”Biosfääri 2:n taival oli täynnä ennusmerkkejä tulevasta.”

Vuonna 1991 kahdeksan ihmistä sulkeutui Arizonassa hyvin tiiviiseen rakennukseen elääkseen kaksi vuotta omavaraisesti. Tarkoitus oli tutkia, miten pitkäaikaiset avaruusasumukset voisivat toimia. Hanna Nikkanen matkusti Marsin tarhurit -juttua varten Sonoran autiomaahan ja jäljitti Biosfääri 2 -kokeen koehenkilöitä.

Miten kiinnostuit aiheesta?
”Kun Biosfääri 2:ta rakennettiin, olin avaruudesta kiinnostunut lapsi ja ahmin kaikki aihetta käsittelevät jutut. Valmisteluja seurattiin innolla Suomessakin. Tiede 2000 -lehden toimitus jopa lähetti Arizonaan suomalaisia perunoita ja jännitti, kelpuutettaisiinko ne kokeeseen mukaan.

Ajattelin Biosfääri 2:ta niin paljon, että se on luultavasti jättänyt pysyvän jäljen maailmankuvaani. Se rakennettiin siksi, että ihminen haluaa Marsiin asumaan. Miten pysyisimme järjissämme, ravittuina ja terveinä vieraan planeetan vihamielisessä kaasukehässä, kun se on aika vaativaa täällä Maassakin?”

Uskotko yhä avaruuden pysyvään asuttamiseen?
”Vielä 1990-luvun alussa vaikutti selvältä, että elinaikani suuri tarina olisi avaruuden valloitus ja saattaisin itsekin viettää osan elämästäni jollakin vieraalla taivaankappaleella. Myöhemmin olen muuttanut mieleni: avaruus saattaa jäädä elinaikanani asuttamatta, ja aikamme suuri tarina on sittenkin ekosysteemien käsittämätön monimutkaisuus ja ihmisen siihen kohdistama tuhovoima. Olen alkanut nähdä Biosfääri 2:n pikemminkin allegoriana siitä, miten huonosti osaamme hallita Biosfääri 1:tä, siis Maa-planeetan elonkehää, toistaiseksi ainoaa kotiamme universumissa.”

Mitä kuvussa tapahtui eristyksen aikana?
”Ilman hiilidioksidipitoisuus kohosi, happea katosi selittämättömästi, pölyttäjät kuolivat ja kaikilla oli koko ajan nälkä. Miehistön riidat alkoivat heti kokeen alussa. Omavaraisuustavoite menetettiin, kun happea jouduttiin lisäämään keinotekoisesti.

Oudommaksi meno muuttui toisen eristyskokeen myötä, kun kupuun oli keväällä 1994 muuttanut uusi miehistö. Taloudesta paljastui kupruja, joten päärahoittaja päätti erottaa hankkeen johdon ja nimittää uudeksi johtajaksi investointipankkiiri Steve Bannonin. Siis sen Steve Bannonin.
Kun eristäytynyttä ja haavoittuvaa miniatyyrimaailmaa johtaa yksinvaltiaana arvaamaton, röyhkeä fasisti, asiat alkavat olla oikeasti huonosti. Kauhistunut tukihenkilökunta murtautui kupuun varoittaakseen asukkaita Bannonista, ja koko satavuotiseksi tarkoitettu projekti hiipui riitoihin ja oikeudenkäynteihin.”

Biosfääri 2:n eristyskokeen aikana asukkaat jakautuivat kahteen leiriin. Toiset olivat uskollisia hankkeen johdolle, toiset kapinoivat. Kumpaan leiriin olisit itse kuulunut?
”Olen miettinyt tätä todella paljon! Jutun kirjoittaminen toi pintaan vanhoja muistoja. Vuosia sitten asuin noin vuoden ajan keskellä hyvin syrjäistä guatemalalaista mangrovemetsää. Työskentelin järjestöprojektissa, jota johti omalaatuinen yhdysvaltalaismies. Pääsin vain harvoin pois, söin pitkälti samaa ruokaa joka päivä, ja viikkokausien ajan näin vain samoja naamoja. Se ei tietenkään ollut sama asia kuin avaruusmatka tai kahden vuoden eristys Biosfääri 2:ssa, mutta se antaa minulle jonkinlaisen vertailukohdan.

Oleskeluni loppuvaiheessa projektin henkilökunta jakautui kahteen leiriin, lojalisteihin ja kapinallisiin. Tempauduin mukaan, koska olin vastuussa raportoinnista eurooppalaisille rahoittajille ja koin, että minua painostettiin peittelemään ongelmia. Kokemus oli repivä, mutta sain jonkin verran lohtua siitä, että vanhemmat työntekijät vakuuttivat saman ilmiön toistuvan yhteisössä noin kahden vuoden välein.

Meidän kiistamme olivat hyvin samanlaisia kuin Biosfääri 2:ssa: miten paljon ongelmista saa kertoa ulkopuolelle? Miten paljon sananvaltaa on johtajalla, joka elää helpolta näyttävää elämää kaupungin mukavuuksien äärellä? Guatemalassa olin siis kapinallisleirissä, ja luulen että myös Biosfääri 2:n sisällä olisin ollut. Olen aika allerginen hankkeen isän John Allenin kaltaisille johtajille, omaa ääntään rakastaville visionääreille, vaikka ymmärrän miksi Allen on yhä monelle hyvin rakas hahmo. Sitä paitsi siedän oman tilan puutetta huonosti, joten olisin joka tapauksessa ollut heti kokeen alussa piikit pystyssä.

Juttua kirjoittaessani asetuin välillä liikaa kapinallisten puolelle ja jouduin tietoisesti korjaamaan asennettani.”

Jatkuuko Biosfääri 2:n asukkaiden vihanpito yhä?
”Sitä jatkui kymmenisen vuotta, mutta sittemmin pahimmatkin riitapukarit ovat ainakin tavanneet toisensa. Vuonna 2004 Roy Walford, vanhin koehenkilöistä, kuoli ALS-tautiin. Hän oli ainoa miehistön jäsen, joka oli pysynyt puheväleissä jokaisen toverinsa kanssa, ja ehkä suru yhdisti muita. Seuraavana vuonna tehtiin jonkinlainen aselepo.

Sain vaikutelman, että kaikki entiset koehenkilöt ovat hyvin tietoisia siitä, että heidän riitansa olivat täysin normaali reaktio eristettyyn elämään. Kaikki oli tavallaan kirjoitettu tähtiin. Mitään ei siis pitäisi ottaa henkilökohtaisesti, mutta toisaalta – miten kukaan voisi olla ottamatta? Kokemus järkytti koehenkilöiden luottamusta muihin ihmisiin, ja moni masentui kuvun sisällä.

Lojalistien leiriin kuulunutta Mark Nelsonia haastateltuani kirjoitin muistiin huomion siitä, että hän puhui Biosfääri 2:n tovereistaan samanlaisella huolellisella pidättyväisyydellä kuin ihminen, joka on katastrofaalisen avioeron jälkeen koonnut mielentyyneytensä ja oppinut tervehtimään ex-puolisoaan kohteliaasti perhejuhlissa. Luulen, että sama pätee kaikkiin hänen kollegoihinsa. Joskus, kun ystävyys ei ole mahdollisuuksien rajoissa, tahdikkuus on ihan kaunis ja kunniallinen tavoite.”

Mikä kokeen suunnittelussa meni pieleen?
”Ilmeinen vastaus on se, että biologisten prosessien ennakointi mokattiin. Siinä tehtiin virhe, joka vaaransi koko kokeen, kun happea menetettiin valtavasti. Tutkimuksen näkökulmasta virhe oli hyödyllinen, koska happikadon ja kohonneiden hiilidioksiditasojen myötä miehistö pääsi tutkimaan epätasapainoon joutuneen elonkehän monimutkaisia syy-seurausketjuja. Se on tätä nykyä paljon ajankohtaisempi tutkimussuunta kuin avaruuden asuttaminen, joten ehkä mikään ei lopulta mennyt pieleen. Kaikki kävi juuri niin kuin pitikin.

On helppoa jälkikäteen sanoa, että mediasuhteita olisi pitänyt hoitaa viisaammin ja kertoa ongelmista avoimesti. Biosfääri 2:n perustajat olivat kunnianhimoista ja fantastisen omalaatuista sakkia, mutta johtajina he vaikuttavat kauheilta: he saivat raivokohtauksia, puuttuivat pikkuasioihin, salailivat ja uhkailivat.

Vaikeampi kysymys on se, olisiko miehistön riitoja voitu estää tekemällä toisenlaisia valintoja. Biosfääri 2:ta käsittelevissä jutuissa esitetään usein, että riitautuminen oli ryhmän kohtalo, koska sama kuvio toistuu aina kaikissa hyvin yksinäisissä ryhmissä: avaruusmatkoilla, Antarktiksen tutkijaryhmissä ja niin edelleen. Eristys saa ihmiset vihaamaan toisiaan. Toisaalta tuntuu laiskalta sanoa, että juuri tietynlaiset konfliktit vain ovat osa ihmisluontoa ja sillä sipuli. Sellainen näkemys ihmisluonnosta on tylsä ja yleensä pötyä.

Kysyin tätä Jane Poynterilta, brittiläiseltä koehenkilöltä, jolla oli kuvun sisällä varsin rankkaa. Hän kirjoitti vuonna 2006 ilmestyneessä kirjassaan The Human Experiment, että ryhmä koottiin ja koulutettiin hyvin, eikä riitoja silti pystytty ehkäisemään. Sittemmin hän on päätynyt eri lopputulokseen. Hänen mielestään koehenkilöiksi olisi pitänyt valita monipuolisempi valikoima eriluonteisia ihmisiä, ei pelkkiä kovapintaisia seikkailijoita, vaikka kovapintaiset seikkailijat tietenkin tuppaavat hakeutumaan tällaisiin kokeisiin. Kahdeksan koehenkilöä oli Poynterin mukaan tuhoon tuomittu ryhmäkoko. Se tiedettiin ryhmädynamiikan kannalta vaikeimmaksi määräksi ihmisiä. Lisäksi koehenkilöille olisi kannattanut tarjota terapiaa. Heillähän oli puhelinyhteys ulkomaailmaan, joten asia olisi ollut järjestettävissä, mutta hankkeen johto oli vastustanut ideaa.

Poynteria turhautti erityisesti se, että eristyspsykologian tutkijat olivat jo tehneet samat havainnot lukuisissa kokeissa, mutta virheet tehtiin silti.”

Miksi Biosfääri 2 on tärkeä?
”Sen tarinaan liittyy kolme suurta teemaa: avaruus, ekologia ja psykologia. Ne kattavat oikeastaan kaiken, mitä on.

Hankkeen nousu ja tuho osuivat historialliseen hetkeen. 1900-luvun kehitysusko oli vielä voimissaan, mutta uusi vuosisata oli nurkan takana. Se toisi mukanaan sekä uutta teknologiaa että ennennäkemätöntä teknologiakritiikkiä, uudenlaista totalitarismia ja järisyttäviä globaaleja ympäristökriisejä. Ihmiskunta ei ollut vielä herännyt antroposeeniin [ihmisen aiheuttamien peruuttamattomien, planetaaristen muutosten aikakauteen] mutta se johtui kenties siitä, että sormemme oli herätyskellon torkkukytkimellä. Biosfääri 2:n taival oli täynnä ennusmerkkejä tulevasta.

Yleensä pidän tärkeänä sääntönä työssäni, että jos jutussa kysytään kysymyksiä, jutun kirjoittajan pitää myös vastata niihin. Tämä on kuitenkin aihe, jonka herättämät kysymykset ovat niin suuria ja outoja, etten voi luvata lukijalle tyhjentäviä vastauksia. Kysymykset ovat mm. tällaisia: Millaista on hyvä tiede? Voiko ihmisen tuhovoimaisen hybriksen kanavoida johonkin rakentavaan? Voimmeko olla teknologisesti edistynyt laji ja silti myös kyetä kokemaan harmoniaa ja yhteenkuuluvuutta muunlaisen elämän kanssa? Mitä Steve Bannon oikein ajattelee?”

Mikä juttua tehdessä yllätti?
”Erityisesti yllätyin siitä, miten kummallinen koko tarina on. Tiesin kyllä tapauksen olevan outo, mutta se paljastui vielä paljon mielikuviani oudommaksi. Avaruusmatkailun, ekokatastrofien ja Steve Bannonin lisäksi Biosfääri 2:een liittyy purjelaiva, joka vei kokeellista teatteria Antarktikselle, William S. Burroughs, Neuvostoliiton suljetut kaupungit ja niin edelleen.

Tapaukseen liittyviä lukemattomia sivupolkuja yhdistää sellainen inhimillisen kokemuksen äärevyys, johon ei yleensä tiedejuttujen parissa törmää. Se on saanut minutkin haaveilemaan kreisimmästä elämästä – että miksipäs en rakentaisi sementistä purjelaivaa ilman minkäänlaista laivanrakennuskokemusta ja seilaisi maailman ympäri? Tehdessähän oppii. Mikä muuten kuvastaa Biosfääri 2:n perustajien asennetta aivan kaikkeen.

Yllätyin myös siitä, miten eloisa paikka Biosfääri 2 nykyään on. Odotin päätyväni paikkaan, joka muistuttaa kulahtanutta takavuosien teemapuistoa, mutta se olikin kuhiseva tutkimuskeskus, joka valmistautuu parhaillaan suurten kansainvälisten hankkeiden alkuun. Ilmastonmuutostutkimus tarvitsee nyt tätä outoa kupua, jonka rakenteet ovat kestäneet aikaa hämmästyttävän hyvin.”

Kelpuutettiinko suomalaiset perunat?
”Ei kelpuutettu.”

Lue juttu ”Marsin tarhurit” täällä.