Uskottavuus koetuksella

PROFESSORI OLI tuohtunut. Oli lokakuu 2014, ja Suomen Kuvalehti oli juuri julkaissut kirjoittamani artikkelin kahdesta mystisesti sairastuneesta tytöstä, joilla oli vakavia fyysisiä oireita. Useat lääkärit selittivät niiden johtuvan psyykkisistä syistä. Somaattiseen, autoimmuuniperäiseen sairauteen viittasi kuitenkin niin moni asia, etteivät vanhemmat tyytyneet selityksiin. Tytöt tapasivat lukuisia eri lääkäreitä. Eräs neurologi kertoi nähneensä useita vastaavia tapauksia vuoden 2010 jälkeen. Sitä ennen niitä ei ollut tullut vastaan.

Vuodella 2010 neurologi viittasi erityisesti yhteen asiaan: sikainfluenssaa vastaan annettuun Pandemrix-rokotteeseen. Tällä haavaa asiaa pohditaan Ruotsissa – lääkehaittaepäilyjä kaikkialta maailmasta yhteen keräävässä WHO:n yhteistyöjärjestössä Uppsalassa tapauksia seurataan tiiviisti. Muun muassa tästä kertoo Long Playn tuore pitkä juttuni ”Vaarallisia yhteyksiä”.

Lokakuussa 2014 yksi asia kiihdytti professoria aivan erityisesti. Kun tapasin hänet, kävi selväksi, että Pandemrix-rokotteen mainitseminen jutussa ärsytti häntä suuresti. Hänestä rokotehaittaepäilyn nostaminen juttuun oli vastuutonta. Vaikka samainen Pandemrix aiheutti Suomessa lähes 300 lapsen sairastumisen nukahtelutauti narkolepsiaan, mahdollisesta yhteydestä muihin autoimmuunisairauksiin ei olisi saanut hänen mielestään kirjoittaa.

Olen törmännyt vastaaviin vaatimuksiin myöhemminkin. Perustelu on aina sama: Rokotehaittaepäilyistä uutisoiminen saattaa kasvattaa rokotevastaisuutta ja johtaa rokotekattavuuden pienenemiseen, mikä puolestaan voi johtaa jo kertaalleen nujerrettujen, tappavien tautien palaamiseen. Siksi haitoista ja niihin liittyvistä epäilyistä pitäisi vaieta.

Tähän toiveeseen media usein vastaa, vaikka missä tahansa muussa kontekstissa vastaava vaatimus olisi täysin kohtuuton. Vai tuntuisiko mahdolliselta, että lehdet jättäisivät kertomatta poliitikkoihin kohdistuvista rikosepäilyistä siksi, että asian tuominen julki saattaisi vähentää äänestysintoa – siis rapauttaa demokratian pohjaa? Tai että poliisin sisäisiä rikosepäilyjä painettaisiin villaisella, koska niiden uutisoiminen voisi vähentää luottamusta virkavaltaan? Lääketieteilijöiden ja median väliset suhteet ovat ainutlaatuiset, ja siihen on syynsä.

 

KAKSI ÄÄRIPÄÄTÄ: tutkimustietoon nojaavat, faktojen pohjalta argumentoivat lääkärit ja terveysviranomaiset sekä tunnepohjalta rokotteita vastustavat, hopeavedellä terveyttään hoitavat hörhöt. Tällaisina rokotekeskustelun kaksi leiriä tavallisesti esitetään.

On kiistatta olemassa rokotteita vastustava liike, jonka levittämät valheet ovat johtaneet rokotekattavuuden pienenemiseen ympäri maailman. Hyvä esimerkki on 1990-luvun lopulla hirvittävän sotkun aikaan saanut brittilääkäri Andrew Wakefield. Hänen väitteensä MPR-rokotteen ja autismin yhteydestä osoittautui valheeksi ja Wakefield menetti lääkärinoikeutensa, mutta ”tutkimustulos” elää omaa elämäänsä edelleen. Brittiviranomaisten mukaan se on vaikuttanut rokotekattavuuden pienenemiseen ja synnyttänyt ihmisissä rokotteisiin kohdistuvia pelkoja. Vastaavia huhuja ja väitteitä esiintyy aika ajoin, ja joka kerta ne nakertavat luottamusta rokotteisiin. Se pelottaa ja raivostuttaa lääkäreitä, joiden kauhukuva on, että laumaimmuniteetti pienenee ja tappavat taudit palaavat.

Ongelmallista kuitenkin on, kun kaikki rokotteisiin, niiden haittavaikutuksiin tai vaikkapa valmistajien tai terveysviranomaisten toimintatapoihin kohdistettu kritiikki niputetaan samaan kategoriaan. Silloin keskustelua todellisista huolenaiheista ei koskaan käydä. Vuonna 2011 Nature-lehdessä julkaistussa artikkelissa toimittaja Roberta Kwok kirjoitti, kuinka perättömiin rokotepelkoihin keskittyvä julkinen keskustelu peittää alleen todelliset, oikeasti olemassa olevat riskit (joista monet ovat varsin pieniä). Jutun mukaan tutkijat ovat jo pitkään tienneet, että jotkut ihmiset ovat alttiimpia rokotteiden haittavaikutuksille kuin toiset. Tästä aiheesta ei juttuja juuri näe – sen sijaan Pietarsaaressa esiintyvästä poikkeuksellisen voimakkaasta rokotevastustamisesta kylläkin.

Tätä artikkelia tehdessäni useat narkolepsialasten vanhemmat kertoivat pitävänsä järkyttävänä tapaa, jolla heidät on leimattu osaksi pseudotieteellisin perustein rokotteita vastustavaa joukkoa.

”Emmehän me vastustaneet rokotuksia vaan otimme sellaisen, mistä seurasi haittoja. Niitä ei kiistä kukaan”, yksi vanhemmista sanoi. Hänen mukaansa narkolepsiavanhempien kritiikki on kohdistunut ennen kaikkea kolmeen tahoon: rokotteen valmistaneeseen GlaxoSmithKlineen, Terveyden ja hyvinvoinnin laitokseen, joka hänen mielestään ei kertonut riskeistä etukäteen, ja valtioon, joka perheiden mielestä jätti heidät yksin ongelmineen.

 

JO SE, että toimittaja kyselee rokotteista, leimaa hänet helposti hörhöpuolen edustajaksi. Tältä luokittelulta ei aina välty, vaikka avaisi omaa positiotaan kuinka selvästi – itse olen ottanut kaikki suositusten mukaiset rokotteet ja liudan ylimääräisiäkin, ja myös lapseni ovat saaneet ne. Vaikka rokotteiden mahdolliset haittavaikutukset huolestuttavat, en silti jättäisi ottamatta rokotuksia vastedeskään. Pidän rokotusten keksimistä yhtenä ihmiskunnan tärkeimmistä saavutuksista. Tämä ei ole estänyt joitain kriittisistä kysymyksistä suivaantuneita terveysviranomaisia työntämästä minua ”ideologisesti rokotteita vastustavien ihmisten joukkoon”.

Maineriskin lisäksi rokotekysymyksissä toimittajille vaikea pala on substanssi. Jos ei itse satu olemaan lääketieteen ammattilainen, sellaista on vaikea haastaa tiedollisesti. Se on mahdollista vain, jos aiheeseen voi perehtyä pitkäaikaisesti. Siihen harvalla toimittajalla on mahdollisuutta. Siksi lääkäreitä ja terveysviranomaisia haastetaan harvoin ja silitellään usein.

Kun mihin tahansa rokotteisiin liittyvään kysymykseen kriittisesti suhtautuvat ihmiset nähdään yhtenä ja samana huuhaajoukkona, on mediankin helppo valita, mihin tahoon suhtautua vakavasti. Samasta syystä television keskusteluohjelmiin kutsutaan rokoteasioissa vastapuoliksi samoja jakolinjoja mahdollisimman selvästi edustavat tahot.

Tämän kaiken keskellä unohtuu, ettei rokotekattavuuteen tai terveysviranomaisten uskottavuuteen itse asiassa vaikuta pelkästään media. Siihen vaikuttaa ennen kaikkea viranomaisten ja rokotevalmistajien oma toiminta. Sen kyseenalaistaminen on kriittisen median velvollisuus.

Vaikeneminen palvelee vain sitä yhtä tahoa, jonka voittaminen ei auta meistä ketään: niitä todellisia rokotevastustajia.

 

Meri Valkaman pitkä artikkeli Vaarallisia yhteyksiä perehtyy Pandemrix-vyyhtiin ja löytyy täältä: https://longplay.fi/single/vaarallisia-yhteyksia