Irlannin kadonneet lapset

CATHERINE CORLESS muistaa, kuinka kivimuurin päälle kiinnitetyt lasinsirpaleet kimmelsivät auringossa. Muuri oli kolmisen metriä korkea ja sitä puhkova portti lähes aina suljettu. Muurin takana kohosi harmaa kivitalo, yksi suurimmista rakennuksista Tuamin pikkukaupungissa Irlannin länsirannikolla.

Elettiin 1950- ja 60-lukujen taitetta. Catherine oli ekaluokkalainen, maatilaa pitävän viisilapsisen perheen kuopus. Hän ohitti kivimuurin aina koulumatkallaan ja jäi usein katselemaan sitä.

Muurin ympäröimä talo tunnettiin paikallisten keskuudessa nimellä the home. Siellä asui lapsia, jotka olivat erilaisia kuin muut. Kalpeita, heikon oloisia. Home babies, kotilapset, niin heitä kutsuttiin.

Lapsilla ei ollut äitiä eikä isää – niin Catherine silloin luuli.

Hän kävi alakoulua, jossa opettajina toimivat katoliset nunnat, ja luokalla oli muutama lapsi muurin takaa. He saapuivat tunnille aina joitakin minuutteja myöhemmin kuin muut, juuri ennen aamurukousta. Yhtenä vaitonaisena ryhmänä, katseet maassa, he kiirehtivät paikoilleen luokan takaosaan kengänpohjien naulat lattiaan napsuen. Ääni oli niin tunnistettava, että moni Tuamissa asuva muistaa sen edelleen.

Lapsien saapuminen eri aikaan kuin muut tuntui ennalta suunnitellulta koreografialta. Päivänsä kotilapset viettivät luokan takaosassa hiljaa ja passiivisina. Aivan kuin heitä ei olisi ollut olemassa.

Yhtenä päivänä Catherine sai päähänsä toistaa jekun, jonka oli nähnyt erään luokkatoverinsa tekevän aiemmin. Hän kaivoi välitunnilla naulakoiden luona takintaskustaan tyhjän karkkipaperin, rypisti sen kämmenissään ja tarjosi sitä eräälle kotilapsista. Tytöllä oli punaiset hiukset.

Tässä, ota karkki.

Lapsi otti karkkipaperin vain tajutakseen hetkeä myöhemmin, ettei sen sisällä ollut mitään. Muut nauroivat hänelle.

Kun kotilapset sinä päivänä lähtivät taas koulusta ennen muita lapsia, Catherinea kadutti ja hän yritti tavoitella punatukkaisen tytön katsetta, turhaan. Tyttö katosi muiden mukana takaisin muurin taakse.

Muisto kiusanteosta on jäänyt vaivaamaan Catherine Corlessia. Myöhemmin hän on kertonut tapauksesta lukuisissa lehtihaastatteluissa. Jotkut tarinan yksityiskohdat ovat vuosien saatossa muuttuneet: joskus hän on esimerkiksi kertonut, että karkkipaperin sisältä löytyi kivi. Aina uudestaan hän on kuvaillut, kuinka tytön pettynyt ilme palaa hänen mieleensä.

Lopulta tuo muisto ajoi hänet tutkimustyöhön, joka johti yhteen Irlannin lähihistorian suurimmista skandaaleista.

ON TAMMIKUUN LOPPU vuonna 2023. Tuamissa tuulee, pilvet riippuvat matalalla. Kävelen Catherine Corlessin kanssa pihapolkua paritalokorttelin keskelle, ja siellä eteemme avautuu yllättävän suuri asfaltoitu leikkikenttä: keinuja, kiipeilyteline, koripallokoreja ja skeittiramppeja. Kenttä on autio, jollei oteta lukuun raakkuvia nokivariksia.

Metalliaitaan kiinnitetyt kyltit ilmoittavat kentän olevan toistaiseksi suljettu.

Corless osoittaa kentän toisella puolella siintävää vanhaa rapistunutta kivimuuria.

”Tuo köynnöksen peittämä kohta on ainoa osa alkuperäistä muuria, joka on jäljellä.”

Catherine Corless on nyt 68-vuotias. Hänen lyhyiksi leikatuissa punaruskeissa hiuksissaan on jo paljon valkoisia suortuvia. Kasvoilla on hiukan surumielinen ilme. Corlessin osoittamalla paikalla oli aiemmin rakennus, jossa kotilapset elivät.

Nykyään Corless tietää, että se oli ensikoti, jota katolisen Bon Secours -järjestön nunnat ylläpitivät vuodesta 1925 vuoteen 1961. Eivätkä lapset eivät olleet orpoja, kuten hän oli luullut – he olivat vain syntyneet avioliiton ulkopuolelle.

Avioliiton ulkopuolinen seksi oli umpikatolisessa Irlannissa rikokseen verrattava synti pitkälle 1900-luvun loppupuolelle asti. Käytännössä vastuun seksistä kantoivat naiset. Jos avioton tyttö tai nainen tuli raskaaksi, lapsen isän perään harvoin kyseltiin. Abortti ei ollut vaihtoehto.

Naimattomat raskaana olevat naiset saapuivat Tuamin ensikotiin usein iltapimeän turvin. Naisen piti elää ensikodissa lapsen elämän ensimmäinen vuosi, jonka aikana hän teki kotitöitä ilman palkkaa. Vuoden jälkeen hänen tuli lähteä ja jättää lapsensa nunnille. Lapset asuivat ensikodissa, kunnes heille löydettiin adoptio- tai sijaisperhe. Joskus lapsia lähetettiin tehdaskouluihin, jotka olivat köyhille tarkoitettuja sisäoppilaitoksia. Äitejään he eivät yleensä enää nähneet.

Valtio maksoi Bon Secoursille Tuamin ensikodin ylläpidosta. Järjestö sai rahaa jokaisesta naisesta ja lapsesta, joka talossa asui.

Nykypäivän näkökulmasta äitien erottaminen lapsistaan on karmeaa. Tuam ei kuitenkaan ollut poikkeus vaan osa järjestelmää. Samankaltaisia laitoksia toimi ympäri Irlantia aina vuoteen 1998 asti. Ensikodit olivat osa verkostoa, jonka tutkija James M. Smith on nimennyt ”vankeuden arkkitehtuuriksi”. Se muodostui erilaisista toisistaan riippuvaisista laitoksista, joiden yhteinen tehtävä oli piilottaa sellaiset ihmiset, joiden katsottiin olevan uhka yhteiskunnan moraalille. Nämä ihmiset olivat yleensä naisia.

Irlanti itsenäistyi vuonna 1922, ja kun se pyrki määrittelemään kansallista omakuvaansa, tärkeä erottava tekijä entisestä siirtomaaisännästä Britanniasta oli uskonto. Irlannissa valtaosa väestöstä oli katolilaisia, kun taas Britannian puolella enemmistö oli protestantteja. Kuin tämän eron korostamiseksi Irlannin puolella rajaa katolisen kirkon vallan annettiin kasvaa. Paikalliset papit käyttivät merkittävää moraalivaltaa kyläyhteisöissä, ja kirkosta tuli tietyissä asioissa jopa valtiota vahvempi. Se seurasi ihmisiä läpi näiden elämän kasteesta viimeiseen siunaukseen.

Keskiöön nousi naisten kunniallisuus. Irlannista tuli valtio, jossa hallinto, yhteiskunta ja kirkko ylläpitivät järjestelmällistä misogyniaa. Naisia suljettiin erilaisiin laitoksiin mitä kummallisimmista syistä.

Vankeuden arkkitehtuurin yksi ominaisuus oli, että kun yhteen laitokseen joutui, oli merkittävä riski joutua myös johonkin toiseen.

Ensikotien lisäksi instituutioiden verkkoon kuului tehdaskouluja, mielisairaaloita ja pahamaineisia Magdalena-pakkotyölaitoksia, joista suuri osa oli pesuloita. Tyttö tai nainen saattoi joutua Magdalena-laitokseen vaikka siksi, että häntä pidettiin kevytkenkäisenä tai muuten taakkana yhteiskunnalle. Laitoksiin piilotettiin myös seksuaalirikosten uhreja. Vapaudenriiston pituutta määriteltiin harvoin, ja moni vietti laitoksessa koko elämänsä.

CATHERINE CORLESSILLE Tuamin ensikodin vaiheiden selvittelystä on tullut eräänlainen pakkomielle. Hän ajautui aiheen pariin innostuttuaan kotiseutunsa historian tutkimisesta. Sen jälkeen kun hänen neljä lastaan olivat muuttaneet pois kotoa, hän oli kaivannut tekemistä ja ilmoittautunut paikallishistorian tutkimuksen iltakurssille. Hän oli elänyt pitkään kotiäitinä, eikä hänellä ollut muuta koulutusta kuin aikoinaan kesken jääneet taideopinnot.

Kurssin jälkeen Corless kirjoitti useita esseitä Tuamin historiallisen seuran julkaisuun. Kun häneltä kysyttiin uutta aihetta, mieleen tuli Tuamin ensikoti. Hän oli usein miettinyt, mitä hänen luokallaan olleelle punatukkaiselle tytölle oli tapahtunut. Minkälaista elämää tämä oli elänyt?

Lisäksi Corless halusi ymmärtää paremmin omaa äitiään. Hän oli saanut vastikään selville, että äiti, joka oli hänen lapsuudessaan ollut etäinen ja jollain tavalla kylmä, oli syntynyt avioliiton ulkopuolella. Äiti oli mennyt hautaansa kertomatta asiasta kenellekään.

”Hän kuoli kahdeksankymppisenä. Eikä edes isä ei tiennyt hänestä mitään. Isä oli joka tapauksessa hiljainen, sen tyyppinen mies, että ei hän olisi äitiä painostanut”, Corless sanoo.

Kun Corless alkoi etsiä tietoja Tuamin ensikodista, se osoittautui vaikeaksi. Paikalliskirjastosta hän löysi vain yhden yliopisto-opiskelijan kirjoittaman esseen. Se tuntui oudolta, koska ensikoti oli ollut olemassa pitkään ja se oli ollut niin silmiinpistävä rakennus pikkukaupungissa.

Corless lähti koputtelemaan lähitalojen oville. Useimmat ihmiset olivat haluttomia puhumaan tai sanoivat, etteivät tienneet asiasta mitään, mutta lopulta Corless löysi erään rouvan, joka neuvoi puhumaan Tuamin hautausmaan vahtimestarille. Niin Corless kuuli kahdesta pojasta, jotka olivat vuosia aiemmin löytäneet ensikodin mailta jotakin häkellyttävää.

FRANNY HOPKINS asettelee Tuamin keskustassa sijaitsevassa kahvilassa teepannun, maitokannun ja kupit kartaksi havainnollistamaan, kuinka lähellä Tuamin ensikotia hän lapsena asui. Ihan vähän matkan päässä, seuraavassa korttelissa. Hopkins on hymyileväinen ja hoikka kuusikymppinen mies, jonka korvassa on kuulolaite. Hänen olemuksessaan on jotain veitikkamaista, kun hän kertoo, miten kävi ystäviensä kanssa leikkimässä hylätyn ensikodin mailla 70-luvun alussa.

”Ennen kuin rakennus purettiin, se oli aika hyvässä kunnossa ja sieltä löytyi jopa sänkyjä. Me lapset olimme siellä jatkuvasti. Oli hurjan hauskaa leikkiä siellä IRA:ta ja brittisotilaita.”

Hopkinsin lapsuudessa Irlannissa oli ihan tavallista, että perheessä oli kymmenen tai jopa kaksitoista lasta. Se tarkoitti, että kun meni ulos, kadulla saattoi helposti olla pari sataa leikkikaveria. Hopkinsin läheisimpiä ystäviä oli häntä pari vuotta nuorempi Barry Sweeney, joka asui naapurissa.

He kävivät usein omenavarkaissa erään naapurin puutarhassa – ei siksi, että heillä olisi ollut nälkä, vaan jännityksen takia. Jos naapuri huomasi varkaat, hän tuli pihalle rähjäämään.

”Voi, hän jahtasi meitä heristellen keppiään ja huusi, että ampuu meidät”, Hopkins sanoo kaihoisasti.

Pojat tapasivat sulloa omenat neuleidensa sisään ja kiivetä pakoon korkean kivimuurin yli ensikodin pihamaalle.

Näin tapahtui myös yhtenä päivänä 70-luvun alkupuolella. Maahan tömähtäessään pojat tunsivat jotakin kovaa, joka tärähti – ikään kuin maa olisi ollut ontto. Kun he tonkivat pitkäksi kasvanutta ruohikkoa, he löysivät betonisen laatan, joka oli haljennut kahtia. Pojat innostuivat: oliko se salaisen tunnelin suuaukko?

He huhkivat laatan ylös, ja sen alta paljastui jonkinlainen kammio. Pojat näkivät heti, että sen pohjalla näkyi luita. Paljon. Joukossa oli myös useita pääkalloja. Ne olivat pienikokoisia.

”Monet kysyvät, kuinka monta luuta näimme. Rehellisesti sanottuna emme pysähtyneet laskemaan”, Hopkins sanoo. Nyt hän on vakavoitunut.

”Tönäisin Barrya vähän, ja hän putosi sisään. Onnistuin vetämään hänet ylös. Sitten me juoksimme, itkien ja nauraen pelosta.”

Pian pojat törmäsivät kavereihinsa ja kertoivat näille löydöstään. Kun Hopkins pääsi kotiin, hän mainitsi asiasta vanhemmilleen.

Heitä ei naurattanut.

”Isä sanoi, että jos menisin takaisin siihen paikkaan, saisin potkun persuksille. Hän ei ollut väkivaltainen, mutta tiukka hän oli.”

Tietysti pojat silti menivät, Hopkins sanoo; heti seuraavana iltana. Mutta silloin onkaloa ei enää ollut. Hopkins kuuli vanhemmiltaan, että paikalle oli tullut pappi, joka oli lausunut rukouksen, minkä jälkeen aukko maassa oli täytetty. Sen enempää asiasta ei puhuttu.

Koko juttu jäi Franny Hopkinsin mielessä taka-alalle useiksi vuosiksi. Hän kasvoi aikuiseksi ja lähti parikymppisenä armeijaan. Sen mukana hän pääsi maailmalle. 1980-luvun alussa Libanonissa hän näki ruumiita, jotka palauttivat mieleen lapsuuden löydön. Yhtäkkiä tuntui, että hän ja Barry olivat ehkä löytäneet jotakin merkittävää.

Hopkins sanoo, että kun hän palasi Tuamiin ja kertoi välillä tarinaa ensikodin pihalta löytyneestä kammiosta, ihmiset eivät tohtineet suoraan kyseenalaistaa häntä. Mutta Sweeney, joka oli herkempi ja jota asia oli jäänyt kalvamaan, kohtasi syytöksiä liioittelusta ja jopa valehtelusta. Hopkins lohdutti ystäväänsä, joka suri sitä, etteivät ihmiset uskoneet.

”Kyllä minä ymmärrän, miksi ihmiset epäilivät. Sanoivat, että ehkä ne olivat eläimen luita. Tai että jos ne olivatkin ihmisen, ne olivat varmasti nälänhädän ajoilta.”

On totta, että rakennus, joka sittemmin toimi Tuamin ensikotina, oli ottanut 1840-luvulla vastaan Irlannin suuresta nälänhädästä kärsiviä. Nälänhätä sai Irlannissa katastrofaaliset mittasuhteet, ja se on edelleen kansallinen trauma, joka näkyy erityisesti irlantilaisessa taiteessa.

Noin miljoona ihmistä kuoli, ja toinen miljoona lähti siirtolaisina Englantiin, Yhdysvaltoihin, Australiaan tai muualle. Väkiluku kutistui neljänneksellä.

Ruumiita oli niin paljon, että niitä haudattiin sinne sun tänne. Ympäri Irlantia on sittemmin löytynyt valtavia nälänhädän aikaisia joukkohautoja. Tuamissa paikallislehti Tuam Herald kuvasi helmikuussa 1847 ihmisiä kuihtuvan teiden varsille satapäin.

Franny Hopkins aavisteli kuitenkin koko ajan, että hänen lapsena näkemänsä pääkallot liittyivät tavalla tai toisella ensikodin toimintaan. Kallojen pieni koko sai hänet ajattelemaan niin. Ja kyllä ensikodin naapurustossakin jotkut niin arvelivat, kaikessa hiljaisuudessa. Eräs pariskunta rakensi paikalle pienen pyhätön, jossa oli Neitsyt Marian patsas. He istuttivat sen ympärille kukkia ja ylläpitivät sitä kuolemaansa asti.

SEN JÄLKEEN kun Catherine Corless oli kuullut Frannyn ja Barryn tarinan hautausmaan vahtimestarilta, hän soitti Galwayn maakunta-arkistoon ja pyysi virkailijalta tietoja ensikodissa kuolleista lapsista. Virkailija lupasi palata asiaan muutaman viikon päästä. Corless voisi sitten halutessaan ostaa arkistokopioita kuolintodistuksista.

Kun virkailija lopulta soitti takaisin, Corless muistaa hämmentyneensä tämän kysymyksestä. Oletko varma, että haluat ostaa kaikki nämä tiedot?

Virkailija oli löytänyt jo 200 kuollutta lasta ja uskoi, että nimiä löytyisi vielä paljon lisää. Arkistotyö tulisi kuitenkin kalliiksi: jokaisen lapsen tiedot maksaisivat neljä euroa. Virkailija sanoi, että hän voisi kuitenkin lähettää lasten perustiedot taulukkona, jolloin summa olisi pienempi.

Corless tyytyi taulukkoon. Siihen oli listattu lasten nimet, iät ja syntymä- ja kuolinajat.

Lista alkoi vuodesta 1925. Patrick Derrane, viisi kuukautta. Mary Blake, neljä kuukautta. Matthew Griffin, kolme kuukautta. Mary Kelly, kuusi kuukautta. Julia Hynes, yksi vuosi.

Nelikuukautisena vauva on usein oppinut nauramaan. Viiden kuukauden iässä monet jo jokeltavat itsekseen ja kääntyvät selinmakuulta vatsalleen. Suurin piirtein vuoden ikäisenä otetaan ensiaskeleita. Miksi nämä lapset olivat kuolleet, vaikka he olivat hädin tuskin aloittaneet elämänsä?

Corless pyysi kirjeitse tietoja ensikotia pyörittäneeltä Bon Secours -järjestöltä. Se on suuri katolinen terveydenhuollon toimija, joka omistaa nykyisin esimerkiksi sairaaloita Irlannissa ja Yhdysvalloissa. Irlannissa se on suurin yksityinen terveydenhuollon tarjoaja. Bon Secoursin maajohtaja vastasi Corlessille, että kaikki tiedot oli luovutettu maakunta-arkistoon. Hän toivotti ”kaikkea hyvää” ”mielenkiintoiselle projektille” ja pahoitteli, ettei voinut auttaa asiassa enempää.

Corless palasi jälleen arkistoihin. Hän sai selville, että moni lapsi oli menehtynyt sairauksiin: tuhkarokkoon, tuberkuloosiin, keuhkokuumeeseen, hinkuyskään, erilaisiin tulehduksiin…

Toki tartuntataudit olivat ensikodin toiminnan aikaan yleisiä; Irlanti oli köyhä maa, ja lapsikuolleisuus oli suurta. Mutta kuolleiden määrä tuntui silti hämmentävän suurelta. Bon Secours -järjestön nunnat olivat olleet koulutettuja sairaanhoitajia ja kätilöitä.

Sitten oli vielä iso kysymys: mihin kuolleiden ruumiit oli haudattu? Bon Secoursilta kerrottiin, ettei järjestöllä ollut tästä tietoa. Samaa sanoi Galwayn maakuntahallinto, joka omisti tontin, jolla ensikoti oli sijainnut.

Corlessilla oli jo aavistus, missä lapset saattaisivat olla. Hän oli löytänyt Galwayn yliopiston kirjastosta karttoja alueesta. Eräs yksityiskohta oli herättänyt hänen huomionsa.

Vuodelta 1925 peräisin olevassa kartassa ensikodin takana näkyi pieni alue, jonka kohdalla luki jätevesisäiliö. Se sijaitsi tismalleen samassa paikassa, josta Franny Hopkins ja Barry Sweeney olivat löytäneet luita ja pääkalloja.

Paikallislehti Tuam Heraldin arkistoista oli selvinnyt, että alueella oli tosiaan ollut aikoinaan jätevesisäiliö. Se oli poistettu käytöstä ensikodin toiminnan alkuvuosina 1930-luvulla.

Corless kirjoitti löydöksistään esseen, joka ilmestyi Tuamin historiallisen seuran julkaisussa joulukuussa 2012. Hän kertoi siinä omista tutkimuksistaan, Hopkinsin ja Sweeneyn löydöstä sekä muutamasta ensikodissa kasvaneesta lapsesta, joihin hän oli tutustunut. Kirjoituksensa lopussa hän kysyi, oliko mahdollista, että suuri määrä ensikodissa kuolleista lapsista oli haudattu ensikodin taakse sille pienelle alueelle, jonka keskellä jätevesisäiliö sijaitsi. Ja jos näin oli, miksi aluetta ei ollut tunnistettu hautausmaaksi?

Corless sanoo, että hän jännitti esseen julkaisua kovasti. Hän odotti etusivun uutisia, järkyttyneitä puheenvuoroja ja vastuunkantoa. Mitään sellaista ei tullut. Seurauksena oli vain täysi hiljaisuus.

Sitä hänen oli vaikea ymmärtää. Irlantilaiset ovat ylpeitä siitä, että he käsittelevät kuolemaa erityisen hyvin. Kuolema on irlantilaisessa kulttuurissa alati läsnä. Paikallisilla radioasemilla kuulutetaan päivittäin kuolleiden nimet, asuinpaikkakunnat ja hautajaistiedot. Kuolinilmoitus on kutsu kokoontua yhteen, nopeasti. Perinteeseen kuuluu, että heti kuoleman jälkeen alkavat kolme päivää kestävät ruumiinvalvojaiset. Joku läheinen valvoo koko ajan kuolleen vierellä, ja paikalle voi tulla muistamaan vainajaa. Ruumiinvalvojaisten jälkeen tulevat hautajaiset, joiden jälkeen kokoonnutaan usein paikalliseen pubiin. Kuukauden päästä on uusi muistomessu ja vuoden kuluttua vuosipäivämessu.

Mutta vaikka katolinen kirkko on toiminut Irlannissa yhteisön kokoajana kuoleman hetkellä, on se menneinä vuosikymmeninä myös rajannut ihmisiä yhteisöstä ulos. Esimerkiksi itsemurhan tehneet ihmiset sekä kastamattomina kuolleet lapset haudattiin erillisille alueille, kirkkomaan ulkopuolelle.

Tuamin ensikodissa nunnat olivat varmasti huolehtineet, että jokainen lapsi oli kastettu, mutta aviottomiin lapsiin suhtauduttiin karsastaen, olivathan he saaneet alkunsa synnistä.

Corless sanoo miettineensä, saattoiko aviottomuuden stigma vaikuttaa todella vielä 2000-luvulla niin voimakkaana, ettei kukaan tosiaan vieläkään välittänyt, mitä lapsille oli tapahtunut.

”Heidät oli vain päätetty unohtaa kokonaan”, hän sanoo.

Corless oli hyvin pettynyt, kun essee ei herättänyt minkäänlaista keskustelua. Hän päätti kuitenkin jatkaa asian tonkimista. Hän soitti maakunta-arkistoon ja pyysi virkailijaa selvittämään, kuinka monta lasta Tuamin ensikodissa kuoli koko sen toiminnan aikana.

Joitakin viikkoja myöhemmin virkailija soitti: rekisterin mukaan lapsia oli kuollut yhteensä 798. Määrä oli käsittämätön.

Missä he kaikki olivat?

Oli selvää, että jokin ensikodissa oli ollut pahasti pielessä.

Corless otti taas yhteyttä Tuamin hautausmaan vahtimestariin – samaan mieheen, joka oli kertonut hänelle poikien löydöstä. Hän halusi tietää, oliko ensikodin lapsia haudattu hautausmaalle. Hautausmaan arkistoista löytyi vain kaksi nimeä. Corless tarkisti myös lähiseutujen hautausmaat, mutta muista lapsista ei näkynyt jälkeäkään.

796 lasta oli yksinkertaisesti kadonnut.

Sen jälkeen alkoi tapahtua. Corless otti yhteyttä Tuamin kyläaktiiveihin, jotka alkoivat pohtia, pitäisikö ensikodin alueelle pystyttää muistolaatta lapsille. Paikallislehdet tarttuivat aiheeseen, ja pian Corless antoi haastattelun myös isommalle aluelehdelle Connacht Tribunelle. Joitakin kuukausia myöhemmin Irish Mail on Sunday -lehden toimittaja kiinnostui aiheesta.

Toukokuussa 2014 ilmestyneen numeron etusivulla oli iso otsikko: ”800:n lapsen joukkohauta”.

Myöhemmin lehti vei paikalle insinöörejä, jotka tutkivat maaperää GPR-tutkalla. Tutkakuvissa erottui kaksi kohtaa, joita arveltiin ihmisten rakentamiksi.

KUN TUAMIN ENSIKOTI suljettiin 16. syyskuuta 1961, Julia Carter Devaney oli yksi viimeisistä, joka lähti. Hän oli viettänyt Bon Secoursin nunnien kanssa koko elämänsä. Devaney oli jätetty pienenä lapsena nunnien hoiviin, ja todennäköisesti hänet siirrettiin Tuamiin jo, kun nunnat ottivat rakennuksen käyttöönsä 1920-luvulla. Siellä hän asui lähes 40 vuotta, työskennellen suuren osan ajasta palkattomana kotiapulaisena.

Ensikodin sulkemisen iltana Irlannissa riehui Debbie-myrsky, joka sai vanhan rakennuksen kattotiilet lentämään. Kun talonmies painoi portin kiinni, yksi hoitajista sanoi: Tämä on yhden aikakauden loppu!

Näin Julia Devaney sen muisti. Mutta häneltä ei voi enää asiasta kysyä, sillä hän kuoli vuonna 1985. Sitä ennen Devaney kuitenkin ehti tallettaa muistonsa useille ääninauhoille, jotka löysivät tiensä julkisuuteen vuosikymmeniä myöhemmin.

”Se oli kylmä, murheellinen, rakkaudeton paikka, ei lainkaan kuin koti. Lapset olisivat voineet paremmin kotona juopon isän kanssa”, Devaney kuvaa ensikotia yhdellä nauhalla. ”Kammottava yksinäinen vanha loukko, luonnoton. Lapsilla oli oma kielensä, he eivät osanneet puhua kunnolla. Kukaan ei opettanut heitä, kukaan ei välittänyt.”

Devaney kuvailee, että osa lapsista ei osannut käyttää lusikkaa, he kauhoivat puuroa käsillään ja saivat läimäytyksen niin tehdessään. Leluja ei ollut. Taaperoiden huone oli yhtä sekasortoa ja huutoa. Isommat lapset pantiin marssimaan pareittain, jotta nämä pysyisivät poissa pahanteosta. Lapsilla ei ollut mitään omia tavaroita, ja koulua käyvät saattoivat varastella väriliituja omistaakseen edes jotain.

”He olivat kuin kanoja kopissa, kaikki yhtenä eränä kasvatettuja.”

Lisäksi ensikodin lapset olivat ikäisekseen pieniä, alimittaisia. Heidän vatsansa olivat turvonneet, sillä ruoka oli ravitsemuksellisesti köyhää.

Päiväohjelma oli aina sama. Ylös noustiin kuudelta, messuun piti ehtiä kahdeksaksi. Aamupalaksi oli puuroa, maitoa, leipää ja teetä. Äidit imettivät omat vauvansa ja pesivät näiden vaipat. Sen jälkeen heidän piti ryhtyä töihin, jotka heille oli määrätty syntiensä sovittamiseksi. Jotkut siivosivat, toiset työskentelivät keittiössä, kolmannet kuokkivat pihalla. Lasten petien patjansuojukset pestiin ja kuivattiin. Yökastelu oli niin jatkuvaa, että vuosien saatossa lattialautoihin oli pinttynyt ammoniakin haju.

Ensikodin portit eivät olleet lukossa, koska rakennukseen tuotiin jatkuvasti maitoa ja leipää. Pakeneminen ei silti ollut vaihtoehto. Devaney muistaa yhden naisen karanneen, mutta poliisit toivat hänet takaisin jo samana iltana.

Muurien ulkopuolella elävät ihmiset vierastivat ensikodin naisia ja lapsia.

”Tunsin aina alemmuutta, koska me tiesimme, että ulkopuolella ihmiset maksoivat veroja, joilla maksettiin meidän ylläpitomme”, Devaney kuvaa.

Suurin osa naisista käyttäytyi kuuliaisesti, koska se oli vaihtoehdoista paras. Niitä, jotka aiheuttivat hankaluuksia, uhkasi siirto mielisairaalaan tai Magdalena-laitoksiin, ja se tarkoitti pahimmillaan elinikäistä vapaudenriistoa.

Ensikotien naiset tiesivät, että vaikka olot olivat kurjat, heidän täytyisi kestää niitä vain vuoden verran. Samalla he kuitenkin myös tiesivät, että lähes aina oma lapsi täytyisi hylätä.

Nauhalla Julia Devaney kertoo, kuinka eräs nuori tyttö makasi puoli vuotta sängyssään, yksin ja voimattomana.

”Kun lapsi syntyi, hän odotti ja odotti perhettään käymään. Hän kuoli, kun vauva oli kuuden päivän vanha. Hän kuoli särkyneeseen sydämeen.”

Jotkut naisista purkivat turhautumistaan pahoinpitelemällä lapsia.

Devaneyn mukaan ensikodissa oli kerrallaan aina noin 50 naista, yllin kyllin työvoimaa. Koko rakennus pidettiin putipuhtaana, valmiina viranomaisten tai muiden tärkeiden vierailijoiden tuloa varten. Rakennusta ympäröi vehmas puutarha täynnä kultalakkaa ja astereita, kaalia, salaattia, punajuurta ja palsternakkaa, sokeriherneitä ja tomaatteja.

Puutarha oli Julia Devaneyn ylpeys, ja hän uskoi, että se piti hänet järjissään.

”Se oli kuin rauhoittava lääke, ainoa asia, jota rakastin.”

Kotiapulaiset eivät olleet yhdenvertaisia nunnien kanssa vaan näiden päätösten armoilla. Yksi Devaneyn ystävistä, joka oli hoitanut ensikodin lapsia yli 20 vuotta, kuskattiin hetkessä Ballinasloen mielisairaalaan, kun tämä masentui. Devaney ei uskaltanut kirjoittaa ystävälleen, koska pelkäsi, että joutuisi samaan laitokseen.

Hän itse pääsi pakenemaan laitoselämää hieman yllättävällä tavalla. Eräs tuttu työmies oli jäänyt leskeksi ja kaipasi seuraa. Avioliitto oli kätevä vaihtokauppa: Devaney sai vapautensa ja eli miehen kanssa tämän kuolemaan asti.

Nauhoilla Devaney sanoo, ettei surrut elämäänsä ensikodissa, koska ei tiennyt paremmasta. Hän kuitenkin häpesi ja katui sitä, että oli osallinen lasten kohtaloon.

Ensimmäisen nauhan loppupuolella hän sanoo: ”Kyllä heille oli siellä oma pieni hautausmaansa. Se on nyt muurattu umpeen.”

KESÄLLÄ 2014 uutinen haudatuista lapsista levisi nopeasti myös ulkomaille. Tuamiin matkusti toimittajia muun muassa Britanniasta, Ranskasta, Yhdysvalloista ja Australiasta.

Kaikki halusivat haastatella Corlessia, josta oli tullut parissa viikossa Irlannissa suuri julkkis. Hänen kotitalostaan tuli eräänlainen lehdistökeskus.

Toimittajat halusivat tietysti kommentteja myös Bon Secoursilta. Nunnat julkaisivat PR-konsultin kautta tiedotteen, jossa he sanoivat olevansa ”sokissa ja hyvin surullisia” tiedoista. Järjestö painotti, että se oli luovuttanut kaikki ensikodin toimintaa koskevat asiakirjat maakuntahallinnolle ensikodin sulkemisen yhteydessä. Se sanoi toimivansa viranomaisten kanssa yhteistyössä. Tiedotteessa ei vahvistettu eikä kiistetty joukkohaudan olemassaoloa. Yhteenkään haastatteluun Bon Secours ei suostunut. Järjestö vetosi siihen, että ensikodissa työskennelleet nunnat olivat jo kuolleita tai hyvin vanhoja.

Corless sanoo saaneensa soiton, jossa hänelle kerrottiin syyttävällä äänenpainolla iäkkäämpien nunnien olevan ”erittäin ahdistuneita”.

Kun eräs ranskalainen dokumentaristi lähetti Bon Secoursille haastattelupyynnön, järjestön PR-konsultti vastasi tylysti, ja dokumentaristi julkaisi vastauksen: ”Jos tulette tänne, ette löydä mitään joukkohautaa, ette todisteita, että lapsia olisi koskaan haudattu sillä tavalla, vaan paikalliset poliisivoimat, jotka pyörittelevät silmiään ja sanovat ’Juu, muutama luu löydettiin, mutta tämä on alue, jonne haudattiin nälänhädän uhreja. Entä sitten?’”

Väitteet siitä, että hauta oli 1800-luvun nälänhädän aikainen tai että sitä ei ollut ollenkaan, olivat yhä yleisiä. Tuamissa Catherine Corless kohtasi ihmisiä, jotka kyseenalaistivat häntä ja hänen sanojaan. Hänhän ei ollut varsinainen historiantutkija vaan kotiäiti.

Katolinen kirkko ei sekään ottanut vastuuta tapahtumista. Kun Tuamin arkkipiispa kutsuttiin radiohaastatteluun ensikodin hautapaikalle, hän lähetti tilalle sihteerinsä, isä Fintan Monahanin. Monahan antoi toimittajille lausunnon: ”En usko, että voimme tarkastella menneisyyttä meidän näkökulmastamme, meidän lasiemme läpi. Voimme vain merkitä sen asiaankuuluvasti ja varmistaa, että on paikka, jonne ihmiset voivat tulla muistamaan lapsia, jotka kuolivat.”

Corless oli paikalla. Hän muistaa katselleensa typertyneenä miestä, joka siinä hetkessä edusti kirkkoa ja sanoi, ettei mennyttä voi tuomita – samalla kun seisoi kirjaimellisesti lasten luiden päällä.

Paine asian selvittämiseen kuitenkin kasvoi. Yhä useammat ihmiset vaativat, että ensikotien koko historia selvitettäisiin perin pohjin. Jos ensikodin maille todella olisi haudattu lapsia, ruumiit pitäisi kaivaa ylös ja haudata uudelleen muualle.

Lopulta Irlannin hallitus ilmoitti perustavansa komitean tutkimaan Tuamin ja muiden ensikotien toimintaa.

JULKISUUTEEN astui ihmisiä, jotka halusivat kertoa oman tarinansa.

Kesäkuussa 2014 Irlannin valtakunnallinen radiokanava RTÉ News haastatteli Mary Moriartya. Hän oli asunut 1970-luvulla niissä taloissa, jotka oli rakennettu ensikodin vanhoille maille. Eräänä päivänä hän oli kuullut naapuriltaan, että pihalla juoksi poika pääkallon kanssa. Hän oli mennyt pojan luo ja kysynyt, saisiko katsoa kalloa.

”Poika sanoi, että se on muovinen Halloween-koriste. Kun katsoin sitä, tiesin, ettei se ollut, koska sillä oli hampaat”, Moriarty kertoo radio-ohjelmassa. Kallo oli pieni.

Moriarty oli mennyt muutaman muun naisen kanssa katsomaan paikkaa, josta poika oli löytänyt kallon. Maassa oli onkalo. Kun naiset katsoivat sisään, märkä maa petti Moriartyn alta ja hän liukui sisään onkaloon. Valoa oli vähän, mutta hän erotti takaseinällä jonkinlaisia korokkeita tai porrastasanteita, joille oli asetettu kangaskääröjä, yksi toisensa päälle.

Kääröjen koosta Moriarty päätteli, että niiden täytyi olla kuolleita vauvoja.

”Niitä oli siellä aika paljon – kolme tai neljä kerrosta, tai ehkä viisi. Tila lattiasta kattoon oli täytetty nyyteillä. Ne olivat kuin pieniä paketteja, jotka oli asetettu hyllyille”, Moriarty kuvaa radiohaastattelussa. Hän arvioi, että kääröjä oli yli sata.

Moriarty ja toiset naiset olivat järkyttyneitä. He päättivät kysellä asiasta Bon Secoursin nunnilta. Nunnat sanoivat olevansa liian liian nuoria tietääkseen mitään ensikodista mutta ohjeistivat Moriartya kysymään asiasta naiselta, joka oli asunut ja työskennellyt ensikodissa vuosikymmenet. Hän oli Julia Carter Devaney – siis sama ihminen, joka puhui nauhalle ensikodin tapahtumista tuntien ajan.

Moriarty näytti Devaneylle paikan, jonne oli pudonnut. Moriarty kertoo radio-ohjelmassa näin: ”Voi kyllä, [Devaney] sanoi, tuo on se. Tuo on se pikku paikka, jossa lapset ovat. Ja minä toin suurimman osan heistä tänne.”

Siinä vaiheessa Julia Devaney oli tietysti jo kuollut, eikä kukaan voi varmentaa, sanoiko hän Moriartylle todella niin. Mutta monille tuo lausunto oli kuin tunnustus. Alkoi vaikuttaa selvältä, että lasten ruumiit todella oli haudattu ensikodin toiminta-aikana eikä nälänhädän vuosina.

CATHERINE CORLESS alkoi saada yhteydenottoja ihmisiltä, jotka olivat olleet lapsina ensikodissa. He kysyivät, voisiko Corless auttaa heitä löytämään äitinsä tai muita sukulaisia. Jotkut halusivat ylipäänsä selvittää omaa menneisyyttään tai puhua siitä.

Yksi näistä ihmisistä oli P. J. Haverty. Tapaan hänet Ballinasloen pikkukaupungissa, joka sijaitsee viitisenkymmentä kilometriä Tuamista kaakkoon. Hotellin ravintolan skottiruutuisessa nojatuolissa istuessaan 71-vuotias Haverty on kuin isoisän arkkityyppi: valkoinen vetäytynyt hiusraja, nenällä lepäävät lukulasit ja päällä farkut ja verryttelytakki. Isoisä hän onkin – kaksi on jo, ja kolmas tulossa, hän kertoo innoissaan. Vaikka kieltäydyn kohteliaasti skonssista, hän tilaa sellaiset silti meille molemmille, teen kera.

Haverty syntyi Tuamin ensikodissa marraskuussa 1951. Hänen äitinsä Eileen Haverty oli tuolloin 27-vuotias aikuinen nainen, mutta raskaus oli silti valtava häpeä, koska Eileen ei ollut naimisissa. Eräs sukulainen oli kielinyt asiasta kotikylän papille, joka tuli ilmoittamaan, että lapsi tulisi synnyttää ensikodissa.

”Siihen asti äidin piti pysytellä sisätiloissa, ettei kukaan nuori tyttö näkisi raskausmahaa ja alkaisi kysyä vääriä kysymyksiä”, Haverty sanoo. ”Eihän siihen aikaan mitään seksuaalikasvatusta ollut, eivätkä tytöt tienneet, mistä vauvat tulevat.”

Pappi ilmoitti myös, että kirkkoon Eileen ei enää olisi tervetullut. Hänhän oli syntinen.

Kuten tavallista, Eileen sai viettää Tuamin ensikodissa vuoden lapsen syntymän jälkeen. Sitten hän lähti. P. J. Haverty asui ensikodissa noin seitsemänvuotiaaksi. Muistot siltä ajalta ovat välähdyksenomaisia kuvia. Hän muistaa heijanneensa itsensä uneen sängyssä ja kastelleensa vuoteensa jatkuvasti.

”Monet tekivät niin. Pelkäsimme kaikki.”

Aamuisin märät patjat nostettiin ikkunaa vasten kuivumaan.

”Tuam ei ollut ensikoti vaan vankila. Jos katsoi ikkunasta ulos, ei nähnyt muuta kuin korkean muurin joka puolella. Ainoa siivu vapautta oli, kun saimme kävellä kouluun.”

Haverty muistaa hetken, jolloin hän käveli ensikodin porteista viimeisen kerran ulos. Hänet sijoitettiin perheeseen, joka piti maatilaa. Kun sijaisvanhemmat olivat tulleet ensikotiin valitsemaan itselleen lasta, Haverty oli istunut muiden lasten kanssa ringissä lattialla. Valinnan sinetöi sattuma: sijaisäiti valitsi Havertyn, koska tämä oli nostanut katseensa ja hymyillyt hänelle.

Sijaisperheestä tuli Havertylle oikea perhe. Se oli ensikodissa kasvaneiden lasten keskuudessa harvinaista. Lapsia otettiin sijaisperheisiin usein työvoimaksi, ja monelle kokemus oli jopa ensikotia traumaattisempi.

P. J. Haverty kävi lähikoulua ja auttoi maatilan töissä. Vaikka koti oli turvallinen, sen ulkopuolella syrjintä alkoi nostaa päätään, kun Haverty tuli teini-ikään. Hän muistaa yhä haukkumasanat. Tansseissa tytöt eivät halunneet tulla lähellekään. Jos jonkun vanhemmat saivat tietää hänen taustastaan, he neuvoivat lapsiaan pysymään kaukana.

Tuosta pojasta ei tiedä, mistä hän on tullut.

Haverty piti surunsa salassa sijaisvanhemmiltaan. Kun hän lähti tansseista aikaisin kotiin kiusaamisen takia, hän jäi kotinsa pihalle itkemään ja odottamaan, että valot sammuisivat.

”Sen jälkeen hiivin sisään ja itkin itseni uneen.”

Haverty sanoo harkinneensa kerran jopa hukuttautumista jokeen. Hän palaa siihen tilanteeseen moneen kertaan haastattelun aikana.

Lapsena Haverty mietti aina välillä, missä hänen äitinsä mahtoi olla ja miksi tämä oli jättänyt hänet. Hän tiesi vain, että äiti ei ollut koskaan antanut häntä adoptoitavaksi, sillä hänellä oli edelleen tämän sukunimi.

Kun Haverty tuli täysi-ikäiseksi, hän alkoi selvittää äitinsä taustoja. Se oli hankalaa – viraomaiset eivät halunneet antaa tietoja yksityisyydensuojaan vedoten. Yksi virkailija suostui kuitenkin maanittelun jälkeen paljastamaan, millä alueella äiti oli asunut.

Haverty meni äitinsä kotikylään kyselemään ja sai eräältä mieheltä vinkin, jonka avulla onnistui paikantamaan tätinsä kodin. Hän ajoi sinne ja koputti oveen. Oven avasi keski-ikäinen nainen, joka näytti säikähtäneeltä. Pian naisen taakse ilmestyi uhkaavan oloinen mies, jolloin Haverty katsoi parhaaksi selittää erehtyneensä osoitteesta ja poistua paikalta.

Joidenkin viikkojen päästä tuli kirje. Se oli äidiltä. Oven avannut nainen, P. J:n täti, oli tunnistanut siskonpoikansa saman tien.

Eileen Haverty asui nyt Lontoossa ja oli naimisissa. He sopivat, että tapaisivat, kun P. J. saisi kerätyksi tarpeeksi rahaa matkaa varten. Vuonna 1977 P. J. lähti autolautalla kohti Lontoota. Se hermostutti – tuolloin IRA:n terrori-iskut aiheuttivat Englannissa epäluuloa kaikkia irlantilaisia rekisterinumeroita kohtaan.

Kun P. J. astui ulos autosta ja tapasi Eileenin ensimmäistä kertaa tämän kodin pihalla, hän tunsi olonsa vaivautuneeksi. Siinä oli hänen äitinsä, mutta eiväthän he oikeastaan tunteneet. Sijaisvanhemmista oli tullut hänelle todelliset vanhemmat.

Kohtaaminen alkoi jähmeästi. Vaihdettiin kuulumisia, puhuttiin small talkia.

”Hän oli todella hermostunut mutta ystävällinen.”

Eileen oli sijannut pojalleen vuoteen valmiiksi; hän oletti, että tämä jäisi yöksi. P. J:llä oli omat suunnitelmansa: hän sanoi yöpyvänsä sijaisäitinsä sukulaisten luona.

Se selvästi loukkasi Eileenia, ja P. J. tunsi tehneensä valtavan virheen.

”Hän oli varmasti odottanut, että voisimme istua alas rauhassa kahdestaan ja puhua”, Haverty sanoo.

P. J. Haverty kaivaa pöydällä olevasta paksusta kansiosta kellastuneen kuvan. Se on otettu tuossa ensitapaamisessa. Äiti ja poika istuvat vierekkäin punaisella nahkasohvalla. Pyöreällä Eileenilla on hihaton kukkamekko ja vaaleat hiukset, hoikalla P. J:lla valkoinen pikeepaita, siistit housut ja ruskeat lyhyet kiharat. He hymyilevät kameralle samaa leveää hymyä.

Jossain vaiheessa P. J. sai kysyttyä sen kaikkein tärkeimmän. Miksi äiti oli hylännyt hänet? Silloin Eileen kertoi, ettei ollut koskaan halunnut luopua P. J:sta.

Sen jälkeen, kun Eileen oli joutunut lähtemään ensikodista, hän oli saanut töitä läheisestä sairaalasta. Hänellä oli ollut kerran viikossa vapaapäivä, jolloin hän oli kävellyt ensikodin ovelle ja vaatinut nunnia luovuttamaan poikansa.

Te pidätte siellä minun lastani. Haluan kasvattaa hänet. Haluan huolehtia hänestä.

Näin hän sanoi tehneensä joka viikko, yli viiden vuoden ajan. Kun P. J. oli lähetetty sijaisperheeseen, Eileen oli yrittänyt selvittää, oliko hänellä mitään mahdollisuutta saada poikaansa takaisin. Hän oli saanut selville, missä päin P. J. asui, mutta nunnat olivat kieltäneet häntä lähestymästä lasta. Hän oli vedonnut paikalliseen pappiin, että tämä kävisi sijaisperheen luona ja pyytäisi näitä antamaan hänen poikansa. Pappi kuitenkin neuvoi jättämään asian sikseen. Hänen ilmestymisensä vain järkyttäisi poikaa.

Yhtenä päivänä Eileen oli kuitenkin ajanut ystävänsä kanssa autolla P. J:n sijaisvanhempien maatilan lähelle. Ihan vain siinä toivossa, että näkisi pojan vielä omin silmin. Hän olikin löytänyt P. J:n paimentamasta lehmiä keskellä tietä. Kun Eileen kertoi tarinaa, myös P. J. muisti äkkiä tuon kohtaamisen. Tielle oli pysähtynyt auto, jossa oli istunut kaksi naista. Pelkääjän paikalla ollut nainen oli avannut ikkunan ja kysynyt, missä Hansburyt asuivat. Hansbury oli P. J:n sijaisvanhempien sukunimi.

P. J. oli osoittanut perheensä asuinpaikan ja pyytänyt anteeksi, että lehmät olivat tiellä. Hän muisti tilanteen, koska oli silloin pelännyt, että nainen menisi valittamaan hänen sijaisvanhemmilleen siitä, että hän paimensi lehmiä tiellä, jolla kulki autoja. Se oli vaarallista.

”Nainen vain tuijotti minua ja hymyili. Se teki oloni epämukavaksi. Mutta kun käännyin lehmien kanssa tienhaarasta vasemmalle kohti sijaisperheeni taloa, auto vain jatkoi matkaansa suoraan. Nainen kääntyi vielä katsomaan minua ja nyökkäsi hyvästiksi hymyillen.”

Vierailunsa jälkeen P. J. sai Eileenilta kirjeen, jossa tämä kertoi ilahtuneensa tapaamisesta. Sen jälkeen hänestä ei kuitenkaan kuulunut enää mitään. P. J:n sijaisäiti arveli, että ehkä Eileen halusi tavata vain kerran. Elämässä tapahtui kaikenlaista. P. J. meni naimisiin ja sai lapsia. Yhteys palautui vasta 2000-luvun alkupuolella. Silloin Eileen lähetti kirjeen, jossa hän pahoitteli pitkää hiljaisuutta ja kertoi, että hänen aviomiehensä oli kuollut äkillisesti pian P. J:n käynnin jälkeen. Hän oli kokenut, ettei hänellä ollut oikeutta tungetella P. J:n elämään. Äiti ja poika vaihtoivat joitakin kirjeitä mutta eivät tuolloin tavanneet.

Syksyllä 2011 Haverty päätti jälleen lähteä Englantiin. Hän oli jo kuudenkymmenen, äiti lähes 90-vuotias. Hän ei kertonut vierailusta äidille etukäteen, koska pelkäsi, ettei tämä tahtoisikaan tavata. Vaimo oli mukana matkassa. Kun he pääsivät äidin kotitalolle, he näkivät vanhan rouvan puutarhassa.

”Menimme hänen luokseen ja taisimme sanoa jotain, että kaunis aamu tänään.”

Mutta sitten paikalle tuli postimies, ja P. J. hämmentyi täysin. Hän livahti hädissään kulman taakse, ja vaimo seurasi perässä.

”Vaimo kysyi, että mitäs nyt. Sanoin, että en minä tiedä. Hän on vanha nainen – entä jos hän saakin sydänkohtauksen järkytyksestä?”

P. J. kuitenkin ajatteli, että jos hän nyt ei puhuisi äidilleen, hän saattaisi soimata itseään siitä ikuisesti – äiti oli jo vanha ihminen ja saattaisi kuolla milloin hyvänsä. Eileen nojasi puutarhan aitaan. P. J. käveli hänen luokseen ja kysyi: Tiedätkö, kuka olen?

”Tiedän kyllä, hän sanoi. Sen takia minä tässä nojailen, kun jalkani eivät kanna. Luulin, etten koskaan enää näkisi sinua.”

Hetken toivuttuaan kolmikko siirtyi läheiseen ravintolaan.

P. J:lla oli paljon kysyttävää – hän halusi tietää ensikodista kaiken mahdollisen. Mutta asian ottaminen esiin tuntui äkkiä mahdottomalta.

”Hän istui minua vastapäätä, ja hänellä oli kasvoillaan niin leveä hymy. Hän näytti onnelliselta. Ja minä ajattelin, että… entä jos hän luuleekin, että tulin vain kuullakseni Tuamista?”

Haverty päätti jättää kyselyt sikseen. He sopivat, että hän tulisi pian takaisin.

Kului puolisen vuotta. Haverty muistelee, että oli pääsiäinen, kun hän palasi vaimonsa kanssa tapaamaan äitiään. He löysivät Eileenin kadulta kävelemästä kohti kirkkoa. Oli kello kuuden jumalanpalveluksen aika.

”Kävelin hänen luokseen ja kysyin, että mitä kuuluu, äiti. Mutta hän sanoikin vain, että mene pois tieltä. Olen P. J. ja olen poikasi, minä sanoin. Hän sanoi siihen, että hänellä ei ole poikaa.”

Haverty oli hämmentynyt. Sanat satuttivat, mutta koska Eileen vaikutti ahdistuneelta, hän päätti yhdessä vaimonsa kanssa, ettei häiritsisi tätä enempää. Sen sijaan he seurasivat tätä kauempaa kirkkoon ja jättivät papille yhteystiedot.

Pian tapaamisen jälkeen P. J. Haverty sai puhelun Englannista. Eileen oli kuollut. Puhelimen toisessa päässä ollut sosiaalityöntekijä kertoi, että viimeisenä päivänään sairaalassa Eileen oli sanonut hoitajille: Minulla on poika Irlannissa.

Kun Haverty matkusti vaimonsa kanssa hautajaisiin, he tapasivat kirkon täydeltä Eileenin hämmentyneitä sukulaisia ja tuttavia. Kukaan ei ollut tiennyt, että Eileenilla oli poika.

Mutta miksi hän ei kertonut, moni kysyi. Myös paikalla olevat papit. Haverty totesi heille, että Eileen oli varmasti pelännyt, että kirkon ovet sulkeutuisivat taas hänen nenänsä edestä.

Haverty esittelee minulle mappia, joka pursuaa papereita: virallisia asiakirjoja, kirjeitä, terveystodistuksia, passikopioita… Papereista pystyy päättelemään, että Haverty yritettiin kaksivuotiaana lähettää Yhdysvaltoihin. Se oli ensikodeissa yleistä, sillä amerikkalaiset maksoivat adoptioista hyvin. Havertyn adoptiovanhemmat oli jo valittu, ja he odottivat poikaa palavasti. Adoptio ei kuitenkaan toteutunut, koska Eileen ei suostunut allekirjoittamaan asiakirjoja, joissa luopuisi lapsensa vanhemmuudesta.

Koko juttu selvisi Havertylle vasta pari vuotta sitten.

Hän ei vieläkään tiedä, miten Eileen onnistui välttämään adoptiopapereiden allekirjoittamisen. Se ei ollut ensikodeissa tavallista. Haverty arvelee, että yksi vaikuttava tekijä oli Eileenin ikä. Hän oli P. J.:n synnyttäessään 27-vuotias – vanhempi kuin useimmat ensikotiin tulevat naiset ja kenties sen takia tietoisempi oikeuksistaan.

Havertyn saamien papereiden joukossa on yksi kirje, joka on hänelle erityisen merkityksellinen. Eileen on lähettänyt sen paikallisille viranomaisille vain vähän sen jälkeen, kun joutui jättämään poikansa nunnille.

8. tammikuuta 1953

Sir

Sain kirjeenne tänään ja valitettavasti joudun sanomaan, ettei minulla ole rahaa maksaa lapseni ylläpidosta vielä, minulla ei ole mitään olen vain isäni luona, olen yrittänyt saada töitä viimeisen viikon, heti kun saan työn, aion maksaa lapseni puolesta, mutta minä en ole vahva tyttö, lääkäri Tuamissa voi kertoa sen, pyysin sisaria lähtiessäni hankkimaan minulle työn, ja he sanoivat, että en ollut työkunnossa. Mutta kuitenkin pyydän Jumala aion maksaa hänestä heti kun saan työn.

Eileen Haverty

Kirje on ainoa konkreettinen jälki siitä, minkälaista Eileenin elämä oli silloin, kun hän joutui hylkäämään lapsensa. Lauseista välittyvä epätoivo tuottaa Havertylle surua ja myös vihan tunteita. Se kuitenkin osoittaa myös, miten paljon äiti teki töitä hänen vuokseen.

”Jos elämän saisi elää uudestaan, sitä tekisi erilaisia valintoja. Mietin usein, että olisiko pitänyt tehdä enemmän äidin vuoksi. Mutta olin vaikeassa tilanteessa, kun piti ajatella myös sijaisvanhempieni tunteita.”

Kaikesta huolimatta Haverty ajattelee, että hän oli monessa suhteessa onnekas. Hän sentään sai tavata äitinsä.

P. J. HAVERTY puhui hotellin ravintolassa kolme tuntia lähes tauotta. Haastattelin Tuamissa muitakin ihmisiä, jotka olivat viettäneet varhaislapsuutensa ensikodissa.

Kun kuunteli heitä, ymmärsi hyvin, kuinka pitkät jäljet vankeuden arkkitehtuurilla on ollut: traumaattinen menneisyys vaikuttaa ihmisten elämän läpi ja sukupolvesta toiseen.

Tapasin esimerkiksi miehen, joka oli kohdannut oman äitinsä 45 vuoden tauon jälkeen. Äiti oli antanut hänelle valokuvan, jonka oli ottanut vuonna 1958 vieraillessaan Tuamin ensikodissa katsomassa poikaansa. Kuvassa kuusivuotias poika seisoo kädet selän takana. Se oli nunnien käsky; he pelkäsivät, että muuten äiti olisi tarttunut poikaansa kädestä eikä olisi päästänyt irti. Mies kertoi äitinsä sanoneen, että juuri niin hän olisi tehnyt.

Vain reilu vuosi ensitapaamisen jälkeen äiti oli kuollut.

Yksi haastattelemani seitsemänkymppinen nainen oli saanut tietää vasta joitakin vuosia sitten syntyneensä ensikodissa. Hän oli kasvanut sijaisperheessä ja miettinyt lapsena välillä menneisyyttään, mutta sanoi, että siihen aikaan ei ollut suotavaa kysellä. Hän alkoi selvittää taustaansa vasta sen jälkeen, kun Catherine Corless oli tullut julkisuuteen. Nainen oli saanut tietää reilu vuosi sitten, että hänen äitinsä oli kuollut läheisessä mielisairaalassa vietettyään siellä yli kymmenen vuotta. Niiden vuosien aikana äidin luona ei ollut käynyt yhtäkään vierailijaa. Kuvia ei ole, joten nainen ei tiedä edes, miltä äiti näytti.

Eräs Tuamin ensikodissa varhaislapsuutensa viettänyt mies oli onnistunut löytämään äitinsä Galwayssa toimineesta Magdalena-pesulasta 1970-luvulla. Äiti, jonka jalat olivat värjäytyneet pesuaineesta sinisiksi, oli asunut siellä vuosia ja oli jo täysin laitostunut. Naisia oli kielletty puhumasta toisilleen töiden aikana, ja äidistä oli tullut lähestulkoon mykkä. Mies yritti saada äitinsä pois pesulasta, mutta nunnat eivät suostuneet siihen. Vuosien ajan mies vieraili äitinsä luona, jutteli, vei rannalle ja toi lapsensa istumaan polvelle. Siitä äiti piti. Silti kukaan pesulaa pyörittäneistä nunnista ei kertonut miehelle, kun äiti alkoi tehdä kuolemaa 80-luvun lopulla. Häneen otettiin yhteyttä vasta äidin kuoltua.

Vuosikymmeniä äidin kuoleman jälkeen mies sai tietää, että hänellä oli ollut kaksi siskoa, joista molemmat olivat virallisten papereiden mukaan kuolleet ensikodeissa jo ennen 1-vuotispäiväänsä – toinen kouristuksiin, toinen ”ruumiilliseen heikkouteen”. Toinen siskoista kuoli Tuamissa ja on sillä 796 lapsen listalla, jonka Catherine Corless sai käsiinsä.

Mies on nyt lähes 80-vuotias. Hän uskoo, että Tuamissa kuollut sisko on todellisuudessa adoptoitu laittomasti Yhdysvaltoihin. Hän on käynyt kerran etsimässä tätä.

Moni ensikotien uhreista on alkanut puhua kokemuksistaan vasta sen jälkeen, kun Tuamin haudasta tuli kansainvälinen uutinen. Aiemmin he olivat puhuneet vain lähipiirilleen, koska häpesivät menneisyyttään tai pelkäsivät, ettei heitä ymmärrettäisi. Haastateltavani toistivat lauseita kuten et ehkä usko minua, kun sanon; tämä on totuus; ajattele, jos sinulle sanottaisiin niin.

Vankeuden arkkitehtuurin jäljet näkyvät Irlannissa varmasti vielä vuosia. Ihmiset, joita haastattelin, sanoivat kohdanneensa syrjintää vanhoilta ihmisiltä vielä viime vuosina. Nuorille on kuitenkin helpompi puhua.

Kolmekymppiset ja sitä nuoremmat irlantilaiset ovat kasvaneet yhteiskunnassa, jossa katolinen kirkko ei enää ole samanlainen vallankäyttäjä kuin joskus ennen. Kirkon asema alkoi hapertua 1990-luvulla, ja suurin syy siihen oli kirkko itse. Julkisuuteen vuoti tapauksia, joissa papit olivat tehneet seksuaalirikoksia lapsille ja kirkko oli peitellyt niitä.

Siihen asti kirkko ja valtio olivat toimineet tiiviissä yhteistyössä, mutta nyt tuo liitto alkoi rakoilla.

Lainsäädäntöä alettiin muuttaa liberaaliin suuntaan. Vuonna 1993 dekriminalisoitiin homoseksuaalisuus, ja vuonna 1995, kansanäänestyksen jälkeen, sallittiin avioero. Vuonna 2015 kansanäänestys laillisti samansukupuolisten avioliitot, ja kolme vuotta myöhemmin sallittiin abortti. Kaikki tämä tapahtui vain 30 vuodessa.

Kirkolla on edelleen vahva ote erityisesti kouluissa ja terveydenhuollossa, mutta sen roolia kyseenalaistetaan enemmän kuin koskaan. Kun kysyin Irlannissa eri-ikäisiltä ihmisiltä, uskovatko he kirkon vielä toipuvan skandaaleista, vastaus oli aina sama: ei missään tapauksessa. Yksi haastateltavista totesi lakonisesti, että kirkko on kuollut.

KUN IRLANNIN VALTION perustama ensikotien tutkintakomitea aloitti työnsä, sen työstä tihkui niukasti tietoja. Parin ensimmäisen vuoden aikana julkaistiin kaksi kapulakielistä väliraporttia, jotka eivät antaneet mitään viitteitä siitä, mitä oli saatu selville.

Komitea oli kuitenkin aloittanut alustavat arkeologiset kaivaukset Tuamissa. Maaliskuussa 2017 komitean sivuilla julkaistiin tiedote.

”Merkittäviä määriä ihmisjäänteitä on löydetty”, siinä luki.

Pian uutinen oli otsikoissa ympäri maailmaa.

Irlannin silloinen lapsiasiainministeri Katherine Zappone piti pika-aikataululla tiedotustilaisuuden, jossa hän kävi läpi raportin pääkohdat.

Arkeologit olivat löytäneet ensikodin mailta kaksi suurta maanalaista säiliötä. Arveltiin, että ne oli rakennettu aikoinaan jäteveden säilömistä tai käsittelyä varten. Toisesta säiliöstä oli löytynyt 20 kammiota ja niiden sisältä pienten lasten luita. Joukossa oli myös sikiöiden jäänteitä. Arkeologit löysivät myös lapsille kuuluneita esineitä, kuten pienen sinisen kengän, lasisia tuttipulloja, emalimukeja, joissa oli kuva Maijasta ja karitsasta.

”Tähän asti meillä oli huhuja. Nyt meillä on vahvistus siitä, että [alueella] on jäänteitä ja että ne ovat peräisin ajalta, jolloin ensikoti oli toiminnassa Tuamissa vuosien 1925 ja 1961 välillä”, Zappone sanoi.

Uutinen oli monille irlantilaisille järkytys. Täytenä yllätyksenä se ei toki tullut, sillä joukkohaudasta oli ollut paljon viitteitä ja muista katolisen kirkon toimintaan liittyvistä julmuuksista oli puhuttu jo pitkään. Mutta silti: lasten ruumiita oli haudattu säiliöön, jota oli aiemmin käytetty ulosteen käsittelyssä. Siinä oli jotain erityisen kammottavaa välinpitämättömyyttä. Ikään kuin he eivät olisi olleet lapsia vaan jätettä.

Tuohtumusta lisäsi se, että tässä vaiheessa tiedettiin Bon Secoursin kaivauttaneen ylös, tuhkanneen ja uudelleenhaudanneen 12 nunnaa, jotka oli aiemmin haudattu Tuamin ensikodin tontille. Järjestö oli vienyt omansa pois mutta jättänyt lapset jätevesisäiliöön.

Haudan vahvistaminen oli valtava tahra Irlannin julkisuuskuvalle. Joitakin päiviä tiedotteen julkaisemisen jälkeen Irlannin silloinen pääministeri Enda Kenny piti parlamentissa kovasanaisen puheen, jossa hän peräänkuulutti vastuunkantoa.

”Tuam ei ole vain hautuumaa, se on sosiaalinen ja kulttuurinen hautakammio. (--) Yhteiskuntana emme vain piilottaneet pienten ihmisten kuolleita ruumiita, me kaivoimme yhä syvemmälle haudataksemme myötätuntomme, armomme ja itse ihmisyytemme. – – Meidän on parempi käsitellä tämä nyt, koska jos emme tee niin, joku tuleva pääministeri seisoo tässä 20 vuoden päästä sanomassa ‘Jos vain olisimme tienneet ja toimineet silloin’. – – Nyt me tiedämme. Nyt meidän täytyy toimia.”

TUTKINTAKOMITEAN loppuraportti julkaistiin tammikuussa 2021.

Se on massiivinen, lähes 2 900 sivua pitkä asiakirja. Siinä käydään läpi 18 eri laitoksen toimintaa 70 vuoden ajalta. Tuossa ajassa niissä ehti asua 56 000 äitiä, joista nuorimmat olivat vain 12-vuotiaita.

Lapsia laitoksissa oli kaikkiaan 57 000. Heistä kuoli noin 9 000 eli lähes joka kuudes.

Ennen 1960-lukua ensikodit eivät pelastaneet aviottomien lasten elämää; todellisuudessa ne vaikuttavat vähentäneen näiden eloonjäämisen mahdollisuutta merkittävästi. Hyvin korkeat kuolinluvut olivat aikoinaan paikallisten ja kansallisten viranomaisten tiedossa ja ne kirjattiin virallisiin asiakirjoihin, raportissa sanotaan.

Korkean kuolleisuuden todennäköisiksi syiksi listataan muun muassa huono hygienia, välinpitämättömyys tartuntatautien leviämisestä sekä ihmispaljous ja ahtaus.

Tutkintakomitean loppuraportti johti sekä Irlannin valtion että Bon Secoursin esittämiin virallisiin anteeksipyyntöihin. Itse raportissa kysymys valtion ja kirkon vastuusta kuitenkin ohitetaan lähes kokonaan. Se on ollut valtava pettymys ensikotien uhreille ja heidän asiaansa ajaville.

Raportissa todetaan, että ensikoteihin joutuneiden naisten kova kohtelu oli kyllä Irlannin valtion ja kirkon ”tukemaa, edesauttamaa ja hyväksymää”. Mutta samalla vihjataan, että syyllisiä ovatkin naisten omat perheet ja laitoksiin joutuneiden aviottomien lasten isät.

On tunnistettava, että tutkinnan kohteena olleet laitokset tarjosivat turvapaikan – joissain tapauksissa ankaran turvapaikan – siinä missä perheet eivät tarjonneet turvaa laisinkaan.

Sanat olivat järkytys ensikodista selvinneille. Yli 500 laitoksissa elänyttä ihmistä oli antanut komitealle todistajanlausuntonsa, ja nyt moni koki, että raportin väite oli täysin vastoin heidän kertomustaan.

Raportti vähättelee muutenkin valtion ja kirkon roolia. Siinä väitetään esimerkiksi, että on ”hyvin vähän” todisteita siitä, että naisia olisi pakotettu luopumaan lapsistaan ensikodeissa. Naisilla ei ollut paljon vaihtoehtoja, mutta kyseessä ei ole sama asia kuin pakotettu adoptio.

Samassa raportissa eräs äideistä kertoo nunnan ottaneen hänen vauvansa rinnalta ja vieneen tämän pois adoptoitavaksi.

Komitean mukaan ei ole myöskään todisteita, että valtio tai kirkko olisivat pakottaneet naisia ensikoteihin. Raportissa sanotaan, että laitoksissa elävät tytöt ja naiset eivät olleet ”vankeja” sanan tarkassa merkityksessä, vaikka ainakin varhaisina vuosina, jossain määrin oikeutetusti, he ajattelivat olevansa. Vaikka naisten piti tehdä laitoksissa töitä, töiden todetaan olleen sellaisia, joita heidän olisi joka tapauksessa pitänyt tehdä, jos he olisivat asuneet kotona.

Laitoksista selviytyneiden todistajanlausuntoja käsitellään raportin erillisessä osassa, joka sisältää koosteen sekä muutamia tapausesimerkkejä. Juuri ennen koosteen alkua todetaan: Komitealla ei ole epäilystä, että todistajat kertoivat kokemuksistaan niin rehellisesti kuin mahdollista. Komitea kantaa kuitenkin huolta siitä, että osa todistusaineistosta on kontaminoitunutta. Jotkut todistajat antoivat tietoja, jotka olivat selvästi vääriä. Kontaminaatio johtuu luultavasti muiden kansalaisten tapaamisesta ja virheellisistä mediatiedoista.

Raportissa ei mainita, mitä aineistoa epäilyt koskevat.

On toki totta, että eloonjääneiden kertomuksia on lähes mahdoton todentaa. Vuosikymmenien aikana fyysiset vammat ovat ehtineet parantua, ja todisteiksi kelpaavia asiakirjoja on vähän, joko siksi, ettei niitä ole laadittu tai koska ne on piilotettu tai tuhottu. Ihmisen muisti on myös tunnetusti epäluotettava. Se muokkaa, valikoi ja yhdistelee tapahtumia, ja vuosien saatossa kertomukset muuttuvat, kun niitä toistaa.

Mutta eivät kai kaikki ensikodeista elossa selvinneet voi muistaa väärin?

Sitten on vielä kysymys kuolleista lapsista. Raportissa todetaan, että useimpien hautapaikkaa ei tiedetä. Mutta sitten annetaan ymmärtää, ettei asiaa oikeastaan tarvitse selvittää.

Niissä tapauksissa, joissa äiti oli ensikodissa kun lapsi kuoli, on mahdollista, että hän tiesi hautausjärjestelyistä tai että hänelle olisi kysyttäessä kerrottu niistä. On perusteltavissa, ettei tieto [hautapaikasta] kuulu kenellekään muulle perheenjäsenelle.

KUN ENSIKOTIEN TUTKINTAKOMITEA lopetti toimintansa, Irlannin hallitus päätti sinetöidä kaiken sen keräämän tiedon ministeriön arkistoihin 30 vuoden ajaksi. Mukana ovat kaikki todistajanlausunnot ja hallinnolliset asiakirjat, joista selviäisi, miten ensikotijärjestelmää pyöritettiin. Ainoastaan ne ihmiset, joiden omia tietoja löytyy tutkintakomitean keräämästä aineistosta, voivat pyytää valtiolta itseään koskevia asiakirjoja. Kansalaisten, toimittajien ja tutkijoiden on siis mahdotonta tietää, minkälaiselle materiaalille komitean loppuraportissa esittämät päätelmät perustuivat. Tietoihin ei pääse käsiksi edes Irlannin poliisi.

”Todisteita kerättiin kirjaimellisesti vain komitealle itselleen, joka tarjosi sitten oman narratiivinsa siitä, mitä oikeastaan tapahtui”, sanoo Maeve O’Rourke, joka toimii ihmisoikeuksiin erikoistuneena juristina ja yliopistonlehtorina Galwayn yliopistossa. Hän on työskennellyt pitkään Magdalena-laitosten ja ensikotien uhrien hyväksi.

Hän sanoo, että Irlannin valtio on ennenkin perustanut tutkintakomiteoita, jotka eivät ole lopulta johtaneet todelliseen vastuunkantoon.

Hän pitää epätodennäköisenä, että ensikotien tapahtumia käsiteltäisiin koskaan oikeudessa. Poliisi on ilmoittanut, että instituutioiden uhrit voivat antaa sille oman lausuntonsa, mutta O’Rourken mukaan pelkkä todistajanlausunto ei todennäköisesti riitä asettamaan ketään syytteeseen rikoksesta. Ja kaikki muu tieto on tutkintakomitean keräämää ja piilotettu ministeriöön.

”On epäeettistä, että poliisi kutsuu laitoksista selvinneitä kertomaan tarinansa ilman, että tekee itse parhaansa vahvistaakseen nämä kertomukset”, O’Rourke sanoo. ”Olisi kerättävä joka ikinen paperinpala, joka osoittaa, miten nämä laitokset toimivat aikoinaan.”

Näyttää siltä, että myöskään Bon Secours -järjestöä ei voi viedä oikeuteen joukkohaudan vuoksi. Mahdolliset rikokset ovat siviilikanteiden osalta vanhentuneet, eikä uskonnollista yhteisöä voi Irlannin lain mukaan asettaa syytteeseen.

Irlannissa säädettiin jopa erityinen laki, joka mahdollistaa Tuamista löydettyjen ruumiiden tuhkauksen ja uudelleenhautauksen ilman tutkintaa siitä, minkälaisissa olosuhteissa lapset kuolivat.

”Jos joku löytäisi ruumiita minun takapihaltani, tuhkaamista varten ei tarvittaisi uutta lainsäädäntöä. Meillä on olemassa järjestelmät näitä varten. Mutta hallitus sanoi, että se tarvitsee erityisen tavan käsitellä Tuamia.”

O’Rourke sanoo, että Irlannin valtio on asettanut ensikotien uhrit kokonaan virallisen oikeusjärjestelmän ulkopuolelle ja perustelee sitä ihmisten ”erityisen haavoittuvalla asemalla”. Näin valtio voi välttää asettamasta valtionhallinnon tai kirkon toimijoita oikeudelliseen vastuuseen mutta samalla antaa itsestään kuvan hyväntahtoisena, holhoavana voimana.

”Käytetään pehmeitä keinoja. Anteeksi, uhrit. Teitä on satutettu, olette niin haavoittuvaisia”, O’Rourke sanoo sarkastiseen sävyyn. ”Meidän täytyy katsoa teidän peräänne ja huolehtia teistä. Tässä on erityinen tutkinta, joka ei ole oikeuteen perustuva. Tässä on erityinen laki, jolla voimme tuhkata ruumiit ilman minkäänlaista faktojen selvittämistä.”

Sama taktiikka on ollut käytössä muissakin tutkinnoista, jotka liittyvät valtion ja katolisen kirkon ylläpitämien laitosten toimintaan. Vuonna 2009 julkaistiin raportti tehdaskouluissa tapahtuneesta väkivallasta ja vuonna 2013 Magdalena-laitoksiin kohdistuneen tutkinnan loppuraportti. Saatiin virallisia anteeksipyyntöjä muttei rikosoikeudellista vastuuta. Tehdaskoulujen uhrit joutuivat jopa allekirjoittamaan salassapitosopimuksen saadakseen rahallisia korvauksia. He eivät siis saa puhua siitä, missä heihin kohdistettiin väkivaltaa tai kuka niin teki.

O’Rourken mukaan on ongelmallista käsitellä eri laitoksia omissa tutkinnoissaan, koska tosiasiassa asiat liittyvät toisiinsa. Laitokset muodostivat verkoston, ja jos ihminen joutui yhteen laitokseen, oli hän suuressa vaarassa joutua toiseenkin.

”Ne asiat, joita täällä tapahtui, olivat massiivisia, valtion tukemia… kutsuisin niitä rikoksiksi ihmisyyttä vastaan. Ja se, että toiminta oli yhteiskunnassa niin laajasti tunnettua ja niin moni oli siinä osallisena, on juuri se syy, miksi asia pitäisi käsitellä kunnolla.”

Irlannin parlamentissa käsitellään paraikaa lakia, joka oikeuttaisi ensikodista selvinneet rahallisiin korvauksiin. Parlamentin alahuone on jo hyväksynyt lain, mutta se sulki korvausten ulkopuolelle muun muassa ne, jotka viettivät laitoksissa alle kuusi kuukautta. Se tarkoittaa jopa 40:ää prosenttia ensikotien uhreista.

CATHERINE CORLESS avaa mustan rautaportin, joka vie pienelle nurmialueelle leikkikentän vieressä. Oikealle puolellemme jää se kohta, johon Franny Hopkins ja Barry Sweeney laskeutuivat hypätessään muurin yli 70-luvulla. Muuriin on viime vuosina kiinnitetty kaikenlaista: runoja, lasten tossuja, taulu, jossa on kaikkien Tuamin ensikodissa kuolleiden lasten nimet ja iät. Taulun alla istuu rivi sateessa ryvettyneitä pehmoleluja: nalleja, pupuja ja luppakorvakoiria. Paikallinen puutyökerho on askarrellut vanerista ja valosarjasta isot valkoiset numerot 796. Ne loistavat pimeällä.

Kävelemme hitaasti kohti pihan nurkkaa, jossa on Neitsyt Marian patsas – se sama pyhättö, jota asukkaat ovat ylläpitäneet vuosikymmenet. Jossain meidän jalkojemme alla Tuamin ensikodin kuolleet lapset makaavat edelleen.

”Tunnen lasten läsnäolon täällä”, Corless sanoo hiljaa.

On kulunut jo yhdeksän vuotta siitä, kun Corless toi epäilyksensä ensimmäistä kertaa julkisuuteen. Hän on käynyt hautapaikalla lukemattomia kertoja erilaisten ihmisten kanssa: poliitikkojen, toimittajien, ensikodista selvinneiden. Hän on kampanjoinut, painostanut valtiovaltaa, antanut enemmän haastatteluja kuin jaksaa muistaa. Hän on saanut myös useita palkintoja työstään. Silti sitä, mihin hän on koko ajan pyrkinyt, ei ole vieläkään tapahtunut: lapsia ei ole kaivettu ylös ja laskettu oikean haudan lepoon. Alustavat kaivaukset tehtiin jo vuosia sitten, mutta sen jälkeen asiat eivät ole edenneet.

Viivyttelyyn on monia syitä. Ennen kaivausten aloittamista säädettiin uusia lakeja. Sitten iski koronapandemia.

Corless jatkaa yhä selvittelyjään. Iltaisin hänellä on tapana istua tietokoneen ääressä ja etsiä tietoja ihmisten kadonneista sukulaisista. Välillä hän on yrittänyt löytää myös sitä punatukkaista tyttöä, jota hän vuosia sitten huijasi koulussa karkkipaperilla. Etsintä ei ole tuottanut tulosta.

Mutta jotain edistystä on sentään tapahtunut. Vuosi sitten toukokuussa hautapaikalla järjestettiin muistotilaisuus, jonne saapui myös Tuamin uusi arkkipiispa Francis Duffy. Vierailun symbolinen merkitys oli valtava. Corless kysyi Duffylta, voisiko tämä sanoa muutaman sanan. Ja niin piispa puhui.

”Olen aina ajatellut, ettei kenenkään pitäisi kävellä toisen haudan päällä”, hän sanoi.

Seuraavana päivänä Tuam Heraldin etusivulla oli uutinen arkkipiispan osallistumisesta muistotilaisuuteen. Kanteen oli kirjoitettu isoin kirjaimin ”Solidaarisuus”.

”Nuo kyltit ilmestyivät sen jälkeen, kun arkkipiispa piti puheensa”, Corless sanoo ja osoittaa leikkikentän aidassa olevia kylttejä, joissa kerrotaan sen olevan suljettu. ”Luita on myös leikkikentän alla, ja nyt piispa oli sanonut, ettei niiden päällä tulisi kävellä.”

ON TODENNÄKÖISTÄ, että varsinaiset kaivaukset Tuamissa alkavat pian. Vain muutama päivä ennen tämän jutun julkaisua Irlannin lapsiasiainministeri Roderick O’Gorman tiedotti, että kaivauksia johtava henkilö on nimitetty virkaan. Kaivauksille on myönnetty tälle vuodelle lähes seitsemän miljoonan euron rahoitus. Myös Bon Secoursia yritetään painostaa kattamaan osansa kuluista. Tähän mennessä järjestö on luvannut antaa 2,5 miljoonaa euroa, mutta summa on sille lähinnä nimellinen. Viime kesänä The New York Times selvitti, että järjestöllä on miljardiomaisuus.

Operaatiosta Tuamissa tulee valtava. Luut kaivetaan ensin ylös, ja sitten alkaa tunnistaminen.

Se ei ole helppoa, koska hautaustavan vuoksi luut ovat ajelehtineet ympäriinsä ja sekoittuneet. Rotat ovat nakertaneet niistä palasia irti.

Tutkijat yrittävät selvittää DNA-näytteiden avulla, keitä hautaan hylätyt lapset olivat. Siihen tarvitaan tietysti myös elossa olevien sukulaisten näytteitä.

Näin mittavaa DNA-tunnistusta ei ole tehty Irlannissa koskaan aiemmin. Kun testit on tehty ja lasten henkilöllisyydet toivottavasti onnistuttu määrittämään, jäänteet on määrä laskea uuteen hautapaikkaan.

Mutta on vielä yksi suuri kysymys, johon saadaan vastaus vasta, kun Tuamin hauta avataan.

Onko kaikki 796 lasta todella haudattu ensikodin maille? Voi hyvin olla, että vain osa löytyy. Silloin avautuisi liuta uusia, kipeitä kysymyksiä. Mitä lopuille tapahtui? Ovatko he kuolleet? Adoptoitiinko heidät laittomasti Yhdysvaltoihin tai muualle? On mahdollista, että he elävät vielä jossain, autuaan tietämättöminä siitä, että syntyivät aikoinaan keskelle Irlannin vankeuden arkkitehtuuria.