Yön sankarit

HELMIKUUSSA 1898 vihtiläinen Ester Wecksell, ystäväni Esan isoisoisoäiti, kirjoitti sulhaselleen Hannekselle kirjeen. Hannes-parka oli kärsinyt pahasta unettomuudesta, eikä Ester ollut osannut auttaa. Mutta nyt apu oli lähellä.

Ester kirjoitti: Kysyin Helsingissä ollessani Aino Krohnilta, joka on pian koittanut kaikki mahdolliset ja mahdottomat keinot, ja nyt vihdoinkin on jokseenkin terve. Hän sanoi, etteivät mitkään lääkkeet tai ulkonaiset keinot pysyväisesti auta. Ainoa on ruumiillinen työ ulkoilmassa. Ulkonaisista apukeinoista kuuluu paraiten auttavan se, että panee jalkaansa ensin märät sukat ja päälle kuivat.

Aino Krohn tunnetaan nykyään kirjailija Aino Kallaksena. Olen ajatellut häntä monina öinä hellyydellä. Miten hupsua ja samalla täysin ymmärrettävää on kertoa itselleen tarina, jossa mahtavin ase ylivoimaista hirviötä vastaan on kaksi paria märkiä sukkia.

OTETAAN kesä 2018. Se on vain yksi esimerkki, mutta edustava. Olen lähdössä ystävän mökille kirjoittamaan, sillä kaupunki ei ole nyt minua varten; en ole nukkunut kunnon yöunia pitkään aikaan. Mutta ensin ostokset asematunnelissa. Kaupassa kassamies nostaa vihannespussin toisensa jälkeen hihnalta ja sanoo: ”Tästäkin puuttuu hinta.” Väitän järjenvastaisesti, että kaikki on kyllä punnittu, vaikka ei minulla ole muistikuvaa yhdenkään pussin punnitsemisesta tai edes siitä, että olisin laittanut ne kärryyni. Mistä olen saanut kärryn? Juoksentelen punnitsemassa, ja muut asiakkaat odottavat jonossa. Hikoilen voimakkaasti. Palelen. Kun pääsen ulos, ostan Picnicistä kasvispatongin, mutta junassa huomaan, että minulle on myyty kanapatonki. Alan itkeä myyjän välinpitämättömyyttä. Kirjoitan kännykälläni Picnicin markkinointipäällikölle passiivis-aggressiivisen sähköpostin kanapatongin tapauksesta. Päästyäni mökille huomaan, että olen jättänyt tietokoneeni ja kaikki taustamateriaalini kotiin. Istun sohvalle ja ajattelen: On luovutettava. On väistyttävä syrjään ihmisten maailmasta.

Painajainen on kehittynyt vähitellen, niin kuin aina käy. Aluksi pystyn nukahtamaan iltaisin, mutta heräilen yöllä. Kun tällaiset yöt toistuvat toistumistaan, alkaa pelottaa. Valvon aina vaan pidempiä aikoja, ja pian en enää torku kuin korkeintaan puoli tuntia kerrallaan. Tiedän tämän, koska tarkkailen kelloa, mikä tietysti pahentaa asiaa, kuten olen useista lehtijutuista lukenut – mutta jos en katso kelloa, alan olettaa, että aikaa on kulunut todellista enemmän, ja ahdistun siitäkin.

Lopulta tulevat kammottavat yöt, jolloin herään pian nukahtamisen jälkeen enkä saa enää unta. Se ei tunnu vain valveelta. Se tuntuu siltä kuin olisi liian hereillä. Jokin tärkeä suodatin minän ja maailman väliltä katoaa, mielen ja kehon rajat häviävät. Ajatuksia on joka hetki enemmän, useampia samanaikaisesti. Mieli sinkoaa huolia ja tehtävälistoja, sävelmiä, kysymyksiä, tiedonmurusia ja iskelmälyriikkaa. Onko hella päällä, entä jos minulla on syöpä, daadirlandirlandaa, hengittääkö lapseni, avaimet lompakko laskut haastattelu laturi apteekki meilit, on sulla muodot venuksen, jos tästä tulee muistisairaus, daadirlandirlandaa. Käyn mielessäni vuoropuheluita tuttujen ja tuntemattomien kanssa, ja mitä pidempään olen valvonut, sitä defensiivisempi niiden sävy osaltani on. Taistelen oikeuksistani kuvitteellisissa tilanteissa ja simuloin kohtauksia, joissa ihmiset odottavat minulta jotain tai syyttävät jostain. Joskus, kun uni tulee melkein lähelle, valveen rajamailta putkahtelee irrallisia kuvia. Tegelin lentokenttä – niin, tuoltahan se tosiaan näyttää. Jänis. Raaputettu puupulpetti. Portaat Vanhan ylioppilastalon vessaan – en ole ollut siellä vuosiin. Näen nämä kuvat, mutta en pääse niiden virtaan mukaan vaan katson niitä tietoisena: tällaista minulle näytetään, miksi?

Aamuyöstä saatan vaipua horrokseen, jossa mielikuvat muuttuvat surrealistisiksi ja assosioiviksi. Tuo poislipuminen on valtavaa ja lohdullista, mutta aina kun niin käy, mieli valpastuu ja huutaa: NO NIIN TUO TUOSSA OLI UNIKUVA! UNTA! SIINÄ OLI UNTA! Ruumis havahtuu kuin joku repisi väkivalloin pystyyn.

Päiväsaikaan en ole niin sekaisin kuin yöllä, mutta melko sekaisin yhtä kaikki. Häpeilen puheitani, töitäni ja ruumistani. Oletan pahinta, tulkitsen ihmisten motiiveja väärin, vaalin katastrofiajatuksia. Ja kun tätä kestää kyllin pitkään, en enää yhdistä tunteitani nukkumattomuuteen, koska en voi uskoa, että pelkkä uni voisi selittää sitä, mitä tapahtuu. Alan uskoa, että olen sairastunut, ruumiiltani tai mieleltäni tai molemmilta.

Kesällä 2018 käy juuri niin. Tilanteen emotionaalisiin mittasuhteisiin nähden on outoa ajatella, että kaikki voisi johtua helteestä: uutisissa on kerrottu, että kuumuus valvottaa. Ihmisen ruumiinlämpö laskee normaalisti vuorokausirytmin siinä vaiheessa kun unen pitäisi tulla. Jos on kuuma, se on keholle viesti, että on syytä olla hereillä.

Tällä kertaa painajaisen katkaisee yksi pitkä, syvä, tiedoton yö. Aamulla makaan liikkumatta ja tunnustelen olotilaa, joka on yhtä kuin armo. Olen herännyt valoon ja tiskauksen ääniin. Tuijotan kattoa ja ajattelen: Lähetit Picnicin markkinointipäällikölle viestin jostain helvetin patongeista?