Mikä köyhyydestä puhuttaessa jää pimentoon, Katja Raunio?

Suomessa useampi kuin joka kymmenes lapsi elää köyhyydessä, vaikka juhlapuheissa kaikki poliitikot ovat lasten puolella. Long Playn uusin pitkä juttu, kirjailija Katja Raunion essee ”Köyhän perheen lapsi”, pohjautuu Raunion omiin lapsuuden kokemuksiin.

Katja, miten käsityksesi lapsiperheköyhyydestä muuttui jutun tekemisen aikana?

Tiesin etukäteen, millaista on kasvaa köyhässä perheessä, mutta en ollut todellakaan hahmottanut lapsiperheköyhyyden mittakaavaa yhteiskunnallisena ilmiönä. Olin kuvitellut, että lapsiköyhyys oli ehkä pahempaa 1990-luvulla laman takia, mutta en osannut kuvitella, että se olisikin lisääntynyt vielä tämän vuosituhannen puolella. Tutkimuksen lukeminen myös auttoi ymmärtämään paremmin, mistä meidän perheemme köyhyys johtui, ja ikään kuin hälvensi siihen meidän köyhyyteemme liittyvää häpeää. Tajusin, ettemme me olleet mitenkään erityisiä vaan meidän kaltaisia perheitä oli ja on paljon.
 
Mikä suomalaisesta köyhyydestä puhuttaessa jää yleensä pimentoon?
 
Köyhyyttä käsittelevissäkin jutuissa köyhät jäävät usein ikään kuin anekdoottimaisiksi todistajiksi omasta elämästään. Haluaisin nähdä myös vähävaraiset ihmiset osallistumassa sosiaalipoliittiseen keskusteluun ja ohjaamassa sitä, mistä aiheista meidän yhteiskunnassamme käydään keskustelua ja millä tavoilla.
Köyhistä puhutaan usein tosi rumasti. Jos heistä ylipäätään puhutaan. Usein tuntuu myös, että Suomessa esitetään, että kaikki ovat keskiluokkaisia, paitsi ehkä muutama ihminen, jolla on vähän vähemmän rahaa ja eikä siksi varaa ostaa ihan kaikkia muodikkaita kulutustavaroita. Suomessa on kuitenkin myös sellaista raastavaa, ihmisen selviytymiseen, terveyteen ja toimintakykyyn vaikuttavaa puutetta. Toisaalta sittenkin, kun köyhistä yritetään puhua jotenkin kunnioittavasti, heiltä vaaditaan jonkinlaista ylikunnollisuutta. Ehkä ajatellaan, että köyhyys ratkeaa siten, että perustetaan vaan paljon joitain palveluita, joiden avulla köyhistä koulutetaan tosi taitavia elämänhallinnassa. Se on mielestäni väärin. Kyllä ihmisen pitäisi saada tehdä epärationaalisia valintoja ja virheitäkin, vaikka hänellä olisikin vähemmän rahaa kuin keskivertotyypillä. 
 
Miten päättäjät suhtautuvat köyhiin?
 
Juttua kirjoittaessani tulin tietoisemmaksi yhteiskunnassamme vaikuttavista kaksoisstandardeista. Kirjoitin esseessä, että jotkut päättäjät vaikuttavat ajattelevan, että vain keskiluokkaiset ja varakkaat ihmiset haluavat osallistua yhteiskuntaan ja tehdä töitä. Köyhiä he tuntuvat pitävän luonnostaan laiskoina, joten on vaarallista antaa heille liian hyvä toimeentulo, koska sitten he eivät tekisi enää mitään. Luin äskettäin Ylen sivuilta Raisa Omaheimon kolumnin, jossa hän kiinnitti huomion siihen, että toimeentulotukea hakevan ihmisen pitää toimittaa viranomaisille kaikki tilitietonsa, jotta voi saada rahaa. Sen sijaan verovähennyksistä ei tarvitse toimittaa mitään todisteita kuin erikseen pyydettäessä. Verovähennyksiä tekevä ihminen on siis ikään kuin luotettavampi kuin toimeentulotukea hakeva ihminen. Toinen esimerkki: Hesarissa Elina Valtonen kritisoi juuri sitä, että Li Anderssonin kannattamassa mallissa valtio päättää ihmisten puolesta, mihin ihmisten eurot käytetään, kun taas kokoomus haluaa, että ihmisillä on lähtökohtaisesti mahdollisuus päättää siitä itse. Minulla heräsi heti kysymys, että haluaako kokoomus lähtökohtaisesti, että myös sosiaalitukia saavat ihmiset voivat päättää itse, mihin rahansa käyttävät, vai koskeeko tämä nyt vain varakkaampien ihmisten rahankäyttöä.
 
Luit juttuasi varten paljon tutkimuskirjallisuutta ja köyhäinhoidon historiaa. Mitä uutta opit? 
 
Oli erityisen kiinnostavaa huomata, miten kaukana köyhyyteen liittyvän moralisoinnin juuret ovat. 1800-luvun liberaalien kritiikki köyhyyspolitiikkaa kohtaan voisi olla suoraan jonkun nykyisen oikeistopolitiikon suusta. Silloin oli ihan samat jutut siitä, miten tuet laiskistavat köyhiä ja että pitäisi vaan patistaa heidät töihin. Ja tätä keskustelua on tosiaan käyty samaan aikaan, kun ihmiset ovat kuolleet nälkään. Uskon, että jokainen ihminen menisi mieluummin töihin kuin kuolisi nälkään, joten ei siinäkään tilanteessa tainnut olla kyse laiskuudesta, niin kuin ei ole nykyisinkään. Toinen kiintoisa esimerkki on aviottomien lasten äidit, joiden taloudellista tukemista pidettiin pitkään kauhean arveluttavana, koska he olivat moraalisesti epäilyttäviä. Parempi oli vaan ottaa heiltä lapset huostaan. Tämä käytäntö menetti merkityksensä oikeastaan vasta 1970-luvulla, kun avoliitot yleistyivät. Mutta samaan aikaan alkoi kasvaa yksinhuoltajaäitien määrä, kun myös avioerot yleistyivät. Jännästi tunnistin siitä au-äitejä koskevasta keskustelusta saman moralistisen paatoksen, jonka havaitsin lapsuudessani kohdistuvan yksinhuoltajaäiteihin – tai siis minun äitiini. 
 
Suomessa useampi kuin joka kymmenes lapsi Suomessa elää köyhyydessä. Miksi ongelmaa ei saada ratkaistua?
 
Se kyllä mietityttää, että kuka hyötyy siitä, että lapsiperheköyhyys lisääntyy tai että köyhyyttä ylipäätään on. Tietysti tuloerojen kasvusta hyötyvät rikkaat. Mutta en usko, että tässä on taustalla mitään rikkaiden salaliittoa. Enemmän vaikuttaa siltä, että meillä on täällä käynnissä sellainen kollektiivinen itsepetos, että Suomi on ihana yhdenvertaisuuden ja mahdollisuuksien tasa-arvon mallimaa, jossa on kaikkea kivaa pöhinää, ja sitten jossain marginaalissa pari syrjäytynyttä ihmistä, joista meidän erinomainen sosiaaliturvajärjestelmämme pitää huolen. Samaan aikaan tulee koko ajan tietoa perusturvan riittämättömyydestä ja terveydenhuoltojärjestelmän ongelmien aiheuttamista terveyseroista ja huono-osaisuuden ylisukupolvisuudesta. Tuntuu, että tuosta ihanasta mielikuvasta, ettei täällä ole oikeita ongelmia, on kertakaikkisen mahdoton luopua. 

Lue kirjailija Katja Raunion kirjoittama pitkä essee ”Köyhän perheen lapsi” täältä.