Maassa maan tavalla

TIE ON NIMETTY kuningas Sobhuza II:n mukaan. Risteykseen tultaessa Jorma Tulonen, 60, jarruttaa ja kääntää nelivetomaasturinsa kapeammalle tielle, joka on nimeltään King Mswati III Avenue. Mswati III on kuningas Sobhuza II:n poika ja Afrikan viimeinen absoluuttinen monarkki. Hän on hallinnut köyhää Swazimaata vuodesta 1986, ja hänet tunnetaan mieltymyksestään nuoriin naisiin, kalliisiin autoihin ja matkusteluun yksityisellä suihkukoneella. Tänä vuonna valtion budjetissa kuninkaan menoihin on varattu 45 miljoonaa euroa. Swazimaan 1,2 miljoonasta asukkaasta yli puolet elää alle yhden euron päivätuloilla.

Tulonen painaa kaasua. Tien vasemmalla laidalla häämöttää Matsaphan vankila, jonka ahtaissa selleissä istuu yli 800 vankia, heidän joukossaan kielletyn oppositiopuolueen Pudemon puheenjohtaja Mario Masuku. Vankilan kohdalla Tulonen kääntyy oikealle, pitkulaisen tehdasrakennuksen pihaan.

”Ovat päästäneet paikat ränsistymään”, Tulonen sanoo autosta noustuaan. ”Saloran aikaan nurmikot oli siististi leikatut. Tämä oli viimeisen päälle hieno halli.”

Täällä Matshaphan teollisuusalueella Salora valmisti 1970-luvulla tuhansia kuvaputkitelevisioita. Yhtiön oli tarkoitus valloittaa rotusortoa harjoittaneen Etelä-Afrikan markkinat.

Mikään ei mennyt niin kuin piti. Pahasti epäonnistunut Swazimaan-seikkailu oli osaltaan ajamassa Saloraa kohti tuhoaan. Myöhemmin Saloran raunioille nousi Nokia, ja osa Swazimaassa työskennelleistä johtajista oli mukana Nokian maailmanvalloituksessa 1990-luvulla.

Mutta 1970-luvulla ei puhuttu vielä globalisaatiosta eikä kaukomaille lähdetty pelkästään halvan työvoiman vuoksi: Salora toi Swazimaahan omat tehdastyöntekijänsä Suomesta ja maksoi heille suomalaiset palkat.

Tehtaalla työskenteli enimmillään viitisenkymmentä suomalaista, ja kun perheenjäsenet laskettiin mukaan, suomalaisia oli maassa yli sata. Jorma Tulonen saapui Swazimaahan helmikuussa 1976. Hän oli 22-vuotias, eikä hän ollut koskaan aiemmin käynyt ulkomailla.

”Lähtö tuli äkkiä. Mulla oli Salossa tyttöystävä. Sanoin, että tulen parin vuoden kuluttua takaisin, enkä tullut.”

NYT VANHASSA tv-tehtaassa valmistetaan jääkaappeja. Vastaanottotiskin takana istuva nuori nainen ei tunne talon historiaa, mutta suostuu hetken emmittyään soittamaan Fridge Factoryn eteläafrikkalaiselle toimitusjohtajalle Colin Fosterille. Jorma Tulonen tarttuu luuriin ja selittää, että haluaa käydä katsomassa vanhaa työpaikkaansa. Hän puhuu nopeatempoisella englannilla, jonka läpi erottuu vahva varsinaissuomalainen nuotti.

Foster on kiireinen ja kärttyisä. Hän ei halua nyt tavata, vaikka on Tuloselle vähintäänkin palveluksen velkaa: Tulonen asensi taannoin Fosterin kotitaloon satelliittiantennin, mutta Foster ei koskaan maksanut laskuaan. Lopulta johtaja lupaa lähettää poikansa näyttämään paikkoja.

Tehtaan takapihalla Saloran henkilökunnan uima-allas on yhä paikallaan, mutta vesi on sameaa ja siinä uiskentelee nyt ankkoja.

”Tossa mä kävin aina lounastunnilla uimassa”, Tulonen sanoo.

Sisällä tehdashallissa jyrisee.

”Melu on ihan samanlainen kuin minun aikana. Tehtaan ääniä”, Tulonen sanoo ja pujottelee Billy Fosterin perässä jääkaappirivistöjen lomitse eteenpäin. Poika-Fosterilla tuntuu olevan yhtä kova kiire kuin isällään. Hän harppoo työläisten ohi heitä tervehtimättä ja johdattelee pian vieraita jo kohti takaovea. Mutta silloin Jorma Tulonen kipuaa portaat parvelle, jossa on rivi toimistokoppeja. Tulonen koputtaa oveen, jossa lukee Office 1, ja aukaisee sen vastausta odottamatta. Neljä lyhythihaisiin kauluspaitoihin pukeutunutta miestä kääntyy ovelle.

”Tämä on vanha toimistoni. Näyttää ihan samalta kuin ennenkin”, Tulonen mutisee suomeksi.

Kokousta pitävät miehet tuijottavat Tulosta hölmistyneinä. Billy Fosterkaan ei tunnu täysin ymmärtävän Tulosen vierailun tarkoitusta.

Tulonen selittää miehille: ”Olin täällä töissä kauan sitten. Tehtaan perusti suomalainen firma nimeltä Salora. Myöhemmin Salorasta tuli Nokia, ja joistain vanhoista työkavereistani tuli miljonäärejä. Minä olin typerä, jäin tänne ja olen edelleen köyhä.”