Aika vs Salonen

POHJOISMAISEN hyvinvointivaltion tyypillinen tuotos – sellaisena Salonen näkee itsensä.

”Kun Suomessa puhutaan ’meidän kapellimestareista ja säveltäjistä ja musiikki-ihmeestä’, tulee välillä tunne, että yrittääkö joku selittää meidän olevan geneettisesti etevämpiä tai musikaalisempia kuin muut. Eihän kyse ole rakettitieteestä vaan mahdollisuuksien antamisesta”, hän sanoo.

Salosen isällä oli LVI-yritys, äiti oli enimmäkseen kotirouva, kuten 1950-luvulla sanottiin. Perhe asui aluksi Cygnaeuksenkadulla Töölössä, mutta muutti pari vuotta myöhemmin Roihuvuoreen. Kun Esa-Pekka oli kolmivuotias, eläkkeelle jäänyt kamreerikummisetä opetti hänet lukemaan.

Isä kuunteli oopperaa sekä radion klassisen musiikin ohjelmia. Äiti taas yritti suostutella poikaansa soittamaan pianoa, koska oli sitä mieltä, että tämä on jotenkin herkkä musiikille. Äidin kertoman mukaan Esa-Pekka alkoi silmittömästi itkeä esimerkiksi kuullessaan radiosta Nabuccon ”Orjien kuoron”.

Esa-Pekka kuitenkin kieltäytyi päättäväisesti pianotunneista ”koska Roihiksessa pojat pelasivat lätkää, tytöt ehkä soittivat pianoa”. Yksittäisiä tunteenpurskahduksia lukuun ottamatta hän ei osoittanut suurtakaan kiinnostusta musiikkiin ennen yhdeksää ikävuotta.

Salonen ei ole varma, mitä silloin tapahtui. Ratkaiseva hetki saattoi olla se, kun hän kuuli radiosta Kirkan Ilon laulun. Kappale kuulosti koululaisen korvissa vetävältä ja pakotti etsimään jatkoa. Pian valkeni, että Kirkan biisi onkin osa isompaa kokonaisuutta. Isän vinyylilevyhyllystä löytyi Beethovenin yhdeksäs sinfonia.

Roihuvuoren kansakoulussa Esa-Pekka ei missään vaiheessa tuntenut kuuluvansa joukkoon. Hän piti opettajista ja monista koulukavereistakin, mutta oli kiinnostunut aivan eri asioista kuin muut.

Hän luki koko ajan kaikkea mahdollista, myös runoja. Häntä ei kiusattu eikä syrjitty, mutta hän itse ajatteli olevansa jotenkin viallinen tai kummallinen, eikä kertonut siitä kenellekään.

Merkittävä henkilö ja henkireikä oli kymmenen vuotta Esa-Pekkaa vanhempi äidinpuoleinen Ilpo-serkku, joka asui Salosilla vuoden verran aloitettuaan opinnot Helsingin yliopistossa.

Ilpo oli Esa-Pekan mielestä maailman paras babysitter, ja serkuksilla oli ihan oma kaksoiselämänsä. Kun Esa-Pekan vanhemmat häipyivät ovesta, pojat hilpaisivat kaupungille: Akateemisen Sosialistiseuran kokouksiin tai runoilija Pertti Lumirakeen syntymäpäiväjuhliin, joissa heitettiin tikkaa Pentti Saarikosken kanssa. Kun vanhemmat palasivat kotiin, Esa-Pekka makasi sängyssä puhtaana ja tukka kammattuna.

Ilpo päätteli myös, että koska serkku osaa lukea, tämän ei todellakaan kannata tuhlata aikaa Peppi Pitkätossuun. Hän työnsi 9-vuotiaan nenän eteen Leninin Valtio ja vallankumous -profetian vuodelta 1917.

Esa-Pekka pänttäsi kuuliaisesti myös muun muassa Feuerbachia. Hän ei tajunnut lukemastaan paljon mitään, mutta luki silti.

Parin ensimmäisen luokan jälkeen ympäristö vaihtui, kun Esa-Pekka pääsi Suomalaiseen yhteiskouluun (SYK). Helpotus oli suuri: uudesta koulusta löytyi paljon muitakin, jotka lukivat runoja ja soittivat instrumentteja. Kokemus normaaliudesta ja joukkoon kuulumisesta tuntui arvokkaalta. Salosella on edelleen SYK:n ajoilta kavereita, jotka ovat tunteneet toisensa alle 10-vuotiaasta.

Uuden lukuvuoden alkajaisiksi Esa-Pekka liittyi nokkahuilukerhoon ja innostui tavattomasti. ”Silloin pitää todella rakastaa musiikkia, jos innostuu 30 nokkahuilun piipityksestä.”

Pian hän alkoi soittaa trumpettia, vaihtoi käyrätorveen ja otti tuntumaa pianoonkin. Käyrätorvea pidetään orkesterisoittimista vaikeimpana, sillä siitä on vaikea saada puhdasta ääntä. Lisäksi se painaa paljon, mikä ei pienikokoista poikaa pelottanut.

Koulun orkesterissa Esa-Pekan vieressä istui toinen tuleva kapellimestari, Atso Almila, joka laski hänelle taukoja ja potkaisi tuolia, kun piti soittaa.

Käyrätorviopettajaksi tuli ”paras mahdollinen” Holger Fransman – ja se oli menoa. Fransman oli vaativa ja karismaattinen, täydellinen auktoriteetti.

”Kun olin 11, en voinut enää kuvitella tekeväni mitään muuta.”

Fransman soitti silloin tällöin Salosen vanhemmille ja vakuutti, että pojalla on erityisiä lahjoja. Vähitellen sen alkoivat huomata muutkin. Salosen isä tuli vaatimattomista oloista ja rikkinäisestä perhetaus-

tasta. Ajatus siitä että poika, joka pärjäsi hyvin koulussa, ryhtyy muusikoksi, oli hänelle alkuun vaikea.

”Siinä oli tyypillistä sen aikakauden keskiluokan harhaluuloa, että pystyykö tuolla edes elättämään itsensä. Vakuuttelua tarvittiin, mutta kyllä isä sitten tajusi, että mulla ei ollut muuta vaihtoehtoa.”

15-VUOTIAANA Salonen aloitti koulun ohessa opinnot Sibelius-Akatemian nuoriso-osastolla. Teininä hänen itsetuntonsa ailahteli, vaikka moni muistaakin hänet Akatemian käytäviltä ja kuppilasta erittäin itsevarmana, kaulahuivi taiteellisesti olan yli heitettynä.

Oli hetkiä, jolloin hän ajatteli, että hänestä tulee Pohjoismaiden merkittävin taiteilija sitten August Strindbergin – näin hän ilmoitti äidilleen 15-vuotiaana.

”Mutsi sanoi että sepä hienoa kulta, haluatko lisää kaakaota. Seitsemän minuuttia myöhemmin oli fiilis, että olen arvoton paska, jolla on hädin tuskin oikeus olla olemassa.”

Salonen kertoo, että hän käsitteli epävarmuuttaan olemalla täydellinen kiusankappale opettajille. Lukion hän suorittikin pääasiassa yksityisesti, keskittyi musiikkiin ja kävi koulussa lähinnä kokeissa. Numerot paranivat.

”Oli kavereidenkin kannalta hyvä, etten ollut siellä örveltämässä. Olin aika hankala tapaus siinä vaiheessa. Mulla oli mielipiteitä. Kaikesta.”

Salonen ajatteli olevansa kuin Thomas Mannin Tonio Kröger -novellin nimihahmo, joka katsoo sivusta urheilullisten arjalaisten nuorten kisailua, mutta pysyttelee omassa sisäisessä maailmassaan.

”Sitten tajusin, että juuri tässä suhteessa en ollut lainkaan sama ihminen. Olihan mulla kavereita ja ihmissuhteita, en ollut mikään outsider, mutta mua elähdytti se romanttinen kuva ulkopuolisuudesta”, Salonen sanoo.

”En vielä kouluikäisenä tajunnut, että Mannin tapaan käsitellä ulkopuolisuutta vaikutti se, että hän itse oli homo, joka tuli poroporvarillisesta kodista Lyypekissä. Sellaisesta ei silloin puhuttu, joten kaikki oli metaforan tasolla.”

Teinivuosinaan Salonen soitti monissa mainoksissa ja erilaisissa kevyen musiikin projekteissa. Hän päätyi 16-vuotiaana levyttämään käyrätorviosuudet muun muassa Piirpauke-yhtyeen klassikkoon Konevitsan kirkonkelloihin.

Sibelius-Akatemiassa Salonen oli perusteoriaryhmän priimus.

”Mutta ykkösteoriassa oli isonenäinen suomenruotsalainen kaveri, joka oli helvetin hyvä kaikessa, ja se otti mua ihan älyttömästi pannuun.”

Hahmo oli Magnus Lindberg, josta tuli säveltäjä ja Salosen läheisin ystävä.

Pikkuhiljaa muutamista Akatemian opiskelijoista muodostui tiivis porukka, johon kuuluivat Salosen ja Lindbergin lisäksi muun muassa Kaija Saariaho, Jouni Kaipainen sekä Eero Hämeenniemi. Porukasta sai alkunsa nykymusiikin puolesta toimiva Korvat auki -yhdistys.

Sen yksi esikuva oli poikkitaiteellinen Elonkorjaajat-ryhmä, jossa vaikuttivat kuvataiteilijat Jan-Olof Mallander, Olli Lyytikäinen ja Antero Kare. Ryhmien jäsenet tutustuivat toisiinsa, kun Kaija Saariaho seurusteli Olli Lyytikäisen kanssa.

Yhdistys muutti Salosen elämän. Ainoa lapsi sai yhtäkkiä liudan siskoja ja veljiä.

”Meillä oli aika rigoröösi suhde duuniin ja opiskeluun. Kaikki olivat toistensa ateljeekriitikoita ja tukivat toinen toisiaan. Oli sellainen fiilis, että me tullaan ja muutetaan kaikki!”

Tuon ajan ystävyys- ja työsuhteista tuli Salosen uralle keskeinen perusta. Myöhemmin hän tekisi vuosikymmeniä yhteistyötä Saariahon ja Lindbergin kanssa muun muassa johtamalla useita heidän sävellystensä kantaesityksiä.

Asetelmaan sisältyi opiskeluvuosina myös kilpailua, mutta siitäkin selvittiin keskustelemalla. Uuden, itse valitun perheen kesken päätettiin, että kaikille on oltava tilaa, ja että kateellisuus ja kyräily on ala-arvoista. Toisaalta he saattoivat kuittailla toisilleen, jos jollakulla meni välillä liian lujaa oman egonsa kanssa.

Noihin aikoihin kapellimestareihin ja heidän jetset-elämäänsä kuului suhtautua jakamattomalla varauksella. Orkesterin johtaminen alkoikin kiinnostaa Salosta vasta, kun Korvat auki -jengissä tarvittiin joku pitämään rytmisesti monimutkaisia teoksia kasassa. Kollegat huomauttivat myös, että johtamishommat saattaisivat helpottaa sitä lähes varmaa taloudellista ahdinkoa, johon säveltäjän ura johtaisi.

Työ tuntuikin Salosen mielestä riittävän haastavalta ja toisaalta luontevalta. Hän innostui kapellimestarin tehtävistä enemmän kuin olisi muutamien kouluaikaisten kokemustensa perusteella arvannut.

Vuonna 1977 Salonen haki Jorma Panulan ensimmäiselle kapellimestariluokalle Sibelius-Akatemiassa – ja pääsi.

Luokalla oli neljä oppilasta, Salosen lisäksi Jukka-Pekka Saraste, Osmo Vänskä sekä Esko Linnavalli. Panula tiesi johtamisesta paljon, mutta opettamisesta vasta vähän. Kun Salonen ensimmäisillä tunneillaan aukoi refleksinomaisesti suutaan, Panula totesi hänen voivan elättää itsensä ainakin hyönteissyöjänä.

Sibelius-Akatemiasta valmistuttuaan Salosen opiskelutoverit hakeutuivat aikaisempien sukupolvien tapaan ulkomaille jatkamaan opintoja. Kaija Saariaho matkusti Freiburgiin, Magnus Lindberg Pariisiin, Eero Hämeenniemi Yhdysvaltoihin. 22-vuotias Salonen ajatteli, ettei missään tapauksessa mene samaan paikkaan kuin muut, ja muutti lukukaudeksi 1980–81 Milanoon.

Salonen asui Keravaa muistuttavalla teollisuusalueella Magentassa, opiskeli musiikkia ja kirjoitti kirjeitä opiskelutovereilleen. Magentassa ei ollut paljon muuta kuin pari kuppilaa sekä elokuvateatteri, joka pyöritti vanhoja dubattuja elokuvia. Fame oli italiaksi Saranno famosi. Tiistaisin esitettiin pornoa. Italiassa Salosta opetti kaksi säveltäjää, Franco Donatoni ja Niccolò Castiglioni.

”En ole ihan varma, mitä opin säveltämisestä, mutta kivaa oli. Opin kyllä kieltä sekä sen, että balsamicoa ei pidä käyttää muualla kuin kahvin kanssa tarjottavien pienten mozzarellapalleroiden kastikkeena.”

Salonen työskenteli opiskeluaikoina myös Uuden Suomen musiikkikriitikkona, mutta ura sai nolon lopun.

Samana iltana kun Salonen oli luvannut mennä arvostelemaan Ilkka Kuusiston lauluja, hänen oma sellosonaattinsa esitettiin toisessa konsertissa. Salonen halusi kuulla sävellyksensä esityksen, joten hän pyysi opiskelukaveriaan Atso Almilaa menemään puolestaan Kuusiston konserttiin ja äänittämään sen nauhurilla.

Arvio julkaistiin, se oli sangen myötäsukainen – ja sitten Salonen narahti. Toisen lehden kriitikko oli nimittäin kirjoittanut arvion konsertista, jossa Salosen sellosonaatti soitettiin, ja tämä kriitikko mainitsi säveltäjän käyneen pokkaamassa lavalla. Sen jälkeen Uudesta Suomesta tuli puhelu, jossa avustajasuhde purettiin.

”Kun sitten törmäsin Ilkka Kuusistoon Sibelius-Akatemian kuppilassa, hän kiitti positiivisesta arvostelusta ja sanoi, että olisi ollut vieläkin iloisempi, jos olisin ollut itse konsertissa. Heikinheimon Seppo -vainaa sanoi myöhemmin, että olen varmasti ainoa musiikkikriitikko, joka erottamisensa jälkeen joutui ryhtymään kapellimestarin töihin.”