”Millenniaaliahdistus on amerikkalaista tuontitavaraa”

Long Playn sunnuntaina ilmestyvä juttu ”Tarpeettomia ihmisiä” käsittelee nuorten aikuisten pahoinvointia. Jutun kirjoittaja Oskari Onninen, mistä sait idean kirjoittaa tästä aiheesta?

Toimituspäällikkö Anu Silfverberg lähetti sähköpostia ja kertoi voivansa lukea loputtomiin amerikkalaisten medioiden juttuja siitä, miksi nuoriso flippaa. Totesin hänelle, että tunnistan ilmiön, mutta lähinnä kummeksun, miksi ikätoverini sekoilevat näin. Yksi hypoteeseistäni oli, että vaikka Yhdysvaltoja tai Britanniaa koskevat kirjoitukset pohjaavat ihan erilaisiin yhteiskuntiin, niitä käytetään herkästi Suomessa keskustelun osana. Angloamerikkalaisella analyysillä on helppo perustella tietynlaisia politiikkavaatimuksia, jotka taas ovat keskeinen osa urbaaneilta kolmekymppisiltä vaadittavaa julkista identiteettipeliä. Meidän millenniaalien on turha haukkua ”setiä” ja muita aikuisia, jos takerrumme itse vinoutuneisiin narratiiveihin ja argumentoimme omia fiiliksiämme tukevin väittein.

Muuttiko jutun tekeminen omia näkemyksiäsi?

Tämä tietenkin kuulostaa huolestuttavalta, mutta pikemminkin olettamukseni vahvistuivat: me teemme tämän ihan itse. Tilastot toteavat, ettei yhteiskunta ole huonontunut. Pahoinvointi on ensi sijassa modernin maailman yltäkylläisyydestä ja mahdollisuuksien paljoudesta kumpuava oire.

Mikä sinut yllätti?

Se, ettei vuoden 2008 talouskriisin vaikutusta suomalaisen nuorison mielenterveyteen näy tutkimuksissa. Yksi keskustelun vakioargumentti on siis vielä enemmän amerikkalaista tuontitavaraa kuin kuvittelin.

Mistä jutun nimi ”Tarpeettomia ihmisiä” tulee?

Wikipediasta, tietenkin! Oli ollut juuri puhetta otsikkoehdotuksista, kun luin aikani kuluksi venäläiskirjailija Ivan Turgenevin Wikipedia-sivua ja huomasin, että Turgenevin novellista nimensä saaneelle ”tarpeettomalle ihmiselle” on oma sivunsa. Siellä venäläisen kirjallisuuden tyyppihahmoa kuvataan näin: ”Tarpeeton ihminen kuuluu yleensä aatelistoon ja älymystöön. Hän ei kykene toteuttamaan ihanteitaan tai toimimaan aktiivisesti. Hahmo on tyytymätön itseensä, säälii itseään, ei löydä elämälleen tarkoitusta ja tuntee, että maailma torjuu hänet. Myös aloitekyvyttömyys ja sitoutumisen pelko rakkaussuhteissa on usein tulkittu tämän tyyppihahmon ongelmiksi.”

Kuvaus assosioitui välittömästi mielikuvaani ongelmaisesta millenniaalista, mutta sen syvempiä yhteyksiä ei ole. Turgeneviin en ole tietenkään tutustunut tämän kummemmin – ehkä nyt pitää – ja Reko Lundánin samannimisen näytelmän lukemisestakin on niin kauan, etten todellakaan muista sen tapahtumia.

Olet itse 28-vuotias ja työskentelet kehnosti palkatulla alalla vailla akateemista tutkintoa. Miten selviät?
 
Samastun haastattelemani Hanna Määttäsen kokemukseen siitä, että kompromissit ovat aina kivempia kuin puurtaminen. Määttänen on ikäiseni psykologi ja sanoo, että päämääriä on hyvä olla, mutta muuten kunnianhimottomuus ja mieltymys kompromisseihin ovat hyväksi mielenterveydellekin.

Toinen elämääni helpottava asia on, että tavoitteeni eivät liity millään tavoin työelämään. Ei ole työpaikkaa saati asemaa, johon haluaisin erityisesti. Olen oikein tyytyväinen ja laiska keskipalkkainen ja pyrkinyt vuosien saatossa järjestämään asiani niin, että työ on sivutuote, jonka varjolla voi tavata fiksuja ihmisiä, lukea kirjoja ja kuluttaa taidetta. Jos siitä saa rahaa tai apurahaa, niin mahtava homma. 
 
Entä miten haluaisit neuvoa ikätovereitasi?
 
Alkajaisiksi voisimme koko sukupolvena sisäistää ensimmäisen Janten lain: ”Älä luule, että sinä olet jotain.” Suuri osa koko sukupolvikeskustelusta pohjaa ja on aina pohjannut juuri tällaiseen erityisyyden harhaan.

Juttua tehdessäni törmäsin nuorisotutkija Tommi Hoikkalan 1990-luvulla kirjoittamaan artikkeliin, jossa hän pitää itsekuria nyky-yhteiskunnassa selviämisen avaintaitona. Hoikkala on aivan oikeassa. Käsite mielletään yleensä aikaansaamisen kautta, missä on tietenkin pointtinsa. Kuitenkin ajattelen, että itsekuria vaaditaan nyky-yhteiskunnassa ensi sijassa kieltäytymiseen – mikä on paljon aikaan saamista vaikeampaa. Kuten professori Juha Siltala jutussa toteaa, millenniaaliahdistuksen ydin on siinä, kuinka herkästi päätyy kilpailuasetelmiin, joihin ei välttämättä tahtoisi osallistua.
 
Olet musiikkikriitikko. Miten jutun aiheena olevaa kokemusta on käsitelty pop-musiikissa?
 
Olin vastikään jatkoilla, joilla soi aika usein maailman parhaalta bändiltä tuntuvan Sur-rurin kappale ”Väität olevasi tyytyväinen”. Traagisempaa tiivistystä loputtomien mahdollisuuksien ja loputtoman riittämättömyyden kokemuksestamme ei ole. Kappaleen kertosäkeessä lauletaan:

”Haaveilet ruuhkan jälkeisestä ajasta, joka ei koskaan tuu / kuolet ennen eläkeikää ja oot täynnä katumusta / oot yhä silloinkin täynnä surullisuutta / ja väität olevasi tyytyväinen.”

Oheiselle soittolistalle olen koonnut sen ja joukon muita jotain oleellista kiteyttävää kappaletta.