Mitä turkkilaisten pitserioiden maailmaan kätkeytyy, Adile Sevimli?

Suomeen muutti 1990-luvun lamavuosina Turkista satoja miehiä, joista häkellyttävän suuri osa ryhtyi pitämään pitseriaa. Suomessa he ovat uhranneet lähes kaiken aikansa työlle, ja harva toivoo omien lastensa jatkavan raskaassa ammatissa. Eivät pitsayrittäjät itsekään nuorempana ajatelleet ryhtyvänsä niihin hommiin: haaveet olivat kovin erilaisia. Adile Sevimlin tällä viikolla julkaistu pitkä Long Play -juttu ”Fantasia” kertoo turkkilaisista pitserianpitäjistä, jotka eivät juurikaan nuku.

Adile Sevimli, miksi teit tämän jutun? 

”Vietin lapsuuteni pitserioiden maailmassa, sillä isäni on omistanut useamman eri ravintolan. Pitserioiden maailma on itselleni niin tavallinen ja tuttu, ja silti suurimmalle osalle suomalaisista niin tuntematon, että koin tärkeäksi valottaa sitä  myös muille. Julkisuuskuva on mielestäni jopa vääristynyt. Pitseriat ovat niin täynnä elämää ja niin oleellinen osa suomalaista katukuvaa, että niistä on kirjoitettava. Meillä on tämä täysin ainutlaatuinen konsepti, pitsa ja kebab -ravintola, joka on muuttanut paljon suomalaista ravintolakulttuuria. Pitserioihin kietoutuu taloutta, bisnestä, iloa, surua, menetystä, politiikkaa, konflikteja, lapsia, yhteisöllisyyttä, uupumusta ja kaikkea mahdollista taivaan ja maan välillä.”

”Lehtijutuilla on aina jokin agenda, ja tässä agendana oli inhimillistää melko näkymättömiin tai yksipuolisesti esitetyn ihmisryhmän henkilöitä. Siis antaa ääni niille, jotka sen harvemmin mediassa saavat.” 

Mitä uutta sinulle selvisi? 

”Turkkilaisten ravintolayrittäjien määrä on aivan uskomattoman suuri! Stereotypia, jonka mukaan kaikki turkkilaiset ovat pitsanpyörittäjiä on toki ongelmallinen, mutta tilastollisesti osin melko paikkansapitävä. Tunnen myös Suomeen muuttaneita turkkilaisia politiikan professoreja, hammaslääkäreitä, arkkitehteja ja opettajia, mutta kyllä tämä ravintolaskene on ihan oma juttunsa. Se jotenkin ilahduttaa minua, vaikka työ on totta kai rankkaa.”
”Oli tärkeää kuulla haastateltavilta, millainen ketju pitserian pyörittäminen on: siinä työllistyy valtava määrä ihmisiä ja sillä on paljon taloudellisia vaikutuksia. Ravintola-alan kasvuyrityksistä turkkilaiset ravintolat muodostavat huomattavan suuren osan. Lisäksi tajusin, että kysehän on aivan ainutlaatuisesti konseptista maailmasta: tänne tulleet turkkilaiset keksivät yhdistää pitsan ja kebabin, ei sellaista ollut tehty missään muualla, ja nyt kebab-pitseria  on tuiki tavallinen asia joka puolella Suomea.”

”Eräs haastateltava, joka lopulta halusi jättäytyä jutun ulkopuolelle huomautti, että siinä on monta vaihetta ennen kuin pizza ilmestyy lautaselle: elintarviketukkua, tilitoimistoa, kivijalkaa, sähköjä ja työpaikkoja. Hän pyörittää melkoista taloutta. Pitseria on paikka, jonne koko lähiö kerääntyy purkamaan sydäntään ja tapaamaan toisiaan. Ravintolayrittäjä näkee, miten paikalliset lapset kasvavat aikuisiksi ja potee huolta nuorisosta, joka kärsii mielenterveysongelmista. Pitseria on joillekin heistäkin hengailupaikka. Tämä pitserijoitsija totesikin: ’Pitseria on paljon enemmän kuin vain pitseria.’”

Mikä jäi erityisesti mieleen?

”Turkin kielen kielikuvat ja runollisuus kuultavat kaikkien haastateltavieni puheessa, se on samanlaista kuin isäni ja sukulaisteni puhe. Tuo puhetapa miellyttää minua, myös suomeksi käännettynä ja puhuttuna. Äidilläni on tapana naureskella, että isäni puhuu metaforaa metaforan perään, jokaiseen tilanteeseen löytyy vähintään yksi. Toivon, että ainakin ripaus siitä monimerkityksellisyydestä ja syvyydestä, jota turkin kielen puhumiseen liittyy, on välittynyt myös tästä jutusta. Minusta on erittäin mielenkiintoista, miten tapa käyttää toista kieltä ujuttuu osaksi uudempaa kieltä, jonka haastateltavat ovat opetelleet. He käyttävät suomea tavallaan turkin tapaan, ja siinä on ihan oma klanginsa. Itselleni siitä tulee kotoisa olo. Haastatellessani tämän jutun miehiä mietin koko ajan, että jes, he ovat kuin tehtyjä tällaiseen haastatteluun,  hyviä anekdootteja sen kun riittää.”

”Minua kiinnostaa kovasti muualta muuttaneiden ihmisten sukuhistoria ja tulevaisuus – siis pitkän aikavälin tarkastelu ilmiössä nimeltä siirtolaisuus tai maahanmuutto. Kaipaan kontekstia, ja sitä yritän tällä jutullani tuoda näkyville. Pimentoon jäävät vielä maahanmuuttaneiden lähisukulaiset. Ylisukupolvisen jatkumon pintaa raapaistaan tässäkin jutussa, jossa haastateltavien lapset ja lapsenlapsetkin vilahtavat mukana, mutta esimerkiksi tutkimusta aiheesta on Suomessa tehty vielä verrattain vähän. Odotan, että meidät huomataan ja analysoidaan akateemisessa maailmassa siinä missä muutkin!”