Suojelupäätöksiä

LAURA OLI MENOSSA kauppaan ostamaan vaippoja, kun hän kuuli parkkipaikalla kysymyksen: ”Olisi Subutexia. Haluatko?”

Oli vuosi 2010, ja Helsingin kesä oli kuuma. Laura oli uupunut ja huonovointinen. Häntä hikoilutti ja niveliä särki; tuntui siltä kuin olisi jatkuvasti pahassa flunssassa. Autossa odotti kuukauden ikäinen vauva ja vauvan isä Jussi. Perhe oli matkalla neuvolaan.

Huono olo oli jatkunut jo viikkoja. Laura oli syönyt heroinisteille tarkoitettua korvaushoitolääkettä koko raskauden ajan, mutta annoksia oli pienennetty vähitellen. Kolme viikkoa ennen synnytystä lääkitys lopetettiin kokonaan, jotta vauva ei saisi kovia vieroitusoireita. Sen jälkeen Laura ei jaksanut syödä eikä kävellä ja joka paikkaan sattui. Synnytys meni silti hyvin.

Jussi tuli Naistenklinikalle taksilla suoraan huumeiden käyttäjien katkaisuhoidosta. Synnytyksen aikana Jussin puhelin soi.

”Missä sä olet? Oletko karannut?” kyseli vasta vuoroon tullut katkaisuhoitopaikan työntekijä.

”Naistenklinikalla”, Jussi vastasi. ”Mun lapsi syntyy nyt.”

”Sun pitäisi palata tänne heti.”

”Antakaa mun pitää vauvaa ensin sylissä.”

Jussi sai vauvan syliinsä, mutta palasi samana päivänä katkaisuhoitoon. Laura lähti vauvan kanssa Vihtiin Tervalammen päihdekuntoutuskeskukseen, jossa hän oli asunut myös raskauden viimeiset viikot. Sitä ennen hän ja Jussi olivat olleet asunnottomia. He olivat olleet yhdessä lähes kymmenen vuotta ja nukkuneet milloin missäkin: tuttujen nurkissa, rappukäytävissä ja lopulta Jussin äidin luona.

Laura oli käyttänyt amfetamiinia, heroiinia ja muita huumeita lähes kaksikymmentä vuotta. Hän oli lopen uupunut kaikkeen siihen, mikä narkomaanin elämään liittyi: asunnottomuuteen, rahattomuuteen, sairauksiin ja väkivaltaan. 40-vuotissyntymäpäivänsä lähestyessä Laura huomasi ajattelevansa yhä useammin, että elämä voisi olla myös toisenlaista. Jussi oli samaa mieltä. Hänkin oli viettänyt suurimman osan aikuiselämästään huumeporukoissa. Kumpikin kaipasi rauhaa ja irtautumista vanhoista kuvioista, ja pian mieleen hiipi ajatus lapsesta. Laura ja Jussi päättivät, että jos Laura tulisi raskaaksi ennen 40-vuotispäiväänsä, heidän elämänsä muuttuisi täysin.

”Otatko?”

Subutexin tarjoaja oli vanha tuttu. Lauralla oli niin huono olo, että hän ei jaksanut ajatella mitään, kaikkein vähiten paluuta Tervalammelle, missä häneltä ja Jussilta otettaisiin huumeseulat. Laura palasi autolle mukanaan vaippapaketin lisäksi Subutexia. Laura ja Jussi murskasivat pillerit ja vetivät niiden sisällä olevan jauheen nenäänsä parkkipaikalla. Sen jälkeen he ajoivat vauvan kanssa viidenkymmenen kilometrin matkan takaisin Tervalammelle.

Kun perhekuntoutuskeskuksen työntekijät näkivät Subutexin Lauran ja Jussin seuloissa, he soittivat Helsinkiin lastensuojelun sosiaalityöntekijälle, joka oli hoitanut perheen asioita jo raskauden aikana. Sosiaalityöntekijä teki nopean päätöksen: vauva sijoitettaisiin kiireellisesti toiseen perheeseen.

Laura sai viedä kuukauden ikäisen vauvansa sijaisperheeseen itse. Perhe asui kaksikerroksisessa omakotitalossa, ja sillä oli monta lasta ja koiria. Kun Lauran ja Jussin vauva itki, sijaisperheen äiti epäili, että tämä kärsi huumeiden vieroitusoireista. Laura oli asiasta eri mieltä, mutta ei sanonut mitään. Hän halusi tulla sijaisperheen kanssa hyvin toimeen. Perhe vaikutti hänestä mukavalta, mutta yksi asia vaivasi. Kaikki muut perheessä nukkuivat yläkerrassa, mutta vauvan sänky oli alakerrassa. Kun Laura laski vauvan sänkyyn, häntä suretti ajatus tästä nukkumassa yksin eri kerroksessa kuin muut.