaan. Voi sanoa, että juuri Kosti teki amfetamiinin tunnetuksi Suomessa. Silti hänen huumebisneksensä oli suuruudenhullua puuhaa. Sellaisille ainemäärille kuin hän toi, ei vielä tuolloin ollut riittäviä markkinoita.”

Mutta tarjonta loi nopeasti kysyntää. Amfetamiini löysi käyttäjiä eritoten Helsingin ja muiden kaupunkien laidoille kohonneissa betonilähiöistä, ja siitä tuli Suomen ensimmäinen urbaani huume. Lähiöiden vauhtiveikkojen myötä syntyi myös kotimainen huumausainerikollisuus, jonka peruskivet ovat edelleenkin nähtävissä: omaisuusrikollisuus, myynti, valmistus, väkivalta.

”Amfetamiini raaisti suomalaista rikollisuutta ja integroi sen pirtukauppaa vahvemmin kansainvälisiin kuvioihin”, dosentti Mikko Salasuo toteaa. ”Myös sekakäytön käsite syntyi, alkoholi oli nimittäin aina kuviossa mukana.”

Muutos oli ennennäkemätön ja peruuttamaton. Lähiöiden amfetamiininkäyttäjät poikkesivat moni tavoin pilveä tai LSD:tä käyttäneistä hipeistä: he eivät käyttäneet huumetta vahvistaakseen heimoidentiteettiään, vaan pystyäkseen paremmin ryyppäämään ja rötöstelemään. Amfetamiinista muotoutui heille identiteetti.

KARTIOKARI JÄI KIINNI Tanskassa marraskuussa 1969. Hän sai liki kuuden vuoden tuomion, jota joutui suorittamaan silloiseen Helsingin keskusvankilaan eli Sörkkaan. Siellä Kartiokarista tuli anarkisti. Hän kirjoitteli kansainvälisille anarkistijärjestöille erikoisia kirjeitä ja kanteli poliisin toimista kaikille mahdollisille tahoille. Sanomalehti Uuteen Suomeen hän lähetti kirjeen, jossa uhosi voivansa ”tyrehdyttää koko Euroopan amfetamiinisulfaatin ulostulon”.

Hän myös tilasi vankilaan kemian kirjoja ja opiskeli niiden avulla amfetamiinin valmistusta. Päästyään vapaaksi hän pani opit käyttöön. Tuttu liikemies vuokrasi hänelle vedytyskoneen Åbo Akademista. Kartiokari valmisti amfetamiinia Helsingin Vuosaaressa ja Kiteen Kesälahdella. Poliisin arvion mukaan hän ehti valmistaa sitä toistakymmentä kiloa, ennen kuin joutui taas vankilaan, jossa kuoli.

Kartiokari ei ole ainoa suuri suomalainen huumekauppias, joka on jättänyt jälkensä Pohjoismaiden amfetamiinihistoriaan. Itse asiassa aina 1990-luvun alkuun asti pohjoismainen amfetamiinikauppa oli melko tiukasti suomalaisten käsissä.

Värikäs liikemies Lauri ”Lasse” Suojanen tuli alalle 1970-luvulla, kun hän pakeni Yhdysvaltain veroviranomaisia Ruotsiin. Yhdysvalloissa asuessaan hän oli oman kertomansa mukaan tehnyt rakennusbisneksiä Ronald Reaganin kanssa. Ruotsissa hän alkoi kaupitella amfetamiinia, vaikka ei itse sitä käyttänytkään.

”Lasse oli synnynnäinen liikemies. Se myi kaikkea, mitä ajatella saattaa: Lapin puolukoita, tukkeja ja taloja”, Suojasen vanha rikoskumppani Juha ”Jussi” Koski kertoi minulle, kun haastattelin häntä Helsingin Sanomain Nyt-liitteeseen vuonna 2008. (Suojanen oli jo tuolloin kuollut.)

Tukholmassa Suojanen ja Koski päättivät laajentaa bisneksiään: He alkoivat valmistaa amfetamiinia itse. He tilasivat valmistukseen tarvittavaa fenyyliasetonia Sveitsistä ja perustivat laboratorionsa pieneen kaksioon keskiluokkaiseen Lilla Essingenin kaupunginosaan. Avukseen he palkkasivat juopon kemistin, joka oli aikaisemmin työskennellyt poliisin leivissä.

Ei kestänyt kauankaan, kun miehet jäivät kiinni. He istuivat Ruotsissa lyhyet vankeustuomiot. Vapauduttuaan Suojanen palasi Suomeen. Hän vuokrasi Urjalasta omakotitalon, jonka saunaan hän rakensi amfetamiinilaboratorion. Se ehti toimia vain muutaman kuukauden vuonna 1983 mutta tuotti siinä ajassa jo viisi kiloa hyvin vahvaa ja korkealaatuista amfetamiinia. Poliisin arvion mukaan Suojanen tienasi amfetamiinin valmistuksella yhdessä päivässä noin 25 000 markkaa, mikä tekee nykyrahassa noin 9 400 euroa.

Suojasen nappasi kiinni ryhmä poliiseja, joita johti helsinkiläinen huumepoliisi Risto Nordman. Muistelmissaan Nordman kertoo poliisien kytänneen Suojasta poikkeuksellisen pitkään.

Olemme viidettä viikkoa metsän keskellä Urjalan Raitoon kylässä. Hirvet, valkohäntäpeurat ja muut metsän eläimet käyvät ihmettelemässä puiden alla sitkeästi kyykkiviä miehiä. On syksy 1983.

Parin sadan metrin päässä postauspaikastamme on tyypillinen suomalainen pika-asutustalo viisikymmenluvulta. Rapattu talo on puolitoistakerroksinen, lisäksi siinä on kellarikerros. Tietojemme mukaan talossa on amfetamiinilaboratorio, ensimmäinen laatujaan Suomessa. Jos muita oli ollut, niin ne olivat saaneet toimia poliisin tietämättä.

Itse pidätystä Nordman kuvaa näin:

Jonkin ajan kuluttua joku tulee ikkunaan hengittämään raikasta ilmaa. Tunnistamme miehen Suojaseksi. Lassen raittiin ilman kaipuu vahvistaa oikeaksi uskomme siitä, että tehdas on käynnissä: amfetamiinin valmistus tuottaa voimakkaita hapon tuoksuja, sillä siinä käytetään muun muassa rikkihappoa, suolahappoa ja muurahaishappoa… Menee puolisen tuntia ja Suojanen tulee taas ulos. Hän seisoskelee hetken ulkorappusilla. Annamme hänen palata kaikessa rauhassa sisään. Muita kuin Suojanen ei näy.

Sovimme, että nappaamme Suojasen heti kun hän seuraavan kerran tulee ulos. Määrään Pellisen Erkin ja Paakalan Markun menemään aivan talon viereen odottamaan. Haluan mennä myös itse, mutta minulla on yskä ja pelkään, että se paljastaa meidät.

Pojat kyykkivät ikkunan alla ja noin puolen tunnin kuluttua Suojanen tulee ikkunaan aivan heidän yläpuolelleen ja henkäilee taas raikasta syysilmaa. Hän ei huomaa pimeän kätkemiä miehiä. Hetken kuluttua hän palaa puuhiinsa.

Menee vielä tunti, sitten ovi aukeaa ja Suojanen tulee ulos. – Älkää, älkää, älkää, kuulen hänen huutavan kun pojat syöksyvät pimeästä hänen kimppuunsa.

Samalla hetkellä kutsun radiolla kaikki apujoukot talolle. He ovat hetkessä paikalla.

Suojanen rimpuilee vastaan, mutta rauhoittuu kun kuulee, että päällekarkaajat ovatkin poliiseja. Hän luulee meitä apajille aikoviksi rosvoiksi.

Menemme sisään. Emme ole varmoja, onko talossa muuta väkeä ja olemme varuillamme. Eteisessä ei ole ketään ja keittiökin on tyhjä. Keittiön hyllyltä löytyy ladattu pistooli.

– Rosvoja varten, Suojasen Lasse sanoo.

Keittiön hyllyllä on vajaa pullo hyvää viskiä.

– Saanko ottaa ryypyn? Lasse kysyy.

– Ota, taidat olla tällä hetkellä sen tarpeessa.

Lasse ottaa. Sen jälkeen hän ohjaa meidät kaikessa sovinnossa kellarisaunaan, missä laboratorio on, ja esittelee tehtaansa. Yksi erä on parhaillaan tislausvaiheessa. Noin neljässä tunnissa se olisi ollut valmista amfetamiinia.

Keittoastia on lasinen. Se kuumenee laboratoriokäyttöön tarkoitetulla keittolevyllä. Tisleen lämpötilaa on pystyttävä valvomaan muutaman asteen tarkkuudella.

Tislauksesta nousevat väkevät huurut ovat polttaneet saunan seinät mustiksi. Ei ihme, että Suojanen tarvitsi raitista ilmaa.

Kolvissa oleva tislekin on viittä vaille valmiina yhä emäksistä ja tappavan myrkyllistä. Vasta kun neste kiteytetään hapolla, se muuttuu amfetamiini-sulfaatiksi, eli jauhemaiseksi amfetamiiniksi.

Suojanen kertoo maistaneensa kerran omaa keitostaan suoraan tislauslaitteesta.

– En ottanut paljon, mutta silti tuli kiire sairaalaan.

Palaamme keittiöön ja alamme tutkia muita paikkoja. Keittiön kaapista muovikulhosta löytyy noin kilo valmista jauhemaista amfetamiinia. Lisäksi löytyy puolen litran verran emäksisenä liuoksena olevaa amfetamiinia. Se luokitellaan jo huumeeksi.

Joulukuussa 1983 Lasse Suojanen tuomittiin jatketusta törkeästä huumausainerikoksesta ja ampuma-aseen luvattomasta hallussapidosta kuudeksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen.

Kolme vuotta myöhemmin kiinni jäi seuraava merkittävä suomalainen amfetamiinikauppias. Alamaailmassa ”Proffana” tunnettu Miika Kortekallio oli aikoinaan opiskellut Cambridgen yliopistossa ja oli kielitaitoinen kosmopoliitti. Hänen johtamansa salakuljetusrinki ehti tuoda Hollannista lähes neljäsataa kiloa hasista sekä muutamia kymmeniä kiloja amfetamiinia ja heroiinia ennen kiinnijäämistä.

Kartiokarin ja Suojasen tavoin Kortekallio levitti huumeita Suomen lisäksi muihinkin Pohjoismaihin. Lehdissä häntä kutsuttiin ”huumeparoniksi”, ja hän itse käytti liigastaan nimeä ”Firma”.

1990-LUVULLA SUOMEN amfetamiinimarkkinat mullistuivat. Mullistuksen pani alulle Neuvostoliiton romahtaminen ja sitä seurannut rajojen avautuminen Baltian maissa. Huumekauppa siirtyi ulkomaisiin käsiin. Muutos oli nopea, ja eniten siitä tietää mies, joka seurasi pääkaupunkiseudun huumekuvioita tuolloin hyvin läheltä.

Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö Jari Aarnio ottaa minut vastaan Vantaan vankilan perhetapaamishuoneessa, joka muistuttaa Ikean myymälän lastenhuoneosastoa: seinillä on vaaleanpunaisia lampaita, lattialla Duplo-palikoita ja ikkunassa kukkaverhot. Aarniolla on yllään Adidaksen sininen verryttelytakki, jalassaan harmaat villasukat ja mustat nahkatohvelit.

Aarnio on istunut vankilassa jo vuosia. Nyt hän odottaa Helsingin hovioikeuden ratkaisua suuressa huumejutussa, josta Helsingin käräjäoikeus tuomitsi hänet kymmeneksi vuodeksi vankeuteen. (Hovioikeus antaa tuomionsa vasta ensi vuonna, ja Long Playn haastattelun jälkeen 19. kesäkuuta se päätti päästää Aarnion odottamaan ratkaisua vapaana, jottei tutkintavankeudesta muodostuisi kohtuuttoman pitkä. Jo vuonna 2016 hovioikeus tuomitsi Aarnion toisessa asiakokonaisuudessa kolmeksi vuodeksi vankeuteen törkeästä virka-aseman väärinkäyttämisestä, törkeästä petoksesta, törkeästä lahjuksen ottamisesta ja rekisterimerkintärikoksesta. Korkein oikeus ei myöntänyt Aarniolle valituslupaa, joten tuo tuomio on lainvoimainen.)

Aarnion kertomusten luotettavuuteen voi siis joiltain osin suhtautua epäilevästi. Long Play haastatteli häntä siitä huolimatta, sillä hän on ollut pitkään tekemisissä suomalaisen huumerikollisuuden kanssa.

Aarnio kertoo, että Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen muutos huumemarkkinoilla oli valtava.

”Viro itsenäistyi 1991, eikä kukaan osannut arvioida, mitä tulee tapahtumaan. Puolasta tuli piriä, Liettuasta tuli piriä, Latviasta tuli piriä, Narvassa oli tehtaita… Piriä tuli joka tuutista”, hän sanoo.

1990-luvun aikana amfetamiinin ongelmakäyttäjien määrä Suomessa moninkertaistui. Markkinoille tulvi monia muitakin aineita, esimerkiksi ekstaasia. Päihdetutkijat puhuvat 1990-luvusta ”toisena huumeaaltona”.

Rajojen avautuminen hankaloitti huumepoliisin työtä. Tekijät eivät olleetkaan enää vanhoja tuttuja, ja virolaiset huumerikolliset olivat suunnitelleet maahantuonnin huolellisesti. Väliportaita oli monia. Virolaiset halusivat pitää hommat tiukasti omissa näpeissään, koska pitivät suomalaisten kiinnijäämisriskiä suurena.

Aarnion mukaan suomalaisten ja virolaisten rikollisten välit olivat jonkin aikaa viileät:

”NBK, Enkelit ja Bandidokset olivat aluksi kriittisiä virolaisia kollegoitaan kohtaan, mutta ei se kestänyt kuin vuoden. Sitten ne alkoivat tehdä hommia yhdessä.”

Huumemarkkinoiden mullistuminen näkyy hyvin takavarikkotilastoissa. 1990-luvun alussa poliisi ja tulli takavarikoivat amfetamiinia 15–20 kiloa vuodessa – kymmenen vuotta myöhemmin haaviin jäi jo lähes 150 kiloa. Huumepoliisi törmäsi yhä useammin suuriin huume-eriin.

”Jos me 80-luvulla löydettiin viiskyt ketolaa [grammaa] piriä, niin me pidettiin saunailta. Aina”, Aarnio sanoo. ”90-luvulla sä saatoit kävellä jonkun möllin kämppään ja sillä oli viiden kilon säkki pöydällä. Enää ei pidetty saunailtaa.”

Kovaäänisessä kaikuu kuulutus. Aarniota kutsutaan parturiin.

”Voinksmä mennä?” hän kysyy pahoitellen. ”Seuraava mahis on kuuden viikon päästä.”

Kun Aarnio puolen tunnin kuluttua palaa, hänen hiuksensa ovat lyhentyneet kaksi senttiä.

Aarnion mukaan amfetamiini ei ole pelkästään huono-osaisten huume. Sitä on käytetty aina yhtä lailla kalliimmillakin asuinalueilla.

”Piriä on kaikkialla. Rokkibändit vetää pirii, iskelmämiehet vetää pirii… Se pitää sut liikkeellä. Siinä on etuja”, hän sanoo ja nauraa.

Vankilasta käsin Aarnio on seurannut uutisia laulaja Jari Sillanpään metamfetamiinin käytöstä. Hän pitää siitä syntynyttä kohua ”mielipuolisena kaksinaismoralismina”.

”Aina on ollut viihdetaiteilijoita koukussa! Sillanpää vain ei sattunut olemaan Pena Kontulasta. Me olemme jättäneet monia juttuja tekemättä poliitikoista, taiteilijoista ja urheilijoista niiden vähäisyyden perusteella. Snoopin, vai mikä sen nimi oli, maripussi oli takahuoneessa, mutta me ei tehty asialle mitään. Ruotsalaiset tekivät. Olemme joutuneet vakavasti pohtimaan, onko pikkuasian väärti pilata jonkun julkkiksen elämä.”

Aarnio sanoo puhuneensa jo 1990-luvulla sen puolesta, että poliisi jättäisi yksittäiset käyttäjät rauhaan. Aarnion mukaan hänen aikoinaan huumepoliisissa pidettiin tärkeämpänä napata isoja kaloja. Yhden sellaisen Aarnio sai kiinni jo uransa alkumetreillä. Vuonna 1986 hän aloitti päätutkijana Miika Kortekallion salakuljetusliigan tapauksessa. Seuraavana vuonna hän sai vuoden poliisi -kunniamaininnan.

Kun Helsingin käräjäoikeus joulukuussa 2016 tuomitsi Aarnion kymmeneksi vuodeksi vankeuteen, lyhyemmän tuomion sai samalla kaksi naista, joita oikeus piti Aarnion rikoskumppaneina. Toinen heistä oli Miika Kortekallion sisko Seija Kortekallio-Lampi ja toinen Kortekallion entinen naisystävä Mari Romano, josta on julkisuudessa käytetty myös nimeä ”Malmin nainen”. (Kortekallio kuoli vuonna 2000.)

VIIME VUODEN MARRASKUUSSA koodari Kim Holviala istuskeli asunnossaan Vantaalla, kun oven läpi tuli runsaasti poliisimiehiä sekä joukko Tullin henkilökuntaa.

He olivat tulleet ottamaan Holvialan kiinni. Holviala on hieman alle viisikymppinen kahden lapsen isä, joka oli toiminut kolmen vuoden ajan ylläpitäjänä Sipulikanava-nimisellä -sivustolla, jonka hän oli itse myös perustanut.

Sipulikanava oli anonyymi sivusto, jonka alalautoja käytettiin kaikenlaiseen keskusteluun, myös huumekauppaan liittyvään. Sen /tori/-alalaudalla myyjät ja ostajat saattoivat sopia kaupoista. Tulli epäilee, että Sipulikanavalla välitettiin kaikkiaan kuusi kiloa amfetamiinia ja suuria määriä muitakin huumeita.

Sipulikanava suljettiin heti, kun Holviala pidätettiin. Holvialaa pidettiin seitsemän viikkoa tutkintavankeudessa, mutta nyt hän seisoskelee baaritiskin ääressä Helsingin Kampissa ja tilaa gimletin kuin Raymond Chandlerin Marlowe-kirjojen parhaita perinteitä kunnioittaen.

Syyttäjä ei ole vielä nostanut syytteitä Holvialaa vastaan. Viranomaisten tutkinnassa on ollut yli kaksisataa Sipulikanavaan liittyvää huumerikosepäilyä. Holvialan mukaan viime kuulustelussa hänelle oli ilmoitettu, että häntä epäillään törkeästä huumausainerikoksesta. Se oli hänelle uusi tieto. Holvialan mukaan aiemmissa kuulusteluissa oli puhuttu vain avunannosta huumausainerikoksiin eli huomattavasti lievemmästä rikoksesta.

Holvialan mukaan Sipulikanavalla ei ole käyty lainkaan huumekauppaa. Kanavaa on käytetty ainoastaan alustavien kontaktien luomiseen, mutta itse kaupat on sovittu täysin salatulla Wickr-sovelluksella, jota Holviala ei hallinnoi. Omien sanojensa mukaan Holviala ei ole myöskään osallistunut yhteenkään huumekauppaan eikä tienannut niistä senttiäkään. (Tulli epäilee hänen hankkineen sivustonsa avulla huumeita myös omaan käyttöönsä.)

Tapaus on oikeusfilosofisesti mielenkiintoinen. Oikeus joutuu punnitsemaan, kuinka pitkälle rikosvastuu huumekaupassa ulottuu. Holviala arvelee, että oikeus pyrkii tekemään hänestä ennakkotapauksen.

Olipa Holvialan oma osuus huumekaupassa mikä hyvänsä, se on selvää, että hän on katsellut sitä lähietäisyydeltä. Hän sanoo, että amfetamiinin kysyntä ylittää nykyisin jo tarjonnan.

”Kaikki menee kaupaksi. Kaikki. Se kuvastaa käytön laajuutta. Ei vauhti ole enää sosiaalisesti hyljeksittyä, kunhan sitä ei rännätä.”

Holviala arvelee, että osa amfetamiinin suosiosta saattaa selittyä suomalaisten luterilaisella työmoraalilla. Ainetta käytetään, jotta jaksetaan tehdä töitä, opiskella, siivota. Sellaisiin selityksiin hän törmäsi usein Sipulikanavan keskusteluissa.

”Tehdään töitä ja vasta seuraavassa elämässä nautitaan tuloksista. Siihen kuvioon eivät sovi hitaat, hedonistiset huumeet. Suomessa kansallishuume on alkoholi ja vauhdistahan tulee sama pärinä. Ehkä suomalaiset haluavat sitä pärinää opiaattien sijaan. Opiaatit eivät sovi edes mökkikuvioon: jos sä vedät niitä, sä et saa edes saunaa lämpimäksi.”

Sipulikanavan ohella suomalaista huumekauppaa on viime vuosina mullistanut Tor-verkossa vuosina 2014–16 toiminut Douppikauppa. Siellä huumeita myytiin suoraan käyttäjille ja jälleenmyyjille ja Tullin arvion mukaan pelkästään amfetamiinia meni kaupaksi 25 kiloa.

Jutun päätekijöinä toimineet veljekset saivat marraskuussa 2017 Turun hovioikeudessa kymmenen vuoden ja kuuden kuukauden sekä yhdeksän vuoden vankeustuomiot.

Huumekaupan siirtyminen verkkoon on murtanut perinteisen mallin, jossa ostajan tuli tuntea huumeiden myyjä. Nyt gramma amfetamiinia on jokaisen halukkaan ulottuvilla.

37-VUOTIAS JANI ON TAITEEN MAISTERI, muusikko ja amfetamiinin viihdekäyttäjä. (Hän ei esiinny jutussa oikealla nimellään välttääkseen ongelmia viranomaisten kanssa.) Vuosi sitten hän päätyi Sipulikanavan /tori/-alalaudalle, jossa myytiin huumeita. Hän halusi ostaa kaksi grammaa amfetamiinia ja sopi tapaamisen Helsingin Arabianrantaan tietylle puistonpenkille. Matkalla hän lähetti myyjälle vielä useamman varmistusviestin, mutta ei saanut vastausta.

Penkillä istui keski-ikäinen, ahavoitunut mies. Hänellä oli silmillään suipot pyöräilylasit, jotka jostain syystä ovat muodostuneet amfetamiinin myyjien ja käyttäjien tavaramerkiksi ja joista käytetään nimitystä ”nopeat lasit” tai ”pirikiikarit”.

Jani istui miehen viereen, ja kumpikin oli hiljaa. Jani oli varma, että siinä oli hänen diilerinsä muttei uskaltanut kysyä mitään.

Minuutit kuluivat. Lopulta Jani rohkaistui, aukaisi oluttölkin ja töksäytti:

”Mitä äijä?”

Mies ei vastannut mitään, tuijotti vain eteenpäin lasiensa takaa.

Jani ei tiennyt, mitä hänen tulisi tehdä. Millaista koodia näissä asioissa oli ylipäänsä tapana noudattaa? Aiemmin hän oli ostanut amfetamiinia muutamia kertoja, mutta vain omilta tutuiltaan.

Lopulta mies nousi ja lähti sanaakaan sanomatta kävelemään.

Jani jäi typertyneenä penkille. Sinne menivät hänen kaksi grammaansa.

Seuraavat hakukerrat sujuivat paremmin. ”Sovittiin tällit tyyliin ’Tikkurilan asema, näytän tältä, seison tässä’. Sitten tuli joku tyyppi nopeet päässä ja maalarinhanskat kädessä, että ’jou jou’ ja läpsystä vaihto”, Jani kuvailee puhelimitse. ”Ammattimaista tyyliä.”

Kaikki Janin käyttämistä myyjistä ovat olleet 20–40-vuotiaita miehiä, joilla on ollut alaan niveltyviä nimimerkkejä, kuten ”Kasipallo”, ”HKI_Piri” tai ”Haudankaivaja”.

Mitään ongelmia Jani ei ole hakureissuillaan kohdannut, mutta ajoittain toiminta on ollut epäammattimaista. Yksi hänen käyttämistään myyjistä asuu Herttoniemessä ja sopii tapaamiset paikallisen S-marketin viereiseen alikulkutunneliin. Kerran Janin saapuessa paikalle myyjä käyttäytyi sekavasti ja hänen seurassaan ollut mies heilutteli kädessään olutmäyräkoiraa. Amfetamiinin ostajia oli jonoksi asti.

”Tilanne oli gettoinen. Se jätkä heitti jollekin tosi nistinnäköselle muijalle ennen meikää. Sillä myyjällä oli itselläänkin semmoinen nistihiki päällä. Kerran se sanoi mulle, ettei ollut nukkunut seitsemään päivään.”

Monet muutkin myyjät ovat vaikuttaneet siltä, että he käyttävät itsekin runsaasti amfetamiinia. Joidenkin kanssa hän on testannut ainetta yhdessä.

”Yksi tyyppi, jolta ostin enemmän, vei mut Meilahdessa pieneen metsikköön ja esitteli eri laatuja. Ryittiin siinä puskassa keltaista jauhetta kortin kulmalta.”

Amfetamiinia voi nykyisin tilata myös kotiinkuljetuksena. Ilmiö on tuttu esimerkiksi Lontoosta ja Berliinistä, joissa autoilevia huumekauppiaita kutsutaan ”valkoisiksi takseiksi”. Janikin on tilannut amfetamiinia suoraan kotiovelleen.

”Nimimerkillä Haudankaivaja oli kotiinkuljetus, jos osti isompia määriä. Sellainen hyvin toimeentulevan oloinen ystävällinen nuori mies. Skarpinoloinen tyyppi, käynyt parturissa, siisti auto.”

Jani kertoo käyttävänsä amfetamiinia nykyisin kahdesti kuukaudessa. Myös viina, kannabis ja kokaiini maistuvat.

”Pirin vaikutus ei minulla ole supervoimakas nousu, mutta tulee mukava lisä siihen muuhun päihtymiseen. Tykkään samalla tissutella tai pössytellä. Mukava lisätwist, mutta en tunne valtavasti skarppeutuvani vaan itse asiassa rauhoitun. Liittyneekö adhd:hen?”

Käyttömetodistaan hän on tarkka. Hän ei ole koskaan pistänyt amfetamiinia suoneensa eikä aio niin tehdäkään. Omassa tuttavapiirissään Jani on nähnyt viime vuosina selvän asennemuutoksen suhtautumisessa amfetamiinin käyttöön.

”Kaikille maistuu. Muutaman vuoden aikana pöhiseminen ja nenähuumeet ovat normalisoituneet. Suhtautuminen on muuttunut täysin positiiviseksi.”

MYÖS MARKKU JA MINNA luokittelevat itsensä satunnaisiksi huumausaineiden viihdekäyttäjiksi. (Hekään eivät esiinny jutussa oikeilla nimillään.) Kun he tutustuivat, he käyttivät jo toisilla treffeillään yhdessä amfetamiinia. Se oli Minnan toive. Amfetamiini on hänen suosikkipäihteensä.

”Jos joku tarjoo mulle kolaa tai pirii, niin niin hullulta kuin se kuulostaakin, otan mieluummin piriä”, hän sanoo.

Markku ja Minna ovat nelikymppisiä, siististi pukeutuneita ja urheilullisia ihmisiä. Minna työskentelee terveydenhoitoalalla, Markku on koulutukseltaan kauppatieteiden maisteri. Kummallakin on lapsia aiemmista liitoistaan, ja nyt pariskunnalla on uusperhe ja pankkilainalla hankittu omistusasunto eteläsuomalaisessa kaupungissa.

Minna kertoo käyneensä usein töissä amfetamiinin vaikutuksen alaisena.

Ensimmäisen kerran hän kokeili amfetamiinia 20 vuotta sitten – puolivahingossa yökerhon vessassa – ja valvoi sen jälkeen muutaman yön. Hän piti kokemuksesta.

”Olin siihen aikaan todella masentunut. Aloin sitten ottaa sitä salaa, jotta jaksoin tehdä asioita.”

Markulla on pitkähkö kokemus huumeista, mutta amfetamiinia hän alkoi käyttää oikeastaan vasta Minnan kanssa. Hän pitää enemmän kokaiinista.

”Jotain minulla on ollut vauhtia vastaan, vaikka otankin sitä, kun nenän eteen tuodaan”, Markku sanoo. ”Amfetamiini on vienyt minulta enemmän kuin antanut. Siinä on haittoja. Piristä tulee kiimaiseksi, mutta kikkeli ei toimi.”

Markku ei pidä vaimonsa amfetamiininkäytöstä. Hän kertoo katsoneensa sitä aluksi läpi sormien.

”Sä vedit sitä salaa, ja mä näin sen. Mä annoin sen mennä.”

”Amfetamiini on toisaalta myös pelastanut mut. Kovettanut”, Minna vastaa.

Markku puistelee päätään.

”Ei se enää pelasta sua. Se latistaa sut.”

Pariskunnan tuttavapiirissä amfetamiini on muodostunut joillekuille ongelmaksi, toisille ei. Yksi tärkeä raja kulkee pistämisessä. Minna kertoo olleensa aina tarkka siitä, ettei hänen seurassaan kukaan muukaan käytä amfetamiinia suonensisäisesti.

”Nyt meidän viihdekäyttäjäkaveripiiristä on tosin yksi aika kujalla: se on alkanut vetää hihaan ja menettänyt kämppänsä ja luottotietonsa”, hän sanoo.

Toisaalta harmittomampana pidetty viihdekäyttö voi sekin johtaa ongelmiin. Yksi Minnan ystävä työskenteli pitkään kokkina huippuravintoloissa ja nautti säännöllisesti amfetamiinia ”pommina” eli nielemällä. Hänellä oli vaimo, kolme lasta, omistusasunto ja hieno katumaasturi. Kerran kokki lainasi autoaan entiselle vankilakundille ja poliisi pysäytti tämän. Rekisterinumeron perusteella poliisi teki kotietsinnän kokin perheen asuntoon. Sieltä löytyi kannabiskasveja. Seuraavaksi ovella olivat lastensuojeluviranomaiset. Sitten tuli avioero, ja lopulta kokki sai potkut töistään.

”Hän menetti kaiken”, Minna sanoo. ”Ja vaimo ei ollut huomannut mitään, vaikka mies hääri juhannuksena piripäissään kesämökillä, niin että joutui nestehukan takia sairaalaan. Eivät ihmiset tajua, kuinka yleistä se on.”

VIIMEISTÄÄN SILLOIN KUN iltapäivälehtien lööppeihin ilmestyi tieto Jari Sillanpään huumekärystä, kävi selväksi, että amfetamiinin käyttäjä voi nykyisin olla lähestulkoon kuka vain.

”Ne merkitykset, joita liitämme huumeidenkäyttöön ja -käyttäjiin ovat vanhaa perua. Todellisuus on moninaistunut niin, että sitä on hankala tavoittaa vanhoilla kategorisoinneilla”, sanoo dosentti Mikko Salasuo.

”On myytti, että amfetamiininkäyttö on aina suonensisäistä ja johtaa väistämättä sosiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin. Sillanpään kaltaisten käyttäjien motiiveista on hankala sanoa mitään.”

Oikeus-lehden numerossa 1/2018 THL:n tutkimusprofessori Pekka Hakkarainen ja neljä muuta tutkijaa arvostelivat lehdistön tarjoilemaa narratiivia ”arvaamattomista pirinisteistä”.

”Mediassa vallitsee käsitys, että stimulantit lisäävät käyttäjiensä aggressiivisuutta, mutta kirjallisuudesta tällaisia viitteitä ei löydy. Esimerkiksi amfetamiinilla ei ole havaittu yhteyttä aggressiivisuuden runsaaseen esiintymiseen, vaikka sen tiedetään nostavan sydämen sykettä ja verenpainetta. Ihmisillä amfetamiinin on todettu aiheuttavan lähinnä paniikkia ja ahdistusta”, tutkijat kirjoittivat.

Toisaalta Suomessa kuitenkin on paljon ihmisiä, joilla amfetamiininkäyttö on suonensisäistä ja johtaa sosiaalisiin ja terveydellisiin ongelmiin, pahimmillaan jopa kuolemaan.

Oikeuskemisti Pirkko Kriikku THL:stä kertoo, että viime vuonna Suomessa tehdyissä oikeustoksikologisissa tutkimuksissa 76 vainajan elimistöstä löydettiin amfetamiinia ja 35 vainajan elimistöstä metamfetamiinia. Kuolemat eivät kuitenkaan ole välttämättä aiheutuneet amfetamiinista tai metamfetamiinista. Amfetamiini ei aiheuta myrkytyskuolemia läheskään yhtä usein opioidit. Sen sijaan amfetamiinin käyttö saattaa aiheuttaa rytmihäiriöitä, kohonnutta verenpainetta, hyperventilaatiota, kouristelua, aivoverenvuotoja ja suonitukoksia.

Suonensisäisesti nautittuna vaarana ovat myös tartuntataudit, kuten hepatiitti ja hiv.

Amfetamiinin käyttäjällä on myös kohonnut riski joutua väkivallan uhriksi.

Vaikka amfetamiinin käyttäjäprofiili on 2010-luvulla merkittävästi laventunut, käyttäjien joukossa huono-osaiset ihmiset ovat yhä yliedustettuina. Monet amfetamiinin käyttäjät ovat lähtöisin perheistä, joissa huono-osaisuus on periytynyt sukupolvelta toiselle.

SOITAN 33-VUOTIAALLE NAISELLE, joka puhuu hyvin vauhdikkaasti. Hän kertoo käyttäneensä amfetamiinia 14-vuotiaasta lähtien suonensisäisesti mutta joutuneensa suitsimaan tapojaan synnynnäisen sydänvian pahennuttua. Nainen valittaa elämänsä olleen helvetillistä ja kertoo olevansa parhaillaan jossain virastossa selvittelemässä rästiin jäänyttä sähkölaskuaan. Hän sanoo, ettei luota toimittajiin, mutta suostuu silti tapaamiseen.

Sovittuna päivänä seison sovitulla bussilaiturilla Helsingin Herttoniemessä. Naista ei näy. Kymmenen metrin päässä levottomana hääräävä lähiöpukeutunut pariskunta katselee minua ja nyökkäilee merkitsevästi toisilleen, luulee kenties siviilipoliisiksi. Mies ja nainen toimittavat asiansa ja katoavat välähdyksenomaisesti.

Neljännestunnin jälkeen soitan naiselle. Ei vastausta. Lähetän tekstiviestin, ei vastausta siihenkään.

Ihmisiä elämän moottoritiellä.

Parin päivän kuluttua soitan toiselle naiselle. Pia on helsinkiläistynyt kajaanilainen ja lähestyy kolmenkymmenen vuoden ikää. (Hän ei esiinny jutussa nimellään välttyäkseen lisävaikeuksilta.) Hän on käyttänyt amfetamiinia 15-vuotiaasta lähtien. Siinä iässä hän myös muutti pois kotoa, koska ei tullut toimeen isäpuolensa kanssa. Pia asusteli kavereidensa nurkissa kolme vuotta ja oppi käyttämään aineita: pillereitä, pilveä, amfetamiinia. Nopeasti hän siirtyi suonensisäiseen käyttöön. Rahaa aineisiin hän hankki näpistelemällä ja varastelemalla.

19-vuotiaana Pia tuli raskaaksi ja oman kertomansa mukaan lopetti kaikkien aineiden käytön kuin seinään.

”Neljä vuotta olin lapsen kanssa kotona enkä käyttänyt mitään”, hän sanoo puhelimessa. ”Lopulta kuitenkin koukutin itseni Subutexiin. Sen jälkeen lapsi otettiin huostaan ja minulla alkoi alamäki ja aloin taas vetää poretta.”

Amfetamiinia käytettyään Pia on valvonut pisimmillään viikon putkeen. Valvominen tekee hänestä vainoharhaisen ja äkkipikaisen. Hän on käyttäytynyt monta kertaa väkivaltaisesti.

”On tullut hakattua ihmisiä ihan joistain nolla-asioista. Jos mulle tai kaverilleni on oltu velkaa, olen käyttäytynyt aggressiivisesti.”

Pian rakkaus amfetamiiniin on kuitenkin vuosien varrella kylmennyt. Hän ei kertomansa mukaan saa aineesta enää samanlaisia olotiloja ja haluaisi siitä kokonaan eroon. Hän sanoo käyttävänsä amfetamiinia enää todella harvoin. Sen sijaan hän käyttää katukaupasta hankkimaansa korvaushoitolääkettä buprenorfiinia. Buprenorfiini kuuluu opioideihin, ja sitä on korvaushoitoon tarkoitetuissa Subutex- ja Subuxone-tableteissa sekä kipulääke Temgesicissä.

Pian päihdecocktail on tavanomainen: Suomessa monet amfetamiiniongelmaiset käyttävät myös muita huumeita, esimerkiksi opioideja tai kannabista. Buprenorfiininsa Pia ostaa kadulta, mutta tulevaisuudessa hän voi saada sitä laillisesti, sillä hän on parhaillaan korvaushoidon arvioinnissa. Opioidiriippuvaisten hoidossa korvaushoitolääkkeiden on havaittu olevan tehokkaita, etenkin psykososiaaliseen hoitoon yhdistettynä.

Pelkästään amfetamiinia käyttäville korvaushoitoa ei ole tarjolla, koska amfetamiiniriippuvuuden hoitoon ei ole löydetty toimivaa lääkettä. Tarjolla on lähinnä psykososiaalista hoitoa esimerkiksi A-klinikoilla.

SUOMALAISTEN INTO amfetamiiniin käyttöön ei osoita minkäänlaisia laantumisen merkkejä. Euroopan unionin huumeviraston EMCDDA:n kesäkuussa julkaiseman tutkimuksen mukaan 2,4 prosenttia 15–34-vuotiaista suomalaisista oli käyttänyt viimeksi kuluneen vuoden aikana amfetamiinia. Luku on EU:n kolmanneksi suurin Hollannin ja Viron jälkeen. Myös ekstaasin käyttö oli Suomessa keskimääräistä yleisempää.

Ekstaasi ja amfetamiini ovatkin vaikutuksiltaan lähellä toisiaan. Silti niiden imagot ovat tyystin erilaiset, ja moni ekstaasin käyttäjä haluaa pysyä kaukana amfetamiinia käyttävistä.

”Ero liittyy paljon merkityksiin: toisen katsotaan nostattavan rakkaudellista olotilaa ja toisen ei. Silti molemmat ovat stimulantteja, joten perusvaikutus on pohjimmiltaan sama”, sanoo THL:n tutkimusprofessori Pekka Hakkarainen.

Kaikki käyttäjät eivät erottele aineita näin hienosyisesti.

”Huono-osaisuudessa ei ole sosiaalisen merkitysmaailman kannalta niin paljon väliä, mitä ainetta käytetään. Tärkeintä on, että on jotain alkoholin seuraksi”, dosentti Salasuo sanoo.

Hän palaa vielä Euroopan maiden huumetilastoihin. Tällä vuosikymmenellä Etelä-Euroopan maissa on havaittu kiinnostava ilmiö: siellä on alettu käyttää huumeiden rinnalla enemmän alkoholia.

”Eurooppalainen kulttuuri on siis yhtenäistynyt: vauhti on lähentänyt itää ja länttä”, Salasuo sanoo.

Hänen mielestään oli suomalaisen yhteiskunnan onni, että tällä kovien huumeiden kuninkaaksi sattui valikoitumaan juuri amfetamiini eikä Länsi-Euroopassa suosittu heroiini.

”Jos Suomi olisi integroitunut länsimaiseen heroiinikulttuuriin, huumetilanne olisi pahempi ja koko skene aivan toisennäköinen. Heroiinin vetäminen vaatii huomattavasti kovempaa autostereoiden pöllimistä.”

Esitin Salasuon ajatelman Jari Aarniolle, kun haastattelin häntä Vantaan vankilassa. Helsingin huumepoliisin entinen päällikkö oli eri mieltä kuin Salasuo.

”Heroinisti on passiivinen ja jää tuoliin jököttämään”, Aarnio sanoi. ”Pirinisti nousee tuolista ja lähtee rötöstelemään.”

Janin, Markun, Minnan ja Pian nimet on muutettu heidän yksityisyytensä suojelemiseksi.