Sairaskertomuksia

Michalis oli parikymppinen mies, joka asui Koillis-Kreikassa lähellä Turkin rajaa. Antropologi Elizabeth Anne Davis kuvaa kirjassaan Bad Souls erästä päivää, jolloin Michalis kävi psykiatrinsa luona.

Siellä keskustelu kääntyi ääniin, joita Michalis oli aiemmin kuullut. Ne olivat kadonneet, mutta hän kertoi psykiatrille ikävöivänsä niitä.

”Ne pitivät minulle seuraa, ne välittivät minusta, ne pitivät minusta huolta”, Michalis selitti.

”Mutta sinähän pelkäsit niitä, ne tekivät sinut hermostuneeksi. Vapisit kun ne puhuivat sinulle”, psykiatri sanoi.

Michalis kertoi muuttuneensa ja olevansa nyt selvillä siitä, että äänet ovat osa sairautta.

”Tietäisin nyt, miten käsitellä niitä.”

Davis teki tutkimusta syrjäisellä alueella lähellä Turkin ja Bulgarian rajaa. Alueella asuu paljon kulttuurisia vähemmistöjä sekä entisen Neuvostoliiton alueelta peräisin olevia maahanmuuttajia, joilla on kreikkalaisia juuria. Tutkijaa kiinnosti monien muiden seikkojen ohella se, kuinka kulttuuritausta näkyy psykiatrien ja potilaiden välisissä keskusteluissa.

Kreikassa oli tehty suuri mielenterveyspalveluiden uudistus: potilaille haluttiin tarjota sairaalapaikkojen sijaan avohoitoa, ja heitä haastettiin itsenäiseen elämään. Davis tarkkaili, miten uudistuksen synnyttämä epävarmuus näkyi kohtaamisissa. Hän istui viikkokaupalla psykiatrien vastaanotolla ja tallensi luottamuksellisia keskusteluja.

Kirjassa Davis päätyi käsittelemään terapeutin ja potilaan välistä suhdetta ja kommunikaatiota, jossa on aina mukana myös epäluuloa toisen puheita kohtaan. Häntä kiinnosti kysymys vastuusta ja vallasta. Esimerkiksi Michalis, jota viranomaiset pyrkivät tukemaan mahdollisimman itsenäiseen elämään, vetosi omissa puheissaan äänien antamaan seuraan ja hoivaan. Samalla hän tuli nakertaneeksi psykiatrin auktoriteettia ja asemaa avunantajana. Psykiatri näki äänet vain sairauteen kuuluvina haitallisina harhoina ja ohitti sen, että Michalis etsi niistä apua.

Oman ulottuvuutensa tapaukseen toi se, että Michalis oli kotoisin Ukrainasta ja hänen päänsisäiset äänensä olivat ateenalaisia. Hän uskoi, että he saattaisivat tietää vastauksen siihen, miksi hän sairastui.       

Luin Davisin kirjan, kun opiskelin pari vuotta sitten Shanghaissa. Suoritin työlästä medikaaliantropologian kurssia, jolla puhuttiin elämästä, kuolemasta ja sairauksista.

Michalis oli vain yksi kirjan hahmoista, mutta hän jäi vahvasti mieleeni siksi, että en ollut aiemmin ajatellut harhojen voivan tuovan myös lohtua.

Kurssi oli minulle järisyttävä kokemus siksi, että en sitä ennen ollut ajatellut, missä määrin sairaudet ovat aikasidonnaisia, kulttuurisidonnaisia ja henkilökohtaisia. Tunsin itseni hiukan typeräksi. Olin olettanut, että ne ovat jokseenkin samanlaisia ja tarkkarajaisia kaikkialla. Kurssilla opin, että on suuria kulttuurieroja esimerkiksi siinä, miten kivusta puhutaan tai millainen stigma sairauksilla on. Toipumisen kannalta on olennaista, että lääkäri ymmärtää potilaan kulttuurisen taustan.

Ajalla ja paikalla on paljon väliä myös sen kannalta, mitä mielenterveysongelmiksi ymmärretään. Kiinasta on tästä yksi esimerkki. Kulttuurivallankumouksen aikana 1960–1970-luvuilla mielenterveyshäiriöitä pidettiin vääränlaisen poliittisen ajattelun seurauksena ja niistä kärsivät lähetettiin työleireille muiden väärinajattelijoiden mukana.

Kiina on ollut maa, jossa mielenterveysongelma ei tarkoita vain stigmaa vaan sosiaalista kuolemaa. Ihmiset ovat piilotelleet psyykkisesti sairaita perheenjäseniään kotona, kunnes sairaus on yltynyt niin pahaksi, että sitä on hankala piilotella.

Masennusta ja ahdistuneisuushäiriöitä ei tunnettu maassa käsitteinä ennen 1990-lukua, vaan sitä ennen ihmiset etsivät syitä oireisiinsa kehostaan.

Nyt länsimainen psykologia on levinnyt yli Kiinan: keskiluokka kasvaa ja nuoret voivat kilpailuyhteiskunnassa huonosti.

Jos sairaus vaihtelee ajassa ja paikassa, niin johdonmukaisesti tästä seuraa tietysti, että se vaihtelee myös yksilöiden välillä.

Suomessa on ollut ihanteena, että potilaiden yksilölliset kokemukset ja tarpeet otettaisiin entistä paremmin huomioon. Tarkoitus on ollut lisätä avohoitoa ja tukea sairastuneiden yhteiskunnallista osallistumista. 

Ennen Kiinaan lähtemistä työskentelin toimittajana tutkimushankkeessa, jossa selvitettiin mielenterveyskuntoutujien asumispalveluiden tilaa. Asumispalveluyksiköitä on perustettu korvaamaan sairaalapaikkoja. Tämä käy sinänsä järkeen: paranemisen mahdollisuus kasvaa, jos ihmiset voivat elää melko tavallista elämää osana yhteiskuntaa.

Ihmisten näkeminen yksilöinä toteutui kuitenkin asumispalveluissa huonosti. Ihmiset eivät saaneet psykiatrista apua eikä heitä osallistettu kuin kerran viikossa kauppareissulla. Yksilöllisiä tarpeita ei huomioitu, eikä myöskään yksityisyyden tarpeita. Usein ihmisten arki ei merkittävästi eronnut laitosasumisesta, vaikka yksiköitä kuvattiinkin kodinomaisiksi. Asukkaille tarjottiin lääkkeet ja ateriat. Heidän yksilölliset kokemuksensa jäivät kokonaan varjoon.

Long Playn lokakuun juttu ”Rajaseutu” kertoo ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta ja siitä, miten kulttuuri vaikuttaa mielen sairauksien luokitteluun ja hoitoon. Jutun keskiössä on Keroputaan malliksi kutsuttu psykiatrinen hoitomalli, jossa potilaan kanssa keskustelee joukko ammattilaisia ja läheisiä. Myös mahdollisia päänsisäisiä ääniä kuunnellaan. Hoitomallia toteutetaan vain Länsi-Pohjan sairaanhoitopiirissä Tornion ympäristössä, mutta maailmalla sillä on paljon ihailijoita.

Jutussa esiintyy nainen, joka sairastui nuorena psykoosiin ja kuuli ja näki silloin hyvin ahdistavia harhoja. Nainen muistelee, miten vaikeaa hänen vanhemmilleen oli ymmärtää hänen todellisuuttaan – ja miten loukkaavalta se tuntui. Vaikka äänet olivat ahdistavia, ne olivat hänelle tärkeitä.

Tapahtui se, mitä Michalis toivoi tapahtuvaksi. Nainen oppi käsittelemään ääniä ja pärjäämään niiden kanssa.