Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä

SUNNUNTAINA 7. toukokuuta illalla kello 21:n aikoihin uutislähetyksissä trikolorit liehuivat: Ranska oli saanut uuden presidentin, Ranska oli pelastettu, ja jopa Eurooppa.

Alkuillasta olin saanut Ranskasta viestin, jossa oli aivan toisenlaisia tunnelmia, vaikka ne eivät vaaleihin liittyneetkään. Ne tulivat pitkäaikaiselta algerialaiselta ystävältäni.

”Me elämme kovia ja käsittämättömiä aikoja... Elämä ei maistu... En kykene edes kuvaamaan surullisuutta...”

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta kun Hafed oli tällaisissa tunnelmissa. Pariisissa ilmapiiri on mennyt synkeäksi ja jokapäiväinen elämä raskaaksi, hän on sanonut moneen kertaan. Tammikuussa 2015 terrori-iskusta ei ollut mennyt viikkoakaan, kun Hafed mainitsi kaikkialla vallitsevasta pelosta ja etnisestä jakautumisesta. Jokin aika sitten hän kertoi aikovansa muuttaa takaisin Algeriaan. Vaikka olin kuullut samansuuntaisia puheita aiemminkin, se hätkähdytti.

Sillä muutto ei olisi yksinkertainen. Hafed on asunut Ranskassa 20-vuotiaasta asti, ollut pitkään Ranskan kansalainen, asunto on porvarillisessa 16. kaupunginosassa, ei sekään vielä mitään, mutta pitkäaikainen kumppani ja heidän kaksi tytärtään ovat syntyneet Ranskassa, he eivät voisi lähteä. Jos Hafed muuttaisi, hän joutuisi jättämään perheensä Ranskaan. Olin kuitenkin aina ottanut Hafedin tällaiset puheet hetkellisen epätoivon ilmauksina sen sijaan, että olisin uskonut hänen toteuttavan aikeitaan.

TOISAALTA KOSKAAN sinä aikana, jolloin olemme tunteneet toisemme, tulevaisuus ei ole ollut yhtä näköalaton.

Olen tavannut Hafedin alta parinkymmenen ikäisenä. Kumpikaan meistä ei muista ensimmäistä kohtaamistamme, mutta se on tapahtunut Notre-Damen edustalla, jossa eräänä kesänä tapailin joukkoa algerialaisia nuorukaisia. Tunsin useimmat heistä paremmin kuin Hafedin; hänen kanssaan ystävystyimme lähemmin joitain vuosia myöhemmin, mutta siitä asti olen seurannut hänen elämäänsä, jossa toimeentulon muodot ovat vaihdelleet. Milloin hän on ollut bistron omistaja, milloin harjoittanut niin sanottua paralleelin talouden epävirallista kauppaa Algeriaan, milloin taas organisoinut vaatetavaran tukku- ja vähittäismyyntiä Suur-Pariisin alueella. Niinä vapaahetkinä, joina olen ollut näissä toimissa hänen seuranaan, tuntuu kuin hän olisi esitellyt minulle balzacmaisen kirjon ihmisiä paperittomista algerialaisista lakimiehiin, lääkäreihin ja diplomaatteihin. Olen aina hämmästellyt Hafedin sosiaalista liikkuvuutta, jossa nopea äly ja luontainen iloisuus ovat olleet avuksi. Vasta hiljattain kuvaan on tullut ”un mal de vivre”, kolkko ja synkeä elämäntunne, joka ei koske yksin häntä vaan koko yhteiskuntaa.

Vain joitakin päiviä sitten tätä kirjoittaessani, Notre-Damen edustalla, melkein samoilla jalansijoilla, missä me aikoinaan ilta toisensa perään tapasimme, neljänkymmenen ikäinen algerialaismies oli kaivanut repustaan vasaran, huudahtanut jotakin Syyrian puolesta ja ilmaan hypähtäen iskenyt vasaran edessään seisovan poliisin takaraivoon, minkä jälkeen toinen poliisi oli ampunut kaksi laukausta miehen rintaan, samalla kun ympärillä väkijoukko, lähinnä turisteja, oli paennut paikalta juosten.

KUN TUTUSTUIN Hafediin, ranskalaisten ja algerialaisten välit olivat kireät mutta siitä huolimatta saattoi uskoa tulevaisuuteen. Mitä tahansa vaikeuksia heikäläiset joutuivatkin Ranskassa kohtaamaan, saattoi luottaa siihen, että ne olivat luonteeltaan väliaikaisia ja seurausta yhteisestä, väkivaltaisesta menneisyydestä. Usko siihen, että aika parantaa haavat, oli vielä voimissaan.

Nyttemmin tuntuu kuin aika olisi ryhtynyt avaamaan vanhoja haavoja, tai paremminkin se on näyttänyt kauhistuttavan ominaisuutensa: kyvyn pitää haavat aina yhtä tuoreina.

Kukaan ei voi tarkalleen sanoa, missä ja milloin yhteinen tulevaisuus oli kadonnut ja me lännessä olimme lähteneet yhdelle tielle ja he, joko vapaaehtoisesti tai pakosta toiselle tielle, mutta joitakin maamerkkejä on mahdollista hahmottaa. Marraskuussa 1989 kun Berliinin muuri murtui, toiveikkuus nousi myös Pohjois- Afrikassa, jotain samankaltaista vielä tapahtuisi autoritaarisissa arabimaissakin. Tammikuussa 1990 seurasin ensimmäisen Persianlahden sodan syttymistä televisiosta yhdessä muutaman algerialaisen kanssa Hafedin asunnon olohuoneessa. Yhtäkkiä Hafed pudisti päätään: ”Tämän jälkeen mikään ei tule olemaan entisellään...”

Hän ei kertonut tarkemmin, mitä tarkoitti, mutta tuolloinkin Pariisissa elettiin synkeitä viikkoja, metroissa oli ratsioita, heille, Bellevillessä moskeijaa tulitettiin kiväärillä, tunisialaisen naisen omistama ravintola räjäytettiin ja Korsikalla tuhansia pohjoisafrikkalaisia oli ajettu kodeistaan Välimeren eteläpuolelle.

Tämä kaikki oli Ranskassa entuudestaan tuttua, mutta se ei vielä kääntänyt ajan pyöriä taaksepäin. Jälkikäteen ajatellen jotakin peruuttamatonta alkoi Bosniassa, vaikka vaivihkaa. Jonakin aamuna Sarajevon asukkaat heräsivät ”muslimeina”, siis joinakin Euroopalle vieraina. Sillä ei ollut väliä, että suurin osa heistä piti itseään ateisteina tai agnostikkoina. Sillä hetkellä riitti, että heitä pidettiin muslimeina Lontoossa, Pariisissa ja Belgradissa, ja siksi Sarajevon piiritys jatkui 44 kuukautta, vaikka hyvin tiedettiin, että jos Venetsiaa olisi pommitettu samalla tavalla, sellainen olisi lopetettu varttitunnissa. Näin Länsi-Euroopan 12 tai 15 miljoonaa islamilaistaustaista asukasta saivat viestin, että heillä ei tule olemaan paikkaa yhdentyvän Euroopan tulevaisuudessa.

Kaikki tämä on saatu aikaan poliittisilla päätöksillä ja toimilla, mutta se peittyy uutisiin terroriteoista ja puheeseen ”kulttuureista”, joiden perusteella ihmisille annetaan jonkinlaisia mentaalisia henkilötodistuksia.

”KYLLÄ, MEHÄN OLEMME terroristeja...” Joskus ystävyytemme alkuaikoina Hafedilla oli tapana naurahtaa näin.

Tätä ei pidä ymmärtää väärin, tästä on jo aikaa.

Naurahdus terroristeista viittasi aikaan, jolloin Hafed oli ollut lapsi ja Algeria oli hiljattain itsenäistynyt Ranskasta. Siihen aikaan kaikki algerialaiset olivat enemmän tai vähemmän terroristeja, ainakin ranskalaisten silmissä – ja minä ihmettelin itsekseni, kuinka oli perheitä tai väestöjä, joissa terroristin leima kulki sukupolvesta toiseen ilman että kukaan teki sen eteen mitään, tappoi kärpästäkään.

Ystävyytemme alkuaikoina Hafed vielä saattoi naurahtaa näin, mutta ei enää.

Ranskassa arkinen ympäristö on etnisen jakautuneisuuden myötä käynyt ahdistavaksi, ja toisella suunnalla, Välimeren eteläpuolella, kaikki on ollut vielä pahemmin. Kerran Hafed kertoi, kuinka
oli 1990-luvun puolivälissä ajanut Algerista Médéaan tapaamaan sukulaisiaan, lähtö oli viivästynyt ja matkalla hän kauhukseen huomasi auringonlaskun yllättävän. Hän oli keskellä autiota maisemaa tienristeyksessä, jossa vain vähän aiemmin ja täsmälleen samaan vuorokaudenaikaan oli teurastettu ihmisiä, islamistien tekoja, uhreina keitä nyt oli tiellä sattunut kulkemaan, verijäljet näkyivät yhä tien pinnassa.

Ystävyytemme alkuaikoina Hafed ei ravintoloissa halunnut istuutua nurkkapaikkaan, josta ei päässyt esteettä pois. Pieni klaustrofobia, lapsuus, Algeria, pommitukset, sitä perua, hän aina naurahti.

Aikoihin Hafed ei ole maininnut klaustrofobiasta, mutta muisto käy joskus mielessä, kuten äskeistä juttua kuunnellessa tai pienissäkin asioissa... Erään terveysongelman jälkeen hän luopui alkoholista – ”Heti kun ranskalaiset huomaavat ettei juo, saa ympärilleen pienen vankilan... ” Toisin sanoen ympärillä epäluulot heräävät.