Fantasia

JOS ON ASUNUT lähellä merta, tietää, että haavat paranevat nopeasti suolaisessa vedessä. Hilmi Altıngediz eli lapsuutensa 1950-luvulla Izmirissä, Turkin länsirannikolla. Hän leikki joka päivä ystäviensä kanssa hiekkasärkillä ja sai usein lasinsiruja jalkapohjiinsa. Silloin hän irrotti lasinpalasen ja kastoi jalkansa Egeanmereen. Jo seuraavana päivänä haava oli siististi ummessa.

Kun Hilmi ei ollut uimassa, hän oli laulamassa. Hän lauloi kaikkialla, jopa vessassa. Hän lukittautui usein kotitalonsa kylpyhuoneeseen, luritteli hiusharjaan ja kuvitteli eteensä suuren yleisön.

Musiikki oli Hilmillä verissä: isä oli soittanut kanunia, kanteletta muistuttavaa soitinta armeijan soittokunnassa 1930-luvulla. Joskus isä oli esiintynyt jopa Turkin tasavallan perustajalle, Mustafa Kemal Atatürkille. Kotona isä kertoi juttuja siitä, kuinka Atatürk oli istunut rakilasin ja mezelautasten äärellä aamuyöhön asti, kun aivot eivät suostuneet menemään pois päältä. Ja kun olisi ollut aika käydä nukkumaan, Atatürk oli levittänyt paperinsa pöydälle ja jatkanut töitään. Olihan hänellä kokonainen maa uudistettavanaan.

Hilmi Altıngediz syntyi uudenlaiseen Turkkiin, joka oli vähän joka suhteessa erilainen kuin edeltäjänsä. Osmanien valtakunta oli hajonnut ensimmäisessä maailmansodassa, ja sen jälkeen maahan oli rakennettu Atatürkin johdolla demokraattista yhteiskuntaa. Perustuslaki oli uudistettu ja uskonto erotettu kaikesta valtioon liittyvästä. Arabialaiset kirjaimet oli korvattu latinalaisilla ja fetsin käyttö kielletty. Atatürk ihaili Eurooppaa ja halusi tuoda Turkkiin Ranskan vallankumouksen ideaalit – vapauden, veljeyden ja tasa-arvon – mutta eräässä mielessä Turkki oli mennyt Ranskasta ohi: turkkilaiset naiset saivat äänioikeuden jo 1920-luvulla, ranskalaiset vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Kun Hilmi oli 14-vuotias, hän osallistui Izmirissä laulukilpailuun. Se järjestettiin vehreässä puistossa, jossa oli tekojärvi, polkuveneitä ja katettuja terasseja. Ennen omaa esiintymisvuoroaan Hilmi kuunteli bändin soittoa ja joi ystäviensä kanssa olutta. Häntä jännitti niin, että tärisytti. Kilpailun ensimmäisellä kierroksella Hilmi esitti kreikankielisen kappaleen, jonka hän oli äkännyt ystävänsä vanhempien levyhyllystä. Hän ei osannut kreikkaa mutta oli opetellut sanat ulkoa. Ne kertoivat Mantoubala-nimisestä naisesta, kaipauksesta ja rakkaudesta. Hilmi pääsi finaaliin. Viimeisellä kierroksella hän lauloi italialaisen kappaleen Tintarella di Luna, sekin oli kaverin perheeltä opittu. Kappaleessa on saksofonisoolo, ja koska Hilmi ei ollut mikään ammattimuusikko, hän ei osannut laskea tahteja kohtaan, jossa laulu jatkui. Hän alkoi laulaa kesken soolon.

Mokastaan huolimatta Hilmi sijoittui kilpailussa toiseksi. Sen ansiosta hän sai jalkansa musiikkibisneksen oven väliin. Pian hän lauloi ja soitti rumpuja hääjuhlissa ja syntymäpäivillä – ja yökerhoissakin, vaikka oli alaikäinen. Jos poliisi tuli ravintolaan tarkastuskierrokselle, Hilmi piiloutui hämäriin nurkkapöytiin ja esitti asiakasta.

22-vuotiaana hän sai paikan kuusihenkisen orkesterin solistina. Sen jälkeen hän keikkaili yökerhoissa joka ilta. Työt venyivät aamuneljään saakka. Niihin aikoihin otetussa valokuvassa Hilmi poseeraa itsevarman oloisena suorissa housuissa ja liivissä. Paksu musta tukka on kammattu taakse. Ilmeestä voi arvata, että Hilmi teki sitä, mitä rakasti.

Ammatti ei kuitenkaan ollut helppo. Vakiokapakan omistaja jätti soittajien eläkemaksuja maksamatta. Asiakkaat aloittivat tappeluita, ja joskus henkilökuntakin saattoi lyödä asiakkaita, jos nämä olivat liian humalassa ja ryhtyivät väittelemään laskun loppusummasta. Jos asiakkaat pyysivät poliisin paikalle, tämä saatettiin lahjoa viskipullolla. Ilmapiiri oli jännittynyt. Tulevaisuus muusikkona ei näyttänyt kovinkaan houkuttelevalta.

1970-luvun puolivälissä Hilmille avautui mahdollisuus lähteä ulkomaille esiintymään. Hän sai kuulla soittajatutultaan Hollannissa asuvasta kapellimestarista, Ulvista, joka etsi rumpalia. Puhelimessa kävi ilmi, että rumpalin paikka olikin jo täytetty, mutta kapellimestarilla oli Hilmille ehdotus: Hänen vaimonsa veli kasasi parhaillaan trioa Suomessa. Lähtisikö Hilmi sinne kiertäväksi muusikoksi?

Hilmi sanoi tarvitsevansa miettimisaikaa. Suomesta hän oli kuullut vain sen, että maa oli osa Skandinaviaa ja että siellä on sosiaalidemokratia, hyvä systeemi, kylmä ilma ja kuuma sauna eli suomalainen hamam. Hän pohti asiaa viikon ja ilmoitti sitten Ulville lähtevänsä.

Maaliskuussa 1976 Hilmi aloitti matkansa Suomeen. Siitä tulikin melkoinen odysseia. Hilmi matkusti kuuluisalla idän pikajunalla Istanbulista Pariisiin ja joutui heti vaikeuksiin: poliisi löysi hänen matkalaukustaan rumpusymbalin ja epäili hänen tulleen pimeisiin töihin. Hänet käännytettiin maasta ja lähetettiin kotimatkalle. Milanossa Hilmi hyppäsi junasta, soitti kapellimestari Ulville Hollantiin ja selitti tilanteen. Ulvi moitti Hilmiä väärästä reittivalinnasta. Saksan kautta, Saksan kautta, hän komensi, ja Hilmi totteli. Tällä kertaa hän pääsi ongelmitta Hollantiin ja jatkoi sitten matkaa Ulvin Suomessa asuvien sukulaisten autokyydillä. Mutta Suomen rajalla tuli taas vaikeuksia: Hilmillä ei ollut työlupaa eikä oleskelulupaa. Hänelle oli kerrottu, että luvat voisi hankkia Suomessa.

Hilmi heitettiin vuorokaudeksi putkaan ja saatettiin sitten Hampurin-laivaan.

Takaisin Hollantiin. Rotterdamissa Hilmi sai hoidettua paperiasiat kuntoon, ja viikon päästä hän lähti taas kohti Suomea. Nyt hänelle oli ostettu lentolippu. Helsinki-Vantaan lentoasemalla Hilmi sai leiman passiinsa, körötteli sitten bussilla keskustaan ja otti ensimmäisen junan kohti Lappeenrantaa, missä Ulvin vaimon veli asui. Hilmi esiteltiin soittajakavereille, ja sitten bändi alkoi harjoittelemaan. Ensimmäinen keikka olisi parin viikon päästä.

Elämänmeno Saimaan rannalla oli hyvin erilaista kuin miljoonakaupunki Izmirissä. Muita ulkomaalaisia ei Lappeenrannassa tuohon aikaan juuri ollut – koko Suomessa heitä oli yhteensä vain 12 000. Kahvilat sulkivat ovensa varhain, ja ulkona syöminen oli harvinaista; ravintolaan mentiin lähinnä juhlapäivinä, ja listoilla olivat aina samat pihvit ja leikkeet. Erikoisempaa ravintolakulttuuria edusti Kauppakadun Adriano Bar, jossa tarjottiin uutta ja tuntematonta ruokalajia: pitsaa.

LAHDEN RAUTATIEASEMAN parkkipaikalla maaliskuun aurinko paistaa sokaisevan matalalta. Hopeanvärisen Škodan etuvalot välähtävät, ja astelen jäisen parkkipaikan läpi auton luo.

Hilmi Altıngedizin suu on peitetty maskilla, mutta silmät hymyilevät paksujen, hopeisten kulmien alla. Hän on pukeutunut sinisiin farkkuihin ja siniseen villapaitaan. Sormissa on pari paksua, kultaista sormusta ja korvan takana kuulolaite.

Hilmi on nyt 74-vuotias. Hän on asunut Suomessa 46 vuotta, ja siinä ajassa Suomi on muuttunut selvästi kansainvälisemmäksi paikaksi. Ulkomaalaisten määrä on moninkertaistunut. (Vuoden 2020 lopussa Suomessa asui noin 279 000 ulkomaiden kansalaista. Ulkomaalaistaustaisia eli ihmisiä, joiden molemmat vanhemmat tai ainoa tiedossa oleva vanhempi on syntynyt ulkomailla, oli selvästi enemmän, noin 444 000.) Kansainvälistyminen näkyy tietysti myös ravintolatarjonnassa. Suomessa voi nykyisin syödä meksikolaista, filippiiniläistä, indonesialaista, vietnamilaista, etiopialaista, syyrialaista, jemeniläistä… ruokaa joka puolelta maapalloa.

Silti suosituin ravintola-annos taitaa olla pitsa. Sitä Hilmikin lopulta päätyi tekemään. Suomeen muutettuaan Hilmi elätti itsensä pitkään musiikilla, mutta 1990-luvun lamavuosina hän vähensi keikkailua, koska halusi viettää enemmän aikaa lastensa kanssa. Ensin hän perusti siivousfirman, sitten pitserian. Vuosikymmenen lopulla Hilmi omisti puolet kahdesta lahtelaisesta kebab-pitseriasta ja kuljetti annoksia ympäri kaupunkia.

”Olin ollut kauemmin Suomessa kuin muut. Tunsin Lahden hyvin, olin nopea kuski.”

Oletus siitä, että kaikki Suomessa asuvat turkkilaiset ovat pitsanpyörittäjiä, on ikävän stereotyyppinen mutta tilastojen perusteella ei kuitenkaan ihan tuulesta temmattu. Vuonna 2009 Tilastokeskuksen tietopalvelupäällikkö Jouko Rajaniemi selvitti niin sanottujen ”etnisten” ravintoloiden omistajien taustoja. (Sanapari etninen ravintola on hieman harhaanjohtava, sillä etniseksi käsitetään kaikki muu kuin länsimaisuus, ikään kuin vaikkapa suomalaisuus ei olisi etnisyyttä lainkaan.)

Turkkilaiset tai turkkilaistaustaiset ihmiset omistivat lähes 40 prosenttia kaikista Suomen etnisistä ravintoloista.

”Turkkilaisten ravintoloiden määrä on suorastaan uskomaton, kun sen suhteuttaa turkkilaisperäiseen väestöön”, Rajaniemi kirjoitti Tilastokeskuksen julkaisemassa Hyvinvointikatsaus-lehdessä. (Samanlaista tilastointia ei ole sen koommin tehty.) Turkkilaisten omistamissa ravintoloissa myydään toki muutakin kuin pitsaa ja kebabia, mutta karkeasti arvioiden iso osa turkkilaisista ravintoloista tarjoaa juuri niitä.

Lähes jokaisesta suomalaisesta kuntakeskuksesta ja taajamasta löytyy ruokakaupan, kukkakaupan, pubin ja hautaustoimiston lisäksi ainakin yksi pitseria, jota pitää turkkilainen.

Tämän empiirisen havaintoni todistaa nyt Lammi, vajaan 6 000 asukkaan maalaispitäjä, jonne ajaa Lahdesta puolessa tunnissa. Hilmi parkkeeraa autonsa Mommilantielle. Ja siinä, kahden pankin välissä, on Pizzeria Dalaman.

Astumme sisään ja tervehdimme tiskin takana häärääviä miehiä. Tilaamme lounaspitsan ja -kebabin.

”Pitkään aikaan en oo syönyt kebabia”, Hilmi sanoo. ”Ennen vanhaan tehtiin itse ne. Se on hankalaa hommaa: jos lihan sisään jää ilmaa, se halkeaa, etkä pysty leikkaamaan veitsellä.”

Dalaman on toiminut Lammilla jo neljännesvuosisadan. Ravintolaa pyörittävät Rıfat Çekiç, hänen 19-vuotias poikansa Onur ja tämän muutamaa vuotta vanhempi serkku Isa.

Rıfat tuli Suomeen töihin 2000-luvun puolivälissä ja joutui odottamaan peräti kahdeksan vuotta, kunnes hänen puolisolleen ja lapsilleen myönnettiin oleskeluluvat.

Lounaan jälkeen istun alas Onurin kanssa. Hän oli kymmenvuotias muuttaessaan Lammille. Siitä lähtien Onur on viettänyt lähes kaikki iltansa tässä pitseriassa.

Hän tuli tänne aina suoraan koulusta, auttoi siivoamisessa ja seurasi sivusta, miten ruokia tehdään. Sitten hän yritti tehdä itselleen samanlaisia annoksia. Sillä tavalla hän oppi ammattiin.

”Amiksen ensimmäisenä päivänä ilmoitin opettajalle, että mä lopetan koulun”, Onur sanoo ja nauraa. ”Joka päivä mä sanoin niin, kunnes meni läpi.”

Onurin koulunkäynti oli sujunut vähän niin ja näin. Suomeen muutettuaan hän aloitti valmistavalla luokalla yhdessä vanhempien sisarustensa kanssa. Vuoden päästä heidät sijoitettiin eri luokille, kaikki hieman itseään nuorempien sekaan. Oli uusi ympäristö, vieras kieli, nuoremmat luokkatoverit. Motivaatiota ei oikein tahtonut löytyä.

Nyt Onur voi puhua itsestään yrittäjänä. Hän kertoo, että työpäivät ovat pitkiä, ja etenkin talven pimeydessä ne tuntuvat raskailta. Onur ajattelee, että nuorena on paiskittava töitä, kun vielä jaksaa. Sitten voi vanhempana ottaa ehkä rennommin. Hän kertoo säästävänsä eläkettä varten.

Juuri nyt pitserian pyörittäminen on hieman vaikeaa, sillä elintarvikkeiden hinnat nousevat rajusti.

”Jos tukku nostaa hintoja, meidänkin pitäisi nostaa, että saadaan itsellekin rahaa.”

Mutta pitsan hinnan nostaminen edes eurolla on ravintoloitsijalle aina riski: asiakkaat saattavat karkota.

Toisinaan Onur on miettinyt, olisiko hän kouluttautunut pidemmälle, jos olisi jäänyt Turkkiin. Ehkä ammattikouluun voisi vielä joskus palata?

Nykyisin Onurin vanhat koulukaverit käyvät tapaamassa häntä Dalamanissa. Lammilla kaikki tietävät paikan, ja melkein kaikki ovat myös syöneet siellä.

”Meitä ei enää katsota kuin ulkomaalaisia. Meihin ollaan totuttu täällä.”

PITSAA JA KEBABIA myyvät turkkilaiset ravintolat ovat mitä suurimmissa määrin suomalainen ilmiö. Missään muualla maailmassa ei ole syntynyt vastaavaa ravintolakonseptia, jossa olisi keksitty yhdistää nämä kaksi varsin erilaista ruokalajia.

Ensimmäiset kebab-ravintolat avattiin Suomeen 1980-luvun puolivälissä, mutta kebab-pitserioiden varsinainen läpimurto koitti vasta 1990-luvun alussa, suuren talouslaman aikaan.

Silloin siirtolaisuus Suomeen kasvoi nopeasti. Lamavuosina Suomeen tuli Turkista hieman yli 700 ihmistä, ja heistä noin 90 prosenttia oli miehiä. Tästä joukosta moni päätyi perustamaan ravintolan, koska muitakaan töitä ei ollut tarjolla.

Siirtolaisuustutkija Östen Wahlbeck haastatteli vuonna 2005 ensimmäisen sukupolven turkkilaisia ravintolayrittäjiä. Yksikään hänen haastattelemistaan ihmisistä ei ollut tullut Suomeen perustaakseen yrityksen. He eivät myöskään olleet työskennelleet kebab-ravintolassa Turkissa. Suomessa he olivat yleensä tehneet ensin töitä jonkun toisen turkkilaisen ravintolassa, kunnes olivat sitten avanneet oman paikan.

Wahlbeck pani tutkimuksessaan merkille, että Suomessa turkkilaiset ravintolayrittäjät joutuivat aivan erilaisen kilpailutilanteen eteen kuin esimerkiksi Ruotsissa tai Saksassa. Noissa maissa turkkilaisia asui monin verroin enemmän, ja maahanmuutto oli alkanut jo vuosikymmeniä aiemmin. Siksi turkkilaisten pitämille ravintoloille oli asiakaskunta ikään kuin valmiina. Suomessa taas turkkilaisia oli niin vähän, että ravintoloitsijoiden piti alusta asti kilpailla myös suomalaisista asiakkaista.

Niinpä Suomeen tulleet turkkilaiset keksivät liittää yhteen pitsan ja kebabin. Pelkkä turkkilainen ruoka olisi ollut todennäköisesti liian outoa suomalaisille, eikä asiakkaita olisi riittänyt. Pitsaan suomalaisia oli sen sijaan totutettu jo parin vuosikymmenen ajan. Ja vaikka pitsa ei tietenkään ole mikään turkkilainen keksintö, ei se täysin vieras konsepti ole Turkissakaan. Siellä tosin syödään italialaisen pitsan sijaan joko lahmacunia, eli jauhelihapitsaa, tai sitten veneenmuotoista pideä.

Suomalaiset ottivat uuden ravintolakonseptin innolla vastaan. Voisi jopa väittää, että maahanmuuttajien pyörittämät kebab-pitseriat mullistivat tietyllä tavalla koko suomalaisen ulkona syömisen perinteen. Edulliset hinnat merkitsivät, että yhä useammalla oli varaa siihen. Ravintolassa käyminen arkipäiväistyi; pitsalle tai kebabille saattoi lähteä arkenakin, vaikka koko perheen voimin. Ennen kebab-pitserioita tällaista ulkona syömisen yhtenäiskulttuuria ei Suomessa oikein ollut.

HILMI SIIRTÄÄ AUTOAAN parin korttelin päähän ja pysäköi Lammin ravintola Hovin eteen. Astumme sisään tummanpuhuvaan kapakkaan, jonka yökerhopuoli on päiväsaikaan kiinni. Muita asiakkaita ei vielä ole. Hilmi tervehtii ohimennen baarimikkoa ja astelee lavan kulmalle. Hän on tullut tekemään soundcheckiä. Hilmi toimii nykyään karaokevetäjänä. Hän aloittaa illat laulamalla muutaman lämmittelykappaleen ja pitää huolta siitä, että kaikilla on hauskaa. Nyt hän kuorii mikrofonin kotelosta, jossa lukee merkki: Shure.

”Pitää olla oma mikki. Ammattilaisten mikki.”

Hilmi kehuu, että heillä on karaokeskenen paras soundi. Ja jos joku yrittää tulla neuvomaan ääniasioissa, Hilmi muistuttaa, että näillä vehkeillä on laulanut moni ammattilainenkin: Meiju Suvas, Matti ja Teppo, Kari Piironen, Juhani Markola, Seija Simola…

Hilmi tuntee Suomen iskelmäskenen läpikotaisin. Itse hän aloitti 1970-luvulla soittamalla Satu Aalto trio -nimisessä kokoonpanossa. Nyt hän liikuttuu muistellessaan solistin ääntä.

”Laulaa kuin Paula Koivuniemi!”

Bändissä soitti Hilmin lisäksi toinenkin ulkomaalainen, puolalainen basisti-saksofonisti. Kuopion kuuluisassa hotelli Kallassa ravintolapäällikkö sanoi aluksi, ettei ota ulkomaalaisia esiintymään; suomalaiset haluavat kuulla suomalaista musiikkia, mies perusteli. Mutta kun hän kuuli, että bändi soittaa jytää, diskoa, humppaa, jenkkaa ja polokkaa, sopimus solmittiin heti.

”Sen jälkeen hän pyysi multa joka ilta My Wayn.”

Suomessa asui 1970-luvun lopulla jo muutamia muitakin turkkilaisia. Heitä Hilmi tapasi Helsingissä, missä hän asui puolisonsa kanssa jonkin aikaa. Turkkilaisten vakiopaikkoja olivat Kappeli Esplanadin puistossa sekä Kolme Kreiviä Mannerheimintiellä. Kappelia he kutsuivat nimellä ”Emirgan”. Se on kahviloistaan tunnettu Istanbulin kaupunginosa Bosporinsalmen rannalla. Ihmiset kerääntyvät sinne aamuyölläkin juomaan yhdessä teetä. Kappelissa sai hienoa haudutettua teetä, ihan kuin turkkilaista. Siksi paikkaa sanottiinkin Emirganiksi.

Hilmi muistelee kiireisimpiä keikka-aikoja, jolloin hän soitti ympäri Suomea ja välillä ulkomaillakin. 1980-luvulla bändi säesti vaihtuvia tähtisolisteja Tukholmassa ruotsinsuomalaisessa hotelli Kareliassa. Kerran kun esiintymisvuorossa oli Fredi, basistina sattui olemaan tuuraaja, joka ei osannut lukea nuotteja. Fredi ei siitä tykännyt. Mutta rumpalista hän kyllä piti, siis Hilmistä.

”Minä osaan katsos säestää niin, että laulaja tykkää, kun olen itsekin laulaja. Pitää seurata nyansseja, antaa diskanttia ja kaikua ja bassoa…”

Mutta nyt karaokelaitteistoa kokoava Pasi Ylitalo on vihdoin saanut johdot järjestykseen ja on ryhdyttävä töihin. Pian kaiuttimista kuuluu Hilmin kielen kliksutus.

Ee, tse tse, aa. Check, check. Aa. Yy.

Soundcheck tehdään huolella, kuten aina. Hilmi käy joka kerta ennen karaokeiltaa Pasin kanssa testaamassa laitteet ja laulamassa kokeeksi pari kappaletta. Hilmin omistautuminen musiikille on todella kantanut läpi elämän: se toi hänet Suomeen 1970-luvulla, ja edelleen yli 70-vuotiaana Hilmi vetää karaokea pari kertaa kertaa viikossa.

”Kaverit sanovat, että ota eläkettä, muuta Turkkiin, syö ja juo hyvin. Minä sanon että syön ja juon minä hyvin täälläkin. Olisiko parempi, että istuisin baarissa juopottelemassa päivät pitkät? En pysty elämään ilman musiikkia. Joka päivä aamusta iltaan soi joku biisi päässä. Tänä aamuna Jätkän humppa.”

Hilmi asettuu paikoilleen ja kääntyy kohti televisiotaulua.

”Jeps.”

Se on merkki Pasille. Ensimmäiseksi Hilmi laulaa Tom Jonesin kappaleen Till.

Kun Hilmi laulaa, hänen ikänsä tuntuu katoavan. Ääni on vahva ja kumpuaa jostain syvemmältä kuin puhe. Kun sulkee silmänsä, voi kuvitella mielessään parikymppisen Hilmin, joka seisoo mustavalkoisessa valokuvassa vaalea liivipuku päällään baaritiskin reunaan nojaten, tukka hienosti taakse kammattuna.

LAPSENA KÄVIN USEIN elintarviketukussa Oulun teollisuusalueella. Minulla oli tapana istua ostoskärryssä, kun isäni lastasi kärryn alatasolle valtavia muoviin paketoituja juustoraastesäkkejä. Olin vaikuttunut ja ylpeä siitä, että isälläni oli firman kortti, jolla hän maksoi kaiken sen ruoan itse. Muistikuvissani maksukortti on valkoinen, aivan kuten valtava elintarviketukkukin. Valkoiset seinät, valkoiset lattiat ja loputtomiin jatkuvat käytävät, joita reunustavat valkoiset hyllyt täynnä ananaskanistereita ja tomaattisoseämpäreitä.

Kun olin lapsi, isälläni oli aina pitseria, välillä useampikin. Vaikka se tarkoitti sitä, että isä teki pitkää päivää ja oli paljon pois kotoa, ajattelin asiasta lapsena kovin ylevästi. Minä tiesin, missä isäni työskentelee ja mitä hänen työnsä tarkoittaa. Sain käydä hänen työpaikallaan ja olla asioilla mukana. Monen muun lapsen vanhempien työt olivat kovin etäisiä – toimisto jossain kaukaisessa kuutiotalossa – ja sillä tavalla oman ymmärrykseni ulkopuolella. Minä saatoin viedä ystävän syömään jotain niin herkullista kuin pitsaa milloin vain huvitti, niin monella täytteellä kuin halutti. Limsaakin sai juoda niin paljon kuin pystyi!

Isä muutti Turkista Suomeen vuonna 1990. Hän tuli rakkauden perässä niin kuin monet muutkin. Isä oli työskennellyt hotellissa Marmariksessa ja tavannut siellä äitini.

Isä teki hetken töitä Valion tehtaalla, sitten hän perusti oman ravintolan. Lapsuuteni luonnollinen maailmanjärjestys oli, että kaikilla turkkilaisilla on pitseria. Se nyt vain oli niin, enkä minä lapsena kiinnittänyt asiaan sen suurempaa huomiota. Pitseriat olivat meidän valtakuntaamme. Miten hienoa oli hakea autolla kotiin ravintolaruokaa ja katsoa koko ilta telkkaria, se oli elämää! Kaikki Oulun pitseriayrittäjät tunsivat minut ja äitini. Joskus kun äiti odotti autossa, minun piti tehdä kaksi noutokierrosta, sillä pitserioiden miehet tunkivat mukaan niin monta limsapulloa, ettei niitä saanut kannettua kerralla autoon.

Pitserioissa oli töissä perhetuttuja, kavereiden isiä, joskus myös äitejä. Niissä oli ystävällisiä ja nauravaisia miehiä, joilla oli musta parta, essu päällä ja sormet aivan jauhoissa. Joskus joku kuoli, joskus muutti takaisin Turkkiin tai vaihtoi alaa. Joka tapauksessa takapihoilla sauhusi punainen Marlboro ja pöytiä koristivat punavalkoruudulliset pöytäliinat. Isäni pitseriassa seinällä oli koristeena pyöreä peltilautanen, johon oli kirjailtu hänen oman kotikaupunkinsa nimi. Ja lähes jokaista loosia kohden oli myös suuri taulu: hedelmäasetelma. Sellaiset ovat minusta nykyäänkin viehättäviä.

Muistan myös suomalaisen tarjoilijatytön, jolla oli tapana pyörittää minua ilmassa. Pitseriassa oli hyvä olla suomalainen tarjoilija, jotta paikalliset uskaltaisivat tulla sisään.

Asiakkaista oppi nopeasti aistimaan, olivatko he kohteliaita ja ystävällisiä vai pitikö olla varpaillaan. Joillakin oli ennakkoluuloja ja rasistisia asenteita. Meidänkin ravintolamme ikkunat olivat joskus teipattuina, kun ne rikottiin.

Jotenkin ihmeellisesti minun isäni tunsi kaikki ja kaikki tunsivat hänet. Aina kun pitseriassa esittäydyttiin uudelle isäni näköiselle miehelle, he kehuivat minua hirveästi ja sanoivat maşallah, ja sitten isäni oli ainakin tunnin keskustelemassa heidän kanssaan ja vielä toisen tunnin puhelimessa. Koko ajan oli jotain asioita hoidettavana. Pitseriat ovat oma maailmansa, joka ei koskaan nuku.

Muistan, kuinka jännittävää oli opetella kassakoneen käyttöä, kun isä yllättäen pyysi minua ottamaan asiakkaan tilauksen vastaan. Ymmärsin sen verran, että raha on vakava aikuisten asia ja että sen kanssa ei sopinut töpeksiä, ja niinpä kassakoneen kirjaimet ja numerot vilisivät silmissä ja saivat minut jähmettymään. Isä osoitti, mitä nappia painetaan, ja lopulta kone sylki setelit näkyviin kassakoneesta. Tai sitten isä otti tilauksen ylös valkoiselle kapealle paperille ja käski minun kiikuttaa sen takahuoneeseen pitsaleipurille, joka kiinnitti lapun hyllyn reunaan kasvojensa korkeudelle. Sain tehdä itse oman pitsan ja laittaa siihen, mitä ikinä halusin. Keneltäkään vähänkään tutulta ei saanut ottaa rahaa vastaan. Kaikesta pitsatiedostani huolimatta minulle selvisi vasta kiusallisen vanhana, että katkaravun nimi ei ole kakkarapu.

Minun isäni tiesi kaiken ravintoloista, ruoasta ja yrittämisestä. Kun me joskus kävimme syömässä ulkona vanhempieni kanssa, isä sanoi aina, että saisin tilata, mitä vain haluan, mutta kun olin tilaamaisillani, isä opetti, ettei siinä paikassa kannata tilata kalaa vaan pitäisi ottaa lihaa, tai ettei toisessa paikassa kannata tilata lihaa vaan kalaa, ja ettei burgeripaikassa kannata tilata pastaa. Joka tapauksessa valintani oli aina väärä, koska isä tiesi liikaa. Mutta minä opin, ja nykyään tilaan listalta nopeasti, missä ikinä syönkin.

Pitsa seurasi minua kaikkialle. Se näkyi katukuvassa joka paikassa. Se oli myös ikävissä uutisissa, joissa kerrottiin ravintola-alan ahdingosta tai sääntöjen kiertämisestä. Niistä jutuista syntyi vaikutelma, että ulkomaalaiset yrittäjät tekevät jotakin perustavanlaatuisesti eri tavalla kuin suomalaiset yrittäjät.

Pitsa seurasi minua myös partioleirille Etelä-Suomeen. Suomessa oli silloin pahimmat rankkasateet sataan vuoteen, ja palokunta imi letkuilla mutaa leiriläisten veden valtaan joutuneista teltoista. Isäni ajoi monta sataa kilometriä tuodakseen meille höyryävän kuumaa pitsaa.

MUISTAN KIRKKAASTI HETKEN, jolloin pitseriaelämän hohto katosi. Tapaus ei oikeastaan liittynyt mitenkään siihen, mitä pitserioissa oikeasti tapahtuu, vaan homman pilasi minulta täysin ulkopuolinen henkilö.

Olin muistaakseni yläasteikäinen, korkeintaan lukion ensimmäisellä luokalla, kun läheinen ystäväni käytti pitseriatyöntekijästä nimitystä karvakäsi. En ollut kuullut hänen käyttävän rasistisia ilmauksia koskaan ennen. Meidän oli tarkoitus mennä syömään, mutta pasmani menivät sekaisin. Muistan, kuinka ruumiini kuumeni ja kylmeni sitten saman tien Oulun Franzéninpuiston pakkasillassa. Eikö poika ymmärtänyt, että nimitys ei ainoastaan kohdistu minun isääni, vaan että pitserian omistaja, kokki ja tarjoilija ovat isäni? Että minäkin olen karvakäsi?

Silloin pitseriasta tulikin yhtäkkiä nolo. Ajatus siitä, että tiskin takana on joku minun isäni näköinen, joka saattaisi vieläpä tuntea minut, tuntuikin nyt vaikealta. Ensimmäisen kerran tajusin, että ystäväni ovat valkoisia. Kyllä minä tietysti tiesin, että me olemme turkkilaisia ja siinä mielessä erilaisia, mutta tähän asti se oli lähinnä tarkoittanut, että vietin Turkissa hienoja lomia ihanien sukulaisten seurassa, että elämässäni oli kirkkaita värejä ja voimakkaita tuoksuja, että en syönyt sianlihaa vaan ruokaa, joka maistui joltain, että minulla oli pitkät ripset, joista ihmiset huomauttelivat, ja että sain tuoda kaverin koulun jälkeen isän ravintolaan syömään tai vaikka TET-harjoitteluun.

Olin ollut ihan kokonainen ihminen, mutta tuossa hetkessä minä jakaannuin tietyllä tapaa kahtia. Olin osa kaveriporukkaa, joka menee syömään paikkaan, jonka työntekijöitä he haukkuvat, ja samalla osa sitä yhteisöä, joka ruoan valmistaa.

Tapauksen jälkeen emme paljon yhdessä syöneetkään, ja aloin erkaantua porukasta.

Ajan myötä tuo pieni välikohtaus silloisen ystäväpojan kanssa herätti minut huomaamaan ajatusmaailmojemme erilaisuuden: minä olin häntä edellä. Enkä tarkoita mitään sellaista, että tytöt kypsyvät poikia nopeammin. Tarkoitan, että minulla oli sellaista kulttuurillista ymmärrystä ja hiljaista tietoa, mitä hänellä ei ollut silloin ja tuskin olisi tulevaisuudessakaan. Ymmärsin, että hänen päässään on tiettyjä rajoituksia, jotka minulta puuttuvat. Se oli identiteetin muodostumisen kannalta tärkeää tajuta: että minulla on tällainen aarre, jonka jakavat vain ihmiset, joilla on taito ymmärtää kahta kulttuuria.

Karaistuin. Siitä asti olen odotellut, että Martti Ahtisaaren perustamasta CMI:stä otetaan yhteyttä ja pyydetään töihin. Että vielä joku päivä Suomi ymmärtää, millainen rikkaus sillä on käsissään toisen ja kolmannen polven maahanmuuttajissa. Että tässä globalisoituneessa maailmassa ei pärjätä ilman meitä, että me olemme Suomen vienti ja tuonti ja diplomatia.

Isäni ei enää pyöritä ravintoloita. Hän toivoi, että en kirjoittaisi tätä juttua. Isäni pelkää, että kun teen ”juttuja ulkomaalaisista”, ihmiset huomaavat minunkin ulkomaalaisuuteni. Älä keskity meihin vaan tee jotain muuta, isäni kehotti. Hän myös epäili, etten löydä haastateltavia juttuuni, koska ihmiset haluavat nykyisin pitää matalaa profiilia. Kukaan ei halua silmätikuksi tai rasistisen kommenttikentän puheenaiheeksi.

Myöhemmin kerroin, että teen jutun isäni kiellosta huolimatta – ja hän sanoi arvanneensa, että niin käy. Kun kysyin, onko isällä vinkata haastateltavia, hän ehdotti erästä Mehmetiä, sillä ”Mehmet tekee kovasti töitä eli antaa hyvän kuvan ulkomaalaisista”.

Nauratti.

SUOMESSA KUULEE USEIN väitettävän, että tänne tulleet ulkomaalaiset eivät tee töitä vaan lorvivat kodeissaan ja nostavat työttömyystukea.

Vaikka maahanmuuttajien työttömyysluvut ovat korkeammat kuin kantaväestöllä, asiantilaa ei tietenkään voi selittää pelkällä ihmisten työhaluttomuudella. Töihin tuleminen on yleisin syy muuttaa Suomeen.

Mutta Suomessa työn saaminen ulkomaalaisena on todella vaikeaa. Pitäisi hallita suomen kieli, ja työnantajat arvostavat nimenomaan Suomessa hankittua koulutusta.

Vuoden 2019 Eurobarometri-kyselyssä yli puolet suomalaisista katsoi ihmisen ihonvärin tai etnisen alkuperän (sic) olevan haitaksi työllistymiselle. Vuonna 2019 Helsingin yliopiston sosiologian tutkija Akhlaq Ahmad lähetti eri ihmisten nimissä viisituhatta vertailukelpoista hakemusta erilaisiin matalapalkkaisiin työpaikkoihin. Hakijat olivat suomalaisia, englantilaisia, venäläisiä, irakilaisia ja somalialaisia. Tutkimuksen tulokset olivat järkyttävän surkeita tasa-arvon kannalta: kaikkia ulkomaalaisia syrjittiin työnhaussa ja irakilaistaustaisia ja somalialaistaustaisia selvästi enemmän kuin muita.

Ulkomaalaistaustaiset tekevät tästä huolimatta suuren osan sellaisista raskaista ja huonosti palkatuista töistä, jotka eivät muille kelpaa. Esimerkiksi kaikista Suomen siivoojista noin neljäsosa on ulkomaalaistaustaisia – siivoojina työskentelevistä miehistä peräti 60 prosenttia.

Kun työpaikat ovat Suomessa kiven alla, on luontevaa, että maahanmuuttajat työllistävät itse itsensä. Yrittäjät tunnetusti tekevät pitkää päivää, ja aivan erityisen pitkää päivää tehdään yrittäjävetoisissa pitserioissa – ovathan ne tyypillisesti auki iltamyöhään, jotkut melkein aamuun asti.

Kun menen Haukiputaalle tapaamaan isäni suosituksesta Mehmet Çevireliä ja kuulen hänen elämäntarinansa, käy selväksi, että työn tekeminen on ollut hänelle jo lapsesta asti lähes elinehto. Mehmet on kotoisin Itä-Turkista, Vanin kaupungista. Perhe oli vähävarainen; asuttiin maalla, tehtiin raskaita töitä eikä ylimääräistä rahaa ollut. Kouluvaatteet ja -tarvikkeet piti hankkia yleensä itse.

Mehmet aloitti työuransa seitsemänvuotiaana kengänkiillottajana. Hän kiillotti kenkiä aamulla ennen kouluun menoa ja iltaisin koulun jälkeen.

Kolme vuotta vanhempi isoveli Hasim teki samoja hommia. Aluksi Hasim oli yrittänyt kieltää Mehmetiä ryhtymästä kengänkiillottajaksi, koska piti tätä liian nuorena. Mutta Mehmet piti päänsä. Hasim osoitti Mehmetille sopivan kadunkulman ja haki hänet aina iltaisin kotiin; Vanin keskusta ei ollut Mehmetille tuttu. Ensimmäisellä kerralla isoveli näytti, missä saattoi käydä vessassa ja mistä leipäkojusta kannatti ostaa syötävää. Mehmetillä ei ollut varaa kokonaiseen leipään, joten hän pyysi puolikasta. Myyjä kieltäytyi myymästä, leipä piti ostaa kokonaan. Mehmet vetosi vähiin rahoihinsa, ja lopulta myyjä heltyi. Mehmet käveli leivänpuolikkaan kanssa basaarin vihanneskojulle ja pyysi myyjältä yhtä tomaattia. Sen hän asetti leivän väliin, taittoi reunat päällekkäin ja söi. Sitten hän jatkoi töitä.

Kymmenenvuotiaana Mehmet pääsi kiillottamaan kenkiä kaupungin poliisiasemalle. Sinne hänet pyysi poliisiaseman siivoojana työskennellyt mies. Myöhemmin Mehmet meni naimisiin miehen sukulaistytön kanssa. Kuuden vuoden ajan Mehmet kiillotti poliisien kenkiä. Välillä hän ehti kaupitella kaduilla ja kauppakeskuksissa suklaata, hiusharjoja ja purukumia, vahata autoja ja tehdä varastohommia. Työstä saamillaan rahoilla hän osti vaatteita ja muuta tarpeellista itselleen. Osan hän säästi, ja osan antoi vanhemmilleen.

Ja koko ajan hän kävi koulua työnsä ohessa. 16-vuotiaana lukiolaisena Mehmet pääsi tutustumaan suureen maailmaan. Hän sai kesätöitä Marmariksesta, Turkin länsirannikon nopeasti kasvavasta turistikaupungista. Hänestä tuli hotellin bellboy, hissipoika, jonka työnä oli kiikuttaa matkailijoiden laukut huoneisiin.

Mehmet sanoo, että Van ja Marmaris tuntuivat tuolloin eri maailmoilta. Vanissa kaikki oli vanhanaikaista. Talot oli tehty halvoista materiaaleista, ja talvella vesi tuli katosta läpi; isä kiipesi paikkailemaan sitä, ja vuotojen alle asetettiin ämpäreitä.

”Kun me laskeuduttiin Marmariksessa bussista alas….”, Mehmet sanoo ja viheltää pitkään. ”Niin puhdasta, kaikki kiiltää, isoja hotelleja, valoja, merta…”

Kaikki mainostekstit oli kirjoitettu englanniksi, ja kadut vilisivät turisteja.

”Mä sanoin, että tämä on mun maa.”

SITTEMMIN elämä on heitellyt Mehmet Çevireliä siten, että Marmariksen säihke ja aurinko ovat vaihtuneet Haukiputaaseen, 20 000 asukkaan taajamaan Pohjois-Pohjanmaalla. Siellä hän pitää Adalar-nimistä ravintolaa, joka on auki joka ikinen päivä, perjantaisin ja lauantaisin puoli viiteen asti aamulla. Ravintolassa työskentelee Mehmetin lisäksi kuusi muuta ihmistä. Tänään myös Mehmetin vaimo Canan on auttamassa ja kantaa valmiita annoksia pöytiin.

Paikka on koristeltu hienosti. Katosta roikkuu kristallikruunu, ja pöydissä on pitkät kynttilät. Ravintolassa on looseja, jotka on eristetty verhoilla muusta tilasta ja joissa voi istua perinteiseen tapaaan lattialle asetetuilla tyynyillä.

Mehmet Çevirel tuli ensimmäisen kerran Suomeen alkuvuodesta 1997. Hänen veljensä– tai velipoikansa, kuten Mehmet sanoo – asui Oulussa vaimonsa ja lapsensa kanssa. Mehmetin vierailu kesti puolitoista kuukautta. Hän muistaa siitä pimeyden, kylmyyden ja kadut, joilla ei kävellyt ketään. Mehmet ajoi kerran bussissa, jossa istui hänen lisäkseen yksi ihminen, ja mietti, miten voi olla mahdollista, että bussia käyttää vain kaksi henkilöä.

Veli koetti houkutella Mehmetiä jäämään Suomeen töihin. Mehmet sanoi jyrkän ein. Hän lensi Istanbuliin ja ajatteli siellä, ettei palaisi Suomeen enää ikinä, ei edes lomalle. Hän nautti auringosta, yön ja päivän vaihtelusta ja ihmisvilinästä. Suomessa oli tuntunut siltä kuin aika olisi pysähtynyt.

”Kuin sähköt lähtisi, ja istuisit vain yksin kotona.”

Kului seitsemän vuotta. Mehmet asettui Marmarikseen ja piti hotellin aulassa pientä kioskia, jossa myytiin suklaata, vettä, limonadia ja tupakkaa. Kauppa kävi, ja Mehmet nautti elämästään: oli lämmintä, aurinkoa ja ihmisiä eri puolilta maailmaa. Hän suunnitteli perustavansa pari kioskia lisää. Sen jälkeen hän voisi myydä koko ketjun pois ja ostaa niillä rahoilla pienen pensionaatin. Pidemmän tähtäimen tavoitteena oli oma hotelli.

Mutta sitten velipoika Oulusta soitti ja kertoi, että tarvitsee pitseriaansa työntekijän. Mehmet sanoi taas kiitos ei, mutta hänen äitinsä oli eri mieltä.

”Meidän kulttuurissa pitää mennä, jos äiti käskee.”

Äidin painostus jatkui viikkojen ajan. Isä ei painostanut, mutta hänkin kehotti lähtemään. Lopulta Mehmet suostui pitkin hampain.

Syyskuussa 2004 hän laskeutui Helsinki-Vantaan lentoasemalle. Hän oli 29-vuotias, ja hänen kanssaan Suomeen oli matkustanut kissa. Mehmetin setä oli lähettänyt sen lahjaksi Mehmetin veljenpojalle. Van-rotuinen kissa Vanista, Mehmetin lapsuuden kotikaupungista. Kissan toinen silmä oli keltainen, toinen sininen, ja se piti kovasti uimisesta.

Isoveli oli vastassa lentokentällä. Automatkalla Ouluun Mehmet katseli ikkunasta loputtomana jatkuvaa Nelostietä. Muutama talo siellä täällä, maahan pudonneet lehdet ja kylmyys. Hänestä tuntui kuin olisi ollut matkalla vankilaan.

”Sanoin heti, etten halua asua täällä.”

Mehmet vietti ensimmäiset kuukaudet veljensä perheen luona, sitten hän vuokrasi huoneen Hallituskadulta Oulun keskustasta. Hän teki pitseriassa töitä viitenä päivänä viikossa, ja aina kun hän tuli kotiin, hän väänsi suihkun päälle, jotta naapurit eivät kuulisi hänen itkuaan. Mehmet oli masentunut, surullinen ja yksinäinen. Turkkiinkaan ei voinut noin vain soittaa, koska kaukopuhelut olivat tuohon aikaan vielä kalliita.

Mehmet ei puhunut ongelmistaan kenellekään.

”Mä olen sellainen henkilö, etten jaa. Pidän sydämeni kiinni.”

Töissäkin oli aluksi hankalaa. Mehmet teki töitä tarjoilijana, vaikka ei osannut suomea. Hän opetteli kuumeisesti sanastoa: Terve, kinkku, tonnikala, syötkö täällä, kotipakettiin. Kastike, mieto.

Kerran yksi asiakas poikkesi käsikirjoituksesta ja kysyi jotain, mitä Mehmet ei ymmärtänyt. Hän nyökytteli ja myönteli. Vähän ajan päästä asiakas palasi tiskille ja kysyi kimmastuneena, että missä se tuhkakuppi. Mies oli kysynyt, saako sisällä polttaa. Mehmet pahoitteli, että hän ei osaa kieltä, minkä jälkeen asiakas kysyi, että jos kerran mies ei osaa kieltä, miksi hän on sitten tarjoilija. Siihen Mehmetillä ei ollut vastausta. Hän arveli, että sitäkin asiaa olisi parempi kysyä veljeltä.

Vähitellen Mehmet oppi työnsä ja suomen kielen. Vuonna 2010 hän oli valmis avaamaan oman ravintolan. Hänellä oli kiikarissa Oulun keskustassa myytävänä ollut kiinteistö, mutta hanke kompastui siihen, että hänelle ei myönnetty pankkilainaa. Takaaja puuttui.

Mehmet alkoi katsella halvempia paikkoja Oulun ulkopuolelta ja sai houkuteltua kaverinsa liikekumppaniksi. Haukiputaalla oli myynnissä pieni turkkilainen pitseria. Mehmet ja hänen kaverinsa astelivat sisään ja sanoivat haluavansa ostaa paikan. Myyjä pyysi 35 000 euroa.

”Mä sanoin okei, ensi viikolla mä ostan sen. Hankin rahat, teen vähän tutkimusta ja palaan sitten.”

Mehmetin kaveri kuitenkin perääntyi yllättäen – hänen vaimonsa oli kieltänyt ostamasta pitseriaa. Mehmet ajoi Haukiputaalle. Hän yritti pyytää ravintoloitsijalta alennusta, jotta voisi ostaa kiinteistön yksin. Omistaja ei taipunut. Niinpä tehtiin sopimus: Mehmet saisi paikan osittain velaksi ja lyhentäisi velkaa vuoden ajan joka kuukausi 2 000 eurolla. Jos rahoja ei kuuluisi, vanha omistaja ottaisi pitseriansa takaisin.

Järjestelystä tehtiin kirjallinen sopimus, ja sen jälkeen Mehmet alkoi paiskia hommia.

Seuraavan vuoden aikana hän ei pitänyt lainkaan vapaapäiviä. Viikonloppuisin hän oli yölläkin töissä. Kun hän palasi kotiinsa, hän riisui päällysvaatteet jo hississä: nukkumaan piti päästä heti. Ei suihkua, ei ruokaa – jokainen minuutti unta oli tärkeä, sillä aamulla piti taas ajaa tukkuun ja lastata auto täyteen juustoa, kebabia, tomaattia, kurkkua, jogurttia ja perunoita. Alkuaikoina tukussa piti käydä joka päivä, sillä varastoa ei ollut, saati sitten rahaa, jolla olisi voinut ostaa enemmän kerralla.

Joskus Mehmet oli niin väsynyt, että meni kesken työpäivän autoonsa torkkumaan. Kolme kertaa hän heräsi siihen, että poliisi koputti ikkunaan. Joku oli hälyttänyt heidät paikalle. Tästä viisastuneena Mehmet alkoi ajaa autonsa Martinniemen metsiin saadakseen torkkua edes hetken rauhassa, mutta sielläkin oli valppaita ulkoilijoita, jotka soittivat poliisin paikalle. Mehmet ei voinut ymmärtää moista kansalaisvalppautta. Turkissa ei koskaan kävisi niin. Isoissa kaupungeissa ketään ei kiinnosta, ja muutenkin kaikki torkkuvat autossa!

Jatkuva väsymys aiheutti myös vaaratilanteita. Mehmet kertoo nukahtaneensa kahtena iltana rattiin noin 30 kilometrin ajomatkalla Haukiputaalta Oulun Kaukovainiolle. Kyydissä ollut työkaveri sai hänet ajoissa hereille.

”Mitään ei onneksi sattunut, mutta nämä ovat jääneet mieleen. Olin niin väsynyt.”

Vuosi kului. Mehmet sai velan maksettua, ja pitseria alkoi tuottaa pientä voittoa.

Myöhemmin hän laajensi ravintolaansa ostamalla itselleen naapurista tyhjilleen jääneen Tiimarin liiketilan. Niitä kauppoja varten hän joutui ottamaan taas lisää velkaa, tällä kertaa tosin pankista.

”Maksan velkaa vielä pitkälle tulevaisuuteen. Mutta jos ei ole velkaa, ei mene elämässä eteenpäin. Aina pitää olla vähän velkaa”, Mehmet sanoo ja nauraa.

Sen jälkeen hän on laajentanut lisää. Vuonna 2013 Haukipudas liitettiin Ouluun kuntauudistuksessa, ja tarjolla oli halpoja liiketiloja. Katukuvasta katosi kolme pankkia ja monia pikkuputiikkeja. Kunnantalokin jäi tyhjilleen. Monien ihmisten työt siirtyivät Ouluun.

”Mutta mä ajattelin, että eivät ihmiset muuta, vaikka palvelut muuttavat. Vanhat asukkaat jäävät. Tämä on hyvä sijainti lähellä Haukiputaan keskustaa, heti moottoritien varressa, tänne on helppo tulla. Sitä paitsi Haukipudas kasvaa koko ajan. Kun on yrittäjä, ei voi miettiä vain sitä, mitä huomenna tapahtuu. Pitää miettiä, mitä tapahtuu seuraavan 30 vuoden aikana.”

VAIKKA KAIKKEIN PAHIN kiire on hellittänyt, Mehmet tekee yhä pitkiä päiviä. Hänen on pakko: ravintolassa olisi tälläkin hetkellä kokin ja tarjoilijan paikat auki, mutta yhtään hakemusta ei ole tullut. Mehmet uskoo, että suomalaiset eivät yksinkertaisesti halua töihin ulkomaalaisen firmaan.

”Viimeiset kaksi kuukautta olen ollut tauotta töissä, ilman vapaapäiviä. Perjantaisin ja lauantaisin 18 tuntia.”

Edellisen kunnon lomansa Mehmet piti kuusi vuotta sitten. Silloin hän matkusti kuukaudeksi Marmarikseen.

”Olen käynyt Oulun keskustassa istumassa kahvilla viimeksi kolme tai neljä vuotta sitten.”

Millä hän sitten oikein jaksaa?

”En tiedä. Jumala antaa voimia.”

Samanlaista elämää viettävät monet muut yrittäjät. Mehmet kertoo eräästä kuusikymppisestä tutustaan, joka tuli eräänä yönä purkamaan sydäntään Adalariin. Miehelle oli tullut avioero, koska hän oli tehnyt koko ajan töitä.

”Jos ei anna tarpeeksi aikaa vaimolle ja lapsille, joku päivä vaimo pakkaa laukut ja lähtee. Tai pakkaa sinun laukut ja viskaa ne kadulle.”

Työ on vaatinut Mehmetiltä paljon uhrauksia, mutta hän uskoo, että kaikki palkitaan lopulta. Säästöön jää sen verran, että elämä on järjestyksessä vanhuuden päiviä varten. Kysyn, mitä Mehmet aikoo tehdä eläkkeelle jäätyään. Vastaus tulee salamana:

”Turkkiin takaisin. Ja heti.”

Selvää on myös se, minne hän haluaa asettua. Ei suinkaan lapsuutensa maisemiin Vaniin vaan siihen kaupunkiin, joka hurmasi hänet teini-iässä.

”Kun mä joskus palaan Turkkiin, mä palaan Marmarikseen.”

Mehmet kertoo, että olisi itse valmis paluumuuttoon jo nyt, mutta vaimo ei halua lähteä, koska lapsilla on Suomessa hyvä koulu ja paljon ystäviä.

Haastattelun jälkeen istun pitserian ikkunapöytään Mehmetin vanhimman tyttären, yhdeksänvuotiaan Lavinin kanssa. Lavin syö ranskalaisia ja tekee samalla läksyjä. Mehmet on kertonut, että Lavin on varsinainen lukutoukka. Hän ei omista älypuhelinta, ja television katseluakin on rajoitettu.

Lavin kertoo minulle lukevansa kirjoja joka päivä. Hän sanoo ryhtyvänsä isona kirurgiksi, neuro- tai sydänkirurgiksi.

”Mä haluan tehdä jotain, mikä auttaa muita.”

Mutta nyt Lavinilla on päällimmäisenä mielessä pian alkava kesäloma. Hän on saanut luvan tuoda koko luokkansa jäätelölle perheen ravintolaan koulun päätyttyä. Tarhaikäisenä hän oli kutsunut koko päiväkotiryhmänsä ilmaiseksi syömään isänsä tietämättä, eikä Mehmetin ollut auttanut kuin kestitä koko joukkoa. Tällä kertaa isä on luvannut, että pieni kaveriporukka voi tulla syömään, mutta jos koko luokka on tulossa, jäätelöt saavat riittää. Mehmetin mukaan Lavin on aika määrätietoinen. Hän antaa usein pyytämättäkin isälleen vinkkejä ravintolan mainoksia ja tarjouksia varten.

”Joo, mulla on hyviä ehdotuksia”, Lavin sanoo, kun kysyn häneltä asiasta.

Kuunnellessani Lavinia ja katsellessani hänen läksyjen tekoaan minä liikutun. Ystäväpiirissäni puhutaan paljon siitä, kuinka maahanmuuttajavanhemmat ovat uhranneet koko elämänsä meidän, lastensa, eteen. Oikeastaan kaikki jakavat saman kokemuksen: isä on pistänyt yrityksen pystyyn ja paiskinut töitä yökaudet vuodesta toiseen, jotta lapset eivät jäisi mistään paitsi.

Internetissä kiertää meemi, jossa henkilöauto on lastattu täpötäyteen mandariineja, takapenkki ja -luukkukin pursuavat niitä. Vitsi kuuluu, että Lähi-idästä kotoisin oleva isä on kuullut lapsensa pitävän mandariineista. Meemi kuvaa täydellisesti tähänkin juttuun haastateltuja miehiä.

Uhrauksia ovat tietysti tehneet myös heidän puolisonsa. Moni on seurannut aviomiestä töiden perässä uuteen maahan ja kasvattanut lapset täällä ilman sukulaisten turvaverkkoa, pitkälti yksin, koska mies on ollut koko ajan töissä.

Turkista Suomeen muuttaneet naiset eivät kuitenkaan vaikuta olevan kovin halukkaita muuttamaan takaisin. He ovat tottuneet toiseen kotimaahansa, ja nauttivat omasta rauhastaan.

Se on jokseenkin yllättävää jo siksikin, että usein juuri maahanmuuttajanaisia pidetään väliinputoajina, joiden on vaikea työllistyä ja löytää paikkaansa suomalaisessa yhteiskunnassa. Moni turkkilaisista naisista on kuitenkin tehnyt osa-aikaisia töitä muun muassa pitserioissa.

Joka tapauksessa näiden miesten ja naisten uhrauksia yhdistää se, että kaikki ajattelevat ennen kaikkea lastensa tulevaisuutta. Ja sen näkee tuottavan hedelmää jo nyt: Lavinia katsellessa on vaikea kuvitella, etteivätkö kaikki ovet olisi hänelle avoinna.

KUN Cumali Özberkan sai vuonna 1989 työluvan Suomeen ja oli muuttamassa Ouluun, hänet rekrytoinut ravintolapäällikkö opasti pukeutumaan lämpimästi. Cumali saapui maahan syyskuussa.

”Silloin jo oli lunta saatana. Mä mietin, mihin mä oikein tulin”, hän sanoo Can-ravintolan pöydässä Runosmäen lähiössä Turussa. Hän on pitkä ja hoikka mies, joka puhuu hiljaisella äänellä ja kertoo vitsitkin vakavalla naamalla.

Ensimmäiset pari vuotta Cumali työskenteli Sultan Ahmet -ravintolassa Oulun Asemakadulla. Työkaverit olivat suomalaisia, eikä yhteistä kieltä ollut.

Iltaisin Cumali palasi asunnolleen uupuneena – ei vain uudesta työstä vaan myös koti-ikävästä ja yksinäisyydestä. Taakse olivat jääneet vanha kotikaupunki Ankara ja vaimo ja lapset. Cumali vietti illat yksiössä itkien ja kuunnellen melankolista saz-nimisellä soittimella esitettyä turkkilaista musiikkia. Kun hän soitti kotiin ja pyysi saada puhua yksivuotiaan tyttärensä kanssa, tämä ihmetteli, miksi puhuisi vieraalle miehelle. Tytär oli alkanut pitää Cumalin veljeä isähahmonaan. Perhe oli jäänyt Turkkiin odottamaan, että isä saisi työasiat järjestykseen ja voisi kutsua heidätkin Suomeen.

”Oulu, 35 astetta miinusta. Kun työkaveri kutsui kahville, mä en ymmärtänyt. En sanaakaan. Ne nauroivat, mä itkin. Kuvaannollisesti. Oli se aika rankkaa.”

Jonkin ajan päästä ravintolapäällikkö hankki Turkista toisenkin työntekijän, Bayram-nimisen miehen. Bayram muutti Cumalin kämppikseksi samaan yksiöön Tuiran kaupunginosaan. Nyt illan itkuhetket jaettiin kahdestaan turkkilaista anisviinaa rakia juoden. Juttukaveri helpotti hieman koti-ikävää.

”Huono puoli oli, että suomea me ei opittu ollenkaan!”

Vuonna 1991 asuntoon muutti vielä yksi uusi työntekijä, Tamer. Itkeviä ja rakia juovia miehiä oli yksiössä nyt kolme.

Samana vuonna Turkista muutti Suomeen 276 ihmistä. Minun isäni oli tullut edellisenä vuonna. Oulussa turkkilaisia oli niin vähän, että kaikki tunsivat toisensa. Cumali muistaa, että isäni oli vaikuttunut Asemakadun hienosta ravintolasta.

”Kerran sun isä tuli äitisi kanssa syömään, ja hän ihasteli kovasti, kun ravintolassa oli turkkilainen matto, saz ja huonekalut. Hän oli myös iloinen tavatessaan toisen turkkilaisen. Minäkin olin hänestä iloinen.”

Vielä samana vuonna Cumali kuitenkin häipyi Oulusta. Hän oli hetken aikaa töissä porilaisessa pitseriassa, kunnes perusti ystävänsä kanssa oman ravintolan Turkuun. Sinne hän myös asettui, ja perhe pääsi muuttamaan Suomeen vuonna 1993.

Cumali, 62, on pyörittänyt Can-ravintolaa Runosmäessä jo neljännesvuosisadan ajan. Kun hän oli avaamassa paikkaa, yksi tuttu varoitti Runosmäestä. Sillä oli maine rasistisena lähiönä. Mutta tila oli jo hankittu, perua ei voinut. Kun Cumali sitten kunnosti paikkoja, vastapäisen Runostuoppi-baarin työntekijät tulivat auttamaan.

”He huomasivat, että olen ihminen.”

Välillä Cumali kävi Runostuopissa juomassa, ja baarityöntekijät taas pitseriassa syömässä. Kumpikaan ei veloittanut toiselta rahaa.

Rasistisiin asenteisiin Cumali on törmännyt Runosmäessä silloin tällöin – mutta aika harvoin. Alkuvuosina joku kävi ovella haukkumassa. Ikkunat on rikottu muutaman kerran, ja pari kertaa myös pohjakassa on viety.

”Mutta ei mitään isompaa.”

Runosmäessä asuu hieman alle kymmenentuhatta ihmistä. Se on tiivis lähiö, jossa ihmiset tuntevat toisensa. Cumali kertoo, että hänen ravintolassaan ei juuri käy ”ulkopuolisia”, vain vakioasiakkaita Runosmäestä. Cumali tietää, kuka on kenenkin lapsi, isä, äiti, sisko, veli tai puoliso. Ajan kulumisen huomaa siitä, että mieleen jäänyt lapsiasiakas onkin nyt kolmikymppinen aikuinen, joka käy viereisessä kapakassa oluella.

Cumali kertoo eräästä Runostuopin asiakkaasta, jolle hän suostui 1990-luvulla myymään kaksi pitsaa velaksi. Mies ei tullut maksamaan velkaansa. Kului viisi tai kuusi vuotta. Cumali kuuli juoruttavan, että mies on vankilassa. Sitten yhtenä päivänä tämä astui ravintolan ovesta sisään.

”Hän työnsi mulle setelin käteen ja sanoi: ’Se tekee nyt noin 20 euroa.’ Mä melkein laitoin sen kehyksiin seinälle.”

Cumali kertoo myös tapauksista, joissa asiakas on unohtanut ravintolaan lompakon täynnä käteistä rahaa tai maksanut huomaamattaan tuplahinnan, kun setelit ovat liimautuneet toisiinsa. Kun Cumali on sitten myöhemmin palauttanut asiakkaiden rahat, nämä ovat olleet hieman hämmästyneitä hänen rehellisyydestään. Se ihmetytti Cumalia. Hän uskoo, että tapaukset ovat kuitenkin olleet hyväksi ravintolan maineelle.

”Sana levisi, että meihin voi luottaa.”

Cumali viihtyy lähiöravintoloitsijana. Kun hän aiemmin piti ravintolaa Turun keskustassa, ovet oli pidettävä auki viikonloppuisin aamuun asti. Runosmäessä ravintola suljetaan nykyään jo yhdeksältä. Se tarkoittaa, että Cumalilla on aikaa nähdä vaimoa ja lapsia.

”Tai no, ei lapsia, se mahdollisuus meni jo. Mutta lapsenlapsia.”

Cumali kertoo, että takavuosina saattoi kulua päiviä ilman, että hän näki jälkikasvuaan. Kun Cumali tuli iltaisin töistä kotiin, lapset olivat jo menneet nukkumaan. Kun hän heräsi, lapset olivat ehtineet lähteä kouluun. Hän ei ollut mukana harrastuksissa tai missään muuallakaan.

”En voi sanoa, että kasvatin lapset. Vaimo sen teki. Mä voin sanoa, että olen isä, mutta en mä ollut isä.”

Nyt lapset ovat jo aikuisia. Nuorin heistä, 25-vuotias Murat Can, on töissä ravintolapäällikkönä. Se ei ollut isän ensisijainen toive.

”En mä koskaan halunnut, että lapseni oppii tätä alaa ja päätyy työskentelemään näin”, Cumali sanoo. ”Opiskelu on parempi vaihtoehto. Tässä työssä ei ole muuta elämää. Ei ole pyhäpäiviä, ei ole vapaapäiviä, ja jos onkin vapaapäivä, menet silti tukkuun tai tilitoimistoon. Siksi en halunnut, että lapset oppisivat tämän. Mutta yksi jäi minun harmiksi tänne”, Cumali sanoo ja naurahtaa.

Murat Can haluaisi laajentaa ravintolan ketjuksi, mutta Cumali epäröi. Ravintolalla menee hyvin, ja laajentaminen on aina taloudellinen riski. Mutta ehkä kuuluu asiaan, että nuoremmat sukupolvet ovat valmiita ottamaan riskejä ja unelmoivat isosti. Niin Cumalikin aikoinaan teki. Hän on kotoisin Adanan kaupungista, ja siellä hänen isänsä piti aikoinaan pientä kebabkioskia, niin kuin isän oma isäkin oli pitänyt. Lapsena Cumali suunnitteli avaavansa ihan oikean ravintolan. Teini-ikäisenä hän yritti taivutella isäänsä ja sisaruksiaan mukaan yhteiseen ravintolaan, mutta suunnitelmaa ei koskaan toteutettu. Toisinaan Cumali miettii, miten erilaista hänen elämänsä olisi voinut olla, jos hän olisi avannut ravintolansa Runosmäen sijaan Adanaan.

”Silloin siellä oli yksi ravintola nimeltä Ahmet, nyt niitä on kymmenen. Toinen nimellä Mehmet, niitäkin on jo kymmenen. Miksi meille ei olisi voinut käydä niin?”

Arki olisi ollut helpompaa. Olisi voinut puhua omaa kieltä, asua omassa maassa ja tavata säännöllisesti omia sukulaisiaan.

Cumali vakuuttaa kuitenkin olevansa todella tyytyväinen Suomessa. Hän kaipaa Turkkiin, mutta sitten toisaalta ei.

”Veri on siellä, mutta jalka täällä, sanotaan niin.”

Paikalle tullut Cumalin lapsista keskimmäinen, 34-vuotias toimittajana työskentelevä Yağmur, kutsuu minut tapaamaan perheen äitiä. Kun teemme lähtöä, Cumali pakkaa uunituoretta leipää mukaan ja kysyy, haluammeko autokyydin. Vakuuttelemme, että kävely tekee hyvää. Cumali varmistaa ainakin neljästi, olemmeko aivan varmoja, ettemme menisi mieluummin autolla, ja minua naurattaa, koska perheessäni vitsaillaan aina siitä, että turkkilaiset eivät kävele: kaikki autoa pidemmät matkat ajetaan autolla.

Özberkanien kotona syömme viininlehtikääryleitä, täytettyjä munakoisoja ja juustopiiraita ja juomme teetä. Yağmurin poika istuu syöttötuolissa. Millainen on Suomi, jossa hän kasvaa? Pojan äiti on syntynyt Turkissa, isä taas on kurdi. Lapsella on kolme kotikieltä, ja hän on jo sitä polvea, että hänellä riittää sukulaisia myös Suomen päässä: setiä ja tätejä, serkkuja ja isovanhemmat.

Yağmur teki aikanaan omat valintansa ja lähti Tornioon opiskelemaan media-alaa. Sieltä hänkin kävi silloin tällöin auttelemassa Oulussa, turkkilaisessa ravintolassa nimeltä Istanbul. Kerron Yağmurille, että minunkin isäni oli jossain määrin mukana, kun Istanbulia perustettiin. Yağmur puuskahtaa.

”Ei jumalauta, niin olikin. Kaikki tuntee kaikki.”

MONIEN kansainvälisten tutkimusten perusteella on selvää, että maasta toiseen muuttaneilla on usein vaikeuksia löytää mieluisa työpaikka, vaikka he olisivat pitkälle koulutettujakin. Heidän lapsillaan taas on jo vähän helpompaa.

THL:n tutkimuspäällikkö Shadia Rask kysyi Ylen sivuilla hiljattain julkaistussa kolumnissaan, riittääkö meille yhteiskuntana, että ponnahdus koulutusta vastaavaan työhön ja keskiluokkaan vaatii sukupolven verran aikaa. Tai vielä kauemmin: THL:n vuonna 2020 teettämästä raportista selviää, että vaikka maahanmuuttajien lapset pärjäävät usein paremmin kuin vanhempansa, ero kantasuomalaisiin on silti selvä. Ulkomaalaistaustaiset lapset asuvat muita ahtaammin ja usein vuokralla. Korkeamman tulotason alueilla heitä on selvästi vähemmän kuin kantasuomalaisten lapsia.

Ulkomailla syntyneiden vanhempien lasten työllistymistä ei ole Suomessa juuri tutkittu. Ruotsissa on huomattu, että toisen polven maahanmuuttajille työllistyminen on huomattavasti vaikeampaa kuin kantaruotsalaisille. Vielä vaikeampaa se on, jos molemmat vanhemmat ovat maahanmuuttajia, ja lähtömaallakin on merkitystä. Etenkin Euroopan ulkopuolelta tulevien maahanmuuttajien lapset lähtevät takamatkalta.

Usein ajatellaan, että maahanmuuttajataustaisten vaikeudet työelämässä ja uuteen yhteiskuntaan sopeutumisessa selittyvät kulttuurieroilla. Mutta Exeterin yliopiston vuonna 2016 julkaiseman tutkimuksen tulokset viittaavat siihen, ettei näin välttämättä ole.

Tutkijat havaitsivat, että Bangladeshista muuttaneille vanhemmille Lontoossa syntyneet lapset integroituivat ympäröivään yhteiskuntaan tehokkaasti, vaikka vaalivat omaa kieltään ja uskontoaan. Arvot ja ajattelutavat siis lähenivät kantaväestön kanssa jo yhden sukupolven aikana.

Ulkomailta muuttaneiden lapset vaikuttavat myös kouluttautuvan innokkaasti. Esimerkiksi Yhdysvalloissa tiedetään, että Aasian maista saapuneiden lapset kouluttautuvat keskimääräistä korkeammalle. Euroopan komission alainen Eurostat julkaisi vuonna 2016 vertailun siitä, miten pitkälle eri taustaiset ihmiset EU-maissa kouluttautuvat. Niin sanotuilla toisen polven maahanmuuttajilla, joiden toinen vanhempi on syntynyt EU:n sisällä ja toinen ulkopuolella, koulutusaste on korkeampi kuin ikäryhmällä keskimäärin. (Toisaalta lukuihin vaikuttaa se, mistä maasta on kyse: esimerkiksi Portugalissa, Italiassa ja Britanniassa toisen polven maahanmuuttajat pärjäävät verrokkiryhmäänsä nähden hyvin, mutta vaikkapa Suomessa, Tsekissä tai Belgiassa hieman huonommin.) Koulutuksen voi ajatella olevan hyvä keskiluokkaistumisen indikaattori, ja varmasti se onkin, mutta hyvälläkään koulutuksella ei välttämättä irtoa työpaikkaa, jos tausta on ”väärä”.

Minun perheessäni kukaan ei ole kouluttautunut, mutta omalla kohdallani Suomen luokkahissi toimi. Siitä on kiittäminen suomalaista peruskoulua, jonka tasapäistävästä vaikutuksesta jonkun lapsineron vanhemmat voivat olla pahoillaan mutta josta minä olen kovin mielissäni.

Kiitos kuuluu myös äidilleni, joka luki kotona kirjoja ääneen ja rakasti ehdoitta. Äiti laittoi minut lukemaan pitkänä kielenä ranskaa, kun kuuli, että sellainenkin vaihtoehto on. Hän tuskin osasi arvata, miten paljon itsevarmuutta sivistyksen kielen osaaminen toi myöhemmin aikuisiällä Helsingin yliopistossa. Että tuo työläistaustainen maahanmuuttajan lapsi osaa noiden muiden kielien lisäksi vielä ranskaa!

Ja tietysti on myös kiittäminen isääni, joka ei voinut olla yhtä paljon läsnä, koska oli jatkuvasti töissä. Silti hänkin rakasti äärettömästi – tosin yhdellä ehdolla. Koulu piti suorittaa hyvin. Ja kun se kerran näytti sujuvan, seuraava vaatimus oli, että yliopistoon on mentävä.

Minä olin pitkään ainut lapsi, kunnes vanhempani erosivat ja päädyin osaksi uusperhettä. Sisarusteni molemmat vanhemmat ovat maahanmuuttajia, ja meidän lähtökohtamme elämään ovat erilaiset. Tiedän, mitä tarkoittaa olla tiettyä luokkaa ja tiettyä etnistä taustaa yhtä aikaa. Näen, mitä on olla toisen polven maahanmuuttaja, jonka molemmat vanhemmat ovat ulkomaalaisia ja vieläpä eri maista. Luvassa on todennäköisesti vielä useita juurettomuuskeskusteluja sisarusten kesken.

Sisaruksieni turvaverkot Suomessa ovat vielä ohuemmat kuin minun. He asuvat pienemmällä paikkakunnalla ja kohtaavat siitäkin syystä erilaisia haasteita kuin minä. On tilastollinen fakta, että maahanmuuttajia asuu kaikista eniten Uudellamaalla ja etenkin isoissa kaupungeissa. Isäni on monesti pähkäillyt, olisiko ollut järkevämpää muuttaa ajoissa Etelä-Suomeen, missä ei samalla tavalla erotu joukosta.

Maailma on muuttunut. Sisarukseni syntyivät maailmaan, jossa puhutaan koko ajan maahanmuuttajalähiöistä, maahanmuuttajajengeistä, maahanmuuttajien tekemistä rikoksista, maahanmuuton kustannuksista ja maahanmuutosta ylipäänsä. Niin ei ollut minun nuoruudessani. Ei kukaan nähnyt minua maahanmuuttajana, tai jos näkikin, ei se keskustelu kantautunut omiin korviini. Mutta sisareni kyllä nähdään, ja heidän korviinsa keskustelu kyllä kantautuu, vaikka he eivät edes ole maahanmuuttajia. Sillä ei kuitenkaan ole Suomessa mitään väliä.

METROMATKALLA Hakaniemestä Vuosaareen haukottelen ainakin kaksikymmentä kertaa. Olen nukkunut muutamana viimeisenä yönä vain neljästä kuuteen tuntia. Olo on sietämätön, ja tekisi mieli palata kotiin. Miltä mahtaa tuntua, kun unirytmi on tällainen vuosikausien ajan, kuten Cumalilla, Mehmetillä tai omalla isälläni? Lammilla nuori Onurkin sanoi nukkuvansa joka aamu pommiin, koska tekee pitkää päivää. Tapaamistani ihmisistä ainut virkeä on ollut 74-vuotias Hilmi, joka tuskin pysähtyy koskaan.

Olen pyörinyt kolme viikkoa pitserioiden maailmassa, istunut tuntikausia keittiössä ja takahuoneissa, tavannut useita pitsasta elantonsa hankkivia yrittäjiä ja oivaltanut seikan, jonka tavallaan jo tiesinkin: Pitseria ei ole pelkkä pitseria. Sen taakse kätkeytyy kokonaisia ihmiselämiä. Näiden paikkojen työntekijät eivät näy elokuvissa, teatterilavoilla tai kirjoissa, ja liian usein heidät typistetään vain ammattiinsa. Jokaisella on kuitenkin omat unelmansa ja uhrauksensa – ja nyt olen menossa kuulemaan vielä yhden tarinan.

Sataa räntää, ja kengät kastuvat sohjoisella pikkutiellä, jonne käännyn bussipysäkiltä. Ympärillä on leikkipuistoa ja puita, mutta pian horisontissa siintää pieni ostoskeskus ja siellä ikkunamainos: Vuosaaren kebab pizza.

Paikan työntekijä Halis Özkan tervehtii iloisesti ja kehottaa ottamaan kahvia: ”Kahve al!”

Hän pahoittelee, että joutuu hoitamaan keittiön puolella muutaman tilauksen ennen kuin voi tulla juttelemaan, on vähän kiire. Odottelen kymmenen minuuttia ja siirryn sitten lähemmäs keittiötä. Halis pyörittelee taikinaa tottunein ottein, leikkaa kebabia ja vastailee samalla puhelimeen, joka soi tauotta.

Samalla hän alkaa kertoa menneisyydestään. Entisessä elämässään hän toimi sosiaalidemokraattien valtuustoryhmän puheenjohtajana Nevşehir-nimisessä kaupungissa Kappadokian ylänköalueella Turkin keskiosissa.

Siihen pestiin Halis päätyi sattuman kautta. Hän oli ensin opiskellut kuvataidetta Ankaran yliopistossa, mutta vaihtanut kesken kaiken turismin opintoihin ja muuttanut Kappadokiaan. Opintojaan hän rahoitti pienimuotoisella keramiikkabisneksellä: hän osti kvartsikivestä tehtyjä ruukkuja ja astioita, kuskasi niitä aina juhlapäivinä kuorma-autolla Ankaraan ja asettui kadulle myymään. Lisäksi hän veti turistikierroksia matkailijoille, jotka tulivat Kappadokiaan ajelemaan kuumailmapalloilla ja ihastelemaan hämmästyttäviä maisemia: satoja maasta törröttäviä kivipilareita ja kiveen hakattuja asumuksia.

Välillä opastettavana oli suomalaisryhmiäkin. Halis muistelee niitä aikoja kaiholla. Hän sanoo tunteneensa itsensä täysin vapaaksi Kappadokiassa.

”Vitsejä ja viiniä, se oli niin hauskaa!”

Kolme vuotta opiskeltuaan Halis perusti Nevşehirin ensimmäisen kulttuurikahvilan. Sen nimi oli Medcezir eli vuorovesi. Kyltissä kerrottiin, että paikka oli olohuone ja avoin kaikille.

Se oli uutta Nevşehirissa. Vajaan 100 000 asukkaan kaupunki oli tuohon aikaan vielä vanhoillinen paikka, jossa miehet ja naiset eivät olleet voineet istua vapaasti saman pöydän ääreen.

Medceziristä tuli nopeasti kaupungin yliopistoväen ja muun älymystön hengailupaikka, jossa puhuttiin politiikkaa, musisoitiin ja laulettiin paljon. Osa lauluista oli avoimen poliittisia, vasemmistolaisia, ja välillä poliisi tuli ovelle ja kielsi jatkamasta.

Halis oli itsekin vasemmistolainen. Hän oli lähtenyt mukaan poliittiseen toimintaan jo opiskeluaikoina. Hän sanoo puolustaneensa aina naisia, vähemmistöjä ja opiskelijoita – kaikkia niitä, joita ei Turkissa kuulla ja jotka voivat joutua vankilaan vain omien oikeuksiensa puolustamisesta. Halis kuului itsekin yhteen vähemmistöön: hän on uskonnoltaan aleviitti.

Politiikassa hänen roolinsa oli ennen kaikkea organisoija. Hän järjesti kotikaupungissaan esimerkiksi keskustelutilaisuuksia ja konsertteja ja myös vierailuja Turkin muihin kaupunkeihin.

Aktiivisuutensa ansiosta hän päätyi lopulta valtuustoryhmän puheenjohtajaksi. Niitä hommia hän teki kuitenkin vain yhden vuoden. Ilmapiiri konservatiivisessa Nevşehirissa oli kireä, kaduilla näki väkivaltaa, eikä muualta tulleita katsottu hyvällä, ei myöskään vasemmistolaisia. Halis kertoo, että hän kävi usein puhumassa paikallisen televisiokanavan iltaohjelmassa, ja kun hän poistui studiolta, ulkona saattoi olla joukko ihmisiä odottamassa häntä. Piti turvautua autokyytiin. Halisin kodin ikkuna kivitettiin monta kertaa rikki.

Halis päätti jättää politiikan. Elämäntilannekin oli muuttunut, sillä Halis oli mennyt naimisiin ja saanut lapsen. Jatkuva matkustaminen kaupungista toiseen ei enää tullut kysymykseen.

Silloin hänet kutsuttiin Suomeen. Sattumoisin Halisin vaimon veli piti Oulussa pitseriaa. Hän pyysi Halisin sinne töihin opettamaan shish kebabin, lammasvartaiden, kana- ja kasvisruukkujen ja muun turkkilaisen perinneruuan tekoa.

Halis saapui Suomeen vuoden 2002 alussa. Eurosetelit oli otettu juuri käyttöön, ja ilma oli pirullisen kylmä. Halis vitsailee, että tammikuun toisena päivänä pakkasta oli 42 astetta. Ihan niin kylmä päivä ei kuitenkaan ollut, aamulla mittari osoitti 25 pakkasastetta. Mutta oli sekin järkytys. Halis kertoo ajatelleensa, että Suomessa pitää nukkua pitsauunin sisällä.

Ensimmäisen vuoden ajan Halis teki töitä kuin hullu. Hänellä oli Turkissa velkaa, ja hän halusi maksaa sen pois.

”Ei mulla ollut mitään sosiaalista elämää, työt vaan.”

Halisin vaimo ja poika olivat jääneet Turkkiin. He kävivät Oulussa kolmen kuukauden lomalla, ja poika innostui niin, ettei olisi halunnut enää palata kotiin. Kului muutama vuosi, ja koko perhe kallistui sille kannalle, että heidän tulevaisuutensa olisi Suomessa. Halis haki vuonna 2005 pysyvää oleskelulupaa, ja pian hän osti Tuiran kaupunginosasta oman pienen pitserian. Sen nimeksi tuli Kapadokya. Anoppi kutoi paikkaan perinteiset turkkilaiset pöytäliinat, joissa oli pitsireunukset.

Sen jälkeen Halisin elämässä on tapahtunut paljon. On tullut avioero, terveys on reistaillut, ja pojan koulussa kokeman rasismin vuoksi perhe on vaihtanut asuinkuntaa. Nyt poika on jo parikymppinen ja asuu omillaan Tampereella.

Halis on viettänyt Suomessa liikkuvaa elämää: hän on asunut Porvoossa, Salossa, Helsingissä, Kotkassa ja nyt taas Helsingissä. Jossain paikoissa hän on omistanut ravintolan, toisissa ollut palkattuna työntekijänä. Välillä hän on ajatellut luopua ravintolahommista kokonaan. Mutta sitten hän on taas pian huomannut katselevansa tietokoneelta myynnissä olevia paikkoja.

”Mä en voi vain istua paikallani.”

Halis on täyttänyt vastikään 50 vuotta. Kuten useimmat muutkin Suomeen muuttaneet, hän on ehtinyt elää ikään kuin kaksi eri elämää: ensimmäisessä elämässään hän antoi tv-haastatteluja poliitikkona ja toimi oppositioaktivistina, tässä nykyisessä elämässään hän on hyvin kaukana Keski-Anatoliasta ja valmistaa kamalalla kiireellä pitsaa ja kebab-annoksia Vuosaaren asukkaille.

Vuosien saatossa Halis on monta kertaa suunnitellut palaamista Turkkiin. Mutta aina on ollut jokin asia, jonka vuoksi paluuta on lykätty. Kunhan poika nyt käy ensin peruskoulun loppuun… Ehkä sitten, kun pojan lukio on ohi… Ja lopulta kävi niin, että kukaan perheestä ei enää oikeastaan halunnutkaan palata.

Toisinaan Halis on käynyt Turkissa pitkillä lomilla. Erityisen tärkeitä nuo matkat olivat silloin, kun oma terveys reistaili ja elämässä oli muitakin vastoinkäymisiä.

”Sillä tavalla hoidin mieltäni.”

Halis myös seuraa yhä tarkasti Turkin asioita. Hän puhuu intoutuneesti kesästä 2013, jolloin Recep Tayyip Erdoğanin hallintoon kyllästyneet mielenosoittajat valtasivat Istanbulissa Gezi-puiston ja pitivät sitä hallussaan kolmen viikon ajan.

”Vanhat, nuoret, kaikki olivat siellä. Se oli uskomatonta. Yhteisen asian puolesta, ei ollut väliä, oletko vasemmalta, oikealta, keskustasta… Näyttelijöitä, artisteja, taiteilijoita, journalisteja, opiskelijoita, yrittäjiä…”

Halis asui tuohon aikaan Salossa. Kun Helsingissä järjestettiin tukimielenosoitus, Halis komensi kaikki pitseriansa työntekijät autoonsa ja ajoi paikalle. Myöhemmin samana kesänä hän matkusti Turkkiin ja osallistui protesteihin eri puolilla maata.

”En ole terroristi, olen aktivisti”, Halis sanoo. Hän viittaa siihen, että nyky-Turkissa rauhanomainen kansalaisaktivismi voidaan tulkita terrorismin tukemiseksi. Siitä voi joutua vankilaan.

Halisin mielestä asiat Turkissa menevät koko ajan huonompaan suuntaan. Erdoğanin itsevaltaiset otteet ovat jakaneet kansan kahtia, ja monissa perheissä sukulaiset eivät enää puhu toisilleen.

”Ennen yksi veli saattoi olla liberaali ja toinen sosialisti, mutta ei se ollut ongelma. Nyt he ovat kuin düşman, viholliset.”

Talouskin on kuralla. Tuloerot kasvavat, ja kaikki juoksevat vain rahan perässä. Halis hieroo peukaloa ja etusormea yhteen tehden rahaa tarkoittavan eleen.

”Jos sulla ei ole sitä, kellään ei ole sulle terveisiä.”

Halis ei näe, että hänellä olisi tulevaisuutta Turkissa. Hän on päättänyt jäädä Suomeen, vaikka ei voi tehdä täällä elämässään kaikkea sitä, mitä haluaisi.

Hän ei esimerkiksi koe voivansa lähteä mukaan suomalaiseen politiikkaan, koska kielitaito ei riitä. Sama juttu opintojen kanssa. Hän on ajatellut, että voisi jatkaa Suomessa matkailuopintojaan, mutta pelkää, ettei osaa kyllin hyvin suomea.

Mutta kuka tietää, ehkä jonain päivänä.

”Haluaisin opiskella yhdessä mun pojan kanssa.”