Marsin tarhurit

ERÄÄNÄ HUHTIKUISENA PÄIVÄNÄ vuonna 1992 Taber MacCallum huomasi mittareita tarkastaessaan, että Biosfääri 2:n ilmasta puuttui seitsemän tonnia happea.

Tilanne vaikutti vakavalta. Kahdeksan ihmistä oli sulkeutunut kahdeksi vuodeksi Arizonan autiomaahan valtavaan rakennukseen, jota tiiviimpää kukaan ei ollut koskaan rakentanut. Eristyskoetta oli jatkunut vasta puoli vuotta, ja jo 15 prosenttia hapesta oli mennyttä. Jos sama tahti jatkuisi, asukkaat joko kuolisivat tai heidät pitäisi evakuoida.

Biosfääri 2 seisoi Sonoran autiomaassa, kaukana asutuksesta. Umpiomainen rakennus oli kooltaan kahden eduskuntatalon kokoinen, ja sen miehistön oli tarkoitus tutkia, miten täysin omavarainen siirtokunta voisi toimia avaruudessa – esimerkiksi Marsin pinnalla.

Biosfääri 2:n oli rakentanut Space Biospheres Ventures -niminen yritys, ja seitsenvuotinen urakka oli työllistänyt parhaimmillaan 500 ihmistä hitsareista eläintenhoitajiin ja meribiologeihin. Se oli maksanut jo noin sata miljoonaa dollaria.

Lopputulos ei muistuttanut mitään aikaisemmin nähtyä. Teräksestä ja lasista rakennetun futuristisen linnoituksen sisällä kasvoi muun muassa sademetsää ja savannia. Keinotekoisessa meressä eli Meksikosta tuotu koralliriutta.

Kuvunalaisen pienoismaailman kasvit kuluttivat hiilidioksidia ja tuottivat happea yhteyttäessään. Muut asukkaat – ihmiset, vuohet, siat, kanat, korvamakit, kalat, maaperän mikrobit – puolestaan kuluttivat happea ja tuottivat hiilidioksidia. Se, mikä oli yhdelle eliölle kuonaa, oli toiselle ravintoa, ja näin kaikki aineet kiersivät omaa rataansa. Jos oikea tasapaino löytyisi, elämä voisi jatkua näin vaikka satoja vuosia, tosin kaksi vuotta olisi jo historiallinen saavutus. Kunhan nyt happikato ei pilaisi kaikkea.

Miehistö oli varautunut satoihin erilaisiin ongelmaskenaarioihin, mutta hapen katoamista kukaan ei ollut tullut ajatelleeksi. Kaikki MacCallumin mieleen tulevat selitykset happikadolle olisivat vaikuttaneet myös muiden kaasujen pitoisuuksiin, mutta mittarit eivät näyttäneet viitteitä sellaisesta.

MacCallum toisti mittauksensa ja laski kaiken uudelleen. Tulos ei muuttunut.

BIOSFÄÄRI 2:N ERISTYSKOKEEN ALKAMINEN vuonna 1991 oli suuri tapaus. Arizonaan saapui toimittajia eri puolilta maailmaa. Kaksituhatta ihmistä kokoontui nurmiaukealle katsomaan tulenpyörittäjäryhmän esitystä. Oli lasershow ja ilotulitusraketteja.

Juhlallisuuksiin osallistuivat myös LSD-innostuksestaan tunnettu psykologi Timothy Leary, näyttelijä Woody Harrelson ja liuta eri tieteenalojen huippuja: seikkailuhenkisiä botanisteja, uteliaita fyysikkoja. Buddhalainen munkki siunasi rakennuksen, ja kaksi Lakota-intiaaniheimon vanhinta järjesti koehenkilöille seremonian hikimajassa. Hankkeen päärahoittaja, julkisuutta kaihtava teksasilaismiljardööri Ed Bass, piti pitkän ja tunteikkaan puheen. Kirjailija Arthur C. Clarke soitti kannustavan konferenssipuhelun.

Beat-runoilija William S. Burroughs lähetti tervehdyksensä faksilla:

”Tervehdin kahdeksaa urhoollista bionauttia, jotka tänään aloittavat jalon kokeensa. Biosfääri 2:n ovien sulkeutuminen on käännekohta historiassa; se on askel oikeaan suuntaan, kohti ihmiskunnan potentiaalin kehitystä. Ulkoavaruuden unelman nimissä planeetan toivo kulkee kanssanne sisäavaruuteen. Kun teiltä kysytään ’Quo vadis’, vastatkaa: ’Ad astra per aspera!’”

Siis: Mihin menet? Koettelemusten kautta tähtiin!

Kiinnostus hanketta kohtaan oli niin suurta, että jo ennen käyttöönottoaan Biosfääri 2 oli noussut Arizonan toiseksi suosituimmaksi turistikohteeksi. (Suosituin oli Grand Canyon.)

”Kasvihuonejengi vetäytyy omaan maailmaansa”, raportoi brittilehti The Guardian paikan päältä.

”Ovatko he survivalistihippejä, ahneita omaneduntavoittelijoita new age -huvipuistossa vai vakavasti otettavia tutkijoita, jotka yrittävät avata ekologian mysteerit”, kysyi australialainen The Age.

Toimittajat kyselivät miehistön jäseniltä etenkin seksistä, ja rempseimmät jäsenistä lisäsivät vettä myllyyn.

”Täällä on neljä miestä ja neljä naista, kaikki sinkkuja ja terveitä, joten tuskinpa voidaan täysin ohittaa seksuaalisten suhteiden mahdollisuus”, ryhmän kapteeni, 36-vuotias lontoolainen sosiaalityöntekijä Sally Silverstone sanoi New York Timesille. (Tosiasiassa miehistöön kuului kaksi seurustelevaa paria, ja kahdella muulla oli kumppani ulkomaailmassa.)

Seksi oli yksityisasia, mutta raskaaksi tuleminen oli ehdottomasti kiellettyä. Siis ihmisille, tähdensi Margret Augustine, toinen Biosfääri 2:n pääarkkitehdeista ja Space Biospheres Venturesin hallintojohtaja. Muiden lajien edustajien lisääntymistä katsottaisiin hyvällä, olihan tarkoitus simuloida elämää oikeassa, vuosikymmeniä tai -satoja jatkuvassa itsenäisessä avaruussiirtokunnassa.

Syyskuun 26. päivän aamuna vuonna 1991 kahdeksan miehistön jäsentä vilkuttivat yleisölle ja kävelivät sisään ilmalukon läpi. Lukko suljettiin, ja seuraavan kerran se avattaisiin kahden vuoden päästä. Miehistö saisi pitää yhteyttä ulkomaailmaan puhelimen ja sähköpostin välityksellä. Heidän apunaan oli hankkeen tieteellinen neuvosto ja laaja kontaktiverkosto, mutta jos kuvun sisällä tulisi jokin ongelma – jos vaikkapa koneet rikkoutuisivat tai kasvit kuolisivat – heidän olisi ratkaistava se viime kädessä itse.

LUONTOA JÄLJITTELEVÄT alueet oli jaettu Biosfääri 2:ssa kuuteen ”biomiin”: sademetsään, savanniin, okapensaistoon, aavikkoon, rämesuohon ja mereen. Niiden lisäksi sisällä oli viljelypalstoja, majoitustiloja, laboratorioita ja konehuoneita. Biomit piti saada pysymään erillisinä pienessä tilassa, suolavesi suolaveden paikalla, makea vesi makean veden paikalla, ilmankosteus ja lämpötila juuri oikeana kussakin ympäristössä. Kaikki koneet oli pitänyt suunnitella niin, etteivät ne aiheuttaneet vaaraa eläimille.

Biomien suunnittelijat olivat pitkään lähetelleet toisilleen sähköpostilla toivelistojaan eläimistä, jotka he halusivat otettavan mukaan. Se oli eräänlaista Nooan arkin täyttämistä. Kasvien, eläinten ja mikrobien piti pelata saumattomasti yhteen. Jokaiselle kukalle tarvittiin sopiva pölyttäjä. Saalistajien ja saaliiden määrän oli oltava täydellisessä tasapainossa.

Avoimia kysymyksiä oli ollut valtavasti. Kuinka orjallisesti piti esimerkiksi matkia todellisia luonnonympäristöjä? Pitäisikö sademetsän multa hakea maan ääristä vai kelpaisiko paikallinen? Kuinka monta kappaletta kunkin lajin edustajaa olisi otettava mukaan?

Kukaan ei ollut koskaan tehnyt vastaavaa. Luonnossa esiintyvät eristäytyneet ekosysteemit, esimerkiksi kaukaisten saarten luonto, ovat muodostuneet hitaasti ja usein dramaattisesti, kovan kilpailun ja ekologisten romahdusten kautta. Nyt lähdettiin nollasta ja rakennettiin saman tien kokonaisia ekosysteemejä.

Biomien suunnittelijat olivat hämmästyneet tajutessaan, miten vähän lajien välisestä vuorovaikutuksesta tiedettiin. Kuinka suuri hyönteispopulaatio tarvittaisiin, jotta tietty liskolaji selviytyisi? Kukaan ei tiennyt. Biologit ovat usein yhden kapean alueen asiantuntijoita: liskotutkijat eivät olleet tutkineet hyönteisiä eivätkä hyönteistutkijat liskoja.

Osa suunnittelijoista oli halunnut ottaa mukaan mahdollisimman paljon kaikenlaista ja katsoa, mihin se johtaa. Toiset taas halusivat minimoida riskit ja säätää eliöiden suhdeverkoston suunnitteluvaiheessa likimain täydelliseksi. Mutta se oli vaikeaa, sillä lajeja (laskematta mukaan mikroskooppisen pieniä) oli nelisen tuhatta.

Suosikkieläimistä oli syntynyt paljon kiistoja. Kerran vesistösuunnittelija oli vaivihkaa lisännyt listalle kärpän, jonka ravintoketjusta vastannut tutkija pöyristyneenä poisti.

Eikä asiaa ollut helpottanut sekään, että hankkeen tutkimus- ja kehitysjohtaja sekä henkinen isä John Allen oli tämän tästä halunnut puuttua asioihin. Hän oli koulutukseltaan metallurgi, mutta oli intensiivisen kiinnostunut kaikenlaisista asioista.

Allen oli esimerkiksi ehdottanut kastemadoista luopumista, koska hän epäili niiden tuottavan hengittäessään liikaa hiilidioksidia. Miehistön tuolloinen tieteellinen johtaja Linda Leigh oli ilmaissut ajatuksen olevan naurettava, joten Allen oli vaihtanut tieteellistä johtajaa. Kastemadot saivat silti jäädä. (Tieteellisen johtajan tittelin menettänyt Linda Leigh kasvattaa nykyään maatilallaan kastematoja myyntiin.)

Allen oli halunnut mukaan madagaskarilaisia rengashäntämakeja, koska William S. Burroughs rakasti niitä. Allen puolestaan rakasti Burroughsia. Burroughs oli tutustunut hauskannäköisiin uhanalaisiin puoliapinoihin Madagaskarilla ja kirjoittanut niiden ahdingosta dystooppista pienoisromaania. Hän oli ehdottanut Allenille, että kuvun alle pitäisi ottaa mukaan makeja – niiden katseleminen tarjoaisi hauskaa ajanvietettä ihmisille – ja Allen oli tarttunut toimeen.

Rengashäntämakit olivat kuitenkin biomisuunnittelijoiden mielestä liian suurikokoisia. Koko oli Biosfääri 2:ssa aina ongelma, koska suuruus tarkoitti myös suurta ravinnontarvetta ja hiilidioksidipäästöjä. Esimerkiksi sopivia minikokoisia sika- ja vuohirotuja oli etsitty pitkään ja hartaasti.

Onneksi maailmassa riittää erikokoisia puoliapinalajeja. Biosfääri 2:een muutti neljä leikkisää, pyöreäsilmäistä korvamakia.

Pedantista suunnittelusta huolimatta Biosfääri 2:n luontoa luonnehti selittämätön, epätieteelliseltä vaikuttava yltäkylläisyys. Miksi ottaa mukaan korvamakeja, kilpikonnia, psykedeelisistä vaikutuksistaan tunnettuja amazoninajahuaskaliaaneja tai sinisiä liskoja, jotka olivat sieviä mutta ekologisesti yhdentekeviä? Miksi rakentaa kätketty vesiputous tai hauraaksi tiedetty koralliriutta? Millään näistä ei ollut mitään ilmeistä tehtävää ruoantuotannossa, tutkimuksessa tai minkään ekosysteemin ylläpidossa.

MIEHISTÖN VALINTAPROSESSI oli ollut erikoinen, pitkä ja raskas. Kokelaat olivat tehneet vaarallisia merimatkoja purjelaivalla ja pyörittäneet karjatilaa Australian takamailla. Osa heistä oli matkustanut Antarktikselle esittämään kokeellista teatteria, mikä kuulostaa älyttömältä mutta hauskalta tavalta valita koehenkilöitä avaruusmatkaa jäljittelevälle missiolle. Mukaan tarvittiin ihmisiä, jotka kestäisivät pitkäaikaista eristystä pienissä ryhmissä ja kykenisivät kovaan fyysiseen työhön. Huumorintaju ei olisi pahitteeksi.

Ennen kokeen alkua kokelaat olivat käyneet psykologisissa testeissä. Tulokset olivat olleet huvittavan yhteneväisiä: kaikki osallistujat edustivat pääpiirteissään samaa ihmistyyppiä. He olivat seikkailijoita.

Toisaalta kukapa muu hakeutuisi kahdeksi vuodeksi tällaiseen ihmiskokeeseen.

Lopuksi mukaan valittiin neljä naista ja neljä miestä. He olivat iältään 27–67-vuotiaita ja kotoisin Yhdysvalloista, Britanniasta ja Belgiasta. Valitut olivat insinöörejä, ympäristötieteilijöitä ynnä muita, ja osa heistä oli jättänyt opinnot tai akateemisen uran kesken jo vuosia aiemmin päästäkseen mukaan Biosfääri 2:een.

Kuvun sisällä asukkaille muodostui nopeasti oma kulttuuri rituaaleineen. Raskaan työn ja niukan ravinnon vastapainoksi he järjestivät juhlia ja tekivät käytännön piloja. Joskus he hiipivät alastomina metsässä yrittäen pysyä piilossa lasien läpi tihrustavilta turisteilta; kerran, mission lähestyessä loppuaan, muutama heistä maalasi takapuolillaan seinään epämääräisen kulkupelin. Sen nimi oli ”Biosfääri 2:n suuri perspyöräinen vaunu”. Se oli asukkaille selvästi merkityksellinen hetki, mutta ulkopuoliselle juttu ei oikein auennut, kuten sisäpiirivitsit eivät yleensäkään.

Kaikki miehistön jäsenet ovat myöhemmin kuvanneet tunteneensa voimakasta yhteenkuuluvuutta ympäristön kanssa. He ovat puhuneet ”yhdeksännestä biosfääriläisestä”, salaperäisestä läsnäolosta, joka saattoi olla rakennus itse, tai koko ekosysteemi, tai kenties kaikkialla läsnä oleva mutta näkymätön mikrobiomi.

Jotkut astronautit ja kosmonautit ovat kertoneet kokeneensa avaruudessa selittämättömän voimakasta euforiaa. Joskus se on jopa muodostunut ongelmaksi. Nasan ensimmäinen avaruuskävely oli vähällä mennä mönkään vuonna 1965, kun onnesta tolaltaan joutunut astronautti Ed White kieltäytyi palaamasta alukseensa. Väittely Whiten ja komentokeskuksen välillä jatkui useita minuutteja, kunnes White antoi periksi: ”Tämä on elämäni surullisin hetki”, hän huokasi valmistautuessaan mönkimään takaisin ahtaaseen alukseen.

Myös Biosfääri 2:n asukkaat ovat kertoneet kokeneensa uskonnollisen kaltaisia tunteita – tosin eivät äärettömän avaruuden äärellä, vaan asettuessaan osaksi ravinnekiertoa. Siis esimerkiksi kakatessaan. Mark Nelson, yksi Biosfääri 2 -idean alkuperäisistä kehittäjistä, kuvasi kokemusta myöhemmin kirjassaan Pushing Our Limits:

”Tunsin olevani osa paljon suurempaa voimaa; tämä organismien, ilman, veden ja maaperän liitto oli sekä ikiaikainen että täynnä elämää joka hetki. Kaikki liittyi toisiinsa, kaikki oli metabolisessa yhteydessä. Nyt kehoni kuului tähän maailmaan ja tämä maailma kannatteli sitä.”

Pienessä, suljetussa maailmassa elonkehän kiertokulku oli kiivasta. Hiilidioksidi kiersi 250–500 kertaa nopeammin kuin ulkomaailmassa. Vesi meressä ja kosteikolla kiersi tuhatkertaisella vauhdilla, ja kaikki kiersi asukkaiden läpi. Siksi keinotekoiset hajusteet olivat kiellettyjä: niiden yhdisteet eivät katoaisi avaraan maailmaan vaan palautuisivat pian asukkaiden lautasille. Niukoilla illallisilla he vitsailivat kyllästyneensä syömään koko ajan samoja atomeja.

”Biosfääri 2 omistaa meidän molekyylimme”, ympäristötutkija Linda Leigh kirjoitti päiväkirjaansa.

Kuvun sisällä kullakin miehistön jäsenellä oli oma vastuualueensa. Maaluontobiomeista vastannut Leigh tutki sademetsän, savannin, okapensaiston ja aavikon joka päivä kasvi kasvilta ja mittasi maaperän hiilidioksidipäästöjä pleksilasin peittämällä mittausvälineellä, jonka miehistö oli nimennyt R2-D2:ksi. Analyyttinen ja hieman erakkomainen Leigh oli aiemmin tutkinut hirviä, susia ja preerian ennallistamista Yhdysvaltojen pohjoisosissa.

Meribiologi Abigail Alling oli perinyt miehistön tieteellisen johtajan pestin Leigh’ltä kastematojupakan jälkeen. Hän vietti aikaa sukelluspuku yllään Biosfääri 2:n meressä keräten levää, hangaten vedenalaisia ikkunoita puhtaiksi ulkopuolelta katselevia turisteja varten, puhdistaen koneita ja tarkkaillen korallien vointia. Kun Meksikosta noudetut korallit näyttivät menettävän väriään, Alling otti tavakseen siirtää niitä valo-olosuhteiden mukaan: talvella ja pilvisinä kausina matalampaan veteen, kesällä syvemmälle suojaan kirkkaalta valolta.

Jätteiden kierrätyksestä vastasi nelikymppinen newyorkilainen Mark Nelson, joka oli aikoinaan keskeyttänyt lääkärinopinnot etsiäkseen kiinnostavampaa ja ekologisempaa elämää. Kapteeni Sally Silverstone johti ruoantuotantoa; hän oli aiemmassa elämässään johtanut mielenterveyspotilaiden asumisprojektia Lontoossa, ja hän vitsaili usein sen valmistaneen häntä elämään kuvun alla paremmin kuin mikään muu. 29-vuotias britti Jane Poynter huolehti kotieläimistä. Belgialainen Mark ”Laser” van Thillo huolsi koneita. Ryhmän nestori oli 67-vuotias lääketieteen professori Roy Walford, joka oli kuuluisa nuoruuden kasinohuijauksestaan. Hän oli onnistunut ystävänsä kanssa voittamaan pienen omaisuuden Renossa tarkkailemalla rulettipyörien hienoisia tasapainoeroja ja huhujen mukaan rahoittanut näin lääketieteen opintonsa. Walfordilla oli teoria siitä, että hyvin vähäkalorinen ruokavalio voisi pidentää ihmisen elinikää tuntuvasti. Tätä olettamusta Walford toivoi pääsevänsä kuvussa tutkimaan.

TUHATKUNTA SENSORIA MITTASI elonkehän tilaa: ilmakehän kaasuja, maaperän kosteutta, lämpötilaa, valon voimakkuutta ja niin edelleen. Eliöhavainnot kirjattiin joka päivä lokikirjaan. Tarkoitus oli kerätä dataa tutkimusta varten, mutta alituisella mittaamisella ja laskemisella oli toinenkin tarkoitus. Sen pitäisi pitää asukkaat hengissä. Yksittäinen muutos, vaikkapa jonkin hyönteisiä syövän linnun kuolema, voi keikuttaa pienen ekosysteemin tasapainoa yksinkertaisesti siksi, että ympärillä on niin vähän muuta luontoa tasoittamassa heilahduksia.

Suljetun systeemin erityinen dramaattisuus oli käynyt ensimmäistä kertaa ilmi Biosfääri 2:n pienessä testimoduulissa, jossa Linda Leigh oli viettänyt 21 päivää vuonna 1989. Silloin John Allen oli hätääntynyt huomatessaan ilman hiilidioksidipitoisuuden nousseen moduulin sisällä kertaheitolla. Hän oli pyytänyt Leighiä tarkistamaan lokikirjastaan, mitä tuolla hetkellä oli tapahtunut.

Leigh tarkisti: ”Nostin bataatin.”

Kun maata käännetään, mullan hiiliatomit reagoivat ilman hapen kanssa ja muodostavat hiilidioksidia. Suuressa maailmassa maaperän tuottamia kasvihuonekaasuja ei ollut tuolloin tarvinnut juuri ajatella, nehän olivat kadonneet suureen ilmakehään.

Biosfääri 2:ssa mittarit seurasivat reaaliajassa, miten maan muokkaaminen vapautti hiiltä mullasta. Hiilidioksidia oli ensimmäisestä päivästä asti ollut enemmän kuin suunnitelmaan kuului. Se ei ollut välitön ongelma, sillä kasvit reagoivat nousevaan hiilidioksidipitoisuuteen yhteyttämällä entistä ahkerammin, eikä keinotekoisesti viilennetyssä kuplassa tarvinnut pelätä kasvihuonekaasujen aiheuttavan minikokoista ilmastonmuutosta. Pitoisuuden nousu kuitenkin kertoi, että etukäteen tehdyt laskelmat yhteyttäjien ja happea hengittävien olentojen suhteesta olivat pielessä.

Hiilidioksidin määrää ilmakehässä mitataan miljoonasosina. Kun asukkaat muuttivat Biosfääri 2:n sisään, ilman hiilidioksidipitoisuus kuvun sisällä oli ollut 318 miljoonasosaa, yhtä paljon kuin ulkomaailmassa oli ollut 1960-luvun alussa. Jo kokeen neljäntenä päivänä hiilidioksidia oli Biosfääri 2:n ilmassa alimmillaankin 826 miljoonasosaa. Ensimmäisenä talvena pitoisuus nousi 4 500 miljoonasosaan.

Aamukokouksissa Mark Nelson luki ”Biosfääri 2:n sään”, jonka tärkein tieto oli aina hiilidioksidipitoisuus. Happitasoa ei kokouksissa seurattu, koska sen ei ollut syytä odottaa heilahtelevan. Varmuuden vuoksi happitasoa tarkkaili kuitenkin mittari, joka hälyttäisi, jos suuria muutoksia tapahtuisi.

Mittarit olivat ryhmän nuorimman jäsenen, 27-vuotiaan Taber MacCallumin, vastuulla. Kun happikato huhtikuussa 1992 huomattiin, selvisi pian, että happihälytin oli ollut kaiken aikaa rikki. Happea oli enää 17,4 prosenttia ilmasta, kun normaali taso on 21 prosenttia.

Seuraavien kuukausien aikana Biosfääri 2:n asukkaiden tehtävä oli selvittää, mihin happi heidän hengitysilmastaan oli katoamassa. Kuvun ulkopuolelle se ei vaikuttanut vuotavan – Biosfääri 2 oli hämmästyttävän tiivis, pääinsinööri Bill Dempsterin uskomaton taidonnäyte. Kun Nasa oli yrittänyt rakentaa vastaavia ilmatiiviitä asumuksia, ne olivat olleet vetoisia majoja Biosfääri 2:een verrattuna. Sitä paitsi mikään vuoto ei olisi niin valikoiva, että se päästäisi ulos vain happea ja jättäisi muut kaasut sisään. Näytti siis siltä, että syyllinen oli Biosfääri 2:n sisällä ja nieli happea.

Syksyyn mennessä ilma Biosfääri 2:n sisällä oli jo yhtä ohutta kuin 2 700 metrin korkeudessa, eikä happikadon syytä vieläkään tiedetty. Puolet asukkaista alkoi osoittaa vuoristotaudin oireita. He kärsivät uniapneasta, keskittymisvaikeuksista ja päänsärystä, ja alituinen nälkä esti heidän elimistöjään sopeutumasta ohueen ilmaan. Puhuminen sai heidät hengästymään. Lasin ulkopuolelta sisään kurkistelleet sivulliset panivat merkille, että he liikkuivat kuin hidastetussa filmissä.

Lääketieteen professori Roy Walford otti yhteyden hankkeen lääketieteellisiin neuvonantajiin. Jos happikato saisi hänet menettämään järkensä valon, neuvonantajat saisivat ottaa ohjat käsiinsä.

LOPULTA VEI USEITA KUUKAUSIA, ennen kuin happikadon syy selvisi. Ensin syytä etsittiin maaperästä. Se oli pienen hirviön hypoteesi: jokin maaperän eliö tai yhdiste sitoi odottamattoman paljon happea, mutta ennen pitkää se lopettaisi, kun ekosysteemi löytäisi tasapainon. Ison hirviön hypoteesissa happea sitoi jokin muu, suurempi prosessi, eikä se ehkä lopettaisi koskaan.

Tilannetta tuli tutkimaan newyorkilainen geokemisti ja hänen jatko-opiskelijansa. Opiskelijan professori-isä huomautti, että joskus betoni reagoi yllättävän rajusti ilman hiilidioksidin kanssa ja haurastuu. Ehkä se voisi selittää oudot tulokset – oliko Biosfääri 2:ssa kenties paljonkin paljasta betonia?

Katseet kääntyivät kohti sademetsän keskellä kohoavaa valtavaa vuorta. Sitä oltiin rakentamisvaiheessa huolella muotoiltu jäljittelemään hiekkakiveä, mutta betoniahan se oli. Betonia oli jonkin verran esillä myös lattioissa ja seinissä.

Oli tapahtunut ketjureaktio, joka oli alkanut ihmisestä, joka luuli tietävänsä mitä tekee. Biosfääri 2:n biomisuunnittelijat olivat (rehellisesti sanottuna idioottimaisesti, mutta jälkiviisaus on helppoa – maaperän hiilen ilmastovaikutuksia ei tuolloin tunnettu kovin hyvin) päättäneet tuoda sisään ravinteikkainta mahdollista multaa. He olivat halunneet kasvien pääsevän hyvään kasvuvauhtiin kokeen alussa, ja kasvattaakseen biomassaansa ne tarvitsisivat hiiltä. Maata oltiin noudettu läheisen karjatilan kuivuneen lammen pohjasta. Paljon sitä olikin ollut! Suunnittelijat olivat järkeilleet, että kasvuvoimaa uhkuva multa päästäisi hiiltä ilmaan, mutta se olisi tilapäinen ongelma ja tasoittuisi kasvien kasvaessa.

Lammenpohjan lantainen maa oli tursunnut järkyttäviä määriä hiiltä. Se oli pikemminkin väkevää orgaanista lannoitetta kuin multaa. Hiili oli tapansa mukaan reagoinut hapen kanssa muodostaen hiilidioksidia: kaksi happiatomia, yksi hiiliatomi. Ja sitä betoni oli imenyt itseensä tonneittain.

Betonihirviö oli itse asiassa pelastanut Biosfääri 2:n siltä, että ilman hiilidioksidipitoisuus olisi noussut katastrofaalisiin korkeuksiin. Sivuvaikutuksena se oli vain niellyt myös hapen.

Syyn löytyminen ei valitettavasti auttanut alkuunkaan pysäyttämään happikatoa, sillä betonia ei voitu päällystää tai poistaa eikä multaakaan voinut vaihtaa avaamatta ovia. Ohuessa ilmassa puuskuttavat asukkaat päättivät jatkaa eristystä niin kauan kuin voisivat.

Tammikuussa 1993, kokeen ollessa jo kolmannella neljänneksellään ja ilman happipitoisuuden vajotessa kohti 14:ää prosenttia, huomattiin että Roy Walford ei enää kyennyt tekemään yksinkertaisia yhteenlaskuja. Se oli merkki keskushermoston hapenpuutteesta. Oli lisähapen aika.

Happea pumpattiin yhdeksäntoista päivän ajan Biosfääri 2:n länsikeuhkoon, jonka tehtävä oli säädellä ilmanpainetta. Sieltä se levisi pikkuhiljaa muualle. Kun hapen pumppaaminen aloitettiin, kaikki asukkaat kerääntyivät suureen kuplamaiseen tilaan saadakseen välittömästi helpotusta oloonsa. Vaikutus oli välitön, ja osa koehenkilöistä säntäsi juoksemaan ympyrää. Mutta eristys ei enää ollut täydellinen. Se muutti pelin sääntöjä.

SAAVUN BIOSFÄÄRI 2:N ETEEN kesäkuisena iltapäivänä 2019 ja ryhdyn kiertämään rakennusta, joka näyttää hiekalle laskeutuneelta televisiosarjan avaruusasemalta. Kierros vie hyvän tovin, sillä rakennus on hyvin suuri: 204 000 kuutiometriä. 6 500 ikkunaa. Samalla se on jotenkin pienempi, tai ehkä hellyttävämpi, kuin olin odottanut. Se olisi voinut saapua hyvin kalliissa legopaketissa.

Biosfääri 2:n omistaa nyt Arizonan yliopisto. Siellä tutkitaan ilmastonmuutosta. Paikka on edelleen suosittu turistikohde, ja matkailijoita varten alueella toimii päivisin matkamuistomyymälä ja pieni kahvila. Seminaarivieraat ja harjoittelijat yöpyvät joskus mökeissä. Vakituisia asukkaita alueella ei enää ole.

Olen aikeissa viettää alueella kaksi yötä. Olen haaveillut tänne pääsystä siitä asti, kun olin kymmenvuotias. Biosfääri 2:n valmistumista seurattiin myös suomalaisissa lehdissä, ja ahmin aiheesta kertovia juttuja.

”Arizonaan, Sonoran autiomaahan on kohonnut valtava ristikkolasinen katedraali, jota voisi kutsua uuden ajan Nooan arkiksi”, kirjoitti Helsingin Sanomat.

”Biosfääri II:sta ovat olleet suunnittelemassa maailman huippuaivot; nimiluettelo on kuin tieteen kuka kukin on -kirjasta”, uutisoi Ilta-Sanomat.

”Ottaako Biosfääri 2 suomalaista perunaa?” kysyi Tiede 2000 -lehti otsikossaan.

(Lehden toimittaja Juha Valste oli käynyt paikan päällä vuonna 1988 ja hänen ehdotuksestaan Arizonaan lähetettiin myöhemmin kahta suomalaista perunalajiketta, pitoa ja mantelia.)

Minua innosti projektissa unelma avaruuden valloittamisesta. 1960-luvun suurista saavutuksista – Juri Gagarinin avaruuslennosta ja Neil Armstrongin ja kumppaneiden kuulennosta – oli kulunut jo vuosikymmeniä, ja tuntui olevan vain ajan kysymys, milloin otettaisiin seuraava suuri askel. Painovoiman kahleet osattiin jo rikkoa, seuraavaksi avaruuteen pitäisi rakentaa pysyviä asutuskeskuksia. Se voisi tarkoittaa pitkäaikaista avaruussiirtokuntaa Marsissa tai sylinterin muotoisella avaruusasemalla, joka loisi sisälleen sentrifugaalisen painovoiman pyörimällä akselinsa ympäri. Se voisi olla myös sukupolvialus, joka suuntaisi satojen vuosien matkan päähän vieraisiin galakseihin. Sellaisen perustaminen todellakin olisi suurta, ja se vaatisi aivan erilaista ajattelua kuin lyhyet avaruusvierailut, jotka ovat lähinnä rakettitiedettä.

Ennen kaikkea se vaatisi irrottautumista Maa-riippuvuudesta. Siirtokunta tai sukupolvialus ei voisi nojautua ruoka-, kaasu- ja polttoainevarastoihin tai täydennyskuljetuksiin kotiplaneetalta, vaan ennen pitkää sen pitäisi tyydyttää tarpeensa itse. Se tarkoittaisi väistämättä omaa, suljettua ekosysteemiä, joka tuottaisi hengitysilmaa ja ravintoa asukkailleen, aivan kuten elonkehä maapallolla tekee.

Järjestelmän pitäisi olla ekologisesti todella vakaa, sellainen jonka voi luottaa toimivan kymmenien tai mielellään satojen vuosien ajan ilman katastrofeja ja ulkopuolisen korjausavun tarvetta. Jos se ei olisi järjettömän turvallinen, sinne ei uskallettaisi viedä siviilejä, etenkään lapsia, ja avaruus pysyisi jatkossakin pääosin sotilaskoulutuksen saaneiden astro- ja kosmonauttien leikkikenttänä.

Ällistyttävää oli se, että kukaan ei tuntunut tosissaan tutkivan näitä asioita. Kukaan ei edes kunnolla yrittänyt!

Kunnes yksityisen rahoituksen turvin rakennettu Biosfääri 2 tarttui vihdoin oikeisiin kysymyksiin. Säilyttääkö ekosysteemi tasapainonsa pitkän eristyksen aikana? Mitä tarvitaan kohtuullisen hyvään elämään hyvin pienessä ja eristäytyneessä tilassa? Miten ihmiset pärjäävät siellä keskenään?

Haastatteluissa Biosfääri 2:n miehistön jäsenet kertoivat siitä, miten kuvun alla tehtäisiin taidetta. Mukaan tulisi soittimia ja maalaustarvikkeita sekä kirjasto, joka vaikutti tarkkaan ja hyvin innostuneesti kuratoidulta. He tekisivät yhdessä teatteria, meditoisivat ja toimittaisivat lehteä! Vaikutti siltä, että kulttuuri ei ollut kokeessa sivupolku, vaan jotain tärkeää ja keskeistä.

He eivät pyrkineet vain olemaan ihmisiä avaruudessa, he pyrkivät olemaan sivistynyt ja tasapainoinen ihmisyhteisö avaruudessa.

Se oli mielestäni fantastista.

Biosfääri 2:n miehistö jakoi optimismini avaruuden valloittamisesta.

”Meillä oli selkeä aikajana. Biosfääri 2:n piti olla valmis kun kansainvälinen avaruusasema ISS olisi toiminnassa. Sitten menisi kaksikymmentä vuotta, ehkä vähän alle, ja menisimme Marsiin”, miehistön jäsen Taber MacCallum sanoo minulle myöhemmin puhelimessa.

Ensimmäiset pitkäaikaiset asukkaat asettuivat avaruusasema ISS:lle vuonna 2000. Meidän pitäisi siis olla jo Marsissa.

MUUT VIERAILIJAT JA HENKILÖKUNTA ovat jo lähdössä. Saan avaimet vierasmökkiini tapahtumapäällikkö Kim Landilta.

Land vakuuttaa, että yövartija tulee myöhemmin kiertelemään ja auttaa jos joudun pulaan esimerkiksi kalkkarokäärmeiden kanssa.

En ole tajunnut, etten tähän aikaan saisi täältä minkäänlaista ruokaa, joten asetan kaksi eväspatukkaani sekä puolityhjän pähkinäpussin rinnakkain mökin pöydälle. Minun täytyy säännöstellä annoksia. Ajatuskin nälättää.

Mökistäni on vain kivenheiton matka itse Biosfääri 2:een, ja palaan ensimmäisen illan mittaan monta kertaa sen luo.

Rakennelman näyttävin osa on 28 metriä korkea lasiseinäinen porraspyramidi, jonka alla kasvaa sademetsä. Nyt, kun puut ovat täysikasvuisia, ne kurottautuvat pyramidin kattoon asti, ja niiden lehdet painautuvat tiukasti kosteaa lasia vasten aivan kuin ne tuijottaisivat ulos liian ahtaaksi käyneestä terraariosta.

Lasipyramidi metsineen kuuluu ”ylempään habitaattiin”. Siellä on myös pitkänomainen, viiston lasikaton peittämä valtameri. Valkoseinäinen yhdyskäytävä laskeutuu loivaa rinnettä pitkin ”alempaan habitaattiin”, joka koostuu makkaran muotoisista käytävistä, kolmesta kaartuvasta lasikatosta sekä hohtavan valkoisesta pallopäisestä tornista.

Paikka on järisyttävän kaunis, vaikka se on myös tavallaan naurettava. Biosfääri 2 todella näyttää 1980-luvun televisioscifiltä. Torni muistuttaa sientä tai penistä.

Aikoinaan miehistö nukkui juuri tuossa tornissa. Tornin lähellä, holvikaarten alla, he viljelivät maata. Habitaattien vieressä sijaitsee kaksi kuplahallilta näyttävää pyöreää ”keuhkoa”, joiden tehtävä oli varmistaa, ettei ilmanpaineen vaihtelu räjäyttäisi koko rakennelmaa taivaan tuuliin. Toiseen niistä miehistö aikoinaan meni ahmimaan lisähappea.

Auringonlasku värjää Catalina-vuoret. Kun viimeisen auton takavalot katoavat Oraclen ja Tucsonin suuntaan johtavalle tielle, olen ilmeisesti yksin koko suurella Biosfääri 2 -kampusalueella, ja ajattelen olevani yhtä onnellinen kuin Ed White avaruuskävelyllä.

Aamulla astun ilmalukosta sisään sademetsään. Lämpö ja kosteus vyöryvät vastaan. Tuoksuu aidolta trooppiselta metsältä. Yllättävä ilmaston ja tuoksujen muutos muistuttaa hieman astumista eläintarhan apinataloon – tosin ilman meteliä. Sademetsässä on miellyttävän hämärää. Pääni yllä roikkuu valtava banaaninippu.

28 vuodessa moni nopeakasvuisista tropiikin puista on ehtinyt varttua täyteen mittaansa. Viime viikolla yksi puujättiläinen on kaatunut pitkospuiden päälle. Se tapahtui onneksi yöllä, joten alle ei jäänyt turisteja tai tutkijoita. Puun kuolema on vapauttanut metsään pienen aurinkoisen läntin, jonka herruudesta uudet taimet pian kamppailevat.

Oppaanani on sademetsäbiomin erikoistutkija Jason DeLeeuw, reipas kalju mies, joka sanoo, että erikoistutkijan titteli tarkoittaa lähinnä talonmiestä. Hän tekee sademetsän hanttihommat – kiipeää mittaustorneihin, raivaa liian vauhdikkaasti kasvavia köynnöksiä, poimii kypsyvät banaaniniput ennen kuin hyönteiset ehtivät niiden kimppuun ja niin edelleen.

Sademetsän keskellä kohoaa betoninen vuori, se joka on imenyt sisäänsä järisyttäviä määriä hiiltä ja happea. Kun kapuamme kapeaa polkua pitkin vuoren huipulle, lämpötila nousee metri metriltä, sillä aurinko lämmittää lasikattoa. Oikeassa sademetsässä ilma viilenisi puiden latvustossa.

Biosfääri 2 ei ole täydellinen simulaatio, DeLeeuw muistuttaa. On lukemattomia pieniä seikkoja, jotka ovat toisin kuin ulkomaailmassa. Esimerkiksi UV-säteily: se ei läpäise Biosfääri 2:n ikkunoita. Olen siis turhaan laittanut aurinkovoidetta. Puutkaan eivät ole aivan samanlaisia kuin niiden ulkona kasvavat lajitoverit. Juuri tällaisia puita ei kasva missään muualla.

Lisää merkkejä keinotekoisuudesta: Puiden lomassa kohoavat mittaustornit. Köydet, jotka kiinnittävät osan korkeimmista puista kehikkoon, sillä voimakkaiden tuulten puutteessa niiden rungot ovat kasvaneet heikoiksi. Kaikkialla huriseva koneisto, joka käy maakaasugeneraattorilla. Niin paljon kuin tämän paikan luojat puhuivatkin omavaraisuudesta, fossiilienergiaa täällä on aina kulunut hirveästi.

Vuoren rinteessä olevasta luolasta käy kulku Teknosfääriin, Biosfääri 2:n kellariin rakennettuun konehuoneeseen, joka kontrolloi muun muassa sadetta ja tuulta eri biomeissa sekä jäähdyttää koko rakennelmaa. DeLeeuw esittelee vedenkiertojärjestelmää, joka kerää metsän pinnoille tiivistyvän veden ja kuljettaa sen uudelleen sadettajiin.

Sademetsässä sataa tiistaisin, torstaisin ja sunnuntaisin.

TOISENA PÄIVÄNÄNI BIOSFÄÄRI 2:SSA seison pitkään pensaikkoisella hiekkarannalla. Meri tuoksuu suolalta ja levältä, kuten meret tuoksuvat, ja juuri nyt siellä möyrii jokin olento: parinkymmenen metrin päässä vesirajasta veden pinta kuplii ja aaltoilee. Sitä jatkuu hetken, sitten pintaan nousee sukeltaja.

Biosfääri 2:n meressä on käynnissä poikkeuksellisen suuri huolto-operaatio. Kaksi sukeltajaa on viettänyt koko päivän meren pohjassa keräämässä levää. Se kuivataan, analysoidaan ja punnitaan. Biosfääri 2 ei ole enää täysin suljettu systeemi: turistilaumat kulkevat sisään ja ulos joka päivä ja tuovat mukanaan vieraita molekyylejä, aurinkovoiteen ja hajuveden tuoksua. Mutta ei näistä biomeista edelleenkään poisteta biomassaa punnitsematta.

Maailman suurimmassa tutkimuskäyttöön tarkoitetussa keinotekoisessa meressä on alkamassa tutkimushanke, jossa selvitetään, mitä eri korallilajeille tapahtuu ilmastonmuutoksen edetessä, kun veden lämpötila, happipitoisuus ja happamuus muuttuvat samanaikaisesti ja esimerkiksi kalalajit siirtyvät uusille alueille. Löytyykö vastustuskykyisiä lajeja? Löytävätkö tulokaslajit kumppaneita koralleista? Voiko ihminen auttaa koralleja vai koituuko puuttumisesta vain harmia? Tutkimusta varten mereen on juuri istutettu uusia kaloja ja selkärangattomia.

Arizonan yliopisto vuokrasi Biosfääri 2:n tutkimuskäyttöönsä vuonna 2007 ja osti sen omakseen neljä vuotta myöhemmin. Nyt kupu on kokemassa renessanssin: monitieteinen ympäristötutkimus on kovassa nousussa, ja sen tekemiseen Biosfääri 2 on ainutlaatuinen paikka. Se on laboratorion ja ulkomaailman välimuoto, ja yksi harvoista paikoista, joissa voi tutkia monimutkaisia ekosysteemejä ja samanaikaisten muutosten yhteisvaikutuksia niissä. Sellainen tutkimus on työlästä, mutta välttämätöntä: kotiplaneettamme muuttuu ja on kiire ymmärtää, millaiseen myllerrykseen sen asukkaiden pitäisi valmistautua.

Biosfääri 2:n apulaisjohtaja John Adamsin toimisto on peniksen muotoisen tornin juurella, 1990-luvun eristyskokeen miehistön yhteistiloissa. Siellä haisee kosteusvauriolta, kuten trooppisten alueiden toimistoissa tapaa haista.

”Meille tämä on ollut onnekasta”, Adams sanoo. ”Tämä paikka rakennettiin yksityisellä rahalla, ja nyt se on julkisen yliopiston käytössä. Nykyisessä taloudellisessa ja poliittisessa ilmastossa kukaan ei rakentaisi tällaista.”

LAPSENA RAKKAUTENI TÄHÄN HANKKEESEEN ei perustunut pelkästään unelmaan avaruuden valloittamisesta. Minua vaivasi alituiseen ajatus siitä, että ennen pitkää tiede kartoittaisi jokaisen atomin paikan, varauksen ja liikesuunnan, ja yhtäkkiä ympäröivä maailma olisi vain suuri ja yllätyksetön kone. Näkisimme jopa tulevaisuuden, kunhan vain laskisimme hiukkasten liikeratoja riittävän pontevasti.

Tieteen edistysaskelten tahti oli kiihtynyt 1900-luvun loppupuolella niin kovaksi, ettei sellainen tuntunut enää täysin mahdottomalta. Ajattelin tätä hyvin paljon ja ajoittain lohduttomana. Kaikennäkevä tiede varmasti mahdollistaisi esimerkiksi turvallisen avaruusmatkailun, mutta olin huolissani siitä, mitä asia merkitsisi vapaan tahdon kannalta. Kohta meitä kai vangittaisiin syytettynä tulevista rikoksistamme. (Luin lapsena paljon pessimististä tieteiskirjallisuutta.)

Se, että Biosfääri 2:n asukkailla oli vaikeuksia saada minimaailmansa toimimaan, tuntui lopulta lohdulliselta. Kuplan asukkaat joutuivat jatkuvasti tekemään valtavasti työtä saadakseen aikaan jotain sellaista, minkä normaalisti luonto tekee tuosta noin vaan. Se asetti ihmisen paikalleen.

Biosfääri 2:n käytävillä turistit katselevat nyt seinille ripustettuja kuvia alkuperäisistä koehenkilöistä. Osa pysähtyy lukemaan vitriiniin asetettua lokikirjaa, jossa kuvaillaan kesän 1992 alussa syntyneiden possujen ja kilien vointia. Turistioppaina toimii vapaaehtoisia eläkeläisiä lähikaupungeista. He ovat hurmaavia. Vuodesta toiseen turistit kysyvät heiltä samat kysymykset: Saivatko asukkaat harrastaa seksiä? Tuliko riitoja?

RIIDAT ALKOIVAT JO ENSIMMÄISINÄ VIIKKOINA. Jakolinjan määritti suhtautuminen Biosfääri 2:n ulkopuolella toimineeseen komentokeskukseen, etenkin johtajakaksikko John Alleniin ja Margret Augustineen.

Kapinallisleiriin kuuluivat Jane Poynter, Taber MacCallum, Linda Leigh ja Roy Walford. Heidän mielestään komentokeskus rajoitti mielivaltaisesti asukkaiden oikeutta tehdä päätöksiä omilla vastuualueillaan. He syyttivät Allenia ja Augustinea asioiden salailusta sekä koehenkilöiltä että medialta.

Johdolle uskollinen nelikko Mark Nelson, Abigail Alling, Laser van Thillo ja Sally Silverstone piti kapinallisten oikuttelua kohtuuttomana. Heidän mielestään päätökset tehtiin sovitusti ja reilusti. Molemmat leirit kokivat vastapuolen vaarantavan koko tehtävän. Johto pelkäsi, että tieto riidoista vuotaisi kapinallisilta lehdistölle; kapinalliset puolestaan epäilivät johdon kuuntelevan heidän puheluitaan.

Melko pitkään asukkaat pystyivät salaamaan konfliktit ulkopuolisilta. Ensimmäisen vuoden aikana tehdyissä haastatteluissa he vakuuttivat hyvää yhteishenkeään, vaikka kuvun sisällä tunnelma oli painostava. Suljetussa tilassa kukaan ei päässyt kovin kauas vihollisistaan.

Kun van Thillo ja Alling epäilivät Jane Poynterin kielineen kuvun sisäisistä asioista ulkopuolisille, he sylkivät tämän päälle.

Tämä kaikki oli odotettavissa.

Vuonna 1982 kosmonautit Valentin Lebedev ja Anatoli Berezovoi viettivät 211 päivää kahden kesken avaruusasema Saljut-7:llä. Se oli maailmanennätys. Päiväkirjamerkinnöissään Lebedev haaveili borssikeitosta ja vaimostaan sekä murehti viileneviä välejään Berezovoin kanssa.

”Tänään oli vaikeaa”, Lebedev kirjoitti 60. päivänä. ”Emme ymmärrä mitä meille on tapahtumassa. Ohitamme toisemme hiljaa ja olemme loukkaantuneita. Meidän täytyy löytää jokin keino korjata välimme.”

Lebedev vaikuttaa merkintöjensä perusteella ihastuttavalta, melankoliaan taipuvaiselta tyypiltä, ja haluaisin uskoa hänen olleen vaivatonta seuraa. Sopua ei kuitenkaan löytynyt, vaan Berezovoi ja Lebedev pitivät mykkäkoulua lähes koko mission ajan. Kun asemalla kävi vieraita, kaksikon oli kulissin vuoksi vaihdettava sanoja keskenään.

Biosfääri 2:n asukkaat olivat keskustelleet asiasta astronauttien ja kosmonauttien kanssa ennen missiota. Kokeneet avaruusmatkailijat olivat lausuneet apeita ennustuksia: Biosfääri 2:n miehistö tulisi väistämättä jakautumaan toisiaan vihaaviin leireihin.

Fyysinen epämukavuus, työstressi, koti-ikävä, tympeä ruokavalio ja yksityisyyden puute tekevät ahtaista asumuksista psykologisia painekattiloita. Se on yksi avaruusmatkailun suurista ongelmista, jota paraskaan koulutus ei näytä kokonaan ratkaisevan.

Työt Biosfääri 2:ssa kuitenkin sujuivat, kukaan ei sabotoinut hanketta, ja yhteisinä juhlapäivinä asukkaat tekivät tilapäisen aselevon. (Kaikki tämä on itse asiassa melko tyypillistä pienelle, eristäytyneissä oloissa elävälle ryhmälle.)

Samalla El Niño -ilmiö oli lämmittänyt Tyynenmeren vesiä ja peittänyt Arizonan taivaan pilviin. Viljelypalstat tuottivat odotettua huonompaa satoa ja vaatteet roikkuivat asukkaiden päällä. Suurikokoisin koehenkilö Taber MacCallum laihtui 26 kiloa puolessa vuodessa. Abigail Alling, joka oli ollut kokeen alussakin pieni, painoi pian vain 44 kiloa. Koehenkilöiden aika kului ruoantuotannon ja hiiliongelmien parissa, ja aikaa tutkimukselle jäi suunniteltua vähemmän.

Kapinalliset ehdottivat lisämuonan tuomista kupuun, jotta tutkimusolosuhteet helpottuisivat. Lojalistit vastustivat.

Huolta aiheuttivat myös ekologiset heilahdukset. Osa niistä oli ekosysteemin kannalta pieniä, mutta henkisesti raskaita, kuten korvamaki William Kimin kuolema maaliskuussa 1992. Maki oli kiivennyt Teknosfäärissä muuntajan sisään ja saanut sähköiskun.

Yhtäkkiä kaikki kolibrit katosivat, eikä kukaan tiennyt, mihin. Ehkä korvamakit olivat syöneet ne. Perhoset ja mehiläisetkin kuolivat. Meren mikrobiyhteisössä havaittiin jatkuvasti dramaattisia muutoksia, paljon suurempia kuin ulkomaailman merissä. Muut koehenkilöt olivat kokeen alussa luvanneet Abigail Allingille nipistää omista töistään aikaa ja tulla avuksi, jos merta kohtaisi jokin kriisi. Nyt meressä oli kriisi kaiken aikaa.

Lisäksi sisään oli jo rakennusaikana päässyt salamatkustajia, pieniä trooppisia muurahaisia, ja nyt ne hyökkäsivät porukalla suurempien hyönteisten kimppuun ja tappoivat ne. Mutta torakoille muurahaisetkaan eivät voineet mitään. Torakat lisääntyivät kovaa vauhtia keittiössä ja viljelypalstoilla, ja ihmisasukkaat syöttivät niitä kanoille.

Ylipäänsä näytti siltä, että pienikokoiset, laumoina toimivat eliöt pärjäsivät kilpailussa Biosfääri 2:n elintilasta, ja se kilpailu oli hyvin kiivasta.

Sukupuutot ja salamatkustajat eivät olleet asukkaille yllätys, niihin oltiin varauduttu. Ne herättivät kuitenkin levottomuutta, sillä ekosysteemi ei selvästikään ollut tasapainossa. Ennen koetta asukkaat olivat puhuneet ylevästi veden, kaasujen, ravinteiden ja eliöiden taipumuksesta hakea järjestystä ja tasapainoa itsenäisesti. Nyt he alkoivat miettiä, kuuluisiko ihminen lainkaan tulevaan järjestykseen.

”[Ekosysteemi] tosiaan järjestäytyi itsenäisesti – se oli järjestämässä meidät ulos kuvasta”, Jane Poynter kirjoitti myöhemmin.

LOPUN VOI KATSOA ALKANEEN hetkestä, jolloin Biosfääri 2:n länsikeuhkoon lisättiin happea. Ratkaisu oli eittämättä oikea, mutta sen jälkeen paikka ei enää ollut täydellisen eristäytynyt pienoismaailma, jollaisena se oli yleisölle esitetty.

Kun ensimmäinen askel oli otettu, eristystä ryhdyttiin purkamaan monilla muilla tavoilla. Päälaboratorio siirrettiin pois kuvun alta. Näytteet kulkivat ulos kuvusta ja asukkaat saattoivat tilata tarvikkeita sisään. Muutamaan otteeseen ystävät onnistuivat salakuljettamaan lahjoja asukkaille, esimerkiksi tutkimusvälinelaatikkoon rakennetussa salalokerossa. Abigail Allingin syntymäpäivän lähestyessä joku värjäsi pullon pirtua vihreäksi, kirjoitti sen päälle ”säilöntäaine” ja lähetti laboratoriotarpeiden mukana sisään.

Median suhtautuminen hankkeeseen oli ollut alusta asti kaksijakoista. Osa toimittajista oli rakastanut Biosfääri 2:ta pidäkkeettä, mutta toiset olivat kutsuneet John Allenia kulttijohtajaksi ja koko hanketta sirkustempuksi, joka ei ollut tiedettä nähnytkään. Nyt kyseltiin, miksi hankkeesta ei julkaistu tutkimustuloksia tai haettu patentteja, vaikka se oli alun perin ollut keskeinen lupaus.

Mainetta ei parantanut se, että hankkeen johto oli yrittänyt peitellä ongelmia ja erottanut useita työntekijöitä. Erotetut kertoivat medialle John Allenin raivokohtauksista ja omalaatuisista luennoista, jotka saattoivat käsitellä lähes mitä tahansa maan ja taivaan väliltä.

Esiin oli kaivettu John Allenin ja Mark Nelsonin vuonna 1986 kirjoittama Space Biospheres -kirja, jossa Biosfääri 2:n idea ensi kerran esiteltiin yleisölle. Sen teksti on paikoin korkealentoista ja monitulkintaista. Nyt tutkailtiin kohtia, joissa kirjoittajat puhuvat suljetuista systeemeistä refugiana, katastrofinjälkeisenä turvapaikkana. Oliko hankkeen perimmäinen tarkoitus sittenkin myydä pakopaikkoja maapallon rikkaalle eliitille? Allen ja Nelson kiistivät syytöksen ponnekkaasti, mutta maine alkoi hiljalleen olla mennyttä. Arizonassa liikkui huhuja kuvun sisällä syntyneistä vauvoista, pitsatilauksista ja asukkaiden baarikäynneistä.

Miehistön jakautuminen kahteen leiriin näkyi kuplan ulkopuolellakin. Hankkeen tieteellinen neuvosto oli ensimmäisestä vuodesta asti toivonut ammattimaisempaa otetta tutkimukseen, eristyksen asteittaista purkamista ja pienempää roolia Allenille. Jännite kasvoi, kunnes keväällä 1993 tieteellinen neuvosto erosi.

”Neuvoston mielestä Biosfääri 2:ssa tehtävä tieteellinen tutkimus on edistynyt hyvin, mutta olen kokenut yhteistyön ajoittain turhauttavaksi, kuten on moni muukin neuvoston jäsen”, neuvoston puheenjohtaja Tom Lovejoy lausui lehdistötiedotteessa. (Lovejoy on ”biodiversiteetin kummisetä”, yksi maailman arvostetuimmista suojelubiologeista.)

Time-lehti ei ollut yhtä diplomaattinen. Sen mukaan Biosfääri 2 oli eristyksen purkamisen myötä vain tavallinen kasvihuone ja ”150 miljoonan dollarin julkisuustemppu”.

Nasa ilmoitti lopettavansa kaiken yhteistyön Biosfääri 2:n kanssa lopullisesti.

Syyskuussa 1993, kaksi vuotta ja kaksikymmentä minuuttia ilmalukon sulkemisen jälkeen kahdeksan asukasta kävelivät ulos kuvusta. Paikalle oli kerääntynyt jälleen hurraavia katsojia, mutta tilaisuus oli vaisu verrattuna kahden vuoden takaiseen suurelliseen juhlaan. Paikallinen supermarket toi kullekin koehenkilölle tämän toiveiden mukaisen herkkukorin, ja lähes jokaisessa korissa oli juustoa, suklaata ja olutta.

Puoli vuotta myöhemmin, maaliskuussa 1994, Biosfääri 2:ssa alkoi toinen eristyskoe. Mukaan oli värvätty uudet koehenkilöt, kaksi naista ja viisi miestä. Sitä hanketta varjostivat taloushuolet. Budjettiylitykset olivat olleet tavallisia aiemminkin, mutta päärahoittaja Ed Bass, John Allenin ystävä jo vuosien takaa, oli ollut kärsivällinen. Nyt tappiota tuli yli kymmenen miljoonaa dollaria vuodessa, ja Bass halusi palkata ulkopuolisia apuvoimia saadakseen talouden kuntoon. Tehtävän otti vastaan pieni investointipankki Bannon&Co, jota pyörittivät Bannonin veljekset Kaliforniasta. Heistä nuoremman, Chrisin, sanottiin olevan hyvä tavanomaisten asiakkaiden hoidossa – mutta jos oli tarvetta todella tapella, apuun kannatti pyytää isoveli Steve.

Sama Steve Bannon, joka vuonna 2016 ilmaantuisi politiikan parrasvaloihin Donald Trumpin presidentinvaalikampanjan päällikkönä. Sama Steve Bannon, joka nykyään tukee nationalistisia populistipuolueita Ruotsista Italiaan ja Unkariin.

Osapuolet ovat yhä erimielisiä siitä, kuinka vakavia taloudelliset ongelmat tuolloin olivat. Bannonit raportoivat Bassille, että ne olivat vakavia.

Viimeistään tässä vaiheessa Bass näyttää menettäneen luottamuksensa John Allenin tiimiin, joka Bannonien kertoman mukaan piilotteli talouslukuja ja teki yhteistyöstä muutenkin mahdotonta. Bannonit suosittelivat Bassille Allenin syrjäyttämistä. Päätösvalta Biosfääri 2:n omistavassa Space Biospheres Venturesissa jakautui kuitenkin tasan Bassin oman yrityksen ja John Allenin tiimin välillä, joten kumpikaan osapuoli ei voisi potkia toista ulos. Pattitilanne uhkasi.

Ilmalukko oli hädin tuskin ehtinyt sulkeutua toisen eristyskokeen alun merkiksi, kun Bass päätti ottaa ohjat käsiinsä. Siinä hän tarvitsisi Steve Bannonin apua.

KUKAAN EI OSANNUT ODOTTAA ASEMIEHIÄ. Se kaiketi oli Steve Bannonin tarkoitus: iskeä kerralla niin kovaa, ettei kukaan olisi sellaiseen varautunut.

Se toimi. Vuoden 1994 aprillipäivä alkoi Biosfääri 2:ssa tuiki tavallisena ja päättyi siihen, että Bannon julistettiin suurin piirtein laillisesti Biosfääri 2:n toimitusjohtajaksi.

Vallanvaihtoa pohjustaakseen päärahoittaja Ed Bass oli vieraillut kotikaupungissaan, Teksasin Fort Worthissa, hakemassa John Allenille ja hänen tukijoilleen väliaikaista lähestymiskieltoa koko Biosfääri 2:n alueelle. Tuomarille Bass oli perustellut hakemustaan sillä, että hankkeen taloudessa oli kupruja, joiden paljastuessa katkerat syylliset voisivat sabotoida omaisuutta. Tuomari oli pitänyt Bassin huolta perusteltuna ja kirjoittanut melkoisen nipun lähestymiskieltoja.

Bassilla oli nyt juridinen yliote Allenin leiristä. Bannonilla puolestaan oli idea siitä, miten vallanvaihto käytännössä toteutettaisiin yhdellä rysäyksellä.

Aprillipäivänä pahaa-aavistamaton John Allen ja hänen kaksi läheistä apulaistaan, Laser van Thillo ja Abigail Alling, olivat Japanissa etsimässä rahoittajia. Biosfääri 2:n hallintojohtaja Margret Augustine sukuloi Kanadassa. Reitti oli selvä.

Steve Bannon oli pyytänyt veljeään saapumaan Tucsonin lentokentälle vastaan, kun hän saapuisi aamulla Teksasista. Mukaan pitäisi ottaa puku ja solmio, sihteeri, kirjanpitäjä sekä vuokra-auto, tarkemmin sanottuna Lincoln Continental. Suurin piirtein sama käsky oli lähtenyt muillekin Bannonin uskotuille. Ilmeisesti juuri kukaan ei tiennyt täsmälleen, mitä Bannon suunnitteli.

Aamun mittaan Bannon keräsi Tucsonissa mukaansa kokonaisen pienen armeijan. Mukaan tuli aseistettuja vartijoita luotiliiveissään, liittovaltion seriffejä, lakimiehiä, kirjanpitäjiä, sihteerejä ja PR-väkeä. Aamukymmeneltä autosaattue vyöryi Biosfääri 2:n luo. Yksi vartijoista nappasi porttivahdin kiinni ennen kuin tämä ehti varoittaa muita, ja hetkessä vartijat ja seriffit ottivat Biosfääri 2:ta ympäröivät hallintorakennukset haltuun.

Lakimiehet kiersivät huoneesta toiseen jakaen väliaikaisia lähestymiskieltoja. Bannon ja asemiehet partioivat käytävillä. Osa työntekijöistä itki helpottuneina kuullessaan Allenin ja kumppaneiden syrjäyttämisestä. Osa oli kauhuissaan. Vieressä kohosi itse Biosfääri 2, jonka sisällä asukkaat eivät vielä tienneet tapahtumista mitään.

Lopulta Steve Bannon otti videoyhteyden kuvun sisään ja kertoi asukkaille olevansa hankkeen uusi toimitusjohtaja. Asukkaat luulivat sitä ensin aprillipilaksi.

Huhun mukaan joku pystytti Tucsoniin vievän tien varteen kyltin, jossa luki ”Ding dong, noita on kuollut”.

VIIMEINEN NÄYTÖS ESITETTIIN pari päivää myöhemmin. Siitä kerrotaan kahta erilaista tarinaa. Yhden mukaan Biosfääri 2:n entiset koehenkilöt ja vallanvaihdon myötä lähestymiskieltoon asetetut Abigail Alling ja Laser van Thillo olivat aidosti huolissaan kuvun uusien asukkaiden voinnista, sillä tekninen henkilöstö oli pääosin erotettu ja Steve Bannon rajoitti puheluita sekä poisti työntekijöiden puhelinvastaajaviestejä. Tekninen vika vaikkapa jäähdytysjärjestelmässä voisi nopeasti olla hengenvaarallinen, jos paikalla ei olisi osaavaa väkeä ja tieto ei kulkisi. On siis mahdollista, että Alling ja van Thillo ajattelivat, että koehenkilöt olivat tietämättään suuressa vaarassa ja heidät pitäisi vapauttaa.

Toisen tarinan mukaan mitään todellista huolta ei ollut, ja Alling ja van Thillo halusivat vain osoittaa mieltään menetettyään Biosfääri 2:n.

Kaksikko palasi Japanin-matkaltaan etuajassa. Neljä päivää vallankaappauksen jälkeen he hiipivät keskellä yötä autiomaan halki Biosfääri 2:n luo. He rikkoivat keuhkojen viisi pientä lasipaneelia tasatakseen ilmanpaineen. Sitten he avasivat ilmalukon ja neljä hätäuloskäyntiä ja ilmoittivat radiolla asukkaille, että nämä olisivat vapaita lähtemään.

Unenpöpperöiset koehenkilöt sulkivat ovet ja jatkoivat koetta, mutta ei se enää hääppöisesti sujunut. Syksyllä Biosfääri 2:n eristyskoe lopetettiin suunniteltua aikaisemmin.

Koko hässäkästä seurasi liuta oikeustaisteluita. Margret Augustine syytti Bannonia sopimusrikkomuksesta ja naispuolisiin työntekijöihin kohdistuneesta häirinnästä. Bannon syytti Augustinea kavalluksesta. Lähes kaikki tapaukseen liittyneet ihmiset olivat jossain vaiheessa syytetyn penkillä, ja lähes kaikki jutut soviteltiin.

Steve Bannon jatkoi Biosfääri 2:n johtajana vuoteen 1995 asti ja löysi lähistöltä uusia kiinnostuksen kohteita: hän ryhtyi tuottamaan dokumenttia Sonoran autiomaan kautta maahan pyrkivistä siirtolaisista.

Se oli siinä. Uudet tuulet kutsuivat Steve Bannonia, eikä Biosfääri 2:ta enää koskaan eristetty ulkomaailmalta.

Osa sen vanhoista asukkaista tosin jatkoi yhteiseloa.

MATKA SYNERGIA RANCHILLE kestää puoli ikuisuutta, ja kun lopulta saavun perille, en löydä Mark Nelsonin taloa, vaikka sen olisi pitänyt tulla vastaan ensimmäisenä. Auto lipuu mitä kummallisempien rakennusten ohi: suuri kupoli, jurtta, matkailuvaunun kokoinen punaruskea lieriö jonka ovena on jykevä sukellusveneen ilmalukko. Lieriön kyljestä pistää esiin putkia.

Yhteisö sijaitsee syvällä newmexicolaisessa autiomaassa. Käytännössä kaikki Biosfääri 2:n kehittäjät sekä alkuperäiset koehenkilöt asuivat siellä 1970- ja -80-lukujen aikana. Kaksivuotisen eristyskokeen päätyttyä kaikki neljä lojalistileiriläistä palasivat elämään saman katon alla paikassa, jossa Biosfääri 2 keksittiin.

Nyt Synergia Ranch toimii retriittikeskuksena, jota pyörittää Marie Harding, John Allenin ex-vaimo.

Lopulta Biosfääri 2:ssa kaksi vuotta eläneen Mark Nelsonin talo löytyy, ja sen kuistilta Mark Nelson itse. 72-vuotias Nelson on valkotukkainen mutta näyttää siltä että saattaisi pärjätä katutappelussa. Hän on myös hyvin lempeän oloinen ja pieni. Gato-niminen oranssi kissa juoksee sisään Nelsonin jalkojen välistä, ja Uber-kuski saa lähteä kotimatkalle kohti Albuquerquea.

Nelsonin koti on erittäin kotoisa: on avointa tilaa, värikkäitä tekstiilejä ja jykeviä puisia huonekaluja. Kolmikymppinen nainen, Starrlight Augustine, pistäytyy takaovella ja kertoo olevansa kohta valmis kurkkujen istuttamisen kanssa. Kaikki ruoka on täällä ehdottomasti luomua.

Biosfääri 2:n sisällä Nelson huolehti jätteiden kierrätyksestä. Siihen kuului paljon ulosteessa kahlaamista – ”systeemissä oli jonkin verran parantamisen varaa” – ja saatuaan Steve Bannonilta potkut Nelson päätti jatkaa aiheen parissa. Hän palasi koulunpenkille ja väitteli tohtoriksi vuonna 1998. Väitöskirja käsitteli kosteikkoaltaiden käyttöä jätevesien puhdistuksessa Jukatanin niemimaalla, ja sitä hän edelleen työkseen tekee, rakentaa luonnonmukaisia jätevedenpuhdistamoja eri puolille maailmaa.

Biosfääri 2:n koeasetelmaa on myöhemmin luonnehdittu ihmisen hybriksen, liioitellun itsevarmuuden, huipentumaksi – että ihminen muka voisi ottaa luonnon prosessit haltuun ja viedä ne suuressa purkissa avaruuteen! Miten harhaisesti voi teknologiaan oikein luottaa?

Asia tuntuu kuitenkin monimutkaisemmalta. Koko hankkeeseen liittyy omaperäinen tulkinta teknologian, ihmisen ja luonnon välisistä suhteista. On vaikea sanoa, onko tämä biosfääriläinen filosofia pohjimmiltaan hyvin teknologiamyönteinen vai -kielteinen, mutta totta vieköön jotenkin teknologia siihen liittyy.

Nelsonin mukaan asukkaille oli alusta asti selvää, että biologia pyörittäisi show’ta. Se yllätti, miten ylivoimaisesti se päihitti ihmisten suunnitelmat.

”Teknologialla oli pieni sivurooli, koska pystyimme tekemään sillä tiettyjä asioita. Saatoimme tehdä termostaatin, jota säätämällä kesä vaihtui syksyksi, mutta emme koskaan kyenneet tekemään sen osuudesta kovin eleganttia tai hallittua.”

Ennen koetta asukkaat olivat opiskelleet hartaasti venäläisen geokemisti Vladimir Vernadskin ajatuksia. Vuonna 1863 syntynyt Vernadski kirjoitti maapallon käyvän läpi erilaisia vaiheita: ensin oli ollut elottoman aineen geosfääri, ja se oli saanut seurakseen biologisen elonkehän, biosfäärin. Vernadski näki sfäärien muokkaavan toisiaan ja olikin yksi ensimmäisistä tutkijoista, jotka ymmärsivät kasvien ja eliöiden vaikutuksen ilmakehään. ”Biosfääri”-käsitteen nykymerkitys on peräisin Vernadskin kynästä, ja hän oli sen hahmottamisessa järisyttävän paljon edellä aikaansa.

Vernadski, hindulaisuudesta kiinnostunut ateisti, uskoi kolmannen sfäärin ajan koittavan, kun ihmiskunta älynsä, tietoisuutensa ja teknologiansa avulla muuttaisi maapallon biosfääriä kehittyneempään suuntaan. Se olisi noosfääri, mielenkehä, jossa ihminen toimisi elonkehän kaitsijana.

”Noosfääri on nerokas ajatus”, Nelson huudahtaa. ”Kaikki sivistyneet venäläiset tuntevat sen. Vernadski kirjoitti antroposeenistä, mutta eri nimellä.”

Antroposeeni on tämän päivän käsite ja tarkoittaa geologista aikakautta, jolle on ominaista ihmisen jättämä pysyvä jälki. Sillä viitataan myös laajempaan ajatukseen: kulttuurin, yhteiskunnan ja talouden ilmiöihin, jotka ovat irrottamattomasti yhteydessä ihmisen aiheuttamiin planeetanlaajuisiin muutoksiin ja niiden seurauksiin. Se kieltämättä muistuttaa Vernadskin noosfääriä, mutta melko pessimistisenä versiona.

Nelson vietti 1980-luvulla paljon aikaa neuvostoliittolaisten avaruustutkijoiden kanssa ja pääsi jopa käymään suljetussa Krasnojarskin kaupungissa, missä avaruusbiologian ja -psykologian tutkimus oli aina ollut monta askelta Nasaa edellä. Hänen venäläisten oppi-isiensä suhde teknologiaan ei ehkä ollut pessimistinen tai optimistinen, vaan ennen kaikkea runollinen. Nelsonin mukaan he arvostivat sitä, että Biosfääri 2:n suunnittelijoilla oli käsissään känsiä maatilan töistä.

Ehkä vika ei ole teknologiassa sinänsä, vaan siinä, että sen suunnittelijoilla on yhä harvemmin multaa kynsiensä alla, Nelson pohtii.

Hän palaa muistelemaan ihmetyksen tunnetta, joka seurasi siitä, että hän tajusi oman paikkansa suljetun maailman kiihkeätahtisessa ravinnekierrossa.

”Olemme metabolisessa yhteydessä elonkehään. Kun unohdamme sen, menetämme kokemuksen siitä, mitä on olla kokonainen ihminen. Ei ole luontoa ja meitä, elonkehää ja meitä. Olemme yhtä.”

Outo tunne valtaa minut. Kuin huoneessa olisi joku muu.

Taakseni on kaikessa hiljaisuudessa ilmestynyt vanha hattupäinen mies. Hän on Bill Dempster, Biosfääri 2:n suunnittelija ja pääinsinööri. Dempsterkin asuu Synergia Ranchilla, ja hän on tullut kysymään, haluaisinko katsella paikkoja.

Ulkona näkemäni outo lieriö on minibiosfääri, jossa Dempster on kasvattanut erilaisia kasveja erilaisissa lämpötiloissa ja kaasupitoisuuksissa tutkiakseen, miten ilmaston muuttuminen vaikuttaa yhteyttämiseen. Hän on rakentanut kaiken itse ja kerännyt osan materiaaleista purkulavoilta. Nyt umpiossa tosin ei kasva mitään, sillä järjestelmän käyttäminen on hyvin kallista.

78-vuotias Dempster on hauras, sympaattinen ja hieman kömpelö. Kun kysyn, keksikö hän jonkin tietyn asian Biosfääri 2:ssa, hän vastaa aina kieltävästi. ”Ei sillä varsinaisesti ollut keksijää.” Myöhemmin käy ilmi, että keksinnöt olivat hänen. Näkemissäni lokikirjoissa hänen nimensä mainitaan useammin kuin kenenkään muun. Ehkä Dempster on mystinen ”yhdeksäs biosfääriläinen”: se, joka oli aina paikalla, vaikkakin lasin toisella puolella.

Dempster oli ainoa John Allenin hovin jäsen, joka ei saanut vallankaappauksen päivänä lähestymiskieltoa Biosfääri 2:n alueelle. Häntä ei uskallettu häätää, koska kukaan muu ei tuntenut kaikkia Biosfääri 2:n koneita. Dempster jatkoi Bannonin kaudella työtään, tunsi sydämensä särkyvän ja alkoi vähitellen etsiä muuta tekemistä. Lopulta Bannon antoi potkut, mutta se oli Dempsterin mukaan lähinnä erorituaali.

Miksi Steve Bannon toimi niin kuin toimi? Miksi hän edes halusi johtaa Biosfääri 2:ta?

”Se on oikeastaan järkeenkäypää”, Dempster sanoo.

”Biosfääri 2 edusti kaiken elollisen yhteenkuuluvuutta, monimuotoisuutta ja yhdessä toimimista. Se on täydellinen vastakohta kaikelle, mitä Steve Bannon edustaa. Uskon että se veti häntä puoleensa.”

ON KIELTÄMÄTTÄ ERIKOISTA, että juuri tämä projekti päätyi Steve Bannonin käsiin. Biosfääri 2:n tarina on paljon omituisempi kuin olen ymmärtänyt, ja se alkoi juuri täältä Synergia Ranchilta.

27-vuotias seikkailija Marie Harding käytti keväällä 1969 kaikki säästönsä maksaakseen käsirahan tästä maatilasta keskellä newmexicolaista erämaata. Ylilaidunnettu maa oli lohduttomassa kunnossa ja kaikkialle oli pitkä matka. Harding, hänen tuore aviomiehensä John Allen sekä kaksikon ystävät Kathelin Gray ja Bill Dempster halusivat perustaa ”intentionaalisen yhteisön”, joka oli eri asia kuin kommuuni, koska kommuuneissa vallitsi heidän mielestään yleensä kaaos. Tässä yhteisössä tehtäisiin työtä hartiavoimin ja määrätietoisesti.

Synergia Ranch kasvoi nopeasti rutiköyhästä pientilasta kukoistavaksi erikoisten projektien keskipisteeksi. Se veti puoleensa nuoria aikuisia: itsensä etsijöitä, seikkailijoita, hyvien yliopistojen kasvatteja jotka halusivat irtautua vanhempiensa odotuksista ja tehdä jotain suurta omillaan.

Mark Nelson oli yksi tilan varhaisista asukkaista. Hän saapui 22-vuotiaana luultuaan ensin joutuvansa sotimaan Vietnamiin, kun saikin yllättäen vapautuksen aseistakieltäytyjänä. Kotipuolessa New Yorkissa vastassa olivat vanhempien odotukset lääkärin urasta.

”Olin pelännyt yliopistoa, missä olisi ollut pakko valita yksi ura. Asianajaja, lääkäri, niin edelleen. En halunnut erikoistua. Minulla oli hieman naiivi idea, että jos ihminen välttäisi erikoistumista ja pyrkisi kaikessa toteuttamaan kehityspotentiaaliaan, hän voisi elää hyvin tasapainoisen elämän. Ja sitä halusin.”

Synergia Ranchin sääntöihin kuului, että jokaisen asukkaan pitäisi käyttää joka päivä neljä tuntia oman yrityksen pyörittämiseen. Nelson työskenteli puuseppänä, istutti puita ja kiinnostui kompostoinnista. Neljä tuntia kulutettiin yhteisiin projekteihin. Lisäksi oli panostettava henkiseen kasvuun ja teatteriin. Maatilan oman teatteriryhmän nimi oli Theater of All Possibilities, ”kaikkien mahdollisuuksien teatteri”, ja kaikki asukkaat osallistuivat tuotantoihin.

John Allenista oli muodostunut yhteisön johtaja. Hän oli energinen, karismaattinen ja helposti innostuva, ja hän luennoi usein tilan muille asukkaille esimerkiksi historiasta. Hän uskoi, että maapallon ihmisasukkailla oli 30–40 vuotta aikaa ratkaista planeetan ekologinen hätätila.

Allenin filosofia yhdisti ympäristöajattelua, teknologiaoptimismia ja vimmaista uskoa yksilön kehitykseen. Viimeksi mainitun hän uskoi edellyttävän esimerkiksi meditaatiota, taiteen tekemistä ja hyvin monenlaisten asioiden intensiivistä opiskelua. Hänen suosikkiajattelijoihinsa kuuluivat armenialainen mystikko George Gurdjieff, biosfääri-käsitteen isä Vladimir Vernadski sekä yhdysvaltalainen insinööri-futuristi R. Buckminster Fuller, joka oli juuri julkaissut hittikirjan Operating Manual For Spaceship Earth – se oli Synergia Ranchilla kovassa huudossa.

Kaiken kaikkiaan yhteisö oli varsin omalaatuinen, ja ennen kaikkea se oli tehokas. John Allenin ympärille muodostui laaja ja määrätietoinen hovi.

Vuonna 1975 maatilan asukkaat rakensivat betonista 25-metrisen purjelaivan, Heraclituksen, ilman juuri minkäänlaista laivanrakennuskokemusta. Tehdessähän oppii! Ja kun oli kunnon laiva, oli luontevaa asettaa tavoitteeksi esittää teatteria kaikilla maailman mantereilla.

Se tehtiin.

Mukaan oli liittynyt Ed Bass, suuren öljyomaisuuden perijä ja perheensä musta lammas. Hän paiski töitä ja teki teatteria muiden rinnalla rahoittaen samalla tilan suurempia hankkeita. Omaisuus vain kasvoi, kun Bassin veli sijoitti perheen rahoja viisaasti Disneyn osakkeisiin.

Ryhmä asetti seuraavaksi tavoitteekseen tukikohtien perustamisen kaikkiin maailman tärkeimmistä biomeista: sademetsään, savannille, autiomaahan, merelle ja niin edelleen. Ryhmän jäsenet kiertäisivät tukikohdasta toiseen ja opettelisivat ymmärtämään paikallista elämää, ja näin porukkaan hiljalleen tiivistyisi tietämys koko maailman elonkehästä.

Näin toimittiin.

Ryhmä osti muun muassa karjatilan Australiasta, hotellin Nepalista ja sademetsää Puerto Ricosta. Heraclituksesta tuli merentutkimusalus. Tukikohdissa järjestettiin konferensseja, joihin kutsuttiin kunkin biomin huippuasiantuntijoita, mutta myös muuta väkeä, esimerkiksi filosofeja, runoilijoita ja alkuperäisasukkaita. Perustettiin tutkimusinstituutti.

Mikään tästä ei alkuunkaan selitä sitä, miksi Synergia Ranchin asukkaat yhtäkkiä päättivät valloittaa avaruuden.

Jonkinlaisen vastauksen löydän vasta kotimatkallani, kun tapaan Lontoossa Synergia Ranchin perustajiin kuuluvan teatteriohjaaja Kathelin Grayn. Tapaaminen järjestyy October Galleryssa, taidegalleriassa, jonka maatilan asukkaat perustivat vuonna 1979. Graylla on pitkä tumma poninhäntä ja kaulaketjuna metallinen kettinki, joka on sekä tyylikäs että punk.

Hänen mukaansa avaruuteen ajauduttiin, kun kaikille pääbiomeille oli jo omistettu oma konferenssinsa. Silloin oli joko lopetettava konferenssien järjestäminen tai keksittävä uusia aiheita.

Ryhmä järjesti maapallokonferenssin, aurinkokuntakonferenssin ja lopulta, vuonna 1981, galaktisen konferenssin. Niissä avaruustutkijat purnasivat, ettei kukaan tosissaan kehittänyt pitkäaikaisia avaruusasutuksia. Sekä Nasa että Neuvostoliitto olivat menossa Marsiin ”vain piknikille”, Gray sanoo: eväät otettaisiin Maasta.

Itsenäisten avaruussiirtokuntien perustaminen edellyttäisi esimerkiksi ruoantuotannon tutkimista suljetussa ekosysteemissä. Valtava tutkimusaihe odotti siinä nappaajaansa.

”Sehän oli meille hieno bisnesmahdollisuuskin”, Gray sanoo, ”koska tässä vaiheessa me todellakin tiesimme paljon ekologiasta.”

Grayn esittämä ajopuuteoria on vähän hävytön. Avaruushankkeet olivat tavanneet olla äärimmäisen pitkälle erikoistuneiden tutkijoiden heiniä ja suurvaltojen haudanvakavan kilvoittelun kenttä. Ne eivät kuuluneet teatteriryhmille ja seikkailijoille, joille asiat tapahtuivat puolivahingossa.

Ja toisaalta: Synergia Ranchin väki oli siihen mennessä onnistunut käytännössä kaikissa huikentelevaisissa suunnitelmissaan. Energiaa, kunnianhimoa ja rahaa heillä piisasi. Miksi siis ei avaruuteen?

Vuoden 1981 galaktisessa konferenssissa Biosfääri 2:n tuleva pääarkkitehti Phil Hawes esitteli John Allenin ja Mark Nelsonin kanssa kehittämänsä idean avaruusaluksesta, joka käyttäisi savitiiliä ja maata säteilysuojana. Elämän ylläpidosta vastaisi elämä itse.

Kaikki yleisön jäsenet eivät välttämättä olleet vakuuttuneita, mutta konferenssiin osallistunut futuristifilosofi R. Buckminster Fuller oli.

”Jos te ette rakenna biosfääriä, kuka muka rakentaisi”, Fuller sanoi Hawesille ja kumppaneille. Fuller oli kaikkien idoli, joten pakkohan se oli tehdä.

BIOSFÄÄRI 2 MUISTETAAN ENSISIJAISESTI mokana. Vuonna 1999 se päätyi Time-lehden laatimalle 1900-luvun tyhmimpien ideoiden listalle muun muassa asbestin ja Versailles’n rauhan rinnalle. Sellaista mainetta on vaikea karistaa.

Matkani jälkeen soitan Jane Poynterille, britille, joka vastasi kotieläinten hoidosta kaksivuotisen eristyskokeen aikana. Haluan kuulla juuri hänen näkemyksensä. Poynter vaikuttaa koehenkilöistä kriittisimmältä, ja kaikesta päätellen hänelle kaksi vuotta kuvun alla olivat erityisen raskaat. Hän oli ainoa koehenkilö jonka päälle kollegat sylkivät ja joka erotettiin kesken kokeen. (Erottaminen tosin peruttiin nopeasti.) Hän sairastui kokeen aikana masennukseen ja katkaisi kokonaan välinsä John Alleniin, entiseen sankariinsa. Mikä hänen loppuarvosanansa on?

”Me melkein, melkein saimme sen toimimaan. Me pääsimme uskomattoman lähelle.”

Se itsessään on ihme, Poynter sanoo, kukaanhan ei ollut koskaan tehnyt mitään samanlaista, siis omavaraista suljettua ekosysteemiä, jonka lajistoon kuuluisi ihminen. Biosfääri 2:lla ei ole muita edeltäjiä kuin oma pieni testimoduulinsa.

Neuvostoliittolaiset avaruustutkijat olivat tehneet Krasnojarskin BIOS-3-yksikössä 1970-luvulta alkaen eristyskokeita, joissa asukkaat tuottivat osan ruoastaan, ja happea tuotti esimerkiksi leväliuos. Ne olivat kuitenkin lyhyitä Biosfääri 2:n tavoitteeseen verrattuna, eikä eristys ollut lähelläkään täydellistä. Biosfääri 2 oli kuin yritys rakentaa kuuraketti tilanteessa, jossa ensimmäiset lentokoneet on vasta otettu käyttöön.

Joten ei, ei Biosfääri 2 ollut floppi, Poynter sanoo.

Ongelmista huolimatta, varmistan.

Ongelmien ansiosta, Poynter sanoo.

”Eihän meillä olisi ollut mitään tutkittavaa, jos meillä ei olisi ollut ongelmia. Meidän suurin pulmamme oli happikato, ja selvitimme sen syyn. Niin tiede toimii.”

Biosfääri 2:ta tuntuu tosiaan yhä vainoavan ristiriitaisten odotusten perintö. Perustamisvaiheessa sen luvattiin toteuttavan kaksi asiaa: kuplan kaksivuotinen täydellinen eristys olisi Harry Houdini -tyylinen temppu, jonka onnistumista yleisö saisi jännittää, ja samalla koe tuottaisi käyttökelpoista tiedettä.

Mutta tiede ja maailmanennätysten tavoittelu eivät yleensä mahdu saman katon alle.

Hapenpuutteesta, stressistä ja nälästä huolimatta koehenkilöt keräsivät dataa sinnikkäästi koko kokeen ajan. Tuhannesta sensorista ja päivittäisistä käsin tehdyistä mittauksista sitä kertyi valtavasti. Aineiston oli tarkoitus hyödyttää tutkimusta ja tuotekehittelyä eri aloilla lääketieteestä meribiologiaan ja ilmanpuhdistinten suunnitteluun. Kaikkea ei tietenkään ehditty kokeen aikana tutkia, mutta ehtisihän sitä myöhemmin.

Vasta hiljattain selvisi, että suurin osa varastoidusta datasta on kateissa. Arizonan yliopisto ei perinytkään sitä edellisiltä omistajilta, kuten koehenkilöt kuvittelivat. Se lienee päätynyt joko Ed Bassin tai Steve Bannonin haltuun, ja hyvin todennäköisesti se on tuhoutunut.

Biosfääri 2:n tarina on uskomaton sarja romahduksia: psykologisia, ekologisia, taloudellisia, akateemisia. Steve Bannonin palkkaamien asemiesten rynniessä koealueelle hankkeen perustajat kokivat jopa sotilaallisen tappion. Se sentään on tutkimushankkeissa, epäsovinnaisissakin, aika harvinaista.

Mutta oliko hanke kokonaisuudessaan epäonnistuminen? Vastaus siihen riippuu vähän siitä, millaisia kysymyksiä odotamme tieteen meille ratkaisevan. Onko tiede kurkotus kohti avaruutta, vai onko se henkiinjäämisoppia?

VÄLITTÖMÄSTI BIOSFÄÄRI 2:N kaksivuotisen eristyskokeen jälkeen kirjoitetuissa kriittisissä arvioissa Abigail Allingin hoivaaman koralliriutan ongelmia pidettiin yhtenä Biosfääri 2:n epäonnistumisen symboleista. Riuttahan oli yksi niistä asioista, joiden mukaan ottamiseen ei näyttänyt liittyvän mitään järkeviä tutkimuskysymyksiä. Sen tekohengittämiseen kului järjettömästi aikaa ja vaivaa, eikä sillä edes ollut ekosysteemissä kovin merkittävää roolia.

Myöhemmin koralliriutta tuotti Biosfääri 2:n tähän asti merkittävimmät tutkimustulokset, kun riutat ulkomaailman merissä alkoivat yhtäkkiä vaaleta suurin harppauksin vuodesta 1997 alkaen. Syypääksi todettiin ilmastonmuutos, joka aiheutti koralliriuttojen elinympäristön lämpenemistä, valon vähenemistä rehevöityvissä merissä sekä veden happamuuden ja mikrobiyhteisön muutoksia.

Keinotekoinen meri oli ennakoinut ulkomaailman muutoksia hämmästyttävän tarkkaan, ja sen korallit olivat kuin aikamatkaajia tulevaisuudesta. Yhtäkkiä keinotekoisen meren kovia kokenut riutta ja Allingin kehittämät työläät korallinpelastusrutiinit olivat pikemminkin profeetallisia kuin yhdentekeviä.

Ajan mittaan on selvinnyt, että muissakin biomeissa ilmeni vastaavanlaisia ennusmerkkejä tulevasta. Kuvunalaisen maailman korkeahko lämpötila, korkeat hiilidioksidipitoisuudet ja poikkeuksellisen vauhdikas aineiden kierto tekivät siitä ilmastonmuutoksen oudoksi muuttaman maailman pienoismallin, jossa luonnon reaktiot tapahtuivat pikakelauksella ja lukemattomien mittareiden valvonnassa. Nyt se on Biosfääri 2:ssa tehtävän tutkimustyön perusta.

Syksyllä 2019 sademetsässä alkaa uusi tutkimushanke. Se suljetaan taas – ei täydellisesti, mutta turistit pidetään metsän ulkopuolella, ja tutkijoita luultavasti kielletään taas käyttämästä keinotekoisia hajusteita. Sade, joka tätä kirjoittaessani vielä lankeaa metsän päälle tiistaisin, torstaisin ja sunnuntaisin, käännetään pois päältä. Kansainvälinen tutkijaryhmä selvittää, mitä sademetsän organismeille tapahtuu pitkittyneen kuivuuden koittaessa. Miten esimerkiksi maaperän hiilipäästöt silloin muuttuvat?

Juuri tätä tutkimusta ei oikein voisi tehdä missään muualla, sanoo Biosfääri 2:n sademetsätutkimuksen johtaja, ilmastofyysikko Laura Meredith.

”Biosfääri 2 rakennettiin jotain aivan muuta varten, mutta se rakennettiin hyvin, se toimii, ja sitä tarvitaan.”

Ei tullut avaruuden valloittavaa ihmekuplaa, tuli haavoittuneen ja romahduksille alttiin elonkehän koelaboratorio.

KAUPALLISIA MARS-MATKOJA SUUNNITTELEVAN miljardööri Elon Muskin mukaan avaruusmatkailussa on kyse sivilisaatiomme uskosta tulevaisuuteen, ”siihen, että tulevaisuus on parempi kuin menneisyys”.

Se on joillekin myös eskapistinen unelma: jos maapallo menee täysin pilalle, meillä on vielä varauloskäynti.

Vakavasti otettavat unelmat avaruuden kolonisaatiosta ovat kuitenkin hiipuneet sitä mukaa, kuin ymmärrys elämän monimutkaisuudesta kasvaa. Ihminen ei ole mikään selkeärajainen asia, vaan palanen limittäin ja sisäkkäin elävien olentojen biologista sekamelskaa. Emme voisi matkustaa avaruuteen ottamatta samalla mukaan esimerkiksi bakteerikantaamme, siis miljardeja erilajisia yksilöitä, jotka ovat osa meitä eivätkä kuitenkaan ole. Jokainen meistä on vaikeaselkoinen siivu biosfääriä.

Lisäksi on käynyt ilmi, että olemme fyysisesti, sosiaalisesti ja psyykkisesti kovin hauraita joutuessamme pois kotiplaneetan tutuista ympyröistä.

”Kun ihmiset sanovat asuttavansa Marsin kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä, nauran”, Biosfääri 2:n pääinsinööri Bill Dempster sanoo.

”En sano että se on mahdotonta, mutta sanon että se on paljon, paljon monimutkaisempaa kuin tuskin kukaan ymmärtää. En minäkään sitä ymmärtänyt ennen kuin vasta kaiken kokemamme jälkeen.”

Biosfääri 2:n koehenkilöistä Jane Poynter ja Taber MacCallum jatkavat työskentelyä avaruuden valloittamisen parissa. Muut ovat siirtyneet ekologian pariin: viljelemään maata, kasvattamaan kastematoja, rakentamaan puhdistavia kosteikkoja, suojelemaan merta.

Luultavasti jatkossakin voimme seurata videoyhteyden kautta astronauttien elämää kansainvälisellä avaruusasemalla, mutta se on hieman kuin Antarktis: kiehtova ja aika kallis tutkimuskohde, jossa pieni määrä ihmisiä kerrallaan voi elää ja joka on täysin riippuvainen muualta tuoduista resursseista. Avaruus ei ole lajimme eksistentiaalinen haaste tai tieteen tärkein etulinja, eikä se varmasti ole elinaikani suuri tarina.

Elinaikani suuri tarina on se, että tulevaisuus näyttää ensimmäistä kertaa muodostuvan merkittävästi kurjemmaksi kuin menneisyys. Emme pääse pakoon.

Ja vaikka pääsisimme, ei ole selvää, että meillä olisi kaiken tämän jälkeen edes oikeutta valloittaa uusia alueita.