Pitkät - LP 79 27.7.2019
Marsin tarhurit
Pitkät - LP 79
Kun ihmiskunta päätti valloittaa avaruuden, harjoittelu aloitettiin Arizonan erämaassa.
10-vuotiaana toimittaja Hanna Nikkanen seurasi Biosfääri 2 -hanketta hurmaantuneena. 28 vuotta myöhemmin ihmiskoe muistetaan surkeana farssina, joka päättyi Steve Bannonin johtamaan aseelliseen väliintuloon. Nikkanen matkusti Arizonaan, vieraili lasikuvussa ja tapasi alkuperäisiä koehenkilöitä. On maineenpalautuksen aika: Biosfääri 2 antoi kuin vahingossa välineitä tutkia sellaisia ilmastopulmia, joita kokeen alkaessa ei osattu ajatella.
Kordelinin säätiö ja Jokes-säätiö ovat tukeneet jutun tekemistä.
ERÄÄNÄ HUHTIKUISENA PÄIVÄNÄ vuonna 1992 Taber MacCallum huomasi mittareita tarkastaessaan, että Biosfääri 2:n ilmasta puuttui seitsemän tonnia happea.
Tilanne vaikutti vakavalta. Kahdeksan ihmistä oli sulkeutunut kahdeksi vuodeksi Arizonan autiomaahan valtavaan rakennukseen, jota tiiviimpää kukaan ei ollut koskaan rakentanut. Eristyskoetta oli jatkunut vasta puoli vuotta, ja jo 15 prosenttia hapesta oli mennyttä. Jos sama tahti jatkuisi, asukkaat joko kuolisivat tai heidät pitäisi evakuoida.
Biosfääri 2 seisoi Sonoran autiomaassa, kaukana asutuksesta. Umpiomainen rakennus oli kooltaan kahden eduskuntatalon kokoinen, ja sen miehistön oli tarkoitus tutkia, miten täysin omavarainen siirtokunta voisi toimia avaruudessa – esimerkiksi Marsin pinnalla.
Biosfääri 2:n oli rakentanut Space Biospheres Ventures -niminen yritys, ja seitsenvuotinen urakka oli työllistänyt parhaimmillaan 500 ihmistä hitsareista eläintenhoitajiin ja meribiologeihin. Se oli maksanut jo noin sata miljoonaa dollaria.
Lopputulos ei muistuttanut mitään aikaisemmin nähtyä. Teräksestä ja lasista rakennetun futuristisen linnoituksen sisällä kasvoi muun muassa sademetsää ja savannia. Keinotekoisessa meressä eli Meksikosta tuotu koralliriutta.
Kuvunalaisen pienoismaailman kasvit kuluttivat hiilidioksidia ja tuottivat happea yhteyttäessään. Muut asukkaat – ihmiset, vuohet, siat, kanat, korvamakit, kalat, maaperän mikrobit – puolestaan kuluttivat happea ja tuottivat hiilidioksidia. Se, mikä oli yhdelle eliölle kuonaa, oli toiselle ravintoa, ja näin kaikki aineet kiersivät omaa rataansa. Jos oikea tasapaino löytyisi, elämä voisi jatkua näin vaikka satoja vuosia, tosin kaksi vuotta olisi jo historiallinen saavutus. Kunhan nyt happikato ei pilaisi kaikkea.
Miehistö oli varautunut satoihin erilaisiin ongelmaskenaarioihin, mutta hapen katoamista kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi. Kaikki MacCallumin mieleen tulevat selitykset happikadolle olisivat vaikuttaneet myös muiden kaasujen pitoisuuksiin, mutta mittarit eivät näyttäneet viitteitä sellaisesta.
MacCallum toisti mittauksensa ja laski kaiken uudelleen. Tulos ei muuttunut.
BIOSFÄÄRI 2:N ERISTYSKOKEEN ALKAMINEN vuonna 1991 oli suuri tapaus. Arizonaan saapui toimittajia eri puolilta maailmaa. Kaksituhatta ihmistä kokoontui nurmiaukealle katsomaan tulenpyörittäjäryhmän esitystä. Oli lasershow ja ilotulitusraketteja.
Juhlallisuuksiin osallistuivat myös LSD-innostuksestaan tunnettu psykologi Timothy Leary, näyttelijä Woody Harrelson ja liuta eri tieteenalojen huippuja: seikkailuhenkisiä botanisteja, uteliaita fyysikkoja. Buddhalainen munkki siunasi rakennuksen, ja kaksi Lakota-intiaaniheimon vanhinta järjesti koehenkilöille seremonian hikimajassa. Hankkeen päärahoittaja, julkisuutta kaihtava teksasilaismiljardööri Ed Bass, piti pitkän ja tunteikkaan puheen. Kirjailija Arthur C. Clarke soitti kannustavan konferenssipuhelun.
Beat-runoilija William S. Burroughs lähetti tervehdyksensä faksilla:
”Tervehdin kahdeksaa urhoollista bionauttia, jotka tänään aloittavat jalon kokeensa. Biosfääri 2:n ovien sulkeutuminen on käännekohta historiassa; se on askel oikeaan suuntaan, kohti ihmiskunnan potentiaalin kehitystä. Ulkoavaruuden unelman nimissä planeetan toivo kulkee kanssanne sisäavaruuteen. Kun teiltä kysytään 'Quo vadis', vastatkaa: 'Ad astra per aspera!'”
Siis: Mihin menet? Koettelemusten kautta tähtiin!
Kiinnostus hanketta kohtaan oli niin suurta, että jo ennen käyttöönottoaan Biosfääri 2 oli noussut Arizonan toiseksi suosituimmaksi turistikohteeksi. (Suosituin oli Grand Canyon.)
”Kasvihuonejengi vetäytyy omaan maailmaansa”, raportoi brittilehti The Guardian paikan päältä.
”Ovatko he survivalistihippejä, ahneita omaneduntavoittelijoita new age -huvipuistossa vai vakavasti otettavia tutkijoita, jotka yrittävät avata ekologian mysteerit”, kysyi australialainen The Age.
Toimittajat kyselivät miehistön jäseniltä etenkin seksistä, ja rempseimmät jäsenistä lisäsivät vettä myllyyn.
”Täällä on neljä miestä ja neljä naista, kaikki sinkkuja ja terveitä, joten tuskinpa voidaan täysin ohittaa seksuaalisten suhteiden mahdollisuus”, ryhmän kapteeni, 36-vuotias lontoolainen sosiaalityöntekijä Sally Silverstone sanoi New York Timesille. (Tosiasiassa miehistöön kuului kaksi seurustelevaa paria, ja kahdella muulla oli kumppani ulkomaailmassa.)
Seksi oli yksityisasia, mutta raskaaksi tuleminen oli ehdottomasti kiellettyä. Siis ihmisille, tähdensi Margret Augustine, toinen Biosfääri 2:n pääarkkitehdeista ja Space Biospheres Venturesin hallintojohtaja. Muiden lajien edustajien lisääntymistä katsottaisiin hyvällä, olihan tarkoitus simuloida elämää oikeassa, vuosikymmeniä tai -satoja jatkuvassa itsenäisessä avaruussiirtokunnassa.
Syyskuun 26. päivän aamuna vuonna 1991 kahdeksan miehistön jäsentä vilkuttivat yleisölle ja kävelivät sisään ilmalukon läpi. Lukko suljettiin, ja seuraavan kerran se avattaisiin kahden vuoden päästä. Miehistö saisi pitää yhteyttä ulkomaailmaan puhelimen ja sähköpostin välityksellä. Heidän apunaan oli hankkeen tieteellinen neuvosto ja laaja kontaktiverkosto, mutta jos kuvun sisällä tulisi jokin ongelma – jos vaikkapa koneet rikkoutuisivat tai kasvit kuolisivat – heidän olisi ratkaistava se viime kädessä itse.
