Varjokansa

LOKAKUU 2016, Helsinki. Ruskeasuon vastaanottokeskuksen sulkemiseen on enää kolme päivää, mutta irakilainen Sarah ei tunnu piittaavan siitä. Perheen huoneessa ei ole ainuttakaan pahvilaatikkoa eikä mustaa jätesäkkiä, jollaisia on kasattu muiden asuinhuoneiden edustalle.

Kaapin ovi on raollaan. Lahjoituksina saadut vaatteet ovat yhä siisteissä pinoissa. Pakkaamatta ovat myös kaikki ne paperit, joihin perheen turvapaikkaprosessi on dokumentoitu. Viisihenkinen perhe sai viime kesänä turvapaikkahakemukseensa kielteisen päätöksen.

Tänä iltana perheen isä Haider on tekemässä palkatonta työtä erään ravintolan keittiössä, koska se kuuluu vastaanottokeskuksen tarjoamiin aktiviteetteihin.

Sarah on liian väsynyt pohtiakseen sitä, että kolmen päivän kuluttua heidän ja kaikkien muidenkin on lähdettävä täältä.
Hän vaikuttaa lähes apaattisella istuessaan yhdellä huoneensa kolmesta sängystä. Tässä huoneessa viisihenkinen perhe on viettänyt jo seitsemän kuukautta odottaessaan lopullista päätöstä tulevaisuudestaan.

”En selviydy tästä. En jaksa pakata. En jaksa enää olla vahva”, Sarah, 32, sanoo. (Turvallisuussyistä hän ja hänen perheenjäsenensä eivät esiinny tässä jutussa oikeilla nimillään.)

Hän on riisunut ruskeankirjavan huntunsa, joka vielä hetki sitten peitti pitkät, tummanruskeat hiukset. Hän tarttuu hiuksiinsa ja nostelee niitä ilmaan.

”Hiukseni lähtevät. Niitä irtoilee suurina tukkoina. Kohta minulla ei ole lainkaan tukkaa jäljellä.”

Hän katsoo poikaansa, joka puuhailee kömpelösti äitinsä matkapuhelimella. Youtubesta raikuvat englanninkieliset lastenlaulut niin kovalla, että keskustelu on vaikeaa, mutta Sarah ei jaksa hiljentää äänenvoimakkuutta.
”Joka kerta kun otan puhelimen pojalta, hän alkaa kirkua. Sitä hän tekee aina, kun haluaa saada jotain sanotuksi. Hän huutaa, raivoaa, puree ja lyö.”

Poika, Ali, täytti juuri kolme vuotta. Hän on nuorin kolmesta lapsesta. Isosisko Rand on viisivuotias ja isoveli Hassan kahdeksan.

Lapsista vain isoveli on syksyn aikana poistunut vastaanottokeskuksesta, sillä hän on sisaruskatraan ainoa koululainen. Nuorempien sisarusten päivistä suurin osa on kulunut tässä huoneessa tai käytävällä, jonka varrella turvapaikanhakijoiden huoneet ovat.

Pienissä huoneissa on vain sänkyjä ja kylpyhuone, ehkä televisio. Käytävän päässä on pieni yhteinen keittiö, jossa vasta muutaman kuukauden on ollut sallittua laittaa ruokaa itse. Sitä ennen ruoka tuotiin keskuskeittiöstä. Tavallinen arki ei tule kyseeseen täällä sen paremmin kuin muissakaan vastaanottokeskuksissa.

”Me elämme täällä yhdessä koko ajan. Ovet ovat niin ohuet, että kaikki kuuluu käytävään. Meillä ei ole minkäänlaista yksityisyyttä eikä sananvaltaa omaan arkeemme”, Sarah sanoo.

Totta kai arki on turvallisempaa kuin konfliktin keskellä eläminen, mutta raskasta tämäkin on: Aamuisin herätessään ei tiedä, lankeaako lopullinen päätös juuri tänään. Illalla on yritettävä nukahtaa tietoisena siitä, ettei päätöstä sittenkään kuulunut. Sillä tavalla kuluu monta kuukautta. Ja kun päätös jonain päivänä lopulta tulee, on epätodennäköistä, että hallinto-oikeus olisi muuttanut Maahanmuuttoviraston eli Migrin kielteistä ratkaisua.

Sekin koettelee, että joka päivä joutuu kohtaamaan lasten kysymykset ja heidän pahan olonsa. Kahdeksanvuotias Hassan oli alkanut itkeä, kun Sarah kertoi, että hänen on jätettävä koulunsa muuton vuoksi. Hän oli saanut koulusta itselleen uusia tovereita. Yleensä Hassan on rauhallinen poika, mutta eilen hän oli yhtäkkiä raivostunut, paiskonut vuodevaatteita ympäri huonetta ja huutanut, että Suomi on paha maa.

Koulun jättäminen on palauttanut Hassanin mieleen viimeisiä muistoja Irakista, maasta josta perhe pakeni tämän vuoden alussa.

Silloinkin hänen oli hyvästeltävä kouluun jäävät toverinsa.

”Irakissa hän oli täysin lohduton, kun hänen oli jätettävä koulu ja kaikki kirjat. Hän kysyi, eikö saisi pakata jonkun kirjan laukkuihin, jotka ottaisimme mukaamme pakomatkalle, mutta minä kielsin. Vain välttämätön mahtui mukaan: puhelimet, henkilötodistukset, vaatteita, vähän lääkkeitä. Kaikki muu sai jäädä Bagdadiin.”