Rajaseutu

Yläasteen lopulla luokkatoverit ehdottivat, että Anna menisi kouluterveydenhoitajalle. Heistä jokin oli pielessä.

Niin olikin, mutta terveydenhoitajan luona käyminen tuntui Annasta turhalta. Mitä siitä olisi hyötyä, hän ajatteli. Kymmenen minuutin tapaaminen ei muuttaisi mitään, ja hänelle tapahtuvat asiat olivat joka tapauksessa sellaisia, ettei kouluterveydenhoitaja niille paljon mahtaisi.

Annaa oli kiusattu viidennestä luokasta lähtien. Ala-asteen kaksi viimeistä vuotta olivat olleet erityisen vaikeita. Hän tunsi elävänsä maailmassa, jossa kukaan ei kuullut häntä, vaikka samalla hän oli koko ajan huomion kohteena. Hän yritti menestyä koulussa ja parhaansa mukaan miellyttää muita. Kuudennella luokalla hän kutsui kaikki kiusaajat syntymäpäivilleen.

Yläasteella hän vaihtoi koulua vanhempien ehdotuksesta, mutta nimittely, ulkopuolelle jättäminen ja tunteilla leikittely jatkuivat uudessa paikassa. Esiintymispelko kasvoi vähitellen sietämättömäksi.

Lisäksi oli nyt sellainenkin seikka, että joku oli virittänyt hänen jalkojensa ympärille näkymättömän narun, joka veti kohti läheistä metsää. Siellä liikkui hahmoja puiden lomassa.

Näiden asioiden selittäminen muille tuntui työläältä. Kun hän yritti esimerkiksi kertoa kuulemistaan äänistä, tuntui etteivät vanhemmat täysin ymmärtäneet.

Joskus ääni saattoi tulla päähän ja kadota silmänräpäyksessä. Sitten Anna mietti ääntä tuntikaudet. Kun hän koetti selittää häivähdyksenomaista kokemusta äidille, oikeiden ilmausten löytyminen oli vaikeaa. Aivan kuin ne asiat olisivat olleet jotenkin kielen ulottumattomissa.

Kesäisellä kajakkireissulla Tornionjoella koko tilanne lopulta valkeni isälle. He olivat kaksin matkassa, mutta maailmat olivat jakautuneet. Tytär näki ja kuuli maisemassa asioita, joita isä ei nähnyt. Väkeä riitti: ihmisiä kävelemässä veden päällä siellä täällä. Kuului ääniä, joiden lähdettä ei näkynyt. Pahinta oli kaiken lävistävä kauhu, jota Anna tunsi jatkuvasti.

Outoa kyllä se kohdistui enemmän niin sanottuun todelliseen maailmaan kuin näihin vetten päällä kulkijoihin.

Sen viikonlopun jälkeen Annan äiti soitti Kemin nuorisopsykiatrian poliklinikalle. Isä, äiti ja tytär kutsuttiin paikalle heti.

Hoitokokouksessa oli Annan lisäksi psykologi ja kaksi hoitajaa sekä isä ja äiti. Ensimmäisistä keskusteluista Anna ei muista paljoa. Hän arvelee, että luultavasti kyhjötti sikiöasennossa omassa maailmassaan ja jutteli ääniensä kanssa. Ne yrittivät jatkuvasti estää häntä tekemästä mitään tai puhumasta kenellekään. Anna oli suuren osan ajasta vakuuttunut siitä, että ikkunasta joku tuijotti häntä. Se oli raskasta.

”Ja siellä metsässä oli tosiaan vaikka minkä näköistä liikkujaa”, hän sanoo nyt.

Anna oli sairastunut psykoosiin. (Sairauden leimaavuuden pelossa hän ei esiinny tässä jutussa oikealla nimellään.)

Nykymääritelmän mukaan psykoosin yleisimpiä oireita ovat erilaiset harha-aistimukset: ihminen näkee tai kuulee jotain, mitä ei ole. Toisaalta aistiharhoja voi saada kuka tahansa esimerkiksi pahasti kuormittuneena tai kylliksi valvottuaan. Yhden määritelmän mukaan terve ihminen ymmärtää, etteivät mielessä pyörivät ikävät ajatukset tai aistimukset ole totta, kun taas psykoosissa ihminen uskoo päänsisäisen puheen todeksi ja jopa aistii sen itsensä ulkopuolisena.

Joskus ihmiset kokevat vain yhden psykoosin ja ovat sen jälkeen lopun ikäänsä kunnossa. Skitsofreniadiagnoosi taas on useimmiten elinikäinen. Se on psykoosisairauksista yleisin ja vaikein ja puhkeaa tavallisesti nuorella aikuisiällä.

Se, miksi yksi ihminen menee kerran psykoosiin, toinen sairastuu skitsofreniaan ja kolmas ei koskaan näe harhan harhaa, on monimutkainen ja osin tuntematon mekanismi. Perintötekijät ja keskushermoston kehityksen varhaiset häiriöt voivat lisätä alttiutta sairastua, samoin traumaattiset kokemukset, pitkäaikainen kuormitus tai huumeet. Viime aikoina on tutkittu aivojen tulehdustilan mahdollista yhteyttä skitsofreniaan.

Yleisesti asia ymmärretään niin, että psykoosissa olevan todellisuudentaju on merkittävällä tavalla heikentynyt.