Mahdoton tehtävä

Joulukuisena aamuna matkustin junassa, kun vastapäiselle penkille istahti nuori tyttö. Tytön katse oli pälyilevä. Hän pyysi puhelinta lainaksi. Hän halusi soittaa nopeasti veljelleen.
”Akku loppu. Älä lähde vielä, mä tulen kohta”, hän sanoi puhelimeen.
Puhelun jälkeen tyttö alkoi jutella. Hän kertoi asuneensa suurimman osan elämästään pohjoissuomalaisessa lastenkodissa ja opettelevansa nyt 18-vuotiaana pärjäämään laitoksen ulkopuolella. Hän oli muuttanut Helsinkiin vasta vähän aikaa sitten. Hänellä ei ollut asuntoa, työtä eikä opiskelupaikkaa. Hän oli kärsinyt pitkään masennuksesta ja viillellyt itseään. Nyt hän oli menossa veljensä kanssa sairaalaan hakemaan äitiään, jota ei ollut nähnyt pitkään aikaan.
Tyttö kertoi myös isästään, jolla oli uusi perhe ja pieni vauva, joka kuulemma saa kaiken sen, mitä tyttö ei lapsena koskaan saanut. Yhteinen junamatkamme kesti viisitoista minuuttia. Puhuimme vähän myös musiikista ja poikaystävistä.
Erottuamme ajattelin tyttöä kauan. Tapaaminen oli outo sattuma: olin matkalla tapaamaan lastensuojelun avohuollon sosiaalityöntekijää, jonka työtä seurasin Long Playn juttua varten.
Kun kuuntelin lastensuojelun asiakkaina olevien lasten tarinoita, mietin usein, mitä heille tapahtuu aikuisina, kun lastensuojelun asiakkuus päättyy. Tyttö junassa vastasi kertomalla yhden ihmisen tarinan.

Suomessa on yhä enemmän perheitä, joiden elämään lastensuojelun työntekijät puuttuvat. Vuonna 2012 lastensuojelun avohuollon asiakkaina oli 87 200 lasta ja nuorta, suurin osa heistä 16–17-vuotiaita. Vuosina 2000–2011 asiakkaiden määrä lisääntyi 58 prosenttia.
Kasvu selittyy osittain vuonna 2008 voimaan tulleella uudella lastensuojelulailla: lastensuojeluilmoituksia tehdään entistä herkemmin, ja niinpä lastensuojelu löytää nyt sellaisia lapsia, joiden ongelmat ennen jäivät piiloon. On toki muitakin syitä.
”Kaikki, mitä yhteiskunnassa tapahtuu, näkyy pienellä viiveellä meidän työssä”, sanoi eräs haastattelemani sosiaalityöntekijä.
Yksi selvä muutos on syvenevä kuilu hyväosaisten ja huono-osaisten lasten välillä. Suurin osa suomalaisista lapsista voi paremmin kuin koskaan ennen. Huonosti voivien lasten elämä taas on yhä kauempana niiden elämästä, joilla menee hyvin. Suomessa köyhäksi määritellään perhe, jonka tulot ovat alle 60 prosenttia keskimääräisestä tulotasosta. Vuonna 1995 köyhissä perheissä eli 52 000 alle 18-vuotiasta lasta. Vuonna 2007 heitä oli jo 151 000.
Lastensuojelun asiakkaina on sekä rikkaita että köyhiä perheitä, mutta pitkään jatkuneeseen köyhyyteen liittyy usein myös muita ongelmia: päihteitä, sairauksia, reistailevaa mielenterveyttä ja yleistä näköalattomuutta.

Tehtävä on mahdoton. Niin ajattelin seuratessani lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden työtä. Perheiden tilanteet ovat usein niin mutkikkaita, että niihin ei löydy yhtä selkeää ja hyvää ratkaisua. Lastensuojelun työntekijöillä on liikaa töitä, ja sen vuoksi he ehtivät hoitaa vain kaikkein kiireellisimmät asiat. Kukaan ei voi tietää, kenen tilanne muuttuu yhtäkkiä kiireelliseksi. Jos työntekijä arvioi tilanteen väärin, seuraukset voivat olla hirveät. Niin tapahtui kaksi vuotta sitten äitienpäivänä Helsingissä, kun isä ja äitipuoli tappoivat kahdeksanvuotiaan tytön.
Lastensuojelussa tehdään joka päivä vaikeita päätöksiä, joilla on kauaskantoiset seuraukset. Silti päätösten vaikutuksista tiedetään häkellyttävän vähän. Suomessa ei ole kattavasti tutkittu esimerkiksi sitä, kuinka kauan huostaanotot kestävät ja miksi ne päättyvät.
Aluksi ajattelin, että tiedon puute on kummallista. Lastensuojelun arkea seurattuani ajattelen, että se on myös loogista. Lastensuojelu koskettaa enimmäkseen ihmisiä, jotka ovat tottuneet olemaan hiljaa. Mitä kauempana hyvä- ja huono-osaisten maailmat ovat toisistaan, sitä vähemmän hyväosaisilla on halua ja kykyä miettiä huonosti voivien asioita. Mutta lastensuojelun asiakkaina olevat lapset kasvavat lopulta aikuisiksi. He ovat osa yhteiskuntaa – riippumatta siitä, miten yhteiskunta heihin suhtautuu.

”Luuletko sä, että tää paha olo menee joskus ohi?” kysyi tyttö junassa ennen kuin nousi penkistään.
En ole varma, mikä on oikea vastaus.

Lue Elina Hirvosen Suojelupäätöksiä täältä