Tarpeettomia ihmisiä

SUKUPOLVIPUHEEN LÄHTÖKOHTANA on usein se, että juuri me olemme erityisiä. Kokemuksemme ovat uniikkeja, ja muiden on mahdoton ymmärtää niitä. Mutta kuten nuorisolla ennenkin, myös meillä on oikeus vaatia enemmän ja parempaa. Joka muuta väittää, on mistään mitään tajuamaton setä tai täti.

Näin on ilmeisesti ajateltu ennenkin. Helsingin Sanomien Kuukausiliitteessä julkaistiin vuonna 1995 juttu, jossa eräs kolmikymppinen yliopistolla työskentelevä tutkija kuvaili itseään juuri siten kuin nykyiset millenniaalit. Hän sanoi olevansa ”herkkä nykyihminen”, joka pohtii hirveästi sitä, tuleeko ymmärretyksi oikein, pelkää putoa- mista ja hyväksyttää itsensä muilla työn kautta.

Haastateltu oli Juha Siltala, ja nyt hän työskentelee Suomen historian professorina Helsingin yliopistossa. Siltala ei halua muistella vanhaa lehtijuttua – hän ei ole sen koommin puhunut julkisuudessa enää yksityiselämästään, koska kokee sen häiritsevän tutkijaprofiiliaan. Siltala on kirjoittanut kirjat suomalaisesta ahdistuksesta, työelämästä, nuorisosta ja keskiluokasta, joten hän lienee joka tapauksessa oikea ihminen kertomaan, onko millenniaaliahdistuksessa mitään uutta. Vai onko asia niin, että jokainen ahdistunut sukupolvi on vain ahdistunut omalla tavallaan?

Siltala ottaa vastaan autiossa seminaarihuoneessa ja tarjoaa torilta ostamiaan mansikoita. Hän aloittaa kertomalla tarinan, joka on kirjattu hindujen pyhään kirjaan Bhagavad Gītāan. Se kuvaa hänestä hyvin sitä modernia hankaluutta, jossa nykyihminen on ”äärellinen, jonka pitää ahtaa ääretöntä itseensä”.

Tarinassa vaunusoturi Arjuna huomaa, ettei hänen hevosenajajansa olekaan tavallinen mies, ja pyytää tätä näyttäytymään todellisessa olemuksessaan. Käy ilmi, että ajaja on Krishna, Vishnu-jumalan avataari, joka räväyttää esiin kaikki identiteettinsä, joita hän on ollut, on oleva ja on nyt.

”Totta kai sitä maailmaa ylläpitävän jumalan on helppo toteuttaa nämä kaikki yhtä aikaa, mutta se on vähän raskasta normi-ihmiselle, joka kuolee ja jolla on ehkä 40 vuotta tehokasta aikaa”, Siltala sanoo.

”Mutta tällainen se normi tuntuu olevan. Pitäisi ehtiä kaikkeen, mutta pelottaa, että toinen kiipeää korkeammalle vuorelle samalla, jos minä nautin siitä, että nousen tälle huipulle. Se on stressaava ajatus, joka koventaa asenteita.”

Siltala kirjoitti 15 vuotta sitten paljon huomiota saaneen kirjan työelämän huonontumisesta. Hän seisoo yhä teesiensä takana. Automaatio ei tuonutkaan lisää vapaa-aikaa, eikä teknologiasta saatu tuottavuuskasvu ole enää vuosikymmeniin siirtynyt palkkoihin.

”Raha ei kierrä enää työn kautta samalla tavalla kuin ennen.”

Euroopassa toisen maailmansodan jälkeisiä vuosikymmeniä kutsuttiin kolmeksi kultaiseksi vuosikymmeneksi, Trente Glorieuses. Suomeen ne tulivat Siltalan mukaan viiveellä ja ajoittuvat 1960-luvun ja 1990-luvun välille.

”Ne olivat aikaa, jolloin palkansaajat säästivät omistusasunnon palkallaan. Se oli turvapuskuri minun ja kohtalon välissä. Minulle ei voi sattua mitään, koska minulla on pahanpäivän vara.”

Tämä kokemus puuttuu monilta millenniaaleilta. Palkkatuloilla vaurautta kasvattaa nykyisin ani harva, ja esimerkiksi Helsingin kantakaupungissa asuntojen hinnat ja vuokrat ovat nousseet huomattavasti nopeammin kuin palkat. Paljolti kiitos ay-liikkeen, Suomessa tilanne ei sentään ole niin synkkä kuin Yhdysvalloissa, jossa uusi proletariaatti puurtaa myyjän tai tarjoilijan kaltaisissa matalapalkkatöissä ja joutuu tekemään pahimmillaan kahta työtä selviytyäkseen menoistaan.

”Enää työntekijä ei omalla minäpätevyydellään kasaa kahdessakymmenessä vuodessa perusvarallisuutta, vaan on sen varassa, että isä on antanut sijoitusyksiönsä. Tai ainakin perii vanhempiensa asunnon tai kesämökin sitten, kun ne kuolevat”, Siltala sanoo.

Siis ne ketkä perivät. Ei mene kauaakaan, kun saamme todistaa Suomessa asunto-omaisuuden uusjakoa. Jo nyt Sysmän kaltaisesta Päijät-Hämeen kunnasta voi ostaa kokonaisen rivitalon vuokralaisineen – tai vaihtoehtoisesti kävelyetäisyydellä palveluista olevan 1800-lukulaisen kartanon – samalla hinnalla kuin kaksion Helsingin kantakaupungista. Suomessa on paljon kerrostaloja, joiden putkiremontteihin ei myönnetä lainoja, koska kiinteistön arvon tiedetään laskevan niin rajusti.

On siis lottovoitto syntyä Helsinkiin tai muualle ruuhka-Suomeen. Onnekkaita ovat lisäksi ne kaltaiseni keskiluokkaiset junantuomat, joiden vanhemmat ovat sijoittaneet palkkansa taloon, joka on riittävän lähellä kaupungin keskustaa, jotka ovat pienemmilläkin paikkakunnilla kaupungistumisen voittaja-alueita.

Oma ongelmansa on paljon puhuttu kestävyysvaje eli suomeksi sanottuna eläkepommi. Jo nyt keskimääräinen eläkkeelle jäävä mies saa kuussa hieman enemmän rahaa kuin häntä lopulta hoitavan keskimääräisen lähihoitajan peruspalkka on.

Eläkkeet kuuluvat perustuslain mukaan omaisuudensuojan piiriin. Niitä ei siis voi leikata tai muuttaa nykyistä progressiivisemmiksi. Väestö kuitenkin vanhenee ja horjuttaa huoltosuhdetta vuosi vuodelta enemmän. Samaan aikaan eläkerahastojen kasvuodotukset ovat nollakorkomaailmassa suunniteltua heikommat.

Jos veroja ei haluta nostaa, ainoaksi vaihtoehdoksi jää siis leikata muualta, hyvinvointipalveluista. Se on suurten ikäluokkien lahja meille millenniaaleille.