Totuus on aina kahden asian välissä

Mitä ei muisteta, se toistetaan. Mikä jäädytetään, pysyy tuoreena.

Jotain sellaista kirjailija Kari Hukkila sanoi, kun puhuimme keväällä hänen tulevasta kesäessseestään. Sen nimeksi tuli ”Kun historia jäätyy, syntyy hirviöitä”.

Syyni esseen tilaamiseen oli puhtaasti itsekäs: Hukkilan esikoisromaani Tuhat ja yksi (Teos, 2016) on loistava.

Se on Suomen mittakaavassa aivan poikkeuksellinen teos, kirja joka yhdistää eri tasoja ja tyylilajeja tavalla, jota meillä ei ole paljon harrastettu. Kun sattumalta sain taannoin lukea Hukkilan esikoisromaanin vedoksista, sanoin: ”Tästä tulee sensaatio.” Olin sikäli väärässä, että kirja ei saanut juurikaan huomiota eikä kritiikkejä ole paljon näkynyt. Ehkä esseetä ja fiktiota yhdistelevä ja historiassa, filosofiassa, nykypäivässä, poliittisessa ja henkilökohtaisessa liikkuva teksti poikkesi niin paljon siitä, mitä on totuttu lukemaan.

Halusin itsekkäästi lukea lisää Hukkilaa ja soitin siis hänelle.

Long Playhin kirjoittamassaan esseessä Hukkila jäljittää sitä, miten historian typeryydet ja kauhut toistuvat kuin karusellissa, jos ymmärrys yhteisestä menneisyydestä katoaa.

”Länsimaiden ja arabimaiden välillä on umpikujan tunne, sellainen kokemus että yhteistä tulevaisuutta ei tule enää olemaan. Jos yhteistä tulevaisuutta ei pysty näkemään, täytyy katsoa, millainen on yhteinen menneisyys, jotta jokin tulevaisuus voisi sitten löytyä”, Hukkila sanoo puhelimessa jostain Suomen maaseudulta.

Historiattomuus on turhauttavaa, myös vaarallista. Muistin katkeaminen tuottaa tuhoisaa identiteettipolitiikkaa, jossa oma ja muiden paikka maailmassa määritellään rodun, uskonnon, sukupuolen, ja näitä rajatumpien ”mentaalisten henkilötodistusten” mukaan, kuten Hukkila kirjoittaa. Silloin totuus määrittyy oman kokemuksen kautta ja puhujan synnynnäiset ominaisuudet käyvät väitteiden perusteista. Tässä eurooppalainen äärioikeisto ja ääri-islamilaiset eivät eroa toisistaan, ja oikeastaan sama ansa piilee ”monikulttuurisuudessa”, joka jo sananmukaisesti olettaa nuo kulttuurit joksikin selvärajaisiksi, meitä kaikkia määrittäviksi.

Vuonna 2010 Hukkila kirjoitti Kerettiläisesseet-kokoelmassa algerialaisesta ystävästään Hafedista. Häntä hämmensi silloin ajatus, että algerialaisen ja suomalaisen miehen ystävyys vaatisi jonkinlaista ”kulttuurien kohtaamista”. Samalla Hukkila huomasi, että kun ilmapiiri Euroopassa kiristyi ja historiattomuus voimistui, hän tunsi itsensä aina vähän enemmän suomalaiseksi, ystävän aina vähän enemmän algerialaiseksi.

Hafed kulkee rinnalla tässäkin tekstissä, jossa Hukkila vie lukijan Algerian ja Ranskan pitkään yhteiseen historiaan ja näyttää, kuinka menneisyyden haamut nousevat aina uusissa mutta täysin tunnistettavissa muodoissa, kielloista huolimatta. Matka jatkuu vallankumouksen ajan Ranskaan ja raunioiden ja ruumiskasojen Syyriaan.

Hukkila kirjoitti esseetä viisi kuukautta, ja siinä välissä ehti aihekin vaihtua. Sellaista sattuu.

”Tällaisen lajityypin tekstissä minulle ratkaisevia ovat leikkaukset”, hän kertoo. ”Totuus, jota tavoittelen, ei ole yksittäisessä faktassa vaan aina kahden asian välisessä suhteessa. Siksi voi ottaa vaikkapa jonkin historian asian ja nykyisyyden asian ja näyttää niiden samankaltaisuudet. Totuus löytyy aina asioiden välistä.”

Lue Kari Hukkilan essee täältä: https://longplay.fi/fi/single/kun-historia-jaatyy-syntyy-hirvioita