Oppi ja rahat

ON MAANANTAIAAMU, olen myöhässä koulusta ja rakennuksen etuovi on lukossa.

Tämä ei ole painajaisuni, vaan täyttä totta. Olen sopinut tapaavani apulaisrehtori Pirjo Tuomisen aamuyhdeksältä. Nyt kello on jo melkein kymmentä yli, ja minä nyin Järvenpäässä sijaitsevan Kinnarin koulun ulko-oven kahvaa.

Ei aukea.

Kierrän suuren, vaalean rakennuksen toiselle puolelle, jossa on lisää ovia. Kolmas niistä on auki, ja pääsen livahtamaan tihkusateesta sisälle. Enää pitää löytää opettajainhuone ja keksiä uskottava selitys myöhästymiselle.

Olen useiden rehtorille ja apulaisrehtorille lähetettyjen sähköpostien ja tekstiviestien ja puheluiden jälkeen saanut luvan seurata viikon ajan kouluelämää Järvenpäässä. Tarkoitus on ottaa selvää, mitä suomalaisessa peruskoulussa on meneillään.

Uutisia lukemalla voisi kuvitella, että aika paljonkin.

Viime syksynä viimeisetkin ikäluokat alkoivat opiskella uuden opetussuunnitelman eli opsin mukaan.

Kun uudistusta alettiin vuonna 2016 ottaa käyttöön, Helsingin Sanomat uutisoi, että ”kouluissa on tehty vallankumous”.

”Opettaja väistää luokan edestä oppilaiden keskelle, tutkimusryhmän asiantuntijajäseneksi”, lehdessä kerrottiin.

Nyt kouluissa on tarkoitus painottaa entistä enemmän muun muassa digitaalisuutta, eri oppiaineita yhdistäviä monialaisia kokonaisuuksia, yhteisopettajuutta ja oppilaslähtöisyyttä.

Uudesta opetussuunnitelmasta on kirjoitettu lukuisia negatiivisia juttuja. Syksyn mittaan julkaistiin kauhistelevia uutisia huippumoderneista kouluista, joissa lapset opiskelevat itsekseen valtavissa avokonttoreissa.

”Estääkö uusi opetussuunnitelma oppimisen?” kysyi Mtv Uutiset elokuussa.

Kaksi päivää ennen kouluviikkoni alkua Yle julkaisi skuupin, jonka mukaan ADHD:n tai muun neuropsykiatrisen oireilun vuoksi tutkimuksiin hakeutuvien alakouluikäisten määrä on rajussa kasvussa: hoitolähetteiden määrä on Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tilastojen mukaan kaksinkertaistunut viidessä vuodessa. Juttu tarjosi syyksi nykykoulujen uudistuksia, muun muassa uutta opetussuunnitelmaa ja avoimia oppimisympäristöjä.

Vihdoin opettajainhuoneessa. Pirjo Tuominen lähtee ystävällisesti opastamaan minua kohti ”solua”, jonka nimi on Koivikko.

Kinnarin uudessa, viime syksynä valmistuneessa koulussa ei ole perinteisiä luokkahuoneita. Syyskuussa Helsingin Sanomissa kerrottiin, että tämä koulu on kuin ”valtava avokonttori”, joka on ”rakennettu uuden opetussuunnitelman mukaisesti”. Opiskelu tapahtuu avoimissa tiloissa eli soluissa.

Olemme sopineet Tuomisen kanssa, että vietän alkuviikon seuraamassa ryhmää, joka koostuu esikoululaisista sekä ykkös- ja kakkosluokkalaisista. (Esikoululaisten tuominen osaksi koulumaailmaa on osa uutta opetussuunnitelmaa.) Koivikko on heidän kotisolunsa, eli lähes kaikki ryhmän oppitunnit pidetään täällä. Tilassa on yhteensä 181,5 neliötä, ja siellä viettää aikansa 72 lasta.

Vilkaistaanpa sitä tarkemmin.

Koivikon ainut äänieristetty huone on eskarilaisten käytössä. Valtaosa neliöistä on avointa tilaa, joka on tarkoitettu eka- ja tokaluokkalaisille (tosin heidän välituntiensa aikana eskarilaiset pääsevät huoneestaan avoimeen tilaan leikkimään). Tavallisesti tila on jaettu kahtia sermeillä, ja silloin eka- ja tokaluokkalaiset opiskelevat omilla puolillaan omien opettajiensa johdolla. Välillä sermit siirretään syrjään ja pidetään yhteistunteja kahden opettajan voimin.

Onkohan pulpetteja enää missään Suomen kouluissa? Ei täällä ainakaan. Oppilaat istuvat 3–5 hengen ryhmissä pienten pöytien ympärillä työtuoleilla, joissa on pyörät.

Tai ainakin valtaosa istuu. Tokaluokkalaisia on nimittäin enemmän kuin tuoleja. He joutuvat leikkimään tuolileikkiä, jossa osa oppilaista saa paikan pöydän äärestä, ja osa ahtautuu istumaan portaille. Sermin takana ekaluokkalaisilla on sentään omat, nimikoidut pöytäpaikkansa.

Mutta ei tämä mikään ankea avokonttori ole. Koivikon lattia, sermit ja verhot on tehty vihreistä, pehmeistä ja paksuista, laadukkaan tuntuisista kangasmateriaaleista. Kenkiä Kinnarin koulussa ei käytetä ollenkaan, vaan kaikki sipsuttelevat pehmeällä lattialla sukkasillaan. Osa seinästä on kiipeilyseinää.

Löydän ensimmäisen luokan opettajan Onneli Mentulan Koivikon pienestä varastosta. Hän on kirjaimellisesti polvillaan nykyteknologian edessä.

Koivikkoon on nimittäin juuri tänä marraskuisena maanantaina saatu vihdoin kauan odotetut tablettitietokoneet. Mentula kyyhöttää tietokonekaapin edessä ja näppäilee pädejä niin nopeasti kuin ehtii. Ensimmäisen tunnin alkuun on viisi minuuttia, ja opettaja haluaa varmistaa, että laitteet ovat käyttökunnossa.

Mutta eiväthän ne ole, ainakaan kaikki.

”Nää yhdet ei löydä nettiä eikä sitten sitä polkua mistä se sovellus tulee... Tää ei oo se kivoin juttu tässä työssä”, Mentula mutisee.

Kello soi, ja aika loppuu kesken. Onneksi tabletteihin on tarkoitus tutustua vasta päivän viimeisellä tunnilla.

”Yritän nyt päivän aikana saada näitä tauoilla eteenpäin.”

OPPILAAT SAAPUVAT PAIKALLE kukin omalla tyylillään: yksi luikahtaa pöytänsä ääreen miltei huomaamatta, toisilla on kesken äänekäs leikki. Mentula tervehtii jokaista oppilasta erikseen ja kyselee kuulumisia.

Aluksi lapset kokoontuvat rinkiin kertomaan, mitä heille kuuluu ja mitä he ovat viikonlopun aikana puuhanneet. Mentula puhuu korostetun rauhallisesti. Hänen äänensä on lempeä ja pehmeä.

Mentula on kuin syntynyt opettajaksi, ajattelen. Hän hallitsee ryhmäänsä napakasti, mutta kaikesta näkee, että pienet ekaluokkalaiset ovat opettajaansa kiintyneitä.

Puolivälissä kuulumisrinkiä syntyy vähän supinaa. Joku kertoo vitsin, paria poikaa naurattaa. Mentula hyssyttelee naurua.

Sermin toiseltakin puolelta kuuluu hyssyttelyä. Kun lapsia on paljon pienessä tilassa, melutaso uhkaa väkisinkin nousta. Välillä opettajat viittovat lapsia hiljaiseksi ennalta sovituilla merkeillä.

Kun yksi viimeisistä oppilaista alkaa pienellä äänellä kertoa viikonlopustaan, tokaluokkalaisten puolelta kajahtaa reipas laulu: ”Paljon onnea vaan...”

”Sä voit kertoa silti”, Mentula rohkaisee.

Äidinkielen tunnin lopuksi Mentula lukee oppilaille pätkän Harry Potter -kirjasta. Kiva valinta, ajattelen: olemme juuri saaneet luettua koko sarjan ääneen perheemme omalle koululaiselle.

Mutta pian huomaan, että Koivikossa J. K. Rowlingin tarinaan ei ole yhtä helppo keskittyä kuin kotona. Sermin takaa kuuluu tokaluokkalaisten supinaa ja juttelua. Solun takaosan läpi hiippailee välillä satunnaisia ihmisiä, eskarilaisia ja ilmeisesti viereisen solun oppilaita. Koen itselleni harvinaisen tunteen: en jaksa keskittyä tarinaan. En, vaikka Mentula lukee teosta ilmeikkäästi ja selkeästi.

Enkä taida olla ainut. Jotkut ekaluokkalaiset ovat peittäneet silmänsä käsillään, ehkäpä pystyäkseen kuuntelemaan paremmin.

Lukemisen jälkeen Mentula herättelee keskustelua kirjasta. Hermione on tehnyt Ronille ja Harrylle palveluksen eli valehdellut heidän puolestaan, ja Mentula kysyy, mitä kivoja juttuja oppilaat ovat itse joskus tehneet ystävilleen. Tai mitä kivaa toiset ovat tehneet heille?

Eräs oppilas kertoo, miten hän eskarissa oli yksinäinen, mutta sitten kaksi tyttöä tuli pyytämään hänet leikkiin mukaan.

Se oli hienosti kerrottu, Mentula kannustaa. ”Mehän ollaan puhuttu näistä tunteista. Osaatko sanoa, miltä se mukaan pyytäminen sinusta tuntui?”

Mutta juuri sillä hetkellä kolme eskarilaista ryntää solun läpi. Vastaus peittyy hälinään.