Rovaniemen markkinoilla

VIIME JOULUKUUSSA Rovaniemellä rikottiin kaikki ennätykset.

Enemmän saapuvia lentoja kuin koskaan. Enemmän hotelliyöpymisiä kuin koskaan. Enemmän moottorikelkkasafareita, enemmän koiravaljakkoajeluja, enemmän revontuliretkiä, enemmän täyteen varattuja ravintoloita, enemmän ulkomaisia kausityöntekijöitä, enemmän rahaa yrityksille ja verotuloja kaupungille…

Vilkkaimpina päivinä Rovaniemen lentoasema oli niin ruuhkainen, että lähtöselvitysjono ulottui pihalle asti.

Hotelleissa ei ollut tilaa kaikille. Sadat rovaniemeläiset päättivät panna oman asuntonsa vuokrattavaksi Airbnb-sivustolla, eikä mikään hintapyyntö tuntunut olevan liikaa. 300 euroa yöltä tavallisesta kaksiosta. 400 euroa, 500 euroa…

Rovaniemelle saapui Helsingistä asti taksikuskeja, jotka halusivat oman siivunsa matkailijoiden rahoista. Taksitolpilla nähtiin samanlaista kuskien välistä kärhämöintiä kuin Helsingin Asema-aukiolla.

Kun saavun Rovaniemelle helmikuun alussa, kiivain sesonki on jo ohi. Rautatieaseman parkkipaikalla on silti sähinää. Yksi taksi kiemurtelee vetolaukkujaan lumessa raahavien turistien seassa, ja kuljettaja huutelee avoimesta ikkunasta ehdotuksia:

”Mister, airport?”

”Taxi?”

Airbnb:stä varaamani asunnon ulko-ovella on ruuhkaa. Ovikoodissa on jotain häikkää. Sen kimpussa äheltää nelihenkinen espanjalainen perhe ja yksi Wolt-kuski. Kaikilla on suhteettoman suuret laukut, ja pieninkin liikahdus aiheuttaa törmäyksiä ja anteeksipyytelyitä.

Kaivan puhelimesta omat saapumisohjeeni. Ne on lähettänyt minulle ”Topias”-nimellä esiintyvä vuokraisäntäni. Hän on vastannut suomenkielisiin viesteihini englanniksi.

Lopulta ovi saadaan auki. Emme mahdu yhteen hissiin.

Huoneiston ovella sählään vielä avainsäilön kanssa. Sen kansi ei suostu painumaan takaisin kiinni. Kuulen kolinaa vastapäisen asunnon eteisestä ja huomaan ajattelevani: kunpa kukaan ei nyt tulisi.

Minua hävettää. Ei niinkään sählääminen avainsäilön kanssa vaan koko läsnäoloni tässä asuintalossa ja eritoten suuri hopeanharmaa vetolaukkuni.

Olen ilmiselvä Airbnb-turisti.

KUN YKSITYISASUNTOJA turisteille tarjoava Airbnb aloitti toimintansa, sitä pidettiin jonkinlaisena vastaiskuna persoonattomille hotelleille ja koko turismiteollisuudelle.

Yhtiön tunnuslause oli ”Live like a local”, elä kuin paikallinen, ja jos minulta kysytään, siltä se jossain määrin aluksi myös tuntui.

Muistan vielä hyvin ensimmäiset vuokraamani loma-asunnot. Muistan myös jokaisen asunnon omistajan nimen, heidän suosittelemansa ravintolat, heidän kirjahyllynsä. Aivan erityisen hyvin muistan sen tummansiniseen verkkariasuun pukeutuneen vuokraisännän Sevillasta, joka saapui asunnolle hengästyneenä ja selitti viittä asiaa sikin sokin sellaisella vauhdilla, että otaksuin hänen kuuluvan viereisen aukion päihdeporukoihin. Viikkoa myöhemmin satuin avaamaan television, josta tuli suora lähetys elokuva-alan Goya-palkintogaalasta. Kun yleisölle esiteltiin ehdokkaat parhaasta miessivuosasta, vuokraisäntämme myhäili siellä Pedro Almodóvarin ja Penélope Cruzin seurassa smokkiin sonnustautuneena.

Tai entäpä se berliiniläinen muusikko, joka vuokrasi 70-neliöisen jugendlukaalinsa minulle kahdeksi kuukaudeksi hyvin halvalla sillä ehdolla, että huolehtisin hänen rakkaista lihansyöjäkasveistaan. Kasveja ei saanut missään nimessä kastella tavallisella vesijohtovedellä vaan tietyllä pullovedellä, jota salaperäisesti ilmestyi ulko-oven taakse öisin. Rappukäytävässä hiippaili usein myös alakerrassa sekatavarakauppaa pitänyt sikhiukko, jolla oli tapana viedä linssikeittoa asukkaille, joiden hän epäili vilustuneen.

Viime aikoina kokemukseni ovat olleet aivan erilaisia. En ole enää vuosiin tavannut yhtäkään vuokranantajaa. Sisääntulo-ohjeet tulevat tekstiviestillä, ja avain noudetaan lokerikosta. Asunnot ovat toistensa kopioita, ja kaikki huonekalut ja astiat on hankittu Ikeasta. Seinänaapurina on usein toinen Airbnb-vuokralainen.

Häpeä alkoi hiipiä pintaan vähitellen. Eri puolilla Eurooppaa näin parvekkeilta roikkuvia lakanoita ja kylttejä, joissa turisteja muistutettiin siitä, että naapurustossa asuu työssäkäyviä ihmisiä, jotka haluavat nukkua öisin. Joissain kylteissä vastustettiin asuntojen vuokraamista turisteille. Ateenassa katselin ihmeissäni seinäkirjoituksia, joissa matkailijoita kehotettiin yksinkertaisesti poistumaan koko kaupungista. Eivät kai ne minua tarkoita?

Maailmassa on tällä hetkellä vuokrattavana yli seitsemän miljoonaa Airbnb-majoitusvaihtoehtoa. Monessa kaupungissa Airbnb on pannut asuntomarkkinat sekaisin: hinnat nousevat, ja pitkäaikaisista vuokra-asunnoista tulee pulaa. Taloustieteilijät puhuvat ”Airbnb-efektistä”.

Suosittujen kaupunginosien luonne voi muuttua nopeastikin. Palveluita aletaan tarjota matkailijoille, ei niinkään kaupungin asukkaille. Usein käy niin, että paikallista arkea ihastelemaan tulleet ihmiset alkavatkin häiritä sitä, ja lopulta paikallinen arki katoaa. Esimerkiksi Barcelonassa monet vanhankaupungin asukkaat ovat lakanneet tekemästä ruokaostoksiaan klassisessa La Boqueria -kauppahallissa, koska halli on tupaten täynnä turisteja, jotka valokuvaavat myyntitiskejä eivätkä osta juuri mitään.

Tämä kaikki ei tietenkään johdu Airbnb:stä. Turismi on ylipäänsä lisääntynyt rajusti parin viime vuosikymmenen aikana. Airbnb vain tuo matkailijat eri tavalla iholle, ihmisten rappukäytäviin asti. Turismin haitoista puhuttaessa nostetaan esiin usein juuri Barcelona tai muita Etelä-Euroopan turistikohteita: Lissabon, Venetsia, Dubrovnik.

Mutta entäpä Rovaniemi? 65 000 asukkaan kaupunkiin matkusti viime vuonna lähes 600 000 ihmistä. Kaupungissa on tarjolla tällä hetkellä 2 100 Airbnb-majoitusta. Asukaslukuun suhteutettuna niitä on kolme kertaa enemmän kuin Barcelonassa.

”Tämä tilanne on räjähtänyt, tämä on ylikuumentunut… tämä on täysin hallitsematonta matkailun kasvua, jossa me asukkaat olemme joutuneet sijaiskärsijöiksi. Olemme menettäneet kotirauhan”, sanoo taloyhtiön puheenjohtaja Taina Torvela 50-lukulaisen kerrostalon mankelointihuoneessa Rovaniemen keskustan kupeessa.

Torvelan vieressä istuu Päivi Salminen, joka on puheenjohtajana toisessa naapuruston taloyhtiössä. Kummassakin yhtiössä on asuntoja, joita vuokrataan Airbnb:ssä ja muillakin sivustoilla matkailijoille.

Siitä on seurannut rappukäytävissä kolistelua ja muuta häiriötä. Hiljattain Torvelan talossa laukesi palohälytin, kun turistit eivät olleet osanneet käyttää uunia oikein.

Tällaisia juttuja Rovaniemellä kuulee paljon. Jossain talossa oli hajonnut hissi, kun turistien vetolaukkujen mukana oli kulkeutunut niin paljon soraa. Joku oli luullut, että asunto pitää lämmittää saunan avulla, ja huudattanut kiuasta punaisena kolme vuorokautta.

Torvela ja Salminen ovat ryhtyneet toimiin, jotta Airbnb-vuokraus heidän taloyhtiöissään saataisiin loppumaan. Torvelan taloyhtiössä odotetaan parhaillaan, tehoaako rakennusvalvonnan antama kehotus vai tarvitaanko järeämpiä keinoja.

Juridisesti asia on mutkikas, ja kuvion avaaminen vie aika monta minuuttia. Torvela ja Salminen selostavat asunto-osakeyhtiölakia, maankäyttö- ja rakennuslakia ja kaavamääräysten merkitystä. Kun toinen lopettaa lauseen, toinen jatkaa sujuvasti seuraavaan pointtiin.

Laillisuuden kannalta ydinkysymys on siinä, tulkitaanko Airbnb-majoittaminen asunnon satunnaiseksi, lyhytaikaiseksi vuokraukseksi vai säännölliseksi majoitustoiminnaksi, joka on luvanvaraista. Asiaa on pohdittu korkeimmassa hallinto-oikeudessa asti. Vuonna 2021 KHO antoi kaksi päätöstä, joissa kummassakin lopputulema oli sama: asuntojen katsottiin olleen säännöllisessä majoituskäytössä.

Torvela ja Salminen katsovat, että myös heidän taloissaan toiminta on jatkuvaa, hotellimaista. Sitä se vaikuttaa olevan paljolti muuallakin Rovaniemellä. Kokonaisia kerrostaloja on loma-asuntokäytössä, ja markkinoille on tullut myös firmoja, jotka pyörittävät muiden omistuksessa olevien Airbnb-asuntojen vuokrausta ja huolehtivat lakanapyykistä, siivouksesta ja asiakaspalvelusta. Oma Airbnb-isäntäni ”Topias” tarjoaa Rovaniemeltä 31:tä eri majoitusvaihtoehtoa, lasi-iglusta lähtien.

Tuotot ovat mukavat: Airbnb-majoittautumisen keskihinta Rovaniemellä on 234 euroa yöltä, lähes kolme kertaa enemmän kuin Oulussa.

Airbnb-efekti näkyy kaupungissa jo selvästi. Opiskelijat valittavat, että keskustasta ei enää löydä kohtuuhintaisia vuokra-asuntoja. Kun kaupunkiin valmistuu uusia kerrostaloja, osa asunnoista menee suoraan sijoittajille ja sitä kautta turistien vuokrattavaksi. Keskustan vetovoima asuinalueena on laskussa.

”Tämä ei ole vain meidän pikkuisten taloyhtiöiden ongelma, vaan paljon laajempi, yhteiskunnallinen kysymys”, Päivi Salminen sanoo.

Hän kertoo välillä miettineensä, että laittaisi asuntonsa myyntiin ja palaisi viettämään eläkepäiviään synnyinseuduilleen. Hän ei vain usko, että asunto menisi kaupaksi.

”Ei yksikään järkevä ihminen ostaisi sitä kodikseen.”

MANKELOINTIHUONEESTA poistuttuani otan taksin Norvajärvelle, parinkymmenen kilometrin päähän Rovaniemen keskustasta.

Maksan siitä enemmän kuin lennosta Puolaan viime kesänä.

Norvajärvelle johtava tie on kapea ja luminen. Asutusta on harvakseltaan.

Taksi kaartaa suuren omakotitalon pihaan. Tähän pihaan on tultu ennenkin takseilla, pyytämättä ja yllättäen, myöhään illalla ja keskellä yötä. Tänä talvena talon isäntä Janne Kinnunen sai tarpeekseen. Nyt portinpielessä roikkuu paksu kettinki, jonka hän virittää esteeksi aina iltaisin.

”Ennen kuin laitoin tuon kettingin, auto tuli pihaan noin joka toinen ilta”, Kinnunen kertoo olohuoneessaan.

Paikalla on myös Noora Ahola, joka asuu lähistöllä.

Norvajärvi on tunnettu siitä, että siellä on hyvät mahdollisuudet nähdä revontulia. Siksi turistit ovat jo vuosien ajan rampanneet täällä. Pihoissa on nähty jopa suurten safariyritysten busseja.

Kun Kinnunen ja Ahola ovat käyneet kysymässä, mitä ihmiset oikein tekevät heidän pihoissaan, selitykset ovat olleet monenlaisia.

”Jotkut kysyvät, että mitä se teitä haittaa, tehän olette lomalla täällä. Selitän sitten, että ei, me kyllä ihan asumme tässä”, Kinnunen sanoo.

Jotkut sanovat olevansa metsäretkellä ja osoittelevat sitten muutamaa pihapuuta. Paljon vedotaan jokaisenoikeuksiin. Keski-Euroopasta saapuneiden on vaikea käsittää suomalaisten yksityispihojen kokoa.

”He saattavat siirtyä kolmen metrin päähän ja kysyä, onko tämäkin sinun pihaasi”, Ahola sanoo.

Osa turisteista taas tuntuu ajattelevan, että koko Rovaniemi on yhtä suurta pihaa, joka on rakennettu juuri heitä varten.

”Sanotaan, että minä vaan katson revontulia tässä. Niin, ja sinä olet metrin päässä minun makuuhuoneen ikkunasta. Auto on käynnissä, koirat huutavat ja lapset heräävät. Että oikeasti. Ja sitten ollaan vähän närkästyneitä: Miten tämä voi haitata sinua, kun ei täällä ole ketään muita?”

Ahola sanoo, että suurin osa ihmisistä tajuaa lopulta olevansa väärässä paikassa. Joidenkin kanssa joutuu kuitenkin sanaharkkaan. Joskus hän on soittanut paikalle poliisit.

Muutama vuosi sitten safarifirmat alkoivat tuoda turisteja Norvajärven paikallisen kyläyhdistyksen ylläpitämälle laavulle. Yhteiseen käyttöön varatut halot oli poltettu nopeasti loppuun. Niiden oli ollut tarkoitus riittää koko talveksi.

Liiteriin hankittiin lukko, mutta se rikottiin nopeasti.

Järven jäälle jäi kymmeniä mustuneita nuotion jämiä, roskia, vessapaperia ja ihmisen ulostetta.

Tänä talvena tilanne on ollut hieman rauhallisempi. Norvajärvelle on tuotu kieltokylttejä, ja Rovaniemen kaupunki ja sen matkailunedistämisyhtiö Visit Rovaniemi ovat lisänneet tiedotusta matkanjärjestäjille.

Turistibusseja Norvajärvellä näkyy yhä, mutta nyt ne jäävät sentään parkkiin tien varteen. Kaikkia ei kuitenkaan valistuksella tavoiteta. Nykyisin kuka hyvänsä voi ryhtyä revontulioppaaksi. Siihen tarvitaan vain minibussi ja puhelimeen ladattava sovellus, joka näyttää parhaat paikat revontulten näkemiseen. Yksityisiä opaspalveluita tarjotaan esimerkiksi Airbnb-asuntojen varaamisen yhteydessä. Jotkut yksityisoppaat mainostavat ajavansa revontulten perässä tarvittaessa vaikka Ruotsin puolelle.

Norvajärvelle tullaan paljon myös omin päin vuokra-autoilla. Kaikki eivät hallitse autoja talvisissa olosuhteissa. Noora Ahola kertoo hinanneensa monet kerrat turistien autoja lumipenkoista.

”Se on jopa vähän pelottavaa, kuinka huolettomia he ovat. Ei ole ymmärrystä siitä, että 30 asteen pakkasessa voi käydä huonosti, jos ajat ojaan ja jäät johonkin metsätielle yksin etkä osaa sanoa, missä olet. GPS ei välttämättä paikanna oikein.”

ROVANIEMI on pinta-alaltaan Euroopan suurin kaupunki, mutta sen keskustan läpi kävelee varttitunnissa.

Joka kulmalla kaupitellaan matkailupalveluita: moottorikelkkailua, poroajelua, koiravaljakkosafareita. Yhden kiinalaisomisteisen safariyrityksen edessä seisoo täytetty poro. Kyltissä kielletään koskemasta eläimeen.

Kaupungin keskeisin paikka on nimetty vuoden 2006 euroviisuvoittajan mukaan.

Lordin aukio, Lordi’s Square.

Sen yhdellä laidalla on kauppakeskus Sampokeskus, toisella Sokoksen tavaratalo ja kolmannella hotelli nimeltä Santa’s Hotel Santa Claus. Keskelle aukiota on tuotu mökki, jossa voi tavata joulupukin. Nyt pukki näyttäisi olevan tauolla, hän seisoo Hesburgerin edessä.

Turisti-info sijaitsee aivan Lordin aukion nurkalla. Matkailunedistämisyhtiö Visit Rovaniemen toimitusjohtaja Sanna Kärkkäinen ottaa minut vastaan yläkerran pienessä lasiseinäisessä neuvottelukopissa.

Hän on palannut äskettäin markkinointimatkalta Qatarista. Kärkkäinen on kiertänyt maailmalla jo 15 vuoden ajan kehumassa Rovaniemeä. Hän lienee siis oikea ihminen kertomaan, mitä oikein on tapahtunut. Miksi niin moni turisti haluaa tulla kaikista maailman paikoista nyt juuri tänne?

Kärkkäinen nojautuu eteenpäin ja alkaa luetella syitä:

”Uniikki brändi, joka on äärimmäisen erottuva.”

”Uniikki lokaatio, napapiiri.”

”Vuosikymmeniä sitten aloitettu markkinointityö, jonka hedelmää nyt kerätään. Lapin tarinaa on käyty kertomassa maailmalla, ja me ollaan onnistuttu kasvattamaan tästä kansainvälinen globaali bisnes…”

”Monipuolinen ja laadukas yritysten verkosto. Palveluita, jotka ovat poikkeuksellisen kiinnostavia maailman mittakaavassa…”

”Influenssereiden, median ja koko tämän yhteisön kautta saatava näkyvyys, joka on ihan priceless.”

Kärkkäinen puhuu paljon ja nopeasti. Hän on selvästikin kertonut samat asiat moneen kertaan ennenkin. Hän sanoo, että matkailubrändin säilyminen vahvana edellyttää sitä, että aika ajoin tehdän ”globaaleja actioneja” tai ”globaaleja piikkijuttuja”.

Pyydän häntä konkretisoimaan.

”Jos nyt sanon vaikka, että tämä Coca-Cola Companyn joulukampanjan lanseeraus viime marraskuussa oli yksi sellainen. – – He kokivat arvokkaaksi tehdä yhteistyötä meidän kanssa, koska me ollaan täällä joka päivä mukana siinä joulun ja välittämisen sadussa ja saagassa…”

Rovaniemen turismi tuntuu todellakin kietoutuvan joulun ja joulupukin ympärille. Kaupungin suosituin käyntikohde on napapiirille rakennettu Joulupukin pajakylä – Santa Claus Village – jossa voi kuvauttaa itsensä joulupukin kanssa 35 euron maksua vastaan. Siellä vierailee puoli miljoonaa ihmistä vuodessa.

Joka paikassa viljellään slogania ”The Official Hometown of Santa Claus”. Se on rekisteröity tavaramerkki.

Kärkkäinen kertoo, että joulukaupungiksi brändäytymisestä päätettiin jo 2010-luvun alussa. Matkailuyrittäjät ja kaupungin edustajat vetäytyivät pariksi päiväksi työpajoihin pohtimaan, mikä olisi sellainen viesti, jolla Rovaniemi erottuisi maailmalla.

”Se oli aika kova jumppa. Kun me tultiin ulos niistä työpajoista, niin selvää oli, että kerromme maailmalla, että me tullaan sieltä, missä joulupukki on.”

Suunnitelma on onnistunut vähän liiankin hyvin. Nyt Rovaniemi on joulun aikaan niin täynnä turisteja, että enempää ei oikein mahdu, ei ainakaan hotelleihin. Monet kaupunkilaiset kertovat karttavansa tuolloin koko keskusta-aluetta. Koskikadun Salelle on käynyt samoin kuin sille barcelonalaiselle kauppahallille: siellä ei haluta käydä ruokaostoksilla, koska kauppa on täynnä hitaasti toimivia turisteja.

Myös Sanna Kärkkäinen on sitä mieltä, että joulukuussa ”kasvunvaraa ei ole eikä tarvitse ollakaan”. Mutta kaikkina muina kuukausina kyllä. Hän palaa haastattelun aikana moneen kertaan ajatukseen siitä, että matkailun pitäisi olla ympärivuotisempaa kuin nyt. Samaa korostavat Rovaniemellä oikeastaan kaikki matkailuyrittäjät, joiden kanssa puhun. Täällä kun olisi paljon tekemistä ja kokemista kaikkina vuodenaikoina: yötön yö, ruskamaisemat, melontaretket, kauniit pyöräilyreitit, kulttuuritarjonta, Alvar Aallon arkkitehtuuri…

Näin varmasti on, mutta eri asia sitten, kuinka moni kulttuurimatkailija valitsee kohteekseen juuri lokakuisen Rovaniemen.

Toiveet ympärivuotisesta matkailusta tuntuvat myös hieman nurinkurisilta. Tosiasia kuitenkin on, että Rovaniemen imagoa on pitkään rakennettu nimenomaan joulusesongin ja lumisten maisemien varaan. Mainoskuvissa on lumisia metsiä, hankien keskellä jolkottelevia poroja ja käsittämättömän värikkäitä revontulimaisemia.

Winter Wonderland.

Tämä mielikuva voi koitua tulevaisuudessa ongelmaksi. Ilmaston lämpenemisen vuoksi ei ole enää sanottua, että Rovaniemellä olisi joulun alla aina lunta. Vuonna 2019 joulusesonki alkoi vähälumisena, mikä sai britit perumaan lentoja ja skandaalilehti The Sunin irvailemaan otsikoinnissa: ”CRAPLAND. JINGLE HELL FOR FAMILIES.”

Valokuvassa oli tyhjä ja harmaa Lordin aukio.

Arktisilla alueilla ilmasto kuumenee neljä kertaa nopeammin kuin muualla, ja tutkijat ovat arvioineet, että 50 vuoden kuluttua keskilämpötilat Lapissa voivat olla useita asteita nykyistä korkeammat. Silloin lumeton joulu voi olla Rovaniemellä jo enemmän sääntö kuin poikkeus. Haluaako tänne sitten enää kukaan?

”Tietysti ilmastonmuutokseen liittyvä keskustelu on tärkeää matkailussa”, Kärkkäinen sanoo. ”Lumisen ajan vähyys on yksi riski ja kysymys, jota pitää pohtia varautumisen ja ennakoinnin näkökulmasta. Meidän viesti on jo pitkään ollut se, että emme ikinä takaa lunta. Me voidaan tehdä tätä matkailua myös ilman lunta.”

Ai niin kuin miten?

”No, käytännössä meillä on revontuliretket eri muodoissaan. Sitten ei liikuta kelkalla eikä pulkalla, vaan maastoon mennään vaikka jalkapelillä. Ja on kaikenlaisia kulkuneuvoja mönkijöistä lähtien. Koiravaljakkoajelua voi tehdä myös kärryillä. Ja sitten meillä on kaikki kulttuuriset kohteet… ja porotiloilla vierailut. Että miten mä sanoisin… se matkailullinen tarjonta on loppujen lopuksi aika samankaltainen ympäri vuoden. Talviaikana tulee vain muutama lumellinen tekeminen lisää.”

ROVANIEMELLÄ kaikki matkailun parissa työskentelevät tuntuvat olevan samaa mieltä siitä, että Sanna Kärkkäinen ja Visit Rovaniemi ovat taitavia työssään.

Mutta aivan kaikki täällä eivät ole yhtä mieltä siitä, tarvitaanko turisteja vielä lisää.

Hostel & Cafe Kodissa tapaan Katja Karjalaisen, joka on työskennellyt matkailualalla eri tehtävissä 12 vuotta. Hänen mielestään asiat ovat menossa huolestuttavaan suuntaan.

”Visit Rovaniemi hehkuttaa koko ajan uusia suoria lentoyhteyksiä, joita avataan Rovaniemelle. Ja samalla markkinoidaan, että tämä olisi jotain kestävää matkailua, mitä se ei tietenkään ole”, Karjalainen sanoo. ”Ihan kuin täällä ei ymmärrettäisi ilmastokriisin vakavuutta. On ikään kuin sellainen kollektiivinen harha, että ei tässä mitään hätää. En usko, että meidän lapsenlapset tulevat kiittelemään, että onpa ihanaa, kun ukki kasvatti lentomatkailua Lappiin.”

Karjalainen on opiskellut Lapin yliopistossa pääaineenaan matkailututkimusta. Graduaan varten hän haastatteli safarioppaita. Moni heistä koki työssään ahdistusta siitä, että he esittelivät turisteille kaunista arktista luontoa mutta näkivät itse siinä jo selviä ilmastonmuutoksen merkkejä.

Matkailututkimuksessa on pitkään käytetty termiä last chance tourism. Sillä tarkoitetaan matkailua kohteisiin, jotka ovat ehkä pian katoamassa maapallolta. Ihmiset ovat valmiit maksamaan maltaita nähdäkseen jäätiköitä, koralliriuttoja tai uhanalaisia eläimiä vielä kun voivat.

Karjalaisen mielestä Lappi alkaa olla laskettavissa samaan joukkoon.

”Tavallaan me tuhoamme omaa valttikorttiamme koko ajan.”

Last chance tourismia on joskus puolusteltu sillä, että sitä kautta voidaan levittää sanaa uhkaavasta ekokatastrofista. Logiikka menee jotenkin niin, että kun ihmiset näkevät uhkakuvat omin silmin, he ryhtyvät toimimaan estääkseen tuhon.

Todellisuudessa näin ei välttämättä käy. Karjalainen kertoo tutkimuksesta, jossa oli selvitetty, miten Etelämantereen-risteilylle osallistuneiden asenteet ympäristöasioihin olivat matkan jälkeen muuttuneet. Mitään muutosta ei ollut tapahtunut.

”Maailman masentavin tutkimus.”

Karjalainen toteaa, että hän luultavasti tuhoaa tällä haastattelulla tulevat työmahdollisuutensa matkailualalla. Hän sanoo, että Rovaniemellä vallitsee ilmapiiri, jossa matkailua ei pidä arvostella, koska se on kaupungille niin tärkeä elinkeino.

”Pitäisi olla vaan kiitollinen, että tänne tullaan”, hän sanoo. ”En minä matkustamista sinänsä torppaa. Sehän on mahtavaa ja tuonut omaankin elämään tosi paljon kaikkea ihanaa. Mutta kyllä täällä vähempikin riittäisi.”

Karjalaisen mielestä lentämistä voisi vähentää reilusti ja panostaa sen sijaan sujuvampiin raideyhteyksiin. Matka Rovaniemelle on kuitenkin aika pitkä. Eniten matkailijoita tänne saapuu tällä hetkellä Ranskasta, Saksasta ja Britanniasta – kuinka moni tulisi junalla? Puhumattakaan aasialaisista turisteista.

Tulevina vuosikymmeninä lentomatkailu Lappiin voi kuitenkin vähentyä jo siksikin, että lentämisestä tullee kalliimpaa kuin nyt. Tai sitten voi käydä niin, että talvet muuttuvat lumettomiksi ja harmaiksi eivätkä turistit enää yksinkertaisesti halua tulla. Revontuliakaan ei näe, jos taivas on pilvinen ja vihmoo vettä.

Katja Karjalainen on sitä mieltä, että näistä skenaariosta pitäisi puhua, kun mietitään Rovaniemen tulevaisuutta. Se olisi matkailuyrittäjienkin etu.

”Nyt yrittäjät tekevät uusia sijoituksia ja rakentavat lisää jatkuvasti, mutta massamatkailun aika saattaa olla ohi jo aika piankin.”

KAIKKI ALKOI hotelli Pohjanhovista.

Vuonna 1936 Kemijoen rantaan noussut funkkishotelli oli hienointa, mitä Suomi siihen aikaan pystyi matkailijoille tarjoamaan. Sitä verrattiin Ranskan Rivieran luksushotelleihin.

Pohjanhovissa oli Lapin läänin ensimmäinen hissi ja koko Suomen toinen rulettipöytä. (Ensimmäinen oli Helsingin Kalastajatorpalla.) Huonekalut olivat Artekia, valaisimet Paavo Tynelliä.

Kun Pohjanhovi valmistui, Rovaniemeä ryhdyttiin markkinoimaan talvimatkailukohteena. Se oli jotain aivan uutta. Hotellin pihaan tuotiin ihmeteltäväksi poroja ja saamelaisten kota. Ounasvaaralle avattiin rinne, jossa saattoi kokeilla ”mutkamäenlaskua”. Kaukaisin vieras tuli Uudesta-Seelannista asti.

Sitten alkoi sota. Syksyllä 1944 saksalaiset räjäyttivät koko Pohjanhovin.

Raunioille nousi nopeasti uusi hotelli, josta ei tullut yhtä pramea. Paikan maine kuitenkin vain kasvoi. Pohjanhovi oli keskeinen tapahtumapaikka komediaelokuvassa ”Rovaniemen markkinoilla”. Suosittu elokuva ja sen vielä suositumpi nimikkokupletti olivat eräänlaista ilmaista brändityötä Lapin matkailulle. Syntyi mielikuva ”villistä pohjolasta” ja huolettomasta rilllumarei-meininigistä, ja tuolla mielikuvalla on sittemmin myyty turisteille luoja ties mitä.

Voisi kuvitella, että 2020-luvulla rillumarei-perinnöllä olisi jo vähän vaikea ratsastaa, semminkin kun enemmistö Rovanemelle tulevista matkailijoista on ulkomaalaisia, mutta niin vain siihen yhä luotetaan. Kun saavun Pohjanhovin aulaan, televisiossa meuhkaa Esa Pakarinen.

Olen sopinut tapaamisen ravintolapäällikkö Kirsi Makkosen ja vuoropäällikkö Vesa Ylitervon kanssa.

Ylitervo tuli Pohjanhoviin töihin vuonna 1989. Hotellissa työskenteli tuolloin peräti 116 ihmistä. Pelkästään uima-allasosaston pienessä baarissa oli neljä baarimikkoa. Ravintolasalissa oli tanssit seitsemänä iltana viikossa, live-orkesteri säesti.

Nyt vakituisia työntekijöitä on enää 16. Hotelli on Scandic-ketjun omistuksessa.

Kiertelemme kellaritiloja, ja Ylitervo näyttää, missä oli aikoinaan lihanleikkaamo, missä leipomo ja missä päivystivät hotellin omat huoltomiehet ja oma puuseppä.

Kurkkaamme sisään varastohuoneeseen, jossa säilytetään vanhoja astioita: kristallilaseja, hopeisia aterimia ja tarjoiluvateja.

”Eikös sinunkin aikana tarjoilu hoidettu vielä enimmäkseen vatitarjoiluna”, Kirsi Makkonen kysyy Ylitervolta.

”Kyllä.”

Poronkäristykselle oli tietty tarjoiluvati, riekolle omansa.

Käymme vilkaisemassa uima-allasosastoa. Ylitervo on etukäteen varoitellut, että se on ”vähän jämähtänyt 80-luvulle”.

Solarium on sentään viety pois altaan reunalta.

Ylitervo kertoo, että formulatähti Mika Häkkinen järjesti aikoinaan allasosastolla syntymäpäiväjuhlansa.

”Hänellä olisi varmaan ollut muitakin vaihtoehtoja. Mutta hän oli jotenkin mieltynyt tähän paikkaan.”

Pohjanhovi ei ole ollut enää pitkiin aikoihin Rovaniemen hienoin tai kallein hotelli. Pelkästään lähikortteleissa on useita hotelleja. Rovaniemellä majoittuminen maksaa enemmän kuin missään muussa Suomen kaupungissa. Viime joulukuussa hotellihuoneesta joutui maksamaan keskimäärin lähes 350 euroa.

Ilman Pohjanhovia Lapin-matkailusta ei luultavasti olisi tullut niin kansainvälistä ja suurisuuntaista kuin siitä tuli. Ratkaiseva käänne voidaan ajoittaa jouluun 1984. Silloin joukko matkailuyrittäjiä sai idean lennättää Britanniasta ihmisiä Rovaniemelle yhdeksi päiväksi tapaamaan joulupukkia. Eikä millä tahansa lentokoneella, vaan ääntä nopeammalla Concordella.

Moni piti ajatusta hulluna. Rovaniemen lentokenttä oli jouluisin suljettu, samoin kaupungin kaikki hotellit.

Pohjanhovi lupasi kuitenkin ottaa britit vastaan. Joulupöytään valmistettiin 52 eri ruokalajia, ja seurakunnan kanttori tilattiin esittämään brittien rakastamia joululauluja.

Jouluksi oli osunut karmea sää. Taivaalta vihmoi vettä, ja lunta oli maassa vain nimeksi.

Vieraille oli luvattu ajelua moottorikelkkojen ja porojen kyydissä, ja niin kelkat ja porot sitten kiersivät pientä ympyrää vetisellä jäällä ja rantatörmällä, ja lumen alta pilkotti nurmikko.

Jostain syystä britit kuitenkin ihastuivat Rovaniemeen. Konsepti sai jatkoa heti seuraavana vuonna, ja Pohjanhovi huolehti taas brittien kestityksestä.

Ylitervo kertoo, että Pohjanhovissa oli tapana järjestää henkilökunnan pikkujoulut aina Concorde-matkojen yhteydessä. Heti kun britit lähtivät paluumatkalle, työntekijät vaihtoivat viihteelle. Brittejä Lappiin lennättäneen matkatoimiston toimitusjohtaja jäi juhlimaan suomalaisten kanssa.

”Ne olivat ikään kuin rääppiäiset. Tarjoilut olivat runsaat.”

Yhden päivän Concorde-matkat olivat alkusysäys joulun ajan massaturismille. Lappiin alkoi virrata vuosi vuodelta enemmän pakettimatkalaisia, erityisesti Britanniasta mutta myös muualta. Ulkomaisten turistien saapuminen tarkoitti sitä, että heille oli mahdollista – tai oikeastaan pakkokin – myydä erilaisia retkiä ja palveluita.

Suomalaiset olivat tulleet Lappiin hiihtämään ja nauttimaan erämaan rauhasta omissa oloissaan, mutta charter-lennoilla saapuneet turistit halusivat ”elämyksiä”. Piti olla moottorikelkkailua, poroja, koiravaljakkoajelua ja tietysti kaikkea jouluun ja joulupukkiin liittyvää.

Napapiirille avattiin Joulupukin pajakylä vuonna 1992. Aluksi se oli pieni ja vaatimaton paikka, mutta vuosien saatossa siitä on kehittynyt valtava kompleksi. Pajakylän alueella turisti voi nähdä ja kokea kaiken sen, mitä varten Lappiin yleensä matkustetaan, ja aika paljon sellaistakin, jota ei heti osaisi yhdistää Lappiin tai Suomeen.

Jos porot on jo nähty, voi mennä taluttamaan alpakoita. (Liput aikuisilta 45 euroa, lapsilta 35 euroa. Tai vaihtoehtoisesti yksityinen ”alpakkaelämys”, jonka hinnaksi nelihenkiselle perheelle tulee 380 euroa.)

Concorde-matkat loppuivat vuosituhannen vaihteessa, mutta perinne jatkuu: Britanniasta lennetään yhä Lappiin yhden päivän joulumatkoille.

JOTKUT OLIVAT NÄHNEET joulumatkailussa markkinaraon paljon aiemmin. Tunnettu tv-persoona Niilo Tarvajärvi alkoi jo 1950-luvun lopussa visioida Rovaniemelle massiivista Joulumaata. Sen esikuvana oli Kalifornian Disneyland. Tarvajärven suunnitelmassa Joulumaa olisi rakennettu Ounasvaaran huipulle, ja sinne olisi ollut gondolihissiyhteys Rovaniemen keskustasta. Joulumaahan olisi rakennettu muun muassa huvipuisto, planetaario ja eläintarha. Rahaa kerättiin kansalaiskeräyksellä, koska Tarvajärvi järkeili, että hanke voitaisiin toteuttaa, jos kaikki suomalaiset lahjoittaisivat siihen yhden markan.

Tarvajärven haave eli sitkeästi vuosikymmenestä toiseen, vaikka rakennustyöt eivät koskaan päässeet alkamaan ja raha-asioita sössittiin kunnolla.

Tarvajärven jälkeen Rovaniemellä on nähty monia muitakin visionäärejä, jotka ovat ryhtyneet kovaan ääneen puuhaamaan omaa joulumaailmaansa.

Jokunen vuosi sitten lehdissä kirjoitettiin yrittäjä Ari Siitarin suunnitelmasta rakentaa Rovaniemen lentokentän kupeeseen valtava ”Joulupukin valtio”. Hän neuvotteli noin 8 000 hehtaarin maa-alueen vuokraamisesta. Niin isolle maapläntille mahtuisi 5 000 jalkapallokenttää tai 40 Monacoa.

Haastatteluissa Siitari puhui ”lasten Las Vegasista” ja ”innovaatioiden showroomista”, joka työllistäisi 10 000 ihmistä. Rahoituksen piti tulla Kiinasta, ja toisena puuhamiehenä hääräsi viihdetaiteilija ja liike-elämän monitoimimies Markku ”Mato” Valtonen.

Lähimmäs Tarvajärven unelman toteutumista on päässyt rovaniemeläinen yrittäjäpariskunta Ilkka Länkinen ja Katja Ikäheimo-Länkinen. Heidän yrityksensä pyörittää napapiirillä väestönsuojaan rakennettua teemapuistoa, jonka nimi on Santapark. Siellä turistit voivat ajaa ”Taikajunalla”, katsella ”Tonttujen taikashow’ta”, ja ”astua sisään Jääprinsessan valtakuntaan”. (Sisäänpääsy: 39 euroa. Lapset saavat kuuden euron alennuksen.)

Sen lisäksi Länkisen pariskunnalla on toinen, paljon eksklusiivisempi joulumaa, Joulukka. Se tunnetaan paremmin nimellä Santa’s Secret Forest. Sierijärven rantaan rakennetussa paikassa vierailee käytännössä vain ulkomaalaisia turisteja.

Siellä yksityistapaaminen joulupukin kanssa maksaa kaksi tuhatta euroa.

Hiljattain Länkiset ovat rakennuttaneet Rovaniemelle luksushuviloita, joissa on omat helikopterikentät, kokit ja autonkuljettajat.

Kaikkein tunnetuin pariskunnan projekteista on kuitenkin Arctic Tree House Hotel. Sen huoneet tunnetaan koko seinän ikkunoista, joista avautuu näkymä suoraan luontoon. Hotelli on Rovaniemen kallein.

Olen sopinut Ilkka Länkisen kanssa aamiaistapaamisen hotellille. Osoite on historiaa kunnioittaen Tarvantie 3.

Länkinen saapuu aamiaissaliin, tervehtii kuin vanhaa ystäväänsä ja ohjaa minut suureen kabinettiin, jonka nimi on Salarakas.

Sitten hän alkaa puhua.

Hän kertoo aloittaneensa uransa jouluturismin parissa 1990-luvun lopulla käymällä EU-rahoitteisen joulupukkikoulun ja päivystämällä kuukauden pukkina Helsingin Itäkeskuksessa. Vuolaan puheensa lomaan hän heittelee vitsejä, one-linereita ja työvoimapoliittisia kommentteja. (”Kun puhutaan siitä, että erityisosaajille pitäisi olla omat maahantuloperusteet, niin olen todennut, että tämän päivän Suomessa tarjoilija on erityisosaaja. Jos meidän pitäisi olla auki vain suomalaisin voimin, voisimme laittaa heti lapun luukulle.”)

Hän kertoo, että hotellissa työskentelee tällä hetkellä 38:n eri valtion kansalaisia. Vieraita tulee Fidžiltä asti.

Länkinen sanoo, että Arctic Tree Housesta on tullut tietyllä tavalla enemmän kuin hotelli – se on matkakohde itsessään.

”Ihmiset eivät tule meille joulupukin tai Rovaniemen takia vaan juuri tämän hotellin takia.”

Siitä hän saa kiittää ennen kaikkea yhdysvaltalaista mediapersoona Kourtney Kardashiania. Vuonna 2019 Kardashian majoittui Arctic Tree Housessa ja julkaisi kuvan huoneestaan Instagramissa. Hänen tilillään oli tuolloin 75 miljoonaa seuraajaa. Myöhemmin hän esitteli ”maagista kokemustaan” myös tosi-tv-ohjelmassa Kardashianit.

Tuo yksi vierailu toi Arctic Tree Houselle varmasti enemmän näkyvyyttä kuin moni matkailunedistämiskampanja yhteensä.

Lomiaan Lapissa ovat viettäneet esimerkiksi jalkapallon megatähdet David Beckham ja Lionel Messi. Kun Messi julkaisi Instagramissa yhteiskuvan joulupukin kanssa, se keräsi saman tien miljoonia tykkäyksiä – ja levisi myös uutisena joka puolelle maailmaa.

Näin matkailuilmiöt voivat tänä päivänä syntyä, ketjureaktiona: yhtäkkiä miljoonat ihmiset halusivat nähdä omin silmin nuo samat paikat ja julkaista Instagramissa omat kuvansa joulupukista, lumihangista ja poroista.

Länkinen sanoo, ettei ymmärrä mitään sosiaalisesta mediasta mutta tajuaa kyllä sen voiman. Hän kertoo, että hotelli tarjoaa influenssereille ilmaisia lomia.

”Mutta kriteerit ovat tiukat.”

Mitä se tarkoittaa?

”Miljoona seuraajaa.”

Länkinen on palannut juuri Qatarista, samalta matkailunedistämismatkalta kuin Visit Rovaniemen toimitusjohtaja Sanna Kärkkäinen. Hän sanoo kiertävänsä maailmalla sata päivää vuodessa ja käyneensä paljon muissakin ”hiekkamaissa”. Hän ei näe mitään syytä jarruttaa Rovaniemen matkailun kasvua. Sellaiset puheet hieman huvittavat häntä.

”Hoh-hoijaa. Rovaniemen hotelleissa on 5 800 petipaikkaa. Se on suunnilleen saman verran kuin Las Vegasissa yhden keskimääräisen hotellin D-siivessä”, hän sanoo. ”Jos tätä teollisuudenhaaraa ei olisi, niin aika hiljaista olisi tässä kylässä.”

Haastattelulle varattu tunti on jo ylittynyt. Länkisen pitäisi mennä seuraavaan tapaamiseen. Kysyn vielä, mitä hän ajattelee ilmaston lämpenemisestä. Kuinka suurena riskinä hän näkee sen Lapin matkailulle?

”Hyvä kysymys”, Länkinen sanoo. ”Me emme koskaan lupaa lunta.”

Sitten hänkin alkaa puhua siitä, että matkailusta pitäisi tehdä ympärivuotisempaa. Lapin kesä voisi olla kova juttu niiden maiden ihmisille, joiden kesät ovat muuttuneet sietämättömän kuumiksi.

”Kun mä olin tuolla Dohassa, niin sanoin niille, että tulkaa meille kesällä. Lupaan, että meillä on viileämpää kuin teillä. Tai saatte rahat takaisin.”

Länkinen vakuuttelee, että Arctic Tree House ottaa kyllä ilmastoasiat huomioon. Kaikille vieraille lahjoitetaan kuulemma männynsiemeniä kompensaatioksi lentomatkailusta aiheutuneista päästöistä.

Hieman epäselväksi kuitenkin jää, uskooko Länkinen itse, että ilmasto kuumenee Lapissakin. Hän puhuu ”ihmisen muistin lyhyydestä” ja ”skenaariosta, jossa talvet vaan kovenevat”.

”Pitkän ajan keskilämpötila on lähes sama”, hän sanoo. ”Eli jos joskus on tosi kuumaa, niin se tarkoittaa, että joskus on vastaavasti tosi kylmää. Siitähän se vaan niinku tulee.”

(Väite on harhaanjohtava. Maapallolla on kyllä ollut selvästi nykyistä lämpimämpiäkin kausia, mutta niistä on jo miljoonia vuosia eikä ihmistä ollut silloin edes olemassa. Ihmisen toiminta on kuumentanut maapalloa niin paljon, että keskilämpötilan tämänhetkinen luontainen vaihtelu näyttää sen rinnalla merkityksettömältä.)

HOTELLI POHJANHOVIN toisessa päädyssä on valtava moottorikelkkojen parkkipaikka. Sieltä lähtee joka päivä useita safareita, ja minä olen ilmoittautunut mukaan yhdelle sellaiselle, koska haluan nähdä omin silmin sen, minkä turistitkin.

Retki on nimeltään ”Fishing experience by snowmobiles”. Se kestää neljä tuntia ja maksaa 184 euroa.

Ilmoittaudun Lapland Safarisin toimiston tiskille hieman yhdeksän jälkeen aamulla. Sen jälkeen kaikki tapahtuu nopeasti, kuin liukuhihnalta: yhdeltä tiskiltä haetaan pilkkihaalari, toiselta kengät ja kolmannelta kypärä, ja sitten seistäänkin jo puolikaaressa parkkipaikalla.

Opas Helmi Lyytikäinen antaa selkeät ohjeet moottorikelkalla ajamiseen. Ei ohittamisia, tuossa on kaasu, tuossa jarru, pidä jalat kelkan sisäpuolella, yritä rentouttaa hartiasi, tämä käsimerkki on pysähtymiskäsky.

Lapland Safaris on Pohjoismaiden suurin ohjelmapalveluyritys, ja sen retkille osallistuu vilkkaimpina päivinä 8 000 turistia.

Tänään ryhmässämme on 15 ihmistä – 12 ranskalaista, yksi irlantilaispariskunta ja minä.

En ole koskaan ennen ajanut moottorikelkkaa. Pakkasta on 23 astetta. Silmälasini ja kypärän visiiri huurtuvat heti lähdössä, ja kun sitten jytyytämme Kemijoen jäällä pitkässä letkassa 40 kilometrin tuntivauhtia, en näe juuri mitään. Hädin tuskin erotan edessäni ajavan perävalot.

Olemme matkalla 15 kilometrin päähän Pikku Mellalammelle, jonka Lapland Safaris on vuokrannut omaan käyttöönsä.

Matkalla pidetään yksi valokuvaus- ja pissatauko. Muutama ranskalainen pistää samalla tupakaksi.

Perillä Helmi Lyytikäinen antaa lyhyen oppitunnin pilkkimisestä. Turistit kohahtavat, kun hän upottaa paljaan kätensä avantoon ja valelee vettä kasvoilleen.

Toinen opas, sveitsiläinen Linda Daehle, menee laavulle sytyttämään tulta, jossa saaliskalat on tarkoitus kypsentää.

Turistit tarttuvat kairoihin. Etelä-Ranskasta kotoisin oleva Marjorie Pignon on matkustanut Rovaniemelle miehensä ja yhdeksänvuotiaan lapsensa kanssa.

”Tänä talvena tuntui siltä, että kaikki tuttumme olivat tulossa tänne. Facebookissa tuli koko ajan uusia ilmoituksia: mekin olemme menossa Lappiin. Ai tekin? Ai tekin?”

Pignonin lapsi on selvästikin ratki riemuissaan lumesta. Pignon kertoo itsekin nauttivansa retkistä ja Lapin luonnosta. Rovaniemen kaupunki sen sijaan tuntuu vähän turistirysältä.

Irlantilaiset Luke Dennehy ja Jess Dempsey kertovat tulleensa Suomeen revontulten vuoksi. He olivat nähneet niistä upeita kuvia Instagramissa. Edellisillan revontulisafari oli kuitenkin ollut paha pettymys. Taivaalla ei näkynyt mitään.

”Meitä kuskattiin minibussilla paikasta toiseen kahteen asti yöllä. Oli pilkkopimeää, ja olimme nälkäisiä ja väsyneitä. Makkaraa oli luvattu, mutta emme saaneet sitäkään”, Dennehy sanoo. Hän oli pettynyt siihenkin, kun kuuli, että paljaalla silmällä revontulet eivät näytä läheskään yhtä värikkäiltä kuin Instagram-kuvissa. Pitkällä valotusajalla voi tehdä ihmeitä.

”Jos tulen tänne asti, haluan katsoa taivasta enkä kameran ruutua.”

Kaikki muu on onneksi sujunut täydellisesti. Pariskunta on majoittunut hotelli Arctic Tree Houseen, ja se on amazing. Myös edellispäivän huskysafari oli amazing, ja moottorikelkalla ajaminenkin on ollut amazing. Ja aivan erityisen amazing tullee olemaan kahden tunnin sauna experience, jonka he ovat varanneet täksi illaksi.

Kala ei syö. Se ei käy edes näykkimässä, vaikka Lapland Safaris on istuttanut lampeen kirjolohia ja kesäisin täällä on kalastuskielto. Kaikki jäävät saaliitta.

Mutta siihenkin on varauduttu. Linda Daehle on laittanut ritilän päälle käristymään kolmisenkymmentä lenkkimakkaraa.

Yksi kerrallaan turistit luovuttavat pilkkimisen kanssa ja lampsivat nuotiopaikalle. Daehle kysyy jokaiselta erikseen, tahtooko tämä makkaransa kanssa ketsuppia, sinappia vai kenties molempia. Ranskalaiset vähän kummeksuvat kysymystä, he haluavat makkaransa au naturel.

Kasvisvaihtoehtoa ei ole tarjolla.

Sitten onkin aika lähteä paluumatkalle.

Kun olen palauttanut moottorikelkan ja kuoriutunut pilkkihaalaristani, oloni on ristiriitainen. Kelkalla ajaminen oli lopulta yllättävän hauskaa. Mutta että 184 euroa? Ajaessa ei ehtinyt ihailla maisemia, ja moottorin pärinä esti nauttimasta luonnon hiljaisuudesta. Pieni lampi oli nätti, mutta jäätyneitä vesistöjä voi Suomessa käydä ihastelemassa ilmaiseksikin.

Mutta minä en koekaan tätä täysin ulkopuolisena.

Irlantilaisen Luke Dennehyn mielipide safarista on selkeä:

”Amazing.”

ENNEN KUIN LÄHDIN Rovaniemelle, kaupunkia tuntevat ihmiset kertoivat minulle, että keskustassa ei talvisin liiku juuri muita kuin turisteja.

Pidin näitä puheita liioitteluna, mutta nyt, neljän päivän jälkeen, se on myönnettävä: turisteja todella on kaikkialla.

Ei Rovaniemellä toki kuljeta sellaisina yhteenpusertuneina massoina kuin jossain Venetsian kujilla. Mutta matkailijoiden määrä pistää silmään, koska paikallisia ihmisiä ei näy.

Liiketiloista noin joka toinen liittyy tavalla tai toisella turismiin, tai ainakin palveluja mainostetaan nimenomaan matkailijoille. Mainostelineissä ja ikkunateipeissä näkee enemmän englantia kuin suomea.

Kahviloissa, ravintoloissa ja kaupoissa minua tervehditään järjestään englanniksi, ja tiskin takana oleva ihminen on usein ulkomailta tullut kausityöläinen.

Turismin ansiosta Rovaniemellä on suomalaiseksi kaupungiksi poikkeuksellisen hyvä ravintolatarjonta, mutta parhaat paikat ovat tupaten täynnä.

Suosittu meksikolaisravintola yrittää selvitä perjantain alkuillan ruuhkasta yhdellä tarjoilijalla. Sisään lappaa koko ajan uusia ihmisiä paksuissa talvitameineissaan kyselemään pöytää, eikä tarjoilijaraukka ehdi huolehtia niistäkään asiakkaista, joilla on jo istumapaikka. Homma on hajota käsiin, kun yksi asiakas haluaa muuttaa tilaustaan, toinen punkeaa kassalle kysymään langattoman verkon salasanaa ja kolmas kaipaa tacojensa päälle ketsuppia.

Joskus turistit osaavat olla varsinaisia moukkia. Kun käyn lounaalla hienona pidetyssä ravintolassa, huskysafarilta palannut mies riisuu viereisessä pöydässä ensin kenkänsä, sitten märät sukkansa, ja alkaa hieroa punakoita varpaitaan ja nyppii sukista tarttunutta nöyhtää. Bon appetit!

Rovaniemellä turistien kummallisesta käytöksestä kuulee vaikka minkälaisia juttuja. Heidän kerrotaan toikkaroivan vetolaukkujensa kanssa välillä jopa keskellä nelostietä. Joku oli saunoessaan havahtunut siihen, että saunan ikkunaan olivat ilmestyneet kiinalaisen miehen kasvot, sitten toiset kasvot, kolmannet, neljännet…

Huomaan, että turistit alkavat häiritä minuakin päivä päivältä enemmän. Tunnen olevani kaupungissa ylimääräinen, paikallisten tiellä. Kun palaan iltaisin Airbnb-asunnolleni, luikin nopeasti sisään ja toivon, etten törmäisi naapureihin.

Ajaudun pohdiskelemaan omaa matkailuhistoriaani. Lukioikäisestä lähtien olen käyttänyt lähes kaiken ylimääräisen rahani matkustamiseen, ja maailmaa kiertäessäni olen yrittänyt epätoivoisesti tehdä pesäeroa turisteihin. Olen julistanut suureen ääneen, että typerintä ja kamalinta on pakettimatkailu ja ohjattu ryhmämatkailu. Olen halunnut löytää omat paikkani, ne, joissa paikalliset käyvät. Jos tarjoilija on ojentanut minulle englanninkielisen ruokalistan, olen ottanut sen henkilökohtaisena loukkauksena.

Kaikkein köyhimmissäkin maissa olen jyrkästi kieltäytynyt käyttämästä turisteille suunnattuja ilmastoituja autokyytejä ja sen seurauksena istunut kymmeniä ja kymmeniä tunteja ahtaissa ja pölyisissä paikallisbusseissa, jakanut vähäisetkin jalkatilat kanojen tai vuohien kanssa. Näin toimiessani olen varmasti säästänyt jonkin verran rahaa – ja estänyt jotakuta paikallista pienyrittäjää tienaamista sitä samaa summaa.

Eron tekemisessä turisteihin ei ehkä ollut mitään järkeä. Itsenäiset matkailijat ovat pohjimmiltaan ihan samanlaisia laumasieluja. Ennen matkustettiin sinne, minne Lonely Planet -opaskirja kehotti kaikkia miljoonia muitakin ”vapaita sieluja” menemään, ja nyt saman asian ajavat matkablogit ja Instagram.

Omatoimireissuillani olen päätynyt aivan hirvittäviin paikkoihin. Nuoruuden reilimatkalla erehdyimme kaverini kanssa Korfulla Pink Palace -nimiseen reppureissaajien kompleksiin, jonne amerikkalaiset yliopisto-opiskelijat matkustavat harjoittelemaan alkoholin käyttöä. Tervetuliaistilaisuudessa pakkojuotettiin ouzoa, ja seremoniamestari vitsaili, että ”kyllä meillä on paikallistakin kulttuuria, kreikkalaiset ovat täällä siivoojina”.

Omatoimimatkailu Euroopan suurkaupungeissa ei välttämättä vie yhtään sen lähemmäs ”paikallisuutta”. Jo monta vuotta sitten kyllästyin ”entisiin työväenluokan asuinalueisiin”, joihin on sittemmin muuttanut taiteilijoita ja muuta luovaa luokkaa. Joka paikassa oli tarjolla poke bowleja ja flat white -kahveja. Ja kun tällaisesta kaupunginosasta sitten vuokrasi Airbnb-kämpän, sitä tajusi kiusallisen hyvin, että ajatuksessa ”paikallisten tavoin elämisestä” ei ole enää mitään omaperäistä. Kun siirtyy Kalliosta Kreuzbergiin, mikä siinä muuttuu? Kantabaarin nimi ja wifi-koodi.

Alan kehitellä hiljaa mielessäni teoriaa itsenäisen matkailun sosiaalisesta kantokyvystä. Kourallinen hipsterimatkailijoita sujahtaa hyvin mihin tahansa kaupunkiin, mutta entä, kun heitä alkaa olla satoja, tuhansia, kymmeniätuhansia… Nopeasti ollaan tilanteessa, jossa he alkavat ärsyttää.

Kysykää vaikka barcelonalaisilta. Tai lissabonilaisilta. Tai amsterdamilaisilta. Tai prahalaisilta. Tai rovaniemeläisiltä.

Voi olla sittenkin parempi, että matkailua tehdään enimmäkseen laumoissa ja ohjatusti. Ainakin se on eettisempää kuin se eräskin retki, jonka tein parikymppisenä Brasilian Amazonasilla, kun halusin vältellä turismiteollisuutta ja toimia omin päin. Värväsimme kaverini kanssa Manausin satamasta epämääräisen venekuskin viemään meidät viidakkoretkelle. Mies osoittautui juopoksi. Hän vei meidät katsomaan pieneen puiseen laatikkoon sullottua krokotiilia, jota joku tökki kepillä saadakseen sen avaamaan kitansa. Retken piti huipentua kalastukseen. Kun kala ei tarttunut syöttiin, pahasti humaltunut kuskimme heitti jokeen dynamiittipötkön ja keräsi sitten muutaman pintaan nousseen kalanraadon.

Vieläkin hävettää.

ROVANIEMELTÄ löytyy ihminen, joka on pyöritellyt samoja kysymyksiä työkseen jo vuosikymmenten ajan.

Soile Veijola on turismiin perehtynyt sosiologi, joka on vuodesta 2008 lähtien hoitanut Lapin yliopistossa matkailun kulttuurintutkimuksen professorin tointa.

Olemme sopineet tapaamisen Veijolan kotiin. Istahdamme pitkän puisen pöydän ääreen, ja napsautan nauhurin päälle.

Nopeasti käy selväksi, että Veijolan mielestä Lapin matkailussa moni asia pitäisi miettiä uusiksi. Mainoksissa viljelty slogan winter wonderland saa häneltä tällaisen tuomion:

”Se luontohan on tietysti mielettömän hienoa. Mutta kun sinne laitetaan se luksusasumus, niin siinä ei ole enää ollenkaan kyse siitä winteristä eikä winter wonderista eikä luonnosta vaan siitä luksusmajoituksesta. Ihmiset ovat kuin vauvoja. Suuria vauvoja, jotka haluavat, että mulla on ihana sänky ja sitten mä saan hyviä juomia ja herkkuja ja paljon valokuvia itsestäni. Siihen pannaan se koko seinän lasi, ja sitten otetaan kuva omista varpaista ja siitä maisemasta. Mun omat varpaat ja mun oma sänky, kun mä oon tällainen bebe. Ja sitten linnut kuolee, kun ne lentävät päin niitä laseja.”

Veijolakaan ei ajattele, että kaikki matkailu olisi pahasta, mutta Rovaniemellä tilanne on hänen mielestään karannut käsistä. Kaupungin päättäjät, matkailuyritykset ja kiinteistöjalostajat haluavat lisätä matkailijamääriä entisestään, mikä on Veijolan mielestä järjetöntä, jo pelkästään ilmastosyistä.

Toinen iso kysymys on, mitä nopeasti kasvava turismi tekee itse kaupungille ja sen asukkaille. Veijolan mielestä Rovaniemellä olisi järkevää pyrkiä keskittämään matkailua niille alueille, jotka ovat jo siinä käytössä. Nyt näin ei tapahdu.

”Ei ajatella yhtään kaupungin henkeä vaan pelkästään taloudellista voittoa.”

Rovaniemen keskustaan suunnitellaan uutta 18-kerroksista tornihotellia ja Ounasvaaralle isoja loma-asuntoja. Lomakylän rakentaminen Ounasvaaralle merkitsisi ulkoilumaastojen ja lähiluonnon tuhoutumista, ja Lordin aukiolle nouseva tornihotelli varjostaisi kaupungin ainoan kävelykadun. Se niistä ihanista kesäilloista ja ilta-auringon viistosta valosta!

Matkailuun liittyvää rakentamista puolustellaan usein toteamalla, että ”kyllä Lappiin mahtuu”. Veijolan mielestä tuo argumentti on ”maailman epä-älyllisin”.

”Aivan kuin ne matkailijat teleportattaisiin niihin paikkoihinsa!”

Todellisuudessa jokainen uusi hotelli, lomakylä tai elämyspuisto tarvitsee monenlaista infrastruktuuria: tien, parkkipaikat, sähkölinjat, jätehuollon. Ja turistit itsekin ottavat oman tilansa.

Veijola heittää ilmoille termin ”ihmisaineksen allokoituminen tilaan” ja pahoittelee samalla, ettei se ei ole hyvää suomea, jos nyt suomea lainkaan. Hän tarkoittaa sillä leviämistä tai hajaantumista. Hän ottaa esimerkiksi turistibussin, joka saapuu nähtävyydelle tai taukopaikalle: ”Kokenut opas tietää, että ne ihmiset todellakin allokoituvat tilaan. Siinä tapahtuu syömistä, juomista ja jonottamista, ja kestää kauan saada ne ihmiset takaisin sinne linja-autoon. Ihmismassoja on hidasta ja raskasta liikutella. Sehän on koulun opettajan työtä. Iso luokka on aina vaikeampi.”

Mieleeni palaa oma moottorikelkkasafarini. Miten jouhevasti kaikki sujuikaan: pikakurssi moottorikelkan käyttöön, letkassa ajaminen, teiden ylitykset, pysähdykset ja liikkeelle lähdöt, pilkkimisen opettelu ja ihmisten hyväntuulisena pitäminen, vaikka luvattu kala-ateria vaihtuikin grillimakkaroiksi.

Mistään ei olisi tullut mitään, jos oppaat eivät olisi osanneet käsitellä ihmisainesta.

Jos kaikki Rovaniemelle saapuvat turistit päästettäisiin moottorikelkoillaan omin päin luontoon, seurauksena olisi totaalinen kaaos, todennäköisesti myös ruumiita.

Haluan testata Veijolalla teoriaani siitä, että itsenäinen matkailu voi olla jopa haitallisempaa kuin massaturismi, jos se ylittää tietyn rajan. Kerron, kuinka olen nuorempana kulkenut reppu selässä maailmalla etsimässä paikkoja, joita muut matkailijat eivät ole vielä muka löytäneet.

Veijola puistelee päätään ja tekee kädellään leikkimielisen läpsäisyeleen, ikään kuin antaisi minulle litsarin.

”Tämä on se ikivanha juoni matkailussa. On turistit ja anti-turistit. Ja anti-turistit ovat olevinaan hienompia ja yrittävät erottua massoista. Mutta hehän juuri levittävät sitä matkailua, kun kehuskelevat, kuinka löysivät paikan, jossa ei ole ’muita’. No, sinne rakennetaan sitten kohta. Eli ne ovat ihan yhtä pahoja, ihan yhtä vaarallisia!”

Myöhemmin Veijola vähän pehmentelee kantojaan. Totta kai matkailussa on paljon hyvääkin, ja aika tyhmiä tällä pallolla oltaisiin, jos kukaan ei olisi koskaan poistunut kotiseudultaan.

Mutta minkälaista Lapin matkailun pitäisi olla, jos Veijola saisi päättää? Aivan ensimmäiseksi hän panisi kaiken uudisrakentamisen tauolle. Sen sijaan tyhjilleen jääneitä vanhoja rakennuksia voisi restauroida ja muuttaa pikkuhotelleiksi ja matkustajakodeiksi.

”Ajatellaan, että joku tulee Lappiin vaikka viikoksi. Hän saisi olla sellaisessa hyvin eleettömässä minimalistisessa miljöössä. Ulkovessa ja siinä styroksirengas. Olisi ulkosauna, tähtitaivas, kimmeltävät lumihanget ja metsät. Puhdas vesi ja puhdas maaperä ja puhdas ilma… sehän on todellista luksusta. Kyllä se matkailija vähän elpyneenä palaisi kotinsa. Mutta nyt täällä lähdetään siitä, että ihmiset haluavat maksimoida elämykset. Että mä mahdollisimman nopeasti käyn, koen maksimaalisen määrän asioita ja nukun mahdollisimman vähän ja otan mahdollisimman paljon kuvia.”

Näistä ajatuksista Ilkka Länkinen ja muut Lapin matkailuyrittäjät tuskin innostuvat. Qatarissa voisi olla vaikeaa myydä Lapin-lomia ulkohuussilla.

Veijolan mallissa on myös se hankaluus, että se ei skaalaudu: jos jokaisen pitäisi päästä luonnon keskelle nauttimaan tähtitaivaasta ja saunasta, matkailijoiden määrä voisi olla vain murto-osa nykyisestä.

Mikään ei kuitenkaan viittaa siihen, että matkailu Rovaniemelle vähenisi lähivuosina. Kaupungin tavoite on juuri päinvastainen. Joka paikassa toitotettava ”ympärivuotisempi matkailu” merkitsee pohjimmiltaan vain lisää turisteja ja lisää lentoja.

Rovaniemen hotellien majoitusmyynnin ennustetaan nousevan tänä vuonna taas huimasti: 86 miljoonasta eurosta lähes 130 miljoonaan euroon.

Tilanne on samanlainen joka puolella maailmaa. Matkustaminen on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana lähes kaksinkertaistunut. Pelkästään Euroopan maihin tehtiin viime vuonna noin 700 miljoonaa ulkomaanmatkaa.

Turismista saa elantonsa jo 35 miljoonaa eurooppalaista.

Pelissä ovat niin suuret summat, ettei matkustamista hevin aleta rajoittaa.

SEURAAVANA PÄIVÄNÄ hyppään hotelli Pohjanhovin parkkipaikalta Soile Veijolan auton kyytiin. Veijola on ystävällisesti lupautunut kuskikseni yhden illan ajaksi. Ensin ajamme runsaan kymmenen kilometrin matkan Sierijärvelle tapaamaan Antti Kurolaa, joka pyörittää kotitalonsa yhteydessä pienimuotoista matkailubisnestä. Hän järjestää koiravaljakkoajeluja puolisonsa Aksana Kurolan kanssa.

Veijola ei tunne Kurolaa entuudestaan, mutta hän on lukenut Lapin Kansasta tuoreen jutun, jossa Kurola kertoo naapuritontille suunnitellusta matkailurakennushankkeesta. Siihen on tarkoitus pystyttää revontulten katselua varten seitsemän kupolia ja kammia eli eräänlaista kotaa. Kurola vastustaa rakentamista, koska pelkää sen muuttavan alueen luonteen.

Ilta hämärtää jo, kun ajamme pihaan. Maisema on kuin postikortista: vanha punainen puutalo ja sen takana valkeana kimalteleva järven jää.

Antti Kurola häärää huskykoirien aitauksessa. Koiria on 27. Se on hyvin vähän verrattuna tyypilliseen lappilaiseen huskytarhaan, jossa koiria on usein satoja. Kurola tuntee kaikki koiransa nimeltä.

”Nämä ovat meille osa perhettä. Otamme aina yhden tai kaksi kerrallaan sisään taloon”, hän sanoo.

Kurola ja hänen puolisonsa ovat itse pitkän linjan seikkailumatkailijoita: vapaalaskua, vuorikiipeilyä, koiravaljakoita. Aksana Kurola on kulkenut koiravaljakolla halki koko Skandien vuoriston. Matka kesti kaksi kuukautta.

He ryhtyivät järjestämään koiravaljakkoajeluita matkailijoille seitsemän vuotta sitten, puolivahingossa.

”Yksi ranskalainen jotenkin löysi tänne. Ajattelimme sitten, että yhtä hyvin voimme ottaa pieniä ryhmiä, kun koirilla kuitenkin pitää ajaa joka päivä. Ajatusmaailma on, että meille tulevat matkailijat ovat täällä meidän kodissa, meidän vieraanamme.”

Kurola arvelee, että heidän luokseen hakeutuu hieman erilaista porukkaa kuin suurten matkanjärjestäjien huskysafareille. Joidenkin ilmeistä tosin kuulemma näkee, että he eivät ole ihan käsittäneet, minkälaiseen paikkaan ovat tupsahtaneet. Jotkut ovat ajaneet tänne suoraan napapiirin joulumaailmasta.

”Se kontrasti on aika iso.”

Kävelemme rantasaunalle, jonka vieressä kulkee tontin raja. Lähimmät revontulikammit tulisivat heti rajan toiselle puolelle, siis Kuroloiden saunan nurkalle.

Sierijärvi on kaavoittamatonta aluetta, joten rakennuslupa on haettu poikkeamismenettelyn kautta. Kurola on tehnyt siitä oikaisuvaatimuksen. Hän on valmis viemään asian hallinto-oikeuteen, jos muu ei auta.

Hieman kipeäksi tilanteen tekee se, että Kurola on itse houkutellut matkailuyrittäjän naapurikseen. Kurola on alkuperäiseltä ammatiltaan valokuvaaja ja teki yrittäjälle aikoinaan markkinointihommia.

”Miehän sen tänne olen haalannut, helvetti. Luulin, että se on minun kaveri”, hän sanoo. ”Kerroin silloin, mitä en tuohon ainakaan halua, ja nyt se on tekemässä aika tarkalleen juuri sen.”

Pimeys alkaa laskeutua järvelle. Siellä täällä tuikkii yksittäinen valo. Kurola kertoo, että Sierijärven koko länsipääty on ympärivuotisesti asuttua.

”Tämä on Rovaniemen vanhin kylä. Täältä on löydetty 4 000 vuotta vanhoja tulipaikkoja.”

Järven eteläpäädyssä on Ilkka Länkisen luksuskohde Santa’s Secret Forest, jossa raharikkaat maksavat 2 000 euroa siitä, että pääsevät valokuvaan joulupukin kanssa ja saavat leipoa pipareita.

Kuroselle se sopii kyllä. Eivätkä napapiirin turistirysätkään häntä haittaa. Tarvitaan kriittinen massa matkailijoita, jotta asiakkaita riittää myös hänen kaltaiselleen pienyrittäjälle. Ongelmana hän pitää sitä, että nyt asukkaita ei kuunnella.

”Jos meillä on jo yksi crazy land, niin keskitetään sitä turismia sinne. Turismi on minusta sinänsä ihan fine. Mutta jos se ottaa haltuunsa kaiken ja leviää joka suuntaan… silloin kaikki vaan jotenkin menettää merkityksensä.”

KUN LÄHDEMME Antti Kurolan pihasta ajamaan kohti Joulupukin pajakylää, Soile Veijola on silminnähden liikuttunut. Hän on kuunnellut tarkkaan, mitä Kurola on sanonut ja kuullut Kurolan sanoissa oman äänensä.

”Hänhän puhui juuri niitä asioita, joista monet meistä [matkailututkijoista] ovat kirjoittaneet vuosikaudet. Hän vain sanoi ne paremmin kuin minä…”

Perillä pajakylässä kävelemme sisään Santa Claus Holiday Village -nimisen hotellin aulaan, joka on iso ja hälyisä. Joka paikkaan on ripustettu koristevaloja. Pöydille on asetettu muovista valmistettuja tekohalkoja, ja niiden yllä loistavat muoviset tekoliekit.

Veijola osoittaa massiivisia betonipylväitä, jotka osaltaan varmistavat, että valtava hallimainen rakennus pysyy kasassa. Pylväät on paneloitu puulla, mutta panelointia on jatkettu vain muutaman metrin korkeudelle.

”Noissa pylväissä tiivistyy kaikki.”

Yhden pylvään juurella aasialainen nuori nainen asettautuu kuvattavaksi. Hänen ympärillään huseeraa toinen, hieman nuorempi nainen.

Veijola alkaa havainnoida: ”Hän on selvästikin joku influensseri. Ja tuo toinen nainen on hänen assistenttinsa.”

Veijola palaa vielä Antti Kurolan tapaamiseen.

”Miten se meni se, mitä hän sanoi asioiden merkityksellisyydestä?”

Tarkistan muistiinpanoistani oikean kohdan ja luen ääneen: ”Jos se ottaa haltuunsa kaiken ja leviää joka suuntaan… silloin kaikki vaan jotenkin menettää merkityksensä.”

”Aivan! Kaikki menettää merkityksensä. Juuri siitä tässä on kyse!”

Lähdemme kiertämään aluetta. Näemme kauppojen ikkunoissa valaistuja muoviporoja, pehmoleluja, saamelaisasuun puettuja muovinukkeja, joulupukkeja, joulupalloja…

Yhdessä ikkunassa roikkuu rivistö pieniä puu-ukkeleita, jotka pakkaustekstin mukaan esittävät muinaisia suomalaisia jumalia. Myytävänä on ukkosen jumala, tuulen jumala, hedelmällisyyden jumala ja vaurauden jumala.

Napapiirin turistimaailma on tietenkin pohjimmiltaan vain yksi suuri kulissi. Mutta jos kerran yli puoli miljoonaa ihmistä haluaa matkustaa Rovaniemelle ja nähdä joulupukin ja poroja, ehkä on ihan hyvä, että porojen lisäksi myös ihmisille on oma karsinansa.

Varmasti tämäkin joulu-universumi on jonkun mielestä ihan kiva. Ellei peräti amazing.