Lyhyet
Miksi Irlannin nunnat hautasivat lapsia jätevesisäiliöön?
Irlannissa syntyi skandaali, kun nunnien johtaman laitoksen takapihalta löytyi satojen lasten ruumiit. Vuosikymmenten ajan aviottomia äitejä oli laitettu pakkotöihin ja erotettu lapsistaan, jotka kärsivät kaltoinkohtelua nunnien käsissä.
Long Playn uudessa pitkässä jutussa ”Irlannin kadonneet lapset” toimittaja Alli Hallonblad matkustaa Tuamin kaupunkiin tapaamaan niitä, jotka selvisivät.
Hallonblad kertoo kuulleensa Tuamin lapsista ensi kertaa ollessaan vastavalmistunut ylioppilas. Kesällä 2014 hän istui autossa Irlannin maaseudulla, kun ystävä kysyi, oliko hän kuullut ”niistä jätevesisäiliöön haudatuista vauvoista”.
Kotiin päästyään Hallonblad alkoi googlailla sanoilla Ireland babies septic tank. Sen jälkeen lasten kohtalon selvittely on Irlannissa kestänyt ja kestänyt. Viime syksynä kerrottiin, että kaivaukset Tuamin ensikodin mailla on määrä aloittaa vuonna 2023.
Hallonblad matkusti Irlantiin ja haastatteli lukuisia nunnajärjestön hoivista selvinneitä ihmisiä.
Hän kertoo matkastaan:
”Lähdin tekemään juttua, koska minua kiinnosti, millä tavoin demokraattinen valtio, joka on syyllistynyt menneisyydessään hirveyksiin, käsittelee historiaa, jota se ei oikeastaan haluaisi käsitellä. Tutkijat puhuvat ’transitionaalisesta oikeudesta’: miten yhteiskunta siirtyy oikeudenmukaisesti eteenpäin sellaisesta vaiheesta, johon on kuulunut merkittäviä ihmisoikeusloukkauksia. Irlanti on siitä erityisen kiinnostava esimerkki, että yhteiskunnallinen muutos on ollut niin massiivinen ja nopea. Katolisen kirkon vallan mureneminen on ollut niin valtava keisarilla ei ole vaatteita -henkinen prosessi, että sitä on vaikea käsittää, vaikka on itse asunut siellä.”
”Olin Irlannissa tammi–helmikuussa neljä viikkoa, ja matkustin Tuamiin ja sen lähialueille. Vietin tunteja kahviloissa entisten ensikotilapsien kanssa, kävin heidän kotonaan, katselin kuvia ja virallisia asiakirjoja. Ihmiset Tuamissa olivat todella avoimia ja puhuivat rauhallisesti niistäkin asioista, jotka olivat vaikeita tai herättivät selvästi tunteita. Suuri osa haastateltavista oli omien isovanhempieni ikäisiä, mikä näkyi lempeytenä ja huolehtivaisuutena. Haastattelemani ensikotilapset ovat kertoneet tarinaansa yhä uudestaan. Heidän elämäntehtävänsä tuntuu olevan pitää esillä sitä, että he ovat edelleen olemassa, ja että heillä ja ensikodeissa kuolleilla lapsilla on väliä. Että yhteiskunta voi ihan kirjaimellisesti haudata lapsia, mutta vanhat synnit palaavat kummittelemaan.”
”Juttuprosessin aikana minulle hahmottui uudella tavalla, miten 1900-luvulla erilaiset Irlannin valtion ja kirkon ylläpitämät laitokset muodostivat keskenään verkoston. Jutussa käytetty termi ’vankeuden arkkitehtuuri’ kuvastaa systeemiä, jonka tehtävä oli piilottaa sellaiset ihmiset – erityisesti naiset –, jotka eivät syystä tai toisesta mahtuneet yhteiskunnan muottiin. Järjestelmä oli aikoinaan käytännössä kaikkien tiedossa Irlannissa. Vanhemmat saattoivat pelotella lapsiaan, että jos he eivät söisi ruokaansa, heidät vietäisiin ensikotiin. Magdalena-pesuloissa pestiin tavallisten ihmisten, hotellien ja valtiovallan pyykkiä.”
”Suhtautuminen naimattomiin äiteihin ja aviottomiin lapsiin oli Irlannissa pitkään uskomattoman välinpitämätöntä ja julmaa. Merkittävä rooli siinä oli katolisella kirkolla, jolla oli paljon valtaa kyläyhteisöissä. Ajattelen, että kun laitoksen uhka oli jossain määrin olemassa jokaisessa irlantilaisessa perheessä, yksilöiden ulos sulkemisesta ja muualle katsomisesta tuli houkutteleva vaihtoehto. Aviottomat lapset ovat useissa kulttuureissa olleet haavoittuvassa asemassa, koska he edustavat uhkaa perimysjärjestykselle – näin myös Irlannissa, jossa erityisesti maanomistus on monelle edelleen tärkeää. Se liittyy sukupolvet ylittävään traumaan, kun aikoinaan brittivallan aikana Englannista ja Skotlannista tuleville siirtolaisille annettiin maata, jota oli pakkolunastettu irlantilaisilta maanomistajilta.”
”Sortoon perustuvat, misogynistiset systeemit eivät ole toki mitenkään tavaton ilmiö maailmassa, mutta Irlannissa kiinnostavaa on, miten nopeasti järjestelmä sitten romahti. Ja kun yhteiskunta on muuttunut, on epäoikeudenmukaista, jos julmaa historiaa ei käsitellä perusteellisesti. Yllätyin siitä, miten paljon ensikotilasten pitää edelleen kampanjoida oikeuksiensa puolesta. Jos esitys rahallisista korvauksista menee läpi Irlannin parlamentissa, se tulee jättämään jopa 40 prosenttia ensikotien uhreista ilman korvauksia. Kuulin myös useammalta taholta, että vaikka ensikotien uhrien tulisi saada Irlannin valtiolta itseään koskevat asiakirjat, käytännössä se on edelleen työlästä ja vaikeaa.”
”Tässä jutussa vaikeinta oli se, että melkein kaikki materiaali perustuu ihmisten muistoihin – se aiheuttaa journalismissa aina kysymyksen luotettavuudesta. On varsin todennäköistä, että kun tapahtumista on kulunut vuosikymmeniä ja ihmiset ovat kertoneet tarinaansa useita kertoja, yksityiskohdat hämärtyvät tai muuttuvat. Samalla se, että asioista on pitkään ja monia virallisia asiakirjoja on aikoinaan joko jätetty kirjoittamatta tai tuhottu, on juuri se syy, miksi ensikodeista selvinneet ovat edelleen hauraassa asemassa. Kuten jutussa siteeratusta Irlannin ensikotien tutkintakomitean loppuraportista käy ilmi, myös valtio vihjaa, että uhrit ovat epäluotettavia. Yritin ratkaista asian jutussa käyttämällä monipuolisesti eri lähteitä ja tarkistamalla kaikki ne asiat, jotka suinkin olivat tarkistettavissa.”
”Minulle tämä juttu kertoo siitä, millä tavoin demokraattinen yhteiskunta suhtautuu oman menneisyytensä julmuuksiin. Se käsittelee ihmisten oikeutta kunnioitukseen ja oman tarinansa kertomiseen, ja miten vaikea sitä oikeutta voi olla saavuttaa, kun sen on kerran menettänyt.”