Ukraina!

KUN SOTA ALKOI, Natalia lähti. 

Harkovaan häneltä jäivät äiti, kaksi siskoa ja heidän perheensä, oma tytär, kosmetologin työt, koti, ystävät, koko elämä.
Jo monta päivää aiemmin Natalia, 48, oli pakannut laukkuun varmuuden vuoksi vaatteita, ruokaa, lääkkeitä ja tärkeimmät henkilöpaperit. Ukrainalaisten oli käsketty tehdä niin. Koko alkuvuoden Natalia oli seurannut uutisia hyvin ahdistuneena, mutta ei silti ollut uskonut, että Venäjä todella hyökkäisi.

Torstaina 24. helmikuuta hän heräsi räjähdyksen ääniin. Kello näytti hieman yli viittä. Kesti hetken tajuta, mitä oli tekeillä. Sitten alkoivat fyysiset oireet.

Sydämeni hakkasi kiivaasti, minua oksetti ja värisin vilusta, Natalia kirjoitti minulle neljä päivää myöhemmin pikaviestipalvelu Viberissä.

Lähtö Harkovasta oli nopea. Natalia soitti maaseudulla asuville sukulaisilleen ja varmisti, että näillä on mahdollisuus majoittaa hänet ja hänen miehensä. Kello oli kahdeksan, kun Natalia sulki asunnon oven perässään. He kantoivat laukut ja kolme kissaa autoonsa ja lähtivät ajamaan.

Harkova on puolentoista miljoonan asukkaan suurkaupunki, ja Natalian ja hänen miehensä oli ajettava ensin sen läpi. Heidän kotinsa oli kaupungin pohjoislaidalla, ja sieltä suunnalta Venäjän armeija lähestyi.

Ihmisiä oli liikkeellä valtavasti. Ruokakauppojen ja apteekkien edessä jonotettiin.

Etelään johtava ulosmenotie oli totaalisen ruuhkautunut. Kolmen tunnin jälkeen Natalia ja hänen miehensä olivat edenneet vain 20 kilometriä.

Moni pakeni kaupungista kävellen. Natalia katseli auton ikkunasta ihmisiä, jotka vetivät perässään matkalaukkua tai kauppaostoksiin tarkoitettua vetokärryä, kuka mitäkin. Hän pani merkille, että pakenijat eivät näyttäneet varsinaisesti kiirehtivän.

He eivät myöskään itkeneet. He vain kulkivat hiljaisuudessa ulos kaupungista kasvoillaan jähmettynyt kauhu.

KUN SOTA ALKOI, missään ei ollut enää mitään järkeä.
Vladimir Putinin mukaan sota ei ollut sota vaan ”erikoisoperaatio”, ja Ukrainan demokraattisesti valittuja vallanpitäjiä hän nimitteli ”natseiksi” ja ”narkomaaneiksi”.

Kukaan ei varmuudella tiennyt, miksi Putin ryhtyi sotaan, mutta arvauksia kyllä riitti. Oliko hän todella sitä mieltä, että Ukrainassa oli tapahtumassa venäjänkielisen väestönosan kansanmurha? Tai että sotilasliitto Nato uhkasi Venäjän turvallisuutta? Vai oliko hän yksinkertaisesti seonnut?

Kyse saattoi olla myös kylmästä laskelmoinnista. Ehkä Putin katsoi, että sopiva hetki lebensraumin lisäämiselle oli juuri nyt, kun Ukrainassa oli vallankahvassa nuori koomikko ja Yhdysvalloissa heikkona pidetty vanhus (joka oli antanut ymmärtää että ”lievä tunkeutuminen” Ukrainaan ei ehkä olisi niin paha juttu), Britanniassa toilaili Boris Johnson, eikä Saksaakaan johtanut enää kaiken nähnyt Angela Merkel vaan joku väritön teknokraatti, jonka nimeä puolet eurooppalaisista ei muista ja joka ei uskalla edes lausua ääneen sanoja ”Nord Stream 2”.

Kun sota alkoi, kaikki oli ajateltava uusiksi. Kansainvälisen politiikan tutkijat selittivät vakavina, että Euroopan turvallisuuspoliittinen arkkitehtuuri on nyt murentunut ja aiemmat strategiat, sopimukset ja doktriinit heitetty romukoppaan. Rautaesirippu on vedetty jälleen Venäjän ja muun Euroopan välille.

Sota oli kaukana Ukrainassa, mutta pelko levisi Suomessakin. Apteekeista loppuivat joditabletit. Kukaan ei enää nurissut uusiin hävittäjiin käytetyistä miljardeista.

Lehtiä lukiessa olisi voinut välillä luulla, että Suomi on sodassa tai vähintäänkin liikekannallepano julistettu. Kolumnistit surkuttelivat rintamalle joutuvien nuorten kohtaloa ja pohtivat, miten hyvin itseltä onnistuisi Molotovin cocktailien heittely.

Olin tietysti itsekin huolissani. Näkemykseni turvallisuuspolitiikasta mullistuivat noin neljässä päivässä. Pian sodan syttymisen jälkeen tapasin vanhan ystäväni, ja vaadimme yhteen ääneen ”rautaa rajalle”. Pohdimme, voisiko Suomi ryhtyä jonkinlaiseksi Pohjolan Israeliksi ja aseistautua hampaisiin asti. Viikkoa aiemmin olimme pitäneet itseämme pasifisteina.

Lehdissä annettiin ohjeita lasten rauhoittelemiseen, vaikka ilmeistä oli, että samoja ohjeita olisi pitänyt antaa myös meille aikuisille. Hämmentävän moni leimasi Venäjän diktaattorin aloittaman sodan kaikkien venäläisten syyksi. Työkaverini tyttären voimisteluseurassa osa lasten vanhemmista yritti kieltää venäjänkielisiä lapsia – Suomen kansalaisia, omien lastensa kavereita – osallistumista harjoituksiin. Yksi sivistyneenä pitämäni ihminen vaati Facebookissa, että kaikilta Venäjän ja Suomen kaksoiskansalaisilta pitäisi ottaa Suomen passit pois.

Ja sitten olivat vielä kaikki ne somekeskustelijat, joilta ei edes voinut odottaa sivistyneitä käytöstapoja. Kremlin äänitorvena tunnettu dosentti Johan Bäckman syytti Twitterissä suomalaista mediaa ”Venäjän asevoimien kunnian loukkaamisesta” ja vihjaili 15 vuoden vankeustuomioilla, kunhan toimittajat saadaan ”kiinni”. Viestinnän ammattilainen Mikael Jungner vastasi Bäckmanille: Hei te venäläiset natsit niissä ruosteisissa purkeissanne, noin surkeasti johdettua apinalaumaa ei olla Euroopassa nähty satoihin vuosiin. Toivottavasti kengät kunnossa, kun kohta alkaa pakoon juoksu, pikku sittiäiset.

SODAN VIIDENTENÄ PÄIVÄNÄ maailmalle levisi kuva nuoresta tytöstä. Polina Kudrin, neljäsluokkalainen Kiovasta. Kova Harry Potter -fani, joka oli värjännyt hiuksensa pinkiksi. Hän kuoli lauantaina 26. helmikuuta, kun venäläiset sotilaat alkoivat tulittaa autoa, jolla Polinan perhe yritti paeta Kiovasta.

Semjon Kudrin, Polinan viisivuotias pikkuveli, kuoli vammoihinsa neljä päivää myöhemmin Okhmatdytin lastensairaalassa. Lasten vanhemmat Anton Kudrin ja Svetlana Zapadynskaja, eläinlääkäreitä molemmat, kuolivat samassa iskussa.

Luin, että perheen vanhin lapsi, 13-vuotias Sofia, makasi koomassa ja taisteli hengestään. Jos hän joskus palaisi tajuihinsa, jonkun olisi kerrottava hänelle, että koko muu perhe on kuollut.

Jo ensimmäisistä päivistä oli selvää, että meille ulkopuolisille tämä sota oli toisenlainen kuin aiemmat. Kuvia ja videoita tuli Ukrainasta loputtomasti, ja ne jäivät mieleen piinaamaan.

Heti sodan ensimmäisenä aamuna olin jäänyt tuijottamaan Helsingin Sanomien julkaisemaa valokuvaa kiovalaisesta perheestä, joka oli paennut ilmahälytystä metroasemalle. Kuvassa isä halaa pientä poikaa, äiti tarkkailee vakavana puhelimensa ruutua ja vanhempi poika katselee pipo päässään jonnekin kaukaisuuteen.

Ensimmäinen ajatus: Tuo voisi olla oma perheeni, saamari soikoon, noinko täälläkin sitten kyhjötettäisiin jossain Herttoniemen metroasemalla? Mitä tuollaisessa tilanteessa voi lapsille sanoa? Että ei ole mitään hätää?

Toinen ajatus: Tuo voisi olla ihan kenen tahansa perhe, missä päin maailmaa hyvänsä.

Sillä mitäpä muuta lähihistoria on ollut kuin jonkinlainen käänteinen onnenpyörä, jossa ihminen voi joutua juoksemaan pakoon pommeja ja kranaatteja vain siksi, että on sattunut syntymään väärään aikaan väärään paikkaan.

Guernica 1937. Dresden 1945. Hanoi 1972. Sarajevo 1993. Groznyi 1995. Aleppo 2015.

Illalla menin Venäjän suurlähetystön eteen ilmaisemaan mielipiteeni. Tehtaankadulle oli kerääntynyt yli tuhat ihmistä. Lähetystön yhdessä ikkunassa paloi valo. Muuten iso talo oli täysin pimeä. Kun mielenosoitus oli jatkunut tunnin, ihmiset puhkesivat rytmikkääseen huutoon.

”Ukraina!”
”Ukraina!”
”Ukraina!”
”Ukraina!”
Illan aikana oli huudettu paljon muutakin mutta juuri tuo Ukraina-sanan loputon toistaminen kouraisi vatsasta aivan erityisellä tavalla. Sillä siitä oli nyt kyse: Ukrainasta.

--

Tilaa Long Play ja lue koko juttu täältä.