Jokin muu, mikä

VUONNA 1962 matemaatikko Erkki Pale sai historiallisen tehtävän. Entisen salakirjoitusasiantuntijan piti kehittää Eläketurvakeskukselle työeläkekortin numero, jonka avulla suomalaisten eläkekertymät voitaisiin rekisteröidä maan ensimmäiseen suureen tietokonejärjestelmään. Pale oli tehtävään oikea henkilö: hän oli sodan jälkeen asunut Ruotsissa ja perehtynyt siellä viimeisintä huutoa olevien reikäkorttijärjestelmien kehittämiseen.

Vaatimukset työeläkekortille olivat yksinkertaiset: numeroita piti riittää kaikille syntyville kansalaisille, ja niiden piti perustua sellaisiin rekisteritietoihin, jotka eivät vanhenisi ja menisi siksi sotkuun. Pale kehitti työeläkekorttia varten 11-merkkisen tunnuksen. Henkilöstä kertovia tietoja numero sisältää kaksi: tunnuksen ensimmäinen osa kertoo syntymäajan, jälkimmäinen osa sukupuolen. Muutamaa vuotta myöhemmin sama järjestelmä otettiin valtakunnalliseen käyttöön, kun Kansaneläkelaitos jakoi kaikille suomalaisille henkilötunnukset. Miesten tunnusten toiseksi viimeinen merkki on siitä lähtien ollut pariton numero, naisten parillinen. Henkilötunnus on annettava lapselle viikon kuluessa syntymästä.

Sukupuoli valikoitui muuttujaksi siksi, että sen oletettiin olevan syntymäajan lisäksi henkilötieto, joka on muuttumaton. Siitä seurasi enemmän vaikeuksia kuin Erkki Pale olisi voinut arvata.

KUN TERHI VIIKKI syntyi 37 vuotta sitten, hänen vanhemmilleen kerrottiin, että tyttö tuli. Näin ilmoitettiin myös viranomaisille, ja niin hänen henkilötunnuksensa toiseksi viimeiseksi merkiksi tuli parillinen numero. Terhi Viikki kasvoi; sukupuoli oli jotain, mitä hän ei juuri miettinyt. Seitsemännellä luokalla alkoivat oudot vatsakivut. Lääkärikäynneillä tuntui, että kipua etsittiin aina vähän eri paikasta kuin missä se tuntui.

Tyttö varmaan jännittää, arveltiin.

Sinnikäs äiti kuitenkin kierrätti lasta lääkäreillä niin kauan, että yksi osasi kysyä oikeat kysymykset. Jatkotutkimuksissa selvisi, että kipu oli todellista ja sillä oli syy: lapsen alavatsassa oli kiveskudosta. Kohtua ja munasarjoja hänellä ei ollut. Diagnoosi oli perifeerinen androgeeniresistenssi. Se tarkoittaa, että ihminen on geneettisesti mies mutta hänen kehonsa ei reagoi niin sanottuihin mieshormoneihin, joten hänelle kasvavat tytöille tyypilliset ulkoiset sukuelimet.

Kun lääkäri selitti asian, Viikkiä itketti, sillä hän oli halunnut saada jonain päivänä suuren perheen. Omien lasten synnyttäminen ei olisi mahdollista.

Sen sijaan itse diagnoosi oli hänelle melko samantekevä. Lähinnä hän oli huojentunut siitä, että kivuille löytyi selitys.

”Lääkäri sanoi, että sinulla on tämmöinen asia mutta muuten olet ihan tavallinen tyttö. Mietin, miksi se on tärkeää – olla tavallinen tyttö.”

Lääkäri kertoi, että kipuja aiheuttava kiveskudos leikattaisiin pois ja hänelle tehtäisiin vaginoplastia, siis rakennettaisiin vagina. Vaihtoehtoja ei esitetty. Terhi Viikki ja hänen äitinsä luulivat, ettei niitä ollut.

Jos Viikki nyt saisi päättää, vaginoplastiaa ei olisi tehty. Ei hänellä ollut erityistä tarvetta vaginalle.

Leikkauksia tehtiin lopulta viisi, viimeinen vuonna 1998, jolloin hän oli 19-vuotias. Viikki sanoo, että siitä ei kerrottu hänelle etukäteen. Hän oli tullut sairaalaan tutkimukseen, joka tehtiin nukutuksessa.

”Kun heräsin, minulle selvisi, että oli tehty samalla vaginan avarrusleikkaus. Minulle ei ollut kerrottu siitä mitään.”

Terhi Viikki itkee yhden kerran haastattelun aikana. Hän puhuu silloin äidistään, joka oli mukana kaikilla lääkärikäynneillä.

”Äiti on sanonut, että hänen olisi pitänyt osata sanoa, että ei tehdä näitä leikkauksia. Mutta se tieto, joka hänellekin annettiin, oli mitä oli. Se on ollut hänelle tosi vaikeaa. Ei se ollut äidin vika.”

SUOMESSA SYNTYY vuosittain kolmesta kahdeksaan ihmistä, joiden sukupuolta kätilö ei heti osaa kirjata papereihin. Heitä kutsutaan intersukupuolisiksi. Se on yleisnimitys monenlaisille ihmisille: joidenkin kohdalla asiaa ei huomata koskaan, joskus intersukupuolisuus käy ilmi murrosiässä kuten Terhi Viikin tapauksessa.

Oulun yliopistollisessa sairaalassa sai 1990-luvun lopulla lastenkirurgi Mika Venhola vastuulleen lasten sukuelinten alueen kirurgian. Hän perehtyi työhön vanhemman kollegan valvonnassa. Osa leikkauksista vaivasi nuorta kirurgia. Hänen mielestään ne olivat kosmeettisia: lapset olivat täysin terveitä, mutta heidän sukuelimiään muokattiin tyypillisemmiksi. Hän kertoo leikkauksesta, jossa vauvan klitorista piti typistää, siis leikata pala pois. Klitoris oli todettu liian suureksi. Venhola voi pahoin.

”Jos klitorista pienennetään, silloin siitä on amputoitu osa pois – ja ainoa tietämämme funktio klitorikselle on seksuaalisen mielihyvän tuottaminen. Jos kirurgi veistää siitä palan, niin tuota eroottisesti tuntevaa paikkaa ei sitten enää ole.”

Venhola ei ymmärtänyt, miksi leikkaus piti tehdä. Vauva oli terve.

”Olin sen verran naisten alapäitä nähnyt, että tiesin jo, ettei mitään kultaista standardia ole. Minusta sen vauvan alapää oli täysin normaali.”

Hän ei kuitenkaan rohjennut kyseenalaistaa vanhemman kollegan näkemystä, vaan leikkasi. Se oli maan tapa.

Intersukupuolisia lapsia leikataan yhä. Valtaosa leikkauksista tehdään Helsingissä Lastenklinikan urologian yksikössä. Yksikön johtaja lastenkirurgi Seppo Taskinen ei tosin halua käyttää sanaa intersukupuolisuus, koska sellaista diagnoosia ei lääketieteessä ole.

”On kyse kymmenistä erityyppisistä tiloista. Lääketieteessä pyritään välttämään tämmöistä, että niputetaan potilaita epämääräiseen ryhmään, josta ei edes tiedetä, mitä se tarkoittaa”, hän sanoo.

Taskisen mukaan leikkauksissa korjataan rakennepoikkeavuuksia. Hän sanoo, että nykyisin ei enää leikata lapsia, joiden sukupuoli on epäselvä. Suurin osa leikattavista on poikia, joiden penistä korjataan leikkauksella. Näitä leikkauksia tehdään vuodessa satakunta. Tyttöjä leikataan vain muutamia.

”Korjataan emättimen ahtaumaa tai laajennetaan emätintä, häpykieltä piilotetaan vähän kätköön”, Taskinen kuvailee toimenpiteitä.

Myös klitorisleikkauksia tehdään edelleen. Niiden tarkat määrät ja tekotavat löytyvät vain potilasasiakirjoista, jotka eivät ole julkisia.

”En tiedä 1990-luvulta alkaen yhtään Helsingissä klitoriksen takia leikattua potilasta, joka olisi harmitellut liian aikaista leikkausta
tai leikkausta ylimalkaan kontrollikäynnin yhteydessä aikuisiän kynnyksellä”, hän sanoo.

Aiemmin Taskinen on perustellut leikkauksia myös sillä, että erilaisen näköinen lapsi voisi joutua kiusatuksi tai hänen olisi vaikea olla muiden joukossa.

”Tytölle voi tulla stressiä, jos hänellä esimerkiksi roikkuu peniksen näköinen uloke jalkovälissä”, hän sanoi Helsingin Sanomissa 2007.

Edelleen Oulun yliopistollisessa sairaalassa lastenkirurgina työskentelevä Mika Venhola tuntee Taskisen. Kirurgien näkemys intersukupuolisten hoidosta eroaa selvästi. Venhola ei enää itse suostuisi leikkaamaan intersukupuolisia lapsia.

”Tässä tapahtuu ihmisoikeusloukkauksia”, hän sanoo.

Venholan mielestä lääkärit ovat ottaneet sukupuolen portinvartijan roolin, vaikkakin hyvää tarkoittaen.

”Ajatuksenjuoksu menee kai niin, että nainen ei ole nainen, jos hänellä ei ole emätintä. Oletetaan, että potilaan seksuaalisuus tulee olemaan penis-emätinseksiä. Lisäksi on sisäänrakennettuna ajatus, että jos lapsen sukuelimet olisivat jotenkin erilaiset,
se olisi hämmentävää vanhemmille. Tätä argumenttia näkee tutkimuskirjallisuudessa”, hän sanoo.

”Ja juridinen syy on se, että Suomessa henkilötunnukseen vaaditaan sukupuoli. Ihminen tulee yksilöksi tämän kautta. Häntä ei voi edes syöttää minnekään rekisteriin ilman sitä. Hän ei pääse yhteiskunnan jäseneksi.”