Melankolian neljä huonetta

OLEN NÄHNYT toksisen maskuliinisuuden tulevaisuuden, ja sen nimi on Sunny Beach. Tätä kaikkea se on: Nuhruisia kojuja, joissa myydään popperseja, Viagraa ja ”yrttiviagraa”. Rantapyyhkeitä, joihin on painettu sellaisia tekstejä kuin ”Save a lollipop, suck a dick”.

Möliseviä miesporukoita hakkaamassa nyrkkeilypallokonetta, jonka digitaalinäyttö kertoo, kenen lyönti on kovin. Tarkkuusammuntaa ilmakiväärillä, tarkkuusammuntaa jousipyssyllä. Leuanvetokisoja. Englantilaisia pekoniaamiaisia ja kahdentoista tequilapaukun tarjouksia. Happy hour -mainoksia, joihin on kirjoitettu liidulla ”päivän vitsejä” (Ladies, what’s the difference between being horny and hungry? Where you put the cucumber.).

Aikuisia miehiä, jotka viheltelevät ja huutelevat teinityttöjen perään. Seksikauppoja ja strippiklubeja.

Karaokebaari, jossa sata brittiä karjuu Oasista nyrkki pystyssä ja jossa asiakkaat saavat haastaa karaoke-emännän kivi-sakset-paperi-kisaan ja voittaessaan lyödä tätä naamaan pehmeällä mailalla.

Elähtänyt Elvis-imitaattori ja vielä elähtäneempi Elton John -imitaattori, joista kumpikaan ei pysy nuotissa.

Rantaterassilla pyllynsä paljastava tanssijatar, jota lapsiperhe välttelee katselemasta ja jonka humalaiset prätkäjengiläiset kutsuvat esityksen jälkeen pöytäänsä kourittavaksi.

Katukiveyksellä kerjäävä vakavasti kehityshäiriöinen romanipoika, joka voihkii ja vääntelehtii ja alkaa ulvoa turistin nähdessään.

Neljätoista nilkastaan rautaputkeen kahlittua papukaijaa kirkumassa yhtä aikaa ja pyrkimässä lentoon. Mies, joka tuon kakofonian keskellä kaupittelee turisteille mahdollisuutta ottaa itsestään kuva papukaija olallaan. Turisti, joka tarttuu mahdollisuuteen. Papukaija, joka ei suostu asettumaan turistin olalle vaan yrittää yhä pakoon.

Rannassa yksi turisti-isä maksaa puoliväkisin poikansa keinuun, joka sinkauttaa lapsen valjaissa kymmenen metrin korkeuteen, kerta toisensa jälkeen. Poika haluaa pois, mutta isä vain nauraa, samoin keinun hoitaja. Lapsen huuto yltyy ja silmissä näkyy puhdas kauhu. Kun hänet lopulta päästetään takaisin maan pinnalle, hän juoksee kyyneleet silmissä pakoon omaa perhettään.

Myytävänä on ihan kaikkea. Kääntöveitsiä, Arnold Schwarzeneggerin muotokuvia, peniksenmuotoisia pullonavaajia. Zippo-sytytin on näköjään täällä yhä kova juttu. Muovia, loputtomasti muovia. Muovipulloja, muovimukeja, muovisandaaleja, muovisia dildoja, muovisia krokotiilejä, muovisia Teräsmies-nukkeja, muovisia lelupanssarivaunuja, joiden piiput sojottavat suoraan Mustallemerelle.

SUNNY BEACH on ääriesimerkki Itä-Euroopan entisten sosialistimaiden hallitsemattomasta rakennemuutoksesta. Se oli sosialistinen utopia, josta tuli kapitalistinen dystopia.

Sunny Beach rakennettiin 1950-luvun lopulla vehreäksi, puutarhamaiseksi lomakohteeksi, jonka ajateltiin sopivan ennen kaikkea terveys- ja perhelomailuun. Alueelle istutettiin 300 000 puuta ja 770 000 koristepensasta ja 100 000 ruusua. Hotelleja oli aluksi vain kolmekymmentä.

Kaikki oli suunniteltu tarkkaan kommunistisen puolueen elimissä. Sunny Beachista haluttiin tehdä Bulgarian näyteikkuna ulkomaailmalle, ja se sai nopeasti lempinimen ”Punainen Riviera”. Tänne houkuteltiin turisteja kaikkialta itäblokista mutta myös lännestä: Britanniasta, Saksasta, Suomesta.

Sosialismin vuosikymmeninä Sunny Beachilla ehti käydä yhteensä viisi miljoonaa ulkomaalaista turistia.

Nyt tänne saapuu joka vuosi viisi miljoonaa turistia toteuttamaan omia tarpeitaan, mitä ne nyt kenelläkin ovat. Puut ja ruusupensaat on kaadettu jo kauan sitten. Niiden paikalla kohoaa toinen toistaan mauttomamman näköisiä hotellikomplekseja, joiden arkkitehtonista tyylisuuntaa kutsutaan Bulgariassa nimellä ”mafiabarokki”.

”Kaikki oli ennen niin erilaista”, Malina Stratieva sanoo ja sytyttää ohuen savukkeen omistamansa pienen hotellin takapihalla. ”Koko kaupunki oli täynnä puita, kaikki oli niin vihreää.”

Stratieva on jo eläkeiässä mutta ei ole malttanut lopettaa työntekoa. Hän on nähnyt läheltä Sunny Beachin historian koko kaaren. Hän oli pikkulapsi, kun Sunny Beach rakennettiin ja hänen isänsä sai työpaikan turismia pyörittäneen valtionyhtiön Balkantouristin pääkirjanpitäjänä.

Oman Sunny Beach -uransa Stratieva aloitti vuonna 1974 vastaanottovirkailijana hotelli Tundjassa. Muutaman vuoden päästä hän yleni oppaaksi ja sai emännöidä ulkomaisia turistiryhmiä. Se oli iso juttu, sillä siihen aikaa Bulgaria oli erittäin suljettu kommunistinen valtio.

”Sunny Beach oli Bulgariassa yksi harvoista paikoista, joissa ylipäänsä pääsi kosketuksiin länsimaalaisten kanssa.” (Suomalaisista turisteista Stratieva muistaa sen, että heillä oli usein omat ruuat mukana.)

Sunny Beachilla saattoi jopa kuulla länsimaisia musiikkiartisteja. Kaupungissa järjestettiin kesäisin Kultainen Orfeus -laulukilpailut, ja vuosien saatossa siellä ehtivät esiintyä muun muassa Marion Rung, Julio Iglesias, Tina Turner ja Boney M.

Ruokakin oli erilaista kuin muualla Bulgariassa. Sunny Beachin ravintoloilla oli erivapaus tarjota ”kansainvälistä keittiötä” eli esimerkiksi simpukoita. Balkantourist kehitti myös aivan uudenlaisen ruokalajin, shopska-salaatin, ja alkoi markkinoida sitä perinteisenä maalaisihmisten kansanruokana. (Nykyisin shopska-salaatti on Bulgarian yleisin ja tunnetuin ravintolaruoka.)

Retkiä oli paljon, ja osa niistä oli pakollisia. Ulkomaalaisille vieraille haluttiin näyttää bulgarialaisia kansantansseja ja varietee-esityksiä. Heitä vietiin myös ulkomaille.

”Bukarest, Istanbul, Moskova…”, Stratieva luettelee.

Moskova? Sehän on 1 900 kilometrin päässä.

”Moskovaan lennettiin”, Stratieva sanoo. ”Moskovan-retket kestivät kolme päivää. Ne olivat suosittuja, koska viisumia ei tarvittu. Matka Sunny Beachille oli monille helpoin tapa päästä käymään Neuvostoliitossa.”

Kommunismin romahdettua kaikki muuttui. Ensin turistit kaikkosivat muutamaksi vuodeksi lähes kokonaan. Sunny Beachin konsepti piti ajatella täysin uusiksi, kuten tietysti koko yhteiskunta. Se, mitä Sunny Beachille sitten tapahtui, on kuin Bulgarian kaoottinen 1990-luku pähkinänkuoressa.

Kaikki yksityistettiin. Hotelleja ja muita kiinteistöjä ei kuitenkaan myyty vapailla markkinoilla, vaan neuvottelemalla. Näihin kauppoihin liittyi isoja pankkilainoja ja monimutkaisia järjestelyjä. Paikallispoliitikot, bisnesmiehet ja rikolliset löysivät yhteisiä intressejä – välillä nämä kolme ihmisryhmää myös yhdistyivät yhdessä ja samassa ihmisessä.

Bulgarialaisten kielenkäyttöön syntyi käsite ”big boss” tarkoittamaan mafiajohtajaa.

Maa vajosi kansainvälisissä korruptiovertailuissa Zimbabwen, Valko-Venäjän ja Meksikon alapuolelle.

Sunny Beachissa valtion omistukseen jäi lopulta vain perusinfrastruktuuri: sähköt, vesi, kadut ja jalkakäytävät. Malina Stratieva oli edennyt oppaan töistä hallintoon, ja vuonna 1994 hänet nimitettiin valtionyhtiö Sunny Beach AG:n yhdeksi johtajaksi. Hänen tehtävänään oli panna paikat kuntoon; kommunismin jäljiltä viemäröinti, sähköverkosto ja jätehuolto olivat huonossa kunnossa.

Se ei ollut helppo homma. Stratievan piti käydä neuvotteluja satojen eri kiinteistönomistajien kanssa ja yhdistellä heidän toiveitaan virkamiesten tahtoon ja määräyksiin. Erityisen hankalaksi työn teki se, että samaan aikaan Sunny Beachillä alkoi hurja rakennusbuumi. Hotellien majoituskapasiteetti kymmenkertaistui, eikä kaupunkisuunnittelu ollut enää kenenkään näpeissä. Vanhoja sosialismin aikaisia hotelleja jyrättiin kumoon ja uusia nousi tilalle luvalla tai luvatta. Jos jonnekin väliin sattui jäämään tyhjä maapläntti, siihen nousi nopeasti dinosauruspuisto tai jokin muu älyttömyys.

”En ymmärrä, miten selvisin niistä vuosista hengissä”, Stratieva sanoo ja sytyttää taas uuden savukkeen.

Tässä myllerryksessä Sunny Beach sai nykyisen ilmeensä – ja maineensa. Sinne alettiin lennättää enemmän ja enemmän pakettimatkalaisia. Ja koska Bulgariassa kaikki oli halpaa, myös alkoholi, Sunny Beach veti puoleensa eritoten nuorisoa. Siitä alettiin puhua uutena Ibizana, jossa juhlat jatkuvat aamuun asti ja kaikki on sallittua.

SAAVUN Jack’s -baariin sovitusti kolmelta iltapäivällä ja pääsen heti todistamaan, kuinka kolmen ruotsalaisen miehen seurue tilaa viiden litran drinkin nimeltä ”Head fucker”.

Antti Jouppila on myöhässä. Olen sopinut tapaavani Jouppilan, koska hän on osaltaan ollut tekemässä Sunny Beachista sitä, mitä se nykyisin on.

Lohjalla ennen Sunny Beachille muuttoaan asunut Jouppila on järjestänyt jo vuosien ajan tänne matkoja, joita markkinoidaan sosiaalisessa mediassa sloganilla ”Kuumalle hiekalle”. Matkaohjelma on rakennettu alkoholin ympärille: Bar crawl, Pool party, UV beach party, Boat party…

Jouppila omistaa osuuden viidestä paikallisesta baarista ja klubista, ja hän tuo joka kesäksi tänne suomalaisia myös töihin.

Viime keväänä Jouppila haki suomalaisia naisia Sunny Beachille ”edustustehtäviin” ilmoituksella, jossa hän pyysi heitä lähettämään yksityisviestillä bikinikuvan, iän ja pituuden.

Jouppila saapuu baariin. Hän on lyhyt, 36-vuotias mies, joka kättelee veltosti eikä tervehtiessään katso silmiin.

Otamme paikat terassipöydästä, ja Jouppila alkaa selostaa elämäntarinaansa. Hän sanoo olleensa aikoinaan yksi Suomen tunnetuimmista dj-artisteista. Keikkoja oli kuulemma ympäri Eurooppaa, parhaimmillaan 270 iltaa vuodessa, matkustuspäiviä 60… Niissä hommissa hän tuli ensimmäisen kerran Sunny Beachille. Vuosi oli 2004.

”Tää oli tosi erilainen paikka silloin. Oli vielä vanhan liiton mafiameininkiä, taskuvarkaita, kerjäläisiä, prostituutiota… Tää on siistiytynyt ihan älyttömästi”, Jouppila sanoo ja ryystää cappuccinoaan.

Hän on selvästi hieman varautunut. Sunny Beachista on kirjoitettu lehdissä viime vuosina kauhistelevaan sävyyn – rannalle sammuneita teinejä, seksiä keskellä jalkakäytävää –, ja Jouppila on sitä mieltä, että lehdet liioittelevat. Toki hän on itsekin vuosien varrella nähnyt kaikenlaista (”Tosi rajuja juttuja… Kerran yhdellä klubilla yksi tyyppi oli kyykkypaskalla sohvan takana. Ei se tajunnut yhtään, missä se oli.”).

Mutta meno on rauhoittunut, hän sanoo.

”Täähän alkaa olla enemmän ja enemmän perhelomakohde. Mekin ollaan alettu keskittymään siihen puoleen. Kun ei se bilettäminen ole enää oikein edes muodissa. Nyt on tullut toi fitnesspuoli ja muut terveysjutut. Arvioisin, että bileturisteja on kaikista tänne tulevista joku 15 prosenttia.”

Jouppilan arvio ei välttämättä ole täysin väärä. Sunny Beachilla näkee kyllä lapsiperheitäkin. Perheet ovat lähes järjestään muista entisistä Itä-Euroopan sosialistista maista: Romaniasta, Puolasta, Unkarista. Jonkin verran näkee myös ukrainalaisia perheitä, mutta niissä perheissä isä ei ole mukana. Mikään ei kuitenkaan poista sitä tosiseikkaa, että koko paikka on rakennettu halvan alkoholin ja seksin ympärille.

Ja vielä selvemmin näiden elementtien ympärille on rakennettu Jouppilan oma Kuumalle hiekalle -konsepti. Sen Facebook-sivujen kuvissa on bikineihin pukeutuneita nuoria naisia nelinkontin lattialla; heidän allaan tai päällään irvistäen hymyileviä paidattomia miehiä. Tequilasuolaa nuollaan paljaalta vatsalta ja kermavaahtoa rintojen välistä. Muut kannustavat vieressä ringissä.

”En ole ollut noilla party boat -risteilyillä enää moneen vuoteen. En mä ihan tarkkaan tiedä, mitä siellä tehdään. Jotain nakuleikkejä kai”, Jouppila sanoo vaivaantuneen oloisena.

Tänä kesänä Jouppila on saanut houkuteltua Sunny Beachille töihin kuusi suomalaista nuorta. Yksi heistä on hänen serkkunsa tytär. Suomalaiset työskentelevät klubien sisäänheittäjinä, tai ”peeärrinä” kuten Jouppila sanoo. (Englanniksi sisäänheittäjiä kutsutaan nimellä party reps.)

Iltaisin Sunny Beachin pääkaduilla pyörii niin paljon peeärriä, että he tukkivat monessa kohdin jalankulkuväylät. Se lienee tarkoituskin. Peeärrän palkka on sitä suurempi, mitä useamman ihmisen hän saa sisään klubille. Ja aivan ensimmäiseksi on saatava ihmiset pysähtymään. Jouppila vertaa työn luonnetta autokauppiaan työhön, jota hän on aiemmassa elämässään tehnyt.

”Se on helppoa. Pitää vaan osata höpöttää.”

Entä jos ei osaa?

”Se on tulos tai ulos. Mutta jos ne saavat yhdestä firmasta kenkää, ne menevät seuraavaan. Niillä on ihan kiva kesä. Eihän se työnteko niitä kiinnosta. Niitä kiinnostaa bailaaminen ja seksi, mikä on mun mielestä ihan oikea tapa elää nuoruus.”

Myöhemmin samana iltana kävelen Jack’s Barin ohi. Minut pysäyttää mies, joka kertoo nimekseen Fidel. Hän törkkää käteeni esitteen, jossa on alastomien naisten kuvia, mistä päättelen, ettei Fidel ole tavallinen peeärrä vaan pikemminkin sutenööri. Hän haluaa viedä minut kellariklubille katsomaan ”esitystä”.

Kieltäydyn tarjouksesta mutta jään kyselemään Fidelin elämästä. Hän kertoo olevansa kotoisin Norsunluurannikolta ja tehneensä jo 15 kesän ajan töitä Sunny Beachin strippiklubeilla.

”Tunnen täällä kaikki. Voin järjestää ihan mitä haluat.”

Talvisin Fidel siirtyy Borovetsin hiihtokeskukseen, joka sekin on tunnettu prostituutiosta.

Tutkijat ovat arvioineet, että lähes 100 000 bulgarialaista naista saa elantonsa seksipalvelujen myynnistä. (Sillä ei tarkoiteta pelkästään prostituutiota vaan myös esimerkiksi verkossa katsottavia live-esityksiä.) Heistä suuri osa työskentelee ainakin kausiluonteisesti ulkomailla, missä on mahdollista tienata huomattavasti enemmän rahaa. Osa naisista on ihmiskaupan uhreja, ja heidän joukossaan on myös alaikäisiä.

Fidel saa kuitenkin oman työnsä kuulostamaan hyvin arkiselta. Hän on vain mies, joka vie toisia miehiä katsomaan kauniita naisia, ja se on sitten ihan niiden toisten miesten ja näiden naisten välinen asia, mitä sen jälkeen tapahtuu. Fidel ei tahdo uskoa, etten ole kiinnostunut ”esityksestä”.

”Kamoon, tule nyt, siellä on todella kuumia naisia”, hän jankkaa.

Hyvästelen Fidelin ja jatkan matkaa. Jo viiden metrin päässä minut pysäyttää toisen strippiklubin sisäänheittäjä. Mies vaikuttaa hyvin nuorelta ja vähän ujolta; hän kaivaa flyerin taskustaan ja ojentaa sen minulle kuin häpeillen.

Tämä mies kertoo aloittaneensa työt kymmenen päivää sitten. Hän on tullut tänne kesäsesongiksi Pohjois-Bulgariasta, Plevenin kaupungista. Hänen nimensä on Anželo, ja hän on 19-vuotias, vastikään lukionsa lopettanut.

Kysyn, kuinka paljon hänelle maksetaan.

Anželo sanoo, että palkka riippuu siitä, kuinka monta ihmistä hän saa houkuteltua sisään klubille. Keskimäärin hän on tienannut 30 levaa eli noin 15 euroa illassa. Se ei ole Bulgariassakaan kaksinen liksa.

Anželo kertoo, että mitään muitakaan töitä ei ollut tarjolla, joten hän päätti kokeilla.

Kysyn, mitä hän tietää klubilla työskentelevistä naisista. Entä kuka omistaa klubin?

Näihin kysymyksiin Anželo ei vastaa. Siinä samassa meitä kohti lähtee saapastelemaan vanhempi mies, joka vaikuttaa hieman kireältä.

”Boss”, Anželo kuiskaa.

Pomo haluaa tietää, kuka olen ja mitä oikein utelen.

Tilanteen rauhoituttua ohitsemme kulkee kaulakkain kaksi nuorta englantilaista miestä. He ovat tolkuttomassa humalassa. Toisella miehistä on jokin juttu mielessä, mutta hän ei meinaa saada lausetta edes alkuun.

”Jotkut kavereistani… jotkut kavereistani…”

Kaveri tuikkaa väliin:

”… ovat neekereitä.”

Miehet purskahtavat hervottomaan nauruun ja ovat kompastua naamalleen katuun. Sitten he hoippuvat tandemina supermarketin eteen. Toinen menee sisään ostamaan lisää viinaa, toinen jää nojaamaan molemmin käsin näyteikkunaan.

Kopautan häntä olalle ja kysyn, miksi hän on tullut Bulgariaan.

”Mä… mä… mä… sori… vittu… mä olen… ihan vitun kännissä.”

Sitten hän ottaa pari askelta taaksepäin ja oksentaa maahan.

METROASEMAN nimi on Evropeĭski sŭyuz, Euroopan unioni. Asemalaiturilla on suuri teräksinen monumentti, joka esittää yhteisvaluutta euroa.

Kun asema vuonna 2011 otettiin käyttöön, avajaisiin Sofiaan saapui juhlavieraaksi EU-komission puheenjohtaja José Manuel Barroso.

Bulgariasta oli tullut hiljattain EU:n jäsenvaltio, ja maassa eläteltiin suuria toiveita: EU toisi mukanaan työpaikkoja ja vaurautta ja samalla korruptio, rikollisuus ja kommunistivallan jäänteet kitkettäisiin pois. Bulgariasta tulisi vihdoin tavallinen eurooppalainen maa muiden joukossa.

Kesäkuussa 2022 tunnelmat ovat toisenlaiset. Euroopan unionin metroasemalla ei uskota Euroopan unioniin eikä oikein edes demokratiaan. Seison kolme tuntia yhden ulostuloaukon suulla, pysäytän maan pinnalle nousevia ihmisiä ja saan kuulla paljon valitusta.

Bulgarian hallitus on kaatunut muutama päivä sitten, ja edessä ovat pian taas yhdet uudet vaalit. Ne ovat jo neljännet runsaan vuoden sisään.

”Ensimmäistä kertaa elämässäni en tiedä, ketä äänestää”, sanoo Juri, 50-vuotias postimies. ”En yksinkertaisesti enää keksi yhtään puoluetta, johon luottaisin. Monet ystäväni sanovat samaa.”

Jurin työvuoro on alkamaisillaan, mutta hän jää pitkäksi aikaa selostamaan Bulgarian lähihistorian virheitä. Jurin mielestä maa lähti heti kommunismin romahduksen jälkeen väärille urille – vanha eliitti piti asemansa ja kahmi valtion omaisuutta taskuihinsa samaan tapaan kuin Venäjällä. Näin politiikka ja bisnes sekoittuivat toisiinsa ja korruptio alkoi levitä. Juri sanoo, että nyt lahjontaa esiintyy aivan kaikilla hallinnon tasoilla, tosin pahimmat konnat istuvat kuulemma parlamentissa, sisäministeriössä ja valtion turvallisuuselinten johdossa.

”Tavallaan me olemme itse syyllisiä tilanteeseemme. Oliko se Montesquieu, joka sanoi, että kukin kansa saa sellaiset johtajat, jotka se ansaitsee. Me emme protestoi, emme tee mitään. Ihmiset ovat täällä kuin hiiriä.”

(Juri muistaa hieman väärin; lause ei ollut Montesquieun vaan toisen 1700-luvun ranskalaisen ajattelijan, Joseph de Maistren, kynästä.)

Metrotunnelista nousee Tihomir, 42-vuotias ohjelmistosuunnittelija. Kun Bulgaria 15 vuotta sitten oli liittymässä Euroopan unioniin, Tihomir piti sitä hyvänä ajatuksena. Hän yhdisti mielessään EU-jäsenyyden länsimaalaisuuteen, ja länsimaalaisuus merkitsi hänelle ennen kaikkea länsimaisia tuotteita, hyvää palkkaa sekä passia, jolla voi liikkua maasta toiseen ilman rajavartijoiden tunkeilevia kysymyksiä.

Enää hän ei ole EU:n kannattaja. Tihomirin mielestä Bulgaria on kyllä länsimaistunut tietyissä asioissa, mutta niistä asioista hän itse ei perusta. Hän sanoo, että EU toi mukanaan ”aggressiivisen feminismin” ja cancel-kulttuurin, ja nyt ollaan kuulemma jo siinä pisteessä, että jotkut hänen kaverinsa eivät saa työpaikkaa mielipiteidensä vuoksi. Hänen mielestään Bulgarian kansallinen identiteetti on uhattuna.

Mikä sitä uhkaa, kysyn.

Liberaalit, Tihomir vastaa.

Kun pyydän konkretisoimaan, Tihomir kiertelee aikansa ja sanoo sitten, että homoille on annettu jo liikaa oikeuksia.

Lukion toista luokkaa käyvät Yoanna ja Alexandra puolestaan ovat täysin eri mieltä kuin Tihomir. He odottavat kaveriaan metron ulostuloaukolla. Yoanna ja Alexandra sanovat, että Bulgarian kansallinen identiteetti olisi varmaan syytäkin romuttaa, kun se kerran näyttää tarkoittavan ahdasmielisyyttä ja syrjintää. Heidän silmissään Bulgaria – jopa miljoonakaupunki Sofia – on konservatiivinen ja pölyttynyt paikka, joka ei tarjoa heille mitään järjellistä tulevaisuutta. Heti kun lukio on käyty loppuun, he aikovat muuttaa ulkomaille, ”Eurooppaan”.

SIINÄ TULIKIN KERRATTUA Itä-Euroopan tutkimuksen perusopintojen lyhyt oppimäärä. Jurin, Tihomirin, Yoannan ja Alexandran kommenteissa tiivistyvät oikeastaan kaikki ne entisten sosialistimaiden kehityskulut, joista tutkijat ovat puhuneet jo pitkään: kova into länsimaistua; usko muutokseen; pettymys, kun se ei toteudukaan; kokemus b-luokan eurooppalaisuudesta; sisäpoliittiset kriisit; liberalismin ja kansallismielisyyden välinen kitka; maastamuutto ja aivovuoto; kiristyneet asenteet vähemmistöjä kohtaan sekä huoli oikeusvaltion ja koko demokraattisen järjestelmän rapautumisesta.

Kirjassaan A Light That Failed: Why the West Is Losing the Fight for Democracy bulgarialainen politiikan tutkija Ivan Krastev ja hänen yhdysvaltalainen kollegansa Stephen Holmes tulkitsevat, että tämä kierre on vastareaktiota 1990-luvun alun suurelle murrokselle. Kun kommunismi romahti, entisissä itäblokin maissa kaikki piti muuttaa nopeasti: poliittiset instituutiot, arvot, koko elämäntapa.

Mallia otettiin Länsi-Euroopasta ja Yhdysvalloista. Krastevin ja Holmesin tulkinta on, että muutokset tehtiin pintapuolisesti matkimalla ja vähän kuin pakon edessä.

Kommunismin opit vaihtuivat yhdessä yössä markkinaliberalismin oppeihin. Monissa maissa koettiin nyöyryyttäväksi, kun uudistusten ehtoja saneltiin ulkomailta.

Ja kun asiat eivät sitten menneet ihan niin kuin oppikirjoissa, syntipukiksi erilaisille ongelmille keksittiin kattokäsite ”liberalismi”.

Seuraukset olemme saaneet lukea lehdistä. Autoritääriset johtajat palasivat valtaan, nyt nationalistisin tunnuksin. Etenkin Puolasta ja Unkarista tulee jatkuvasti huolestuttavia uutisia oikeuslaitoksen politisoitumisesta ja perusoikeuksien polkemisesta.

Samaan aikaan Bulgaria on jäänyt lähes täydelliseen pimentoon, vaikka siellä kehitys on mennyt tismalleen samaan suuntaan.

Bulgaria pääsi naapurimaansa Romanian kanssa EU:n jäseneksi vuonna 2007, kolme vuotta myöhemmin kuin muut entiset itäblokin maat – Unkari, Puola, Tsekki, Slovakia, Slovenia, Viro, Latvia ja Liettua.

Bulgaria ja Romania olivatkin erityistapauksia. Ne olivat selvästi köyhempiä kuin muut entiset sosialistimaat. Ja tiedossa oli, että ne täyttivät EU-jäsenyyden ehdot lähinnä paperilla. Kun Bulgarian EU-liittymissopimusta käsiteltiin Suomen eduskunnassa, kansanedustajat luettelivat pitkän listan ongelmia: oikeuslaitoksen epäluotettavuus, korruptio, järjestäytynyt rikollisuus, ihmiskauppa, romanivähemmistön syrjintä, vammaisten kohtelu, lastensuojelulaitosten epäkohdat, ympäristölainsäädännön puutteet…

EU kuitenkin halusi kasvaa. Silloinen laajentumiskomissaari Olli Rehn sanoi laajentumisen ”edistävän hyvinvointia koko Euroopassa” ja viittasi myös turvallisuuspoliittisiin aspekteihin. Bulgarian ja Romanian mukana EU laajeni ensi kerran Mustallemerelle ja Balkanin niemimaalle.

Nyt EU:n laajentumisesta ei puhu juuri kukaan. Pikemminkin huolena on se, pysyykö unioni koossa.

Yksi asia on ennallaan: Bulgaria on yhä Euroopan unionin köyhin maa. Ja kun olen Sofiassa kysellyt tutkijoilta, mitkä heidän mielestään ovat maan suurimmat ongelmat, lista on kovin tutun kuuloinen: oikeuslaitoksen epäluotettavuus, korruptio, järjestäytynyt rikollisuus, ihmiskauppa, romanivähemmistön syrjintä…

Yleinen mielipide on, että EU on päästänyt Bulgarian poliitikot aivan liian helpolla.

Lopulta EU-jäsenyyden näkyvin seuraus Bulgariassa on ollut maastapako: ihmisiä on lähtenyt töiden perässä kaikkialle Eurooppaan. Väkiluku laskee Bulgariassa nopeammin kuin missään muualla maailmassa. 1980-luvun lopulla asukkaita oli vielä yhdeksän miljoonaa mutta nyt enää kuusi ja puoli miljoonaa. (Maastamuuton lisäksi väestökatoon on vaikuttanut myös alhainen syntyvyys.)

Erityisen raju muutos on ollut maan luoteiskulmassa, Vidinin alueellla. Siellä kokonaisia kyliä on autioitunut, ja alueen keskuskaupunki Vidin on menettänyt puolet asukkaistaan. Jäljelle jääneistä vain joka viides käy töissä. Ja ne jotka töissä käyvät, ansaitsevat keskimäärin alle 500 euroa, selvästi vähemmän kuin muualla Bulgariassa.

Koko Euroopan unionista ei löydy toista yhtä köyhää aluetta.

KYLÄN nimi on Deleyna. Keskusaukion laidalla on pieni baari ja vielä pienempi sekatavarakauppa ja niiden edessä muutama kiikkerä muovinen terassipöytä.

Baarinpitäjä Krassimir Jordanov, tuttavallisemmin Krassi, käy hakemassa jääkaapista itselleen taas uuden oluen. Laskujeni mukaan se on viides. On varhainen sunnuntai-ilta. Krassi ei ole silminnähden humalassa, toisin kuin osa hänen asiakkaistaan.

Yhdessä pöydässä on syttynyt riita puolentoista litran muovisen olutpullon omistajuudesta, huikanottojärjestyksestä tai piru ties mistä. Kolme ahavakasvoista miestä mölisee yhteen ääneen, ja jokainen heistä yrittää omia pulloa itselleen, neljäs mies nuokkuu tuolissaan sen näköisenä, että uni tulee hetkenä minä hyvänsä.

Baarin kaiuttimissa soi hirvittävällä volyymilla Haddawayn vuonna 1993 julkaisema kappale ”What Is Love (Baby Don’t Hurt Me)”.

Aukion vastakkaisella laidalla on autioiksi jääneitä asuintaloja. Lähes jokaisen talon seinään on liimattu kuolinilmoituksia, kuin muistuttamaan väestökadosta. Bulgarialaiseen tapaan niitä ei kerätä koskaan pois.

Deleynassa asuu vielä noin 250 ihmistä. Sosialismin vuosina asukkaita oli viisi kertaa enemmän. Tehtaat antoivat töitä. Vidinissä ja sen ympäristössä valmistettiin autonrenkaita, puhelimia, vaatteita, traktoreita ja muita työkoneita, tupakkaa…

Aamuvuorolaisten bussi lähti joka ikinen päivä kello 04.20 jurnuttamaan kylän halkaisevaa päätietä, joka oli nimetty Georgi Dimitrovin, Bulgarian ensimmäisen kommunistihallitsijan ja Stalinin uskollisen liittolaisen, mukaan.

Tie on yhä saman niminen, vaikka muualla Bulgariassa kommunistivallan aikaiset nimet on vaihdettu uusiin aikapäiviä sitten.

Keskusaukion baaria ja kauppaa pyörittävä Krassi on Deleynan asukkaiden joukossa poikkeustapaus: hän on alle nelikymppinen ja käy töissä.

Elämä täällä pyörii pitkälti Krassin baarin ja kaupan ympärillä. Mitään muita palveluita kylässä ei enää ole. Koulu lakkautettiin jo yli kymmenen vuotta sitten. Ja kun ei ole koulua, ei ole tietysti lapsia eikä lapsiperheitä, ja kierre vain syvenee.

Kauppa on auki aamupäivisin, ja se on Krassille kiireisintä aikaa, koska silloin hänen pitää säntäillä kahden myyntitiskin välillä. Hän hoitaa kaiken yksin: tekee tukkutilaukset, purkaa kuormat, huolehtii kirjanpidosta, keittää kahvia, tarjoilee, pyyhkii pöydät, kantaa vanhusten ostokset tarvittaessa kotiovelle asti, kyselee kohteliaasti kaikkien kuulumiset, ja jos jollakulla on rahat loppu, Krassi kyllä myy velaksi.

Yläkerrassa on pormestarin toimisto. Deleyna on osa suurempaa Bregovon kuntaa, mutta hallintorakenne täällä on sellainen, että jokaisella kylällä on oma johtajansa, ja paikalliset puhuvat mahtipontisesti ”pormestarista”.

Vielä jokunen vuosi sitten pormestarilla oli henkilökohtainen sihteeri, mutta siitä on nyt säästösyistä luovuttu.

Krassi ei ole Deleynan syntyperäisiä asukkaita. Hän oli 14-vuotias muuttaessaan tänne mummonsa luo asumaan. Mitään muutakaan paikkaa hänellä ei siinä elämäntilanteessa ollut; hän oli isänsä kasvattama, mutta isä oli lähtenyt ulkomaille töihin kuten niin monet muut bulgarialaiset. Unicefin tekemän selvityksen mukaan joka neljännen Bulgariassa asuvan lapsen vanhemmista vähintäänkin toinen elää ulkomailla.

Parikymppisenä Krassi ehti asua jokusen vuoden Vidinissä mutta palasi kuitenkin takaisin Deleynaan. Kun kysyn syytä paluulle, Krassi menee hiljaiseksi.

Deleynaan juuttuminen tuntuu nolottavan häntä.

Matkalla tänne tulkkini Antonia varoitteli, että Krassin ei välttämättä ole helppoa puhua kaikista elämänsä valinnoista. He ovat vanhoja tuttuja, ja Antonia mainitsi olevansa hieman huolissaan. Viime aikoina Krassi on kuulemma soitellut pitkiä puheluita ja valittanut yksinäisyyttä. Yleensä Krassi soittaa myöhään illalla.

TERASSIPÖYTÄÄN istahtaa uusi ihminen, taiteilija ja arkkitehti Elena Stoitševa. Hänellä on olallaan kallis kamera, jonka hän laskee varovaisesti tyhjälle tuolille. Hän kertoo kuvanneensa jo pitkään dokumenttielokuvaa Deleynasta. Itse hän asuu puoliksi Sofiassa, puoliksi Itävallassa.

Krassi käy hakemassa jääkaapista lisää olutta. Hän tarjoaa yhden Elenalle ja avaa itselleenkin uuden pullon.

Elenan saapumisen jälkeen Krassista tulee entistäkin vähäpuheisempi. Pian hän ilmoittaa lähtevänsä isoäitinsä talolle kuorimaan perunoita ja esittää kohteliaan kutsun tulla syömään myöhemmin illalla.

Krassin poistuttua minulle kerrotaan koko kuvio. Elenan elokuva tulee itse asiassa sijoittumaan tähän baariin, ja Krassi on sen päähenkilö. Kaikki ei ole mennyt ihan niin kuin Elena toivoi. Krassi on välillä heittäytynyt hankalaksi ja sabotoinut kuvauksia. Elenan tulkinta asiasta on se, että Krassin on vaikea hyväksyä elokuvaa, koska se paljastaa hänen oman elämäntilanteensa kaikessa karuudessaan: yksinäinen nuori mies rutiköyhässä syrjäkylässä, seuranaan vain eläkeläismummot ja juopot.

Vaikuttaa myös siltä, että elokuvaprojektissa on ollut vähän kaikenlaisia tunteita pelissä.

Deleynassa käydessään Elena majoittuu Krassin isoäidin luona. Isoäiti on melko päättäväinen nainen, ja jossain vaiheessa hän on saanut päähänsä, että Elena voisi olla Krassille sopiva elämänkumppani – eikä hän taida olla ainoa, joka niin ajattelee…

Ilta on jo hämärtynyt, kun siirrymme Krassin isoäidin talolle.

Krassi on terassilla vastassa. Hän järjestää kaikille nopeasti tuolit ja tohottaa samalla ulkovalojen sähköjohtojen kanssa.

Pöytään kannetaan valtavat määrät ruokaa.

Krassi ja hänen isoäitinsä eivät jostain syystä koske ruokiin. Krassi vetäytyy istumaan muurinpätkän päälle ja polttelee siinä tupakkaa ketjussa. Hän ei osallistu keskusteluun mutta vahtii haukan tavoin, että kaikilla on varmasti koko ajan lasi täynnä kotipolttoista rakia. Itse hän nauttii rakin kylkiäisenä oluttakin.

Isoäiti istuu pöydän päässä ja tuputtaa minulle lisää ruokaa sillä päättäväisyydellä, jonka vain isoäidit tässä maailmassa taitavat. Hän on hyvin puhelias ihminen. Kuulemme monia hauskoja juttuja 1970-luvun sofialaisesta laitosruokalasta, jossa hän teki työuransa keittäjänä. Nyt isoäiti ei ole käynyt Sofiassa yli kymmeneen vuoteen ja antaa ymmärtää, ettei muidenkaan kannattaisi tuhlata siellä aikaansa. Deleynassahan on kaikki tarvittava: tomaatit ja viinirypäleet kasvavat omassa pihassa, ja televisiossa riittää kanavia!

Illasta tulee pitkä. Keskusteluissa on koko ajan sama asetelma: Elena ja tulkkini Antonia edustavat aivan toisenlaista maailmaa kuin Krassi ja hänen isoäitinsä. Elena on opiskellut Berliinissä, ja Antonia on kasvanut Miamissa amerikanbulgarialaisessa perheessä. Jossain vaiheessa puheeksi tulee tissikalenteri, jonka olemme tulkkini Antonian kanssa nähneet erään toimistohuoneen seinällä matkalla Sofiasta Deleynaan. Antonia ja Elena päivittelevät asiaa. Tissikalenteri 2020-luvulla! Mitä tämä kertoo bulgarialaisesta yhteiskunnasta?

Krassin isoäiti ryhtyy välittömästi vastahyökkäykseen. Hän ilmoittaa, että hänellä ei ole mitään tissikalentereita vastaan ja hän voisi itsekin esiintyä sellaisessa.

”No niin, ota nyt se kamerasi esiin”, isoäiti komentaa Elenaa, ponkaisee ylös ja on riisuvinaan paitaansa.

Kaikki muut nauravat paitsi Elena.

Kun ilta on kääntymässä jo yöksi, Elena haluaa puhua kanssani kahden kesken.

Siitä tulee sellainen klassinen purkauksenomainen tilitys.

Elena aloittaa kertomalla, kuinka ulkopuoliseksi hän tuntee olonsa Deleynassa. Ihmisten ajatusmaailma on vain niin erilainen. Taiteen tekemistä ei pidetä oikeana työnä, ja hänen kameraansa suhtaudutaan vähän naureskellen. Hän uskoo sukupuolen vaikuttavan asiaan. Täällä naisen paikka on yhä kotona ja keittiössä, tai vähintäänkin pitäisi käydä peltotöissä. Eikä hän taida olla useimpien kyläläisten silmissä edes oikea nainen, koska ei ole mennyt naimisiin ja tehnyt lapsia. Elena sanoo olevansa lopen kyllästynyt tällaiseen vanhoilliseen ajatteluun, mikä tulee toki näkymään hänen elokuvassaan. Ja tilanne on kamalan ristiriitainen, koska kaikesta huolimatta hän on kuvausten aikana oppinut rakastamaan Deleynaa ja sen asukkaita ja toivoo heille kaikkea hyvää.

”Kun elokuva on valmis, en ehkä voi enää koskaan palata tänne.”

Myös Krassin tulevaisuus huolettaa.

”Ehkä hänen vain pitäisi lähteä. Olen alkanut pelätä, että täällä Krassi voi alkoholisoitua.”

KUOLEVAT tehdaspaikkakunnat ovat aina melankolisia paikkoja, mutta mikään aiemmin näkemäni ei ole valmistanut minua Vidiniin.

Lentokenttä kaupungin laidalla: Terminaalirakennuksesta on jäljellä pelkkä kivijalka. Lennonjohtotorni törröttää vielä pystyssä metsikön reunassa, mutta sekin on puhki ruostunut ja romahduspisteessä. Kiitotiellä kasvaa pitkää heinää. Viimeinen kone Sofiaan nousi ilmaan vuonna 1992.

Kaupungin toisella laidalla näkymät ovat vielä aavemaisemmat. Hylättyjä tehdashalleja, joiden piiput sojottavat kohti taivasta. 12-kerroksisia talorötisköjä, jotka joskus toimivat työläisten asuntoloina. Nyt linnut lentävät sisään ja ulos ikkunoista, joissa ei ole ollut laseja enää vuosiin. Maassa lojuu kaikenlaista epämääräistä roinaa: putkenpätkiä, rautaristikoita, muovipulloja, kaapinovia, sykkyräistä sähköjohtoa, ämpäreitä ja maalipurkkeja. Kulkukoirat vahtivat reviireitään.

Yhden talon kivijalassa on tyhjilleen jäänyt kauppa ja sen ikkunassa atomeiksi halkeillut Wrigley’s -purukumin mainostarra. Viereisessä siipirakennuksessa on jonkun suuremman viskaalin toimisto, pöydällä EU-lippu. Tehtaan arkisto: mappeja, mappeja, mappeja…

Vielä kymmenen vuotta sitten tässä toimi valtava kemianteollisuuden tehdaskombinaatti, Vidachim. Näissä halleissa valmistettiin autonrenkaita, hartsia, lujitemuoveja sekä nylonia ja muita polyamidikuituja.

Yhden huoneen lattialla on röykkiö avaamattomia pahvilaatikoita. Niiden kannessa on kuva rytmisestä kilpavoimistelijasta kisa-asussaan ja teksti: Nylon Makes Our Heart Beat Faster. Naulakkoon on jäänyt pari sinistä työtakkia.

Näyttää siltä kuin lähtö olisi ollut nopea, vaikka todellisuudessa tehtaan kuolema oli hidas ja kivulias prosessi.

Luben Eremiev, 69, tietää siitä kaiken. Hän teki lähes koko työuransa Vidachimin palveluksessa. Kun hän vuonna 1980 valmistui insinööriksi ja sai valtiolta käskyn muuttaa Vidiniin, kombinaatti työllisti 12 000 ihmistä. Portille ajoi ympäri vuorokauden tehtaan omia busseja, jotka kuljettivat lähikylien ihmisiä töihin ja takaisin kotiin.

”Tehdas oli kuin kaupunki kaupungissa. Vidachimillä oli oma rautatieasema, oma satama, omat kauppa, oma pankki, oma sähköntuotantolaitos… Mustanmeren rannalla oli työläisille oma lomakylä.”

Kun Eremiev 31 vuotta myöhemmin lopetti Vidachimillä, yhtiö oli yksityistetty ja myyty moneen kertaan. Se oli pahoissa veloissa. Työntekijöitä oli enää kourallinen, ja edessä olivat konkurssi ja likvidointi. Irtisanotut työläiset odottivat vihaisina rästipalkkojaan.

Eremiev joutui jakamaan irtisanomislappuja henkilökohtaisesti. Hän oli vuosien saatossa ylennyt rengastehtaan johtajaksi. Hän kertoo taistelleensa tehtaan puolesta viimeiseen asti. Kun omistajalta tuli käsky lopettaa tuotanto, hän hitsasi tehdashallin ovia kiinni, jotta kukaan ei pääsisi varastamaan koneita ja muuta irtaimistoa. Sitten hän alkoi kerätä potkut saaneista työntekijöistään porukkaa, joka voisi käynnistää rengastehtaan vielä uudelleen, ja kävi asiasta neuvotteluja omistajien kanssa. Mutta mikään ei auttanut. Tehdas myytiin lopulta yhden dollarin nimellisellä kauppahinnalla bulgarialaiselle yhtiölle, joka ei sitten tehnyt sillä yhtikäs mitään.

”Yksi dollari. Se oli kombinaatin arvo.”

Romahdus oli käsittämättömän nopea. Vielä 2000-luvun alussa vuotta aiemmin oli näyttänyt siltä, että Vidachimilla on paikkansa myös kapitalistisessa maailmanjärjestyksessä. Uusi omistaja oli investoinut viisi miljoonaa euroa tehtaan modernisointiin, ja Bulgarian silloinen työministeri oli kehuskellut, että Vidinissä oli meneillään ”bulgarialaisen yksityistämisen menestystarina”.

Eremiev sanoo, että Vidachim oli hänelle paljon enemmän kuin työpaikka. Hän pelkää, että Vidin ja sen lähiympäristö eivät nouse koskaan jaloilleen. Tehtaita kaatui täällä yhteensä 56. Se oli yksinkertaisesti liian raju isku. Kun tehtaat sulkivat porttinsa, moni lähti töihin ulkomaille, koska Bulgariassa heidän ammattitaidolleen ei ollut käyttöä. Ne, jotka jäivät, joutuivat vaihtamaan aivan erilaisiin töihin.

”Monet kemian alan insinöörit työskentelevät nyt kaupan kassalla.”

Luben Eremiev oli yksi lähtijöistä. Hän löysi itselleen uuden työpaikan Serbiasta ja vietti siellä viimeiset työvuotensa ennen eläkkeelle jäämistä. Serbiassakin hän johti rengastehdasta ja huomasi, että renkaiden laatu oli selvästi huonompi kuin Vidinin tehtaalla.

”Suuri ironia on siinä, että nyt me tuomme tänne serbialaisia autonrenkaita.”

Mutta moni muu asia oli Serbiassa paremmin. Eremiev sanoo, että vasta ulkomailla hän oppi ymmärtämään, miten markkinatalous toimii ja mitä se ihmisiltä vaatii. Bulgariassa oli jääty jumiin vanhoihin ajattelumalleihin.

”Ei saa tehdä omia päätöksiä. Asiantuntemukselle ei anneta painoarvoa. Kenenkään ei tarvitse pyristellä eteenpäin. On totuttu siihen, että kaikki tuodaan suoraan pöytään eikä tarvitse haistella bisnesmahdollisuuksia. Bulgarialainen mentaliteetti on yhä sellainen.”

OLEN VIETTÄNYT Luoteis-Bulgariassa vasta muutaman päivän, mutta olen kuullut jo monesta suusta samankaltaista puhetta. Bulgarialaisten mentaliteetillä tai ”kansallisella psyykellä” selitetään vähän kaikkea: yleistä talouskehitystä, naapurin työttömyyttä, politiikan kriisiä, epäluottamusta viranomaisiin, korruption laajuutta, koronadenialistien poikkeuksellisen suurta määrää ja jopa Bulgarian kehnoa menestystä joukkueurheilussa.

Selitykset lähtevät yleensä kaukaa historiasta, ottomaanien valtakunnan ajoilta. Monet täällä ovat sitä mieltä, että turkkilaisten lähes 500 vuoden miehitysvalta teki bulgarialaisista aloitekyvyttömiä alamaisia, jotka kyräilevät ja kadehtivat toisiaan eivätkä pysty minkäänlaiseen yhteistyöhön. Kommunismin vuosikymmenet sitten vain vahvistivat näitä piirteitä.

Tulkkini Antonia on asunut Yhdysvalloissa suurimman osa elämäänsä, ja hän palaa mentaliteettikysymykseen tämän tästä. Hän on selvästi turhautunut: Bulgarialainen mentaliteetti on liian helppo selitys mutta samalla totisinta totta. Siitä on tullut itseään toteuttava ennuste ja jarru kaikelle muutokselle; mitään ei kannata tehdä, koska mistään ei kuitenkaan tule mitään.

”Miksi ihmiset eivät vain tee jotain!” Antonia on parahtanut jo moneen kertaan vuokra-auton etupenkillä, kun ajamme kuoppaisia teitä yhdestä haastattelusta toiseen.

Hän on alun perin kotoisin Vidinin seudulta ja on viime vuosina viettänyt paljon aikaa täällä.

Antonia haluaa elvyttää kuolevia kyliä – tai ”yhteisöjä”, communities, kuten hän amerikkalaisittain sanoo – ja toimii aktiivisesti erilaisissa kulttuurialan projekteissa.

Hän on hieman huolissaan siitä, että minä saan tästä Bulgarian kolkasta liiankin negatiivisen kuvan. Siksi hän haluaa esitellä minulle myös sellaisia ihmisiä, jotka ovat tehneet asioita. Yksi on perustanut pienpanimon, toinen avannut oman ravintolan. Joku järjestää turisteille pyöräilykierroksia, ja taitelijaresidenssikin täältä löytyy.

Ne ovat pieniä toivon kipinöitä. Mutta niillä tuskin saadaan käännetyksi kehityksen yleistä suuntaa.

Luoteis-Bulgariasta katosivat ensin työpaikat ja sitten työntekijät. Ihmisten koulutustaso on heikko; nuorten on pakko lähteä opiskelemaan muualle, ja muualle he myös yleensä jäävät. Harva yritys haluaa investoida alueelle.

Valtiolla ei ole ollut intoa panostaa infrastruktuurin kehittämiseen. Tiet ovat huonossa kunnossa, eikä esimerkiksi moottoriteitä ole lainkaan. Pääkaupunki Sofiasta katsottuna alue on periferiaa, pussinperä, josta ei pääse minnekään muualle kuin rajan yli Serbian tai Romanian köyhimmille alueille.

Bulgaria on saanut EU:lta useita miljardeja euroja erilaisiin kehittämishankkeisiin. Niillä rahoilla on ollut tarkoitus elvyttää myös Vidinin aluetta, mutta tulokset ovat olleet laihat. Yleinen käsitys on, että suuri osa rahoista on valunut jonkun taskuun.

VIDININ KAUPUNGINTALOA ei voi olla huomaamatta. Se on 18-kerroksinen harmaa torni keskellä kaupunkia, ja sen ulkoseinään on kiinnitetty huomattavan monta rötiskömäistä ilmastointilaitetta.

Jään niska kenossa laskemaan niitä. 49 ilmastointilaitetta, ja siis pelkästään yhdellä seinämällä, paraatipuolella.

Sitten kävelen metallinpaljastimen läpi ja nousen kuudenteen kerrokseen, jossa kaupunginjohtaja Tsvetan Tsenkov ottaa minut vastaan avarassa työhuoneessaan.

Hän on isokokoinen, karhumainen mies, jolla on pakottava tarve jatkuvaan vitsailuun. Hän avaa pelin kysymällä, arvostanko Leniniä.

Mumisen jonkinlaisen vastauksen, jonka perussävy on Lenin-kriittinen.

Vastaus ei tyydytä Tsenkovia.

”Sinun pitäisi suudella Leninin patsasta joka kerta, kun näet sellaisen”, hän sanoo ja pitää korostetun pitkän tauon ennen kuin paljastaa punchlinensa: ”Kai tiedät, että Lenin antoi Suomelle itsenäisyyden?”

Tsenkov puuhastelee muita asioita koko haastattelun ajan. Hän avaa postiaan, allekirjoittaa papereita ja vastailee puhelimeensa. Kerran hän painaa vihreää luuria ja hihkaisee: ”Indiana Jones!”

Haluaisin kuulla, onko Tsenkovilla ajatuksia siitä, millä Luoteis-Bulgarian kehityksen suunnan saisi kääntymään. Hänhän joutuu sitä virkansakin puolesta pohtimaan.

Kyllä, ajatuksia on.

Esimerkiksi luotijunat. Hän ottaa esiin kartan. Jos radan vetäisi Wienistä Sofiaan, Vidin olisi luonteva välipysäkki. Tai itse asiassa huippumoderni luotijuna voisi kulkea lopulta vaikka Istanbulista Tukholmaan asti, ja Vidin osuisi sillekin reitille.

”Tämä on pian tulevaisuutta.”

Epäselväksi jää, mikä saisi tällaisen junan matkustajat hyppäämään kyydistä juuri Vidinissä. Mutta se liittynee kaupunginjohtajan toiseen suureen visioon. Hän nappaa pöydältään pinkan kiiltävälle paperille painettuja esitteitä. Niissä puhutaan koukeroisin lausein ”uudesta teknologiasta” ja ”yrityspuistoista”.

Tsenkov kertoo tavanneensa äskettäin ”erittäin mielenkiintoista sijoittajia Shanghaista”.

”Itse unelmoin jopa siitä, että tänne nousisi balkanilais-eurooppalainen versio Piilaaksosta.”

Se on kyllä hyvin kaukana Vidinin asukkaiden elämästä juuri nyt. Aivan kaupungintalon nurkalla olen ostanut jäätelöpallon kolmikymppiseltä korkeakoulutetulta sosiaalityöntekijltä, joka myy irtojäätelöä aurinkovarjon alla kahden euron tuntipalkalla, koska oman alan töitä ei löydy. Syksyn tullen hän aikoo muuttaa Saksaan.

Kauempana jokirannassa olen tavannut toisen kolmikymppisen miehen, joka viettää kaikki kesäiltansa virvelöimällä Tonavasta pikkusinttejä. Miehen vanhoista koulukavereista yksikään ei asu enää Vidinissä ja äiti on lähtenyt Italiaan kodinhoitajaksi kauan sitten.

Mies on sanonut minulle, ettei oikein osaa odottaa mitään tulevalta.

Tänne on kasvanut jo ainakin yksi sukupolvi ihmisiä, jotka ovat menettäneet toivonsa tai menettämäisillään sen. Joka kolmas ihminen kitkuttelee köyhyysrajan alapuolella, mikä Bulgariassa merkitsee alle 230 euron kuukausituloja.

Tsenkov vaihtaa suuntaa ja alkaa estelmöidä historiasta. Pian hän toistelee tuttuja ajatuksia kansallisesta psyykeestä ja ”orjamentaliteetista”. Tsenkov sanoo, että Bulgaria tarvitsee nyt uuden sukupolven hoitamaan maan asioita ja vanhan vallan edustajista olisi päästävä eroon.

On vaikea hahmottaa, lukeeko hän – 60-vuotias vanhan vallan kasvatti – itsensä tuohon pois potkittavien joukkoon vai ei. Ja kuinka tosissaan hän uskoo siihen, mitä sanoo.

Joka tapauksessa haastattelulle varattu aika on jo loppunut. Kun teen lähtöä, Tsenkov haluaa kertoa vielä yhden vitsin.

”Kettu tapasi korpin. Korppi kehuskeli, että nyt kun meillä on demokratia, niin voimme tehdä ihan mitä vain, vaikka lentää takaperin. Korppi usutti kettua kokeilemaan. Kettu kiipesi kalliolle, yritti lähteä takaperin lentoon ja tippui pusikkoon. Silloin korppi nousi ilmaan, lensi takaperin ja huusi ketulle: Kyllä se täällä maan pinnan yläpuolella onnistuu!”

Tsenkov hohottaa. Sitten hän levittää jättiläismäiset kätensä ja lausuu teatraalisesti: ”Sellaista se on, demokratia.”

KUN BULGARIASSA sanotaan demokratia, voidaan tarkoittaa montaa eri asiaa.

Se on eräänlainen kattokäsite, jolla viitataan usein koko sosialismin jälkeiseen aikakauteen eli kaikkeen siihen, mitä Bulgariassa on viimeisen 33 vuoden aikana tapahtunut.

Esimerkiksi näin: ”Täällä oli ennen vesipumpputehdas. Sitten tuli demokratia.”

Tai: ”Kommunismin aikaan lehmiä ja muita eläimiä oli enemmän. Demokratia muutti kaiken.”

Bulgariassa demokratiaan siirtyminen todella merkitsikin aivan uuden aikakauden alkua. Kansanvaltaa ei ollut koskaan ennen edes kokeiltu, toisin kuin esimerkiksi Virossa tai Tsekkoslovakiassa, jotka kumpikin olivat olleet demokratioita ensimmäisen ja toisen maailmansodan välisen ajan.

Monet historioitsijat ja politiikantutkijat ovat sitä mieltä, että Bulgarian demokraattisten instituutioiden heikkous selittyy osin juuri maan autoritaarisella historialla.

Bulgaria oli Neuvostoliiton satelliittivaltioista kaikkein lojaalein ja myös muistutti eniten Neuvostoliittoa (Bulgarian pitkäaikainen johtaja Todor Živkov oli jopa ehdottanut, että Bulgariasta tehtäisiin 16. neuvostotasavalta.)

Bulgariassa ei myöskään koskaan tehty kunnon pesäeroa kommunismin ajan vallanpitäjiin. Kommunistinen puolue vaihtoi vain nimensä sosialistiseksi puolueeksi ja voitti heti ensimmäiset vapaat vaalit vuonna 1990. Samat tuomarit jatkoivat viroissaan. Salainen poliisi ja muut valtion turvallisuuselimet säilyttivät vahvan asemansa. Kommunismin aikaan Bulgarian salainen poliisi teki hyvin likeistä yhteistyötä Neuvostoliiton KGB:n kanssa, ja vallan vaihduttua yhteydet säilyivät. Moni tiedustelu-upseeri lähti myös mukaan politiikkaan tai liike-elämään.

Bulgarian 1990-luku oli kuin kopio Venäjän 1990-luvusta: kun valtion omaisuus yksityistettiin, vanhan eliitin jäsenet pitivät huolen siitä, että saivat omat siivunsa. Maahan muodostui uusrikkaiden, oligarkkien, luokka, ja he saivat haltuunsa pankkeja, vakuutuslaitoksia ja tehtaita. Taistelu reviireistä oli rajua, ja pahimpina aikoina Sofian kaduilla ammuttiin joku ”big boss” kuoliaaksi joka viikko.

Ne ajat ovat nyt takanapäin. Mutta samat verkostot ovat yhä olemassa. Bulgarian EU-jäsenyys on avannut aivan uudenlaisia mahdollisuuksia korruptiolle. Arvioiden mukaan 5–15 prosenttia kaikista EU:n maksamista tuista menee täällä jonnekin muualle kuin tarkoitettuun käyttöön. (Bulgarian valtion arvioidaan menettävän vuosittain 7–10 miljardia euroa korruption vuoksi.)

Keväällä 2020 tehdyssä vertailevassa kyselytutkimuksessa selvisi, että bulgarialaiset suhtautuivat demokratiaan negatiivisemmin kuin muut entisen itäblokin asukkaat. Vain kolmannes ilmoitti kannattavansa demokratiaa, säännöllisiä vaaleja ja monipuoluejärjestelmää. 45 prosenttia olisi antanut mieluummin vallan vahvalle johtajalle, jonka ei tarvitse välittää vaalituloksista tai parlamentin tahdosta.

Muutamaa kuukautta kyselyn tekemisen jälkeen Bulgariassa alkoi syvä sisäpoliittinen kriisi, joka ei ole vieläkään ratkennut.

Tapahtumien kulku on ollut kuin saippuaoopperasta. Ensin julkisuuteen levisi valokuvia, joissa pääministeri Boiko Borisov makasi sängyllään poikittain puolipukeissa, vieressään käsiase ja setelinippuja. Borisov myönsi omistavansa aseen mutta väitti kuvia peukaloiduiksi. Hän sanoi tulleensa KGB-tyylisen kompromatin, mustamaalausoperaation, uhriksi. Hän myös nimesi syyllisen: Rumen Radev, Bulgarian istuva presidentti. Radev luonnehti syytöstä vainoharhaiseksi.

Pian tämän jälkeen alkoivat suurmielenosoitukset. Sofian keskustaan kerääntyi joka päivä tuhansia ihmisiä vaatimaan Borisovin ja vaikutusvaltaisen valtakunnansyyttäjä Ivan Geševin eroa.

Presidentti Radev kävi puhumassa mielenosoittajille ja huudatti puheensa lopuksi väkijoukkoa: ”Mafia – ulos! Mafia – ulos!”

Oikeistopuolue GERBiä edustava Borisov oli istunut pääministerinä lähes yhtäjaksoisesti vuodesta 2009. Hänellä on maine suorapuheisena kansanmiehenä, ja hänen taustansa on hyvin värikäs. Kommunismin aikaan Borisov työskenteli poliisiopiston kouluttajana, ja vallan vaihduttua hän perusti oman turvallisuusalan yrityksen ja toimi Bulgarian viimeiseksi jääneen kommunistijohtajan Todor Živkovin henkivartijana.

Pitkän pääministerikautensa aikana häntä kohtaan esitettiin lukuisia syytöksiä korruptiosta ja veljeilystä rikollisten kanssa.

Protestit jatkuivat yhtäjaksoisesti 282 päivää ja yötä. Lopulta toukokuussa 2021 Borisov erosi virastaan.

Sen jälkeen Bulgarian poliittinen kriisi on vain jatkunut. Vuoden 2021 aikana maassa järjestettiin peräti kolmet parlamenttivaalit, mikä on jaettu maailmanennätys (Tanskassa kävi samoin vuonna 1920.) Vaaleissa menestyivät uudet, vastaperustetut protestipuolueet, mutta kukaan ei kuitenkaan onnistunut kasaamaan toimintakykyistä hallitusta.

Kun vierailin Bulgariassa syksyllä 2021, kokeiluvuorossa olivat Kiril Petkov ja Asen Vasilev, kaksi Harvardissa koulutettua nuorta ja sliipattua taloustieteilijää.

Heillä ei ollut minkäänlaista kokemusta politiikasta. Haastattelemani politiikantutkijat eivät puhuneet heistä nimillä vaan käyttivät termiä ”those two guys” ja ennustivat uudelle hallitukselle lyhyttä ikää. Arviot vaihtelivat muutamasta kuukaudesta yhteen vuoteen. Hallitus pysyi pystyssä vajaat yhdeksän kuukautta.

Petkov ja Vasilev olivat voittaneet vaalit lupaamalla kitkeä korruption Bulgariasta. Viime maaliskuussa Bulgarian poliisi pidätti entisen pääministerin Boiko Borisovin. Uutisissa ei kerrottu pidätyksen syytä, mutta viitattiin Euroopan syyttäjänviraston tutkimuksiin, joissa selviteltiin yli sadan EU-tuen väärinkäyttöä Borisovin valtakauden ajalta.

Borisov kuitenkin vapautettiin heti seuraavana päivänä.

Tällä hetkellä Bulgariassa ei ole hallitusta. Viimeksi parlamenttivaalit pidettiin lokakuun alussa, ja ne voitti taas vaihteeksi Boiko Borisovin GERB-puolue. Borisov on johtanut hallitustunnusteluja mutta on ilmoittanut, ettei aio ottaa itselleen ministerin pestiä.

SOSIOLOGI Karl Mannheim lanseerasi aikoinaan klassisen määritelmän sukupolvikokemuksesta. Hänen mukaansa jollekin sukupolvelle voi syntyä nuoruudessa yhteinen avainkokemus, joka vaikuttaa heidän ajatteluunsa läpi elämän. Avainkokemus voi olla esimerkiksi sota, raju talouslama tai vaikkapa vallankumous.

Mannheimilaisittain tulkittuna Bulgarian lähihistoriasta erottaa helposti kaksi eri sukupolvea, joiden suhtautuminen demokratiaan on täysin päinvastainen.

Vanhempaa väkeä yhdistää sukupolvikokemus vuoden 1989 mielenosoituksista, joissa vaadittiin loppua kommunismille.

Sofiassa tapasin eläkkeellä olevan filosofian professorin, joka oli tuon liikehdinnän keskeisiä voimahahmoja. Hän kertoi, että kadulle lähtijät olivat keskenään erimielisiä vähän kaikesta mutta heitä yhdisti unelma demokratiasta. Sitä he vaativat, ja sen he myös lopulta saivat. Nyt professori oli suorastaan kauhuissaan Bulgarian poliittisesta tilanteesta.

Yhtä pettynyt oli toinen vuoden 1989 mielenosoitusten veteraani, pitkän uran tehnyt toimittaja ja mediapomo. Hän sanoi toivovansa, että EU ottaisi Bulgarian jonkinlaisen holhouksen alaiseksi. ”Ei bulgarialaista hallitusta, ei presidenttiä, ei mitään. Hyvin tiukka ulkoinen kontrolli. Jonkinlainen kolonialistinen asema. Se on ainoa, mikä voisi toimia. Mutta ei niin tietenkään käy.”

Muuan haastattelemani poliisimies oli pettynyt jo 1990-luvulla, kun näki, miten valtion omaisuus valui harvojen taskuihin. Aikoinaan hänkin oli ollut kaduilla vaatimassa muutosta. Kun kysyin, miten demokratiaan siirtyminen on vaikuttanut hänen omaan elämäänsä, vastaus oli lyhyt: ”Minusta on tullut vanhempi.”

Ja sitten on nykyisten nuorten sukupolvi. He ovat kasvamassa aikuisiksi maassa, jossa politiikan kriisi on jatkunut jo vuosia. Bregovon pikkukaupungissa Serbian vastaisella rajalla tapasin 18-vuotiaan lukiolaisen Teodora Popoeskovan. Hän oli fiksun ja valveutuneen oloinen nuori nainen, joka aikoi lukea itsensä lastenlääkäriksi. Olemuksesta tuli jotenkin mieleen Greta Thunberg. Hän kertoi seuraavansa tarkasti Bulgarian politiikkaa mutta ei ollut varma, aikooko äänestää vaaleissa. Yksikään puolueista ei miellyttänyt häntä.

Haastattelun kuluessa Popoeskova sanoi jotain, joka sai minut säpsähtämään.

”Voi olla, että demokratia hiipuu pois. Ja tilalle nousee uudestaan jotain sosialismin kaltaista.”

Hän täsmensi: Ei välttämättä yksipuoluevaltaa eikä yksityisomaisuudesta luopumista. Mutta jonkinlaista autoritaarista järjestelmää kuitenkin, kuria ja järjestystä.

Kaiken tämän Popoeskova lausui rauhallisesti, ilmeenkään värähtämättä. Varmuuden vuoksi kysyin, toivooko hän itse sellaista kehitystä.

”Ei, ei ei! En tietenkään toivo! Mutta kaikella on loppunsa. Luulen, että menee 30–40 vuotta, ja vasta sen jälkeen Bulgariaan voi syntyä uusi demokratia.”

PLOVDIVIN KAUPUNGIN hipsterikaupunginosa Kapana on täynnä kivoja kahviloita ja gallerioita ja ravintoloita, jotka tarjoavat modernisoituja versioita perinneruoista.

Erinäisten aikataulumuutosten vuoksi olen päätynyt tilanteeseen, jossa kuljen myöhään sunnuntai-iltana Kapanan kortteleissa etsimässä englannintaitoista ihmistä, joka suostuisi tulkikseni seuraavaksi aamuksi.

Moni kuuntelee ensin kiinnostuneena, mutta suhtautuminen muuttuu kuin taikaiskusta, kun kerron, että tulkkaus tapahtuisi Stolipinovon kaupunginosassa.

Yhden kahvilan pitäjä puistelee päätään ja sanoo: ”Kukaan ei lähde sinne. En haluaisi kuulostaa ennakkoluuloiselta mutta en suosittele, että sinäkään menet. Se ei ole hyvä idea. Ne voivat ryöstää sinut ja vaikka repiä kaikki vaatteet päältäsi.”

Kysyn kahvilan pitäjältä, milloin hän itse on viimeksi käynyt Stolipinovossa.

Mies tuhahtaa. Ei hän ole käynyt siellä koskaan.

Stolipinovo on Bulgarian suurin romanislummi. Se on myös koko Balkanin alueen suurin romanislummi. Ja joidenkin arvioiden mukaan se on koko Euroopan – tai jopa koko maailman – suurin romanislummi.

Slummi on vahva ja joidenkin mielestä myös leimaava sana, mutta Stolipinovon kohdalla sanakirjamääritelmän ehdot täyttyvät.

Kaupunginosassa asutaan erittäin ahtaasti, moniin asuntoihin ei tule lämmintä vettä, kaikkiin ei edes sähköä. Viemäriverkosto on huonossa kunnossa, ja siksi jätevedet tulvivat säännöllisesti kaduille ja talojen kellareihin.

Stolipinovossa asuu arviolta 40 000 – 60 000 ihmistä, ja käytännössä he kaikki ovat romaneja. (Määrittelykysymys on tosin kinkkinen. Asukkaista enemmistö ei identifioi itseään romaneiksi vaan turkkilaisiksi. Useimmissa Stolipinovoa käsittelevissä teksteissä puhutaan kuitenkin yleistäen romaneista, niin myös tässä jutussa.) He elävät lähes täydellisessä eristyksessä muusta Plovdivista – vain aita puuttuu, kuten yksi tutkija on todennut.

Lopulta löydän pienestä jazzbaarista keski-ikäisen miehen, joka on valmis auttamaan tulkkiasiassa. Hän soittaa paikalle poikansa, lukion toista luokkaa käyvän Bojan Daskalovin, joka puhuu erinomaista englantia. Hän suostuu tulkkauskeikkaan. Mutta isä vaikuttaa hieman empivältä. Hän ilmoittaa, että hänen on parasta lähteä mukaamme, turvamieheksi.

Yritän vängätä vastaan, mutta se ei auta. Ja niinpä me kaikki kolme sitten seuraavana aamuna istahdamme autoon ja jätämme taaksemme Kapanan. Ajomatka on lyhyt, kolme ja puoli kilometriä. Muutamat liikennevalot, käännös kuoppaiselta tieltä vielä kuoppaisemmalle tielle, ja sitten olemmekin jo perillä. Daskalov on hämillään, kun hänen isänsä pysäköi auton kerrostalorumilusten eteen.

”Luulin, että Stolipinovo on jossain kaukana maaseudulla.”

ENSISILMÄYKSELLÄ stereotypiat saavat vahvistusta.

Kyllä, roskia on joka paikassa. Ja tapana todella näyttää olevan pudottaa roskat kodin ikkunasta suoraan kadulle tai talon pihalle. Kesähelteellä jätteet haisevat, paikoin aivan sietämättömästi.

Ja kyllä, kadulla vastaantulevat ihmiset kertovat olevansa työttömiä ja nostavansa sosiaalitukia.

Mutta kun puhuu ihmisten kanssa vähänkin pidempään, asioille löytyy selityksiä.

Roskat ovat maassa, koska kunnallinen jätehuolto ei toimi. Roskalaatikoita on aivan liian vähän, ja niitä tyhjennetään milloin sattuu, jos ollenkaan (roskankuljetusfirmoihin liittyy Bulgariassa paljon korruptiota).

Työttömyys puolestaan on Stolipinovossa monitulkintainen kysymys. Paperilla lähes kaikki ovat työttömiä, mutta suuri osa tekee kuitenkin jotain työtä – kerää romumetallia, leikkaa hiuksia, pesee autoja, käy rakennushommissa. He eivät vain näy tilastoissa, koska töitä tehdään pimeästi. Läheskään kaikki täällä eivät myöskään saa tukia: Bulgariassa ihmisellä pitää olla pysyvä osoite, jotta hän on oikeutettu sosiaaliapuun. Stolipinovossa elää paljon ihmisiä, joilla ei ole virallista vuokrasopimusta tai minkäänlaista todistusta omistamastaan asunnosta, ja yhteen ja samaan osoitteeseen on usein rekisteröity ties kuinka paljon ihmisiä.

Jään yhteen kadunkulmaan juttelemaan 56-vuotiaan Osman Tšerkerin kanssa. Vielä viisi vuotta sitten hän työskenteli teurastamossa ja pystyi pienellä palkallaan elättämään viisihenkisen perheensä.

Nyt sairaudet estävät työnteon. Tšerker kärsii sydänvaivoista ja diabeteksesta, ja hänen molemmista silmistään on lähtenyt osittain näkö.

”Jalat eivät enää kanna, ei kukaan ota minua töihin”, hän sanoo keppeihinsä nojaten.

Tšerker kerää roskakasoista romurautaa ja myy sitä eteenpäin. Hän kertoo saavansa sosiaalitukia yhteensä 130 euroa kuussa. Diabetes-lääkkeet hän saa ilmaiseksi valtiolta mutta sydänlääkkeitä ei. Silmäpohjan ikärappeumaa pitäisi hoitaa injektiolla, joka otetaan kolmen kuukauden välein. Yksi piikki maksaa sata euroa, ja toistaiseksi Tšerker on saanut haalittua rahat kasaan vain yhteen hoitokertaan.

”Minun pitää valita, ruokinko lapseni vai hoidanko sairauteni. Tätä on Bulgaria!”

Mutta kurjuudessakin on aste-eroja. Kun olen kuunnellut puolen tunnin ajan Tšerkerin selostusta hänen surkeasta tilanteestaan, hän ilmoittaa, että minun olisi syytä nähdä Stolipinovossa myös todellista köyhyyttä. Hän haluaisi viedä minut paikkaan, jota kutsuu slummiksi. Tšerker ei itse pysty lähtemään oppaaksi huonojen jalkojensa vuoksi, mutta pyytää kaverinsa Asen Paketovin apuun.

Paketov, 58-vuotias asunnoton mies, lähtee johdattamaan meitä sivukujille. Kuljemme mutaisen joutomaatontin läpi ja saavumme kortteliin, jota ei ole merkitty yhteenkään karttaan. Asumukset on tehty aaltopellistä, laudanpätkistä ja muovipressuista.

Tällaisissa oloissa asuu Grazdan Bojilov, 51-vuotias perheenisä. Hänen kotiinsa ei tule vesijohtovettä, eikä siellä ole lämmitystä. Talvisin lämpötila laskee usein nollan tietämille.

Bojilov on virallisissa papereissa työtön, mutta kyllä hänkin tekee töitä joka päivä. Hänen työnsä on romumetallin kerääminen. Tänään hän on löytänyt jokirannasta ikivanhan pesukoneen ja moukaroi sitä nyt palasiksi kotinsa edessä. Kaiken irti lähtevän metallin hän kärrää Stolipinovon laitamilla toimivan metallinkeräysfirman pihaan, ja sieltä se lähtee aikanaan metallinkierrätyslaitokselle Sofiaan. Bojiloville maksetaan 30 senttiä kilolta, ja parhaina päivinä hän tienaa kymmenisen euroa.

”Niillä tuloilla minun pitää maksaa kaikki: tupakka, leipä ja lasten ruoka.”

Rahaa menee myös veteen ja sähköön. Juomavettä Bojilov käy ostamassa niiltä Stolipinovon asukkailta, joiden kodit ovat vesijohtoverkossa. Kesäisin pesuvesi lämpiää kätevästi muovipulloissa auringonpaisteessa. Talvella pitää polttaa avotulella risuja ja jätteitä, jotta veden saa lämpimäksi.

Sähkö tulee näihin kortteleihin luvattomasti vedettyä viritelmälinjaa pitkin. Siitäkin Bojilov maksaa erikseen sähkölinjan vetäneille ihmisille. Bojilov ei halua kertoa, keitä he ovat. Joka tapauksessa hän arvioi maksavansa välikäsille enemmän kuin jos hänen talonsa olisi kunnallistekniikan piirissä.

Grazdan Bojilovin elämä ei ole aina ollut tällaista. Hän eli lapsuutensa 1970- ja 80-luvulla Stolipinovosssa kerrostaloasunnossa, jossa oli sähköt ja vesijohdot, kylpyammekin.

Seitsenkerroksisessa talossa asui paljon muitakin kuin romaneita. Bojilovin muistikuvan mukaan kaikki aikuiset kävivät töissä. Hänen omat vanhempansa olivat kumpikin töissä kenkätehtaassa. Hän muistelee kommunismin aikaa ”fantastisena”.

”Ihmisillä oli töitä ja leipää. Kaikki alkoi mennä alamäkeen silloin, kun tuli demokratia.”

Stolipinovosta on tullut slummi vasta viimeisen 30 vuoden aikana. Sitäkin ennen se oli köyhä ja ankea lähiö – mutta sellaisia olivat kaikki muutkin Plovdivin lähiöt. Kommunismin romahdettua täälläkin lakkautettiin paljon tehtaita. Työpaikat katosivat, ja romanien oli muita vaikeampi löytää töitä vapailta markkinoilta.

Moni perhe suistui köyhyyteen, ja jotkut alkoivat hankkia toimeentuloa pikkurikoksilla.

Samaan viranomaiset käänsivät selkänsä Stolipinovolle. Ketään ei enää kiinnostanut valvoa, käyvätkö lapset koulussa. Terveydenhuoltopalvelut katosivat kokonaan. Lapsia syntyi huimasti enemmän kuin ennen, ja merkittävä osa äideistä oli teini-ikäisiä. Lähiön asukasluku lähes kolminkertaistui 15 vuodessa.

Hepatiitti A -virus levisi. Tauti tarttuu lähinnä ihmisen ulosteesta ja saastuneesta ruoasta ja vedestä.

Vuonna 2002 valtion omistama sähköyhtiö katkaisi sähköt koko kaupunginosasta. Se oli kollektiivinen rangaistus siitä, että suuri osa asukkaista oli jättänyt sähkölaskunsa maksamatta.

Ihmiset lähtivät kadulle protestoimaan, ja osa alkoi riehua. He polttivat autoja, ryöstivät kauppoja ja ottivat yhteen poliisin kanssa.

Lopulta sähköt saatiin takaisin, mutta vain osittain; vuoteen 2006 asti Stolinipinovoon tuli sähköä ainoastaan iltaisin tai öisin, aluksi neljä tuntia vuorokaudessa, sitten kuusi ja lopulta 12 tuntia.

SEN JÄLKEEN kun Bulgaria hyväksyttiin EU:n jäseneksi, Stolipinovosta on lähtenyt tuhansia ja tuhansia ihmisiä töihin muualle Eurooppaan, eniten Saksaan. Lähtijöistä käytetään yleisnimitystä ”saksalaiset”.

Osa viihtyy ulkomailla kuukauden, toiset vuoden tai kaksi ja jotkut jäävät lopuksi iäksi. Mutta kesäisin kaikki kynnelle kykenevät palaavat sukulaistensa luo Stolipinovoon. Liikennettä on niin paljon molempiin suuntiin, että Stolipinovosta lähtee suoria minibussikyytejä moniin Saksan kaupunkeihin.

”Halpoja lentolippuja Eurooppaan”, lukee yhden matkatoimiston ikkunassa – aivan kuin Bulgaria ei olisi Eurooppaa. Sama toistuu täällä kaikkialla: kun vierailen köyhissä kodeissa, minut esitellään ”eurooppalaisena”. Kuitenkin olemme kaupungissa, joka on Euroopan vanhin, vanhempi kuin Rooma.

Mustafa Asanov, 25, on siivonnut seitsemän viime vuotta työkseen elintarvikealan tehdasta Aachenin kaupungin laitamilla. Mutta nyt hänkin on palannut kesälomallaan Stolipinovoon ja tanssii aamupäivän auringossa teknomusiikin tahtiin erään kerrostalon edessä.

”Juhlimme häitä”, Asanov huutaa musiikin paukkeen yli ja ohjaa minut sitten hämärään rappukäytävään, jossa voi keskustella rauhallisemmin.

Hän ottaa mukaansa energiajuomatölkin, jonne on lurauttanut hieman kotipolttoista rakia. Käy ilmi, että häät ovat vasta kahden päivän kuluttua mutta Asanov ystävineen on ottanut varaslähdön.

”Nyt on kesä, voi juhlia.”

Asanov kertoo, että Saksaan muuttaminen on mullistanut hänen elämänsä: ensimmäistä kertaa hänellä on sen verran rahaa, että hän voi halutessaan ostaa itselleen vaikka uudet farkut. Asanovin lapsuudenkoti oli rutiköyhä. Edes lasten kenkiin ei ollut aina varaa. Koulua hän kävi vain viidenteen luokkaan asti.

”Katso nyt ympärillesi. Ei tämä ole inhimillistä. Miten täällä voi asua? Taloissa ei ole lämmitystä, ikkunat ovat rikki, roskia ei kerätä, ihmiset sairastuvat, hepatiitti A leviää joka kesä.”

Rappukäytävässä ihmisiä menee ja tulee koko ajan ylös ja alas. Yksi nainen tuo luoksemme pienen pojan ja nostaa tämän paidan ylös kaulaan asti. Pojalla on vatsassaan useita arpia. Nainen on kiihtynyt ja puhuu erittäin lujalla äänellä, suorastaan huutaa. Asanov selittää minulle, että poika on vakavasti sairas eikä perheellä ole enää varaa uuteen leikkaukseen, ja nainen haluaa, että minä kirjoitan tämän kaiken lehteen, jotta Suomessa ymmärrettäisiin, millaisessa todellisuudessa Euroopan unionin toisella laidalla oikein eletään.

Kun nainen lopulta häipyy takaisin kotiinsa, sairas lapsi jää useaksi minuutiksi viereeni seisomaan ja pitelee paidanhelmaansa koko ajan ylhäällä.

Kysyn Asanovilta, kuka hänen mielestään on vastuussa tästä kaikesta.

Asanov kohauttaa hartioitaan ja sanoo: ”Big people.”

Hän sanoo, että Plovdivin paikallispoliitikot ovat välinpitämättömiä ja korruptoituneita mutta niin ovat myös vallanpitäjät Sofiassa. Ja yhtä lailla vikaa on EU:ssa, koska se ei valvo, mihin Bulgaria saamansa tukimiljoonat käyttää. Tämä kouluja käymättömän miehen rappukäytävässä tekemä pika-analyysi on itse asiassa hyvin samansisältöinen kuin ne pitkät pohdinnat, joita olen kuullut Sofiassa politiikantutkijoiden ja erilaisten think tank -ihmisten suusta.

Asanov lurauttaa hieman lisää rakia energiajuomaansa. Teknojumputus jatkuu oven takana, joku on tainnut lisätä volyymia entisestään. On aika päästä Asanov takaisin tanssimaan. Kysyn kuitenkin vielä, ketä hän äänestää vaaleissa.

Asanov näyttää häkeltyvän.

”En minä ole ikinä äänestänyt missään vaaleissa.”

STOLIPINOVON pohjoisreunalla viimeisten kerrostalojen pihasta lähtee mutkitteleva polku kohti Maritsa-joen rantaa. Mitä kauemmas kävelen, sitä enemmän maassa on roskaa. Lopulta polku katoaa näkyvistä kokonaan ja kahlaan eteenpäin roskien ja mudan seassa. Siellä täällä näkyy ihmisen ulostetta ja käytettyjä vessapaperitukkoja.

Jokirannassa perhe pesee hevostaan. Hieman kauempana on joukko nuoria uimassa. Stolipinovon asukkaat nimittävät uimapaikkaa ”Long Beachiksi”. He tulevat uimaan tänne jätekasojen viereen, koska kaupungin virallisille uimarannoille heitä ei yleensä päästetä.

Muualla kaupungissa heille huudellaan, ja joskus joku sylkee päin naamaa tai käy kimppuun.

Romaniväestön syrjinnällä on Bulgariassa pitkä ja surullinen historia. Romanilapsia on rutiininomaisesti sijoitettu erityiskouluihin, jotka on tarkoitettu kehityshäiriöisille lapsille. Kommunismin aikana valtio pyrki hävittämään romanien kulttuurin ja identiteetin kokonaan: ihmisten nimet bulgarialaistettiin ja romanikielen puhuminen julkisilla paikoilla kiellettiin, samoin romanimusiikin esittäminen.

Viimeisten vuosien aikana asenteet ovat taas kiristyneet. Poliitikot ovat nimitelleet romaneita ”huonoksi ihmisainekseksi” ja ”alkukantaisiksi apinoiksi”.

Perheitä häädetään kodeistaan varoittamatta ja perusteetta. Joskus kokonaisia kyliä tyhjennetään romaneista. Synnytyssairaaloissa romaniäidit erotetaan muista, ja romanimiehiä kuolee poliisin huostassa (esimerkiksi tippumalla ikkunasta).

Romanien järjestelmällinen syrjintä oli hyvin tiedossa, kun Bulgaria liittyi Euroopan unioniin. Sen jälkeen ongelmista on kirjoitettu sivukaupalla raportteja. Mutta käytännössä EU on vain katsonut vierestä, kuinka Bulgarian vallanpitäjät pönkittävät omaa asemaansa lietsomalla vihaa maansa vähäosaisimpia ihmisiä kohtaan.

KUN Vanja Sandova oli 11-vuotias, hänen opettajansa ilmoitti koko luokan edessä, että Vanjalle on turha opettaa mitään, koska hänhän on romani.

”Itsetuntoni romahti siitä täysin. Aloin epäilemään itseäni, ajattelin, että minun ei kuulukaan opiskella”, Sandova kertoo puiston penkillä Plovdivin keskustassa. Hän asuu Stolipinovon slummissa mutta on halunnut tavata jossain, missä häntä ei tunneta. Hän on nyt 15-vuotias.

Jonkin aikaa kokemansa nöyryytyksen jälkeen Sandova lopetti koulunkäynnin. Se oli hänen vanhempiensa määräys. Syynä ei kuitenkaan ollut opettajan käytös vaan pelko siitä, että koulussa Sandova tutustuisi johonkin poikaan ja joutuisi naimisiin jo alaikäisenä.

Stolipinovossa kasvavalle tytölle se oli ihan varteenotettava skenaario. Tutkimusten mukaan Bulgariassa yli kolmasosa romaninaisista on mennyt naimisiin alle 18-vuotiaana, vaikka se lainvastaista onkin. Sandova sulkeutui kotinsa seinien sisäpuolelle eikä käynyt enää juuri lainkaan ulkona. Sellaisia tyttöjä on lähiöissä paljon. Heitä kasvatetaan pienestä pitäen tulevaan kotiäidin rooliinsa.

Sandova ei kuitenkaan lopettanut lukemista. Hän opetteli omin päin koulussa opetettavia asioita ja luki paljon muitakin kirjoja. Ja mitä enemmän hän luki, sitä enemmän hän tunsi ymmärtävänsä maailmasta.

Jossain vaiheessa vanhemmatkin sitten tajusivat, että opiskelu voisi kuitenkin olla Sandovalle hyväksi. Hän sai palata kouluun. Hän alkoi myös käydä erään romanilapsia auttavan järjestön iltapäiväkerhossa, jossa lapset saavat ilmaisen ruuan ja kannustusta koulunkäyntiin. Sandova pääsi järjestön ihmisten kanssa retkille Stolipinovon slummin ulkopuolelle, joskus jopa toisiin kaupunkeihin.

Koulu sujui paremmin kuin ennen, arvosanat olivat kiitettäviä. Vapaa-ajallaan Sandova alkoi opetella omin päin korean kieltä. Hän halusi ymmärtää rakastamiensa K-pop-kappaleiden sanoituksia.

Nyt hän käy peruskoulun viimeistä luokkaa. Stolipinovossa on ollut perinteisesti niin, että hyvin harvat jatkavat opiskelua sen pidemmälle. Mutta Vanja Sandovalla on suunnitelmia.

”Menen yliopistoon asti. Haluaisin työskennellä joko arkkitehtina tai lingvistiikan tutkijana.”