Kliseitä ilmastonmuutoksesta

27. syyskuu 2017, Hanna Nikkanen

Ryhdyin taannoin listaamaan uutta kotimaista kaunokirjallisuutta, joka käsittelee ekologisia katastrofeja. Ajattelin, että kirjoja olisi pari. Niitä olikin valtavasti.

Luin Philip Teiriä, Matias Riikosta, Emmi Itärantaa, Iida Raumaa ja niin edelleen. Palasin jo lukemieni pariin: Elina Hirvosta, Jussi Valtosta. Hankin lehtiarvioissa mainitut uudet ilmastonmuutosfiktiot heti, kun ne ilmestyivät, vaikka en ollut vielä ehtinyt selvittää edellisiäkään pinoja: Tiina Laitila Kälvemarkia, Juhana Petterssonia.

Jossain vaiheessa aloin hyytyä. Kirjoissa toistuivat samat hahmot, samat metaforat. Ennen kaikkea oli keskiluokkaisia ydinperheitä hädässä.

Avioliitto on muuttunut kulissiksi mutta siitä ei puhuta, ja sitten on ilmastonmuutos.

Nuoriso uppoutuu sähköisiin laitteisiinsa, ja sitten on ilmastonmuutos.

Vanhempi ja lapsi eivät löydä keskusteluyhteyttä, ja sitten on ilmastonmuutos.

Laitila Kälvemarkin Seitsemäs kevät jäi minulta kesken. Se ei ole kirjan vika, vaan sen, että olin jo lukenut tarinan surullisista, pinnallisista perheistä ilmastonmuutoksen synkentämässä maailmassa niin monta kertaa.

Tuntuu törkeältä kirjoittaa noin, koska kirjailijoille tilanne on varmasti raastava. Ravisuttava globaali uhka vaatii kaunokirjallista käsittelyä, ja kirjailija yrittää sitä parhaansa mukaan käsitellä – vain huomatakseen, että kollega on valinnut saman lähestymistavan. Ja toinen, kolmas.

Kaunokirjallisuuden ilmastokliseet ovat yleisiä, koska aihe on vielä niin tuore. Niitä ei ole opittu tunnistamaan kliseiksi.

Yhdysvalloissa on huomattu sama ongelma, mutta siellä kliseet ovat erilaisia. Arizonan yliopisto julkaisi viime vuonna ilmastonmuutosta käsittelevien novellien antologian Everything Change. Yliopiston järjestämään kirjoituskilpailuun oli lähetetty lähes 800 tekstiä, ja teoksen esipuheessa toimittajat hämmästelivät tiettyjen elementtien toistumista. Useimmissa teksteissä maalattiin masentava tuhomaailma. Niiden henkilöt olivat usein yksinäisiä selviytyjiä luonnon armoilla, yhteisöt hataria ja ruoka taistelun kohde.

Pian ilmastofiktio oppii väistämään pahimmat kliseensä. Sitä ennen ne päästävät meidät vilkaisemaan kollektiiviseen alitajuntaamme, jossa kerromme kirjallisuuden avulla itsellemme, mitä ilmastonmuutos merkitsee.

Amerikkalaiset: Mad Maxia! Suomalaiset: melankolisia perhesaagoja!

Kiehtovan erilaiset maailmat, tietenkin, mutta yhteistä niille on individualismi. Perhettä laajempia yhteisöjä edustavat niin suomalaisten kuin amerikkalaistenkin kirjoittajien kirjoissa lähinnä pahansuovat suuryritykset ja erilaisten hihhulien lahkot.

Normaali ihminen on niissä aina yksin. Eikä osaa tehdä oikein mitään.