Köyhän perheen lapsi

TÄYTIN 18 VUOTTA tasan 18 vuotta sitten. Kävin silloin vielä lukiota ja asuin kaksin äitini kanssa, isosiskoni oli muuttanut hiljattain omaan asuntoon. Tuona talvena äiti haki taas kerran toimeentulotukea, mutta hänen hakemuksensa hylättiin. Sosiaalitoimiston virkailija kuitenkin vinkkasi, että tukea voitaisiin myöntää minulle – kuten myönnettiinkin. Sain yhteiskunnalta 18-vuotislahjaksi toimeentulotukipäätöksen. Siirsin rahat heti äitini tilille, jotta hän pystyi hoitamaan yhteisen taloutemme kustannukset.

Miksi sitten yhden hakemus hylättiin ja toisen hyväksyttiin? Erottelu tuntui naurettavalta, ikään kuin köyhässä perheessä voisi tukea yhtä jäsentä tukematta toista. Me olimme yhdessä, erottamattomina eläneet ja kokeneet kaiken: tyhjät jääkaapit, erääntyneet laskut, jatkuvan huolen ja huonomman perheen leiman.

Toimeentulotukilain määritelmän mukaan lakkasimme olemasta perhe, kun minusta tuli täysi-ikäinen. Nyt näen ajoituksessa symboliikkaa: aivan kuin sosiaalitoimisto olisi osannut ennustaa, että juuri niihin aikoihin meidän köyhyytemme yhteisyys alkoi rakoilla. Se oli se kipeä erkaantuminen, jota äitini toimet ja suomalainen koulutusjärjestelmä olivat yhdessä valmistelleet. Sosiaalinen liikkeeni oli alkamassa, vaikka en minä siihen vielä uskonut.

MINUN PERHEESTÄNI tuli yksinhuoltajaperhe 1990-luvun laman aikana. Ajoitus oli mahdollisimman huono. Lama löi lujasti lapsiperheitä, ja etenkin yksinhuoltajaperheiden köyhyysaste nousi jyrkästi.

Vanhempainpäivärahoja, kotihoidon tukea ja lapsilisiä leikattiin useampaan kertaan. Neuvoloiden perhevalmennusta ja kotikäyntejä vähennettiin. Lapsiperheiden kotipalveluita, kouluterveydenhuoltoa ja oppilashuoltoa karsittiin. Minä en oikeastaan huomannut laman tapahtumia muuten kuin puheissa. Pihalla isommat lapset sanoivat, että lama oli Esko Ahon syytä. Niin ajatteli siihen aikaan moni. Suomen vientikauppa oli romahtanut, markka devalvoitu ja työttömyysluvut kasvoivat kuukausi kuukaudelta.

Meidän perhettämme työttömyys ei koskettanut. Isäni firma selvisi hyvin laman yli. Äitini ei joutunut työttömäksi vaan päinvastoin palasi työelämään. Edelliset vuodet hän oli hoitanut minua ja kolme vuotta vanhempaa siskoani kotona. Yksinhuoltajaksi jäätyään hän ryhtyi ensin perhepäivähoitajaksi ja päätyi sitä kautta töihin päiväkotiin.

Lapsiperheissä köyhyys on kuitenkin hieman erilainen ilmiö kuin muissa kotitalouksissa: Peräti joka toisessa köyhässä lapsiperheessä huoltaja käy töissä. Heidän työnsä on usein pätkätyötä, osa-aikaista tai niin huonosti palkattua, että he jäävät köyhyysrajan alapuolelle.

Kun luen tutkimuksia lapsiperheköyhyydestä, tunnistan meidän perheemme monessa kohtaa. Vielä 1990-luvun puolivälissä lapsiköyhyyttä esiintyi tasaisesti erityyppisissä perheissä. Sen jälkeen yksinhuoltajat alkoivat korostua köyhyystilastoissa, ja samalla köyhien lasten määrä kasvoi. Vuonna 2007 lähes kolmannes yksinhuoltajatalouksista eli köyhyysrajan alapuolella.

Valtaosa yksinhuoltajista on naisia, ja he tienaavat vähemmän kuin yksinhuoltajaisät tai kahden vanhemman perheiden äidit. Yksinhuoltajaäidit ovat myös muita äitejä vähemmän koulutettuja ja harvemmin töissä.

Äitini oli yksinhuoltaja jo neljännessä polvessa. Hän kasvoi 1950-luvun pikkukaupungissa ja ajelehti asuinpaikasta toiseen. Välillä hän asui äitinsä kanssa, välillä joidenkin vanhempien sisarustensa luona. Äitini on kertonut olleensa yksitoistavuotias, kun hän ensimmäisen kerran astui kerrostaloon. Minä puolestani olen aina asunut kerrostalossa. Siinäkin me olimme tyypillinen perhe. Laman jälkeen reilusti yli puolet yksinhuoltajista asui kerrostalossa, vuokralla. Muistan, kun vierailin lapsena kaverieni rivitalokodeissa. Minä en koskaan kuvitellut voivani asua siten.

Lapsena asiat hyväksyy itsestäänselvyyksinä; elämä on mitä se sattuu olemaan ja sellaisenaan normaalia. Oli kuitenkin merkkejä, joista huomasin, että taloutemme alkoi heikentyä. Vuoden 1993 lopussa muutimme synnyinkodistani pienempään asuntoon ja parin vuoden päästä taas pienempään. Kun kesällä 1998 pääsimme kaupungin vuokra-asuntoon, minä ja siskoni saimme viideksi vuodeksi omat huoneet – kunnes piti taas muuttaa pienempään. Ahdas asuminen on tyypillinen pienituloisen lapsiperheen ulkoinen tunnusmerkki. Ahtaaksi määritellään se, kun asunnossa on enemmän kuin yksi henkilö huonetta kohti.

Siitä lähtien kun olin kymmenen äitini nukkui aina olohuoneessa. Hän pyrki tarjoamaan meille enemmän kuin hänellä oli ollut lapsena ja enemmän kuin hänellä oli sillä hetkellä. Me olimme etusijalla omiin huoneisiin, ja vaikka me emme koskaan nähneet nälkää, äiti näki.

Voimakkaimmat köyhyyteen liittyvät tunteeni kytkeytyvät äitini nälkään. Nälkään, jota hän on nähnyt lapsena, nälkään, jota hän on kokenut minun lapsuudessani ja nälkään, jota hän joutuu kokemaan vielä eläkeläisenäkin. Hänen nälkänsä herättää minussa polttavimman vihan tätä yhteiskuntaa kohtaan. Hänen nälkänsä näyttää minulle sen, missä niin sanottu hyvinvointiyhteiskuntamme epäonnistuu. Minä en ole koskaan nähnyt nälkää. Äitini on varjellut minua siltä, miltä yhteiskunta ei varjellut häntä.

Kun olin lapsi, äitini ja tätini osoittivat välittämistä toisilleen ruokaa toimittamalla. Perusoletus oli, että ruoalle on aina tarvetta. Se, jolla sattui olemaan varaa, hankki ruokaa sille, jolla ei sitä ollut. Kun tädit tulivat kylään, he eivät tuoneet meille kukkia vaan perunoita, ahvenia, sämpylöitä, sieniä, marjoja ja kahvia.

Usein kuulee sanottavan, ettei Suomessa ole sellaista köyhyyttä, että joku näkisi nälkää. Se ei ole totta. Köyhyystutkijat Maria Ohisalo ja Tuomo Laihiala julkaisivat vuonna 2014 tutkimuksen leipäjonojen asiakkaista. Avun saajista useampi kuin joka viides kertoi kokeneensa nälkää jatkuvasti tai melko usein edellisen kahden kuukauden aikana. Lama toi leipäjonot suomalaiseen katukuvaan, mutta laman jälkeen ne eivät kadonneetkaan. Niistä tuli osa epävirallista köyhyyspolitiikkaa. Yksi suurimmista ruoka-avun järjestäjistä, EU:n elintarviketukea seurakuntiin koordinoiva Kirkkopalvelut, lahjoittaa ruokaa vuosittain yli sadalletuhannelle ihmisille.

Luvuista voi päätellä, ettei sosiaaliturvajärjestelmä kykene suojelemaan ihmisiä elämän yllätyksiltä: uudet lääkkeet, terveyskeskusmaksut tai rikkoutuneet kodinkoneet voivat viedä pienituloisen ruokarahat. Kyselytutkimusten mukaan noin kolmasosa ruoka-avun saajista on lapsiperheellisiä.

Reilu kymmenen vuotta sitten hakeuduin vapaaehtoistyöhön leipäjonoon. Kuvittelin olevani maailmalle tarpeellisempi tekemällä konkreettista työtä. Vietin siellä puolisen vuotta ja näin, miten absurdilla tavalla kansankerrosten ääripäät tuollaisissa paikoissa kohtaavat. Ruokalahjoituksia tekevät nimittäin monet hienot leipomot ja tavaratalot. Tuntui kummalliselta jakaa vanhoja viinereitä ja Stockan Herkun erikoissäilykkeitä ihmisille, joilla on puutetta perustarpeista. On toki hauskaa, että kaikista köyhimmät pääsevät osallisiksi luksustuotteista. Toisaalta se korostaa ruoka-avun hyväntekeväisyysluonnetta: sen sijaan, että köyhilläkin olisi oikeus riittävään elintasoon, he voivat jonottaa saadakseen sitä, mitä rikkaiden pöydästä sattuu putoamaan. Syökööt leivoksia!

--

Tilaa Long Play ja lue koko juttu täältä.