Tämä on Amerikka

Vastaukset ovat jääneet ohuiksi. Ihmisten mielikuvia 1960-luvun alun Yhdysvalloista hallitsee yhä presidentti John F. Kennedy, joka mainitut vaalit käytäessä makasi jo haudassa. Hänen nuorekas lumovoimansa ja järkyttävä kuolemansa marraskuussa 1963 ovat täyttäneet suomalaisten muistista myös sen kiintiön, joka varsinaisessa historiankirjoituksessa on varattu Kennedyn seuraajalle.

Sen miehen nimen ja puoluekannan, joka voitti vaalit pian Kennedyn murhan jälkeen, ovat useimmat sentään onnistuneet palauttamaan mieleensä. Jo tämäkin on silti vaatinut monilta erillistä haeskelua ja arvuuttelua. Presidentin epäonnisesta vastaehdokkaasta sen sijaan ei kukaan tunnu Suomessa muistavan enää mitään. Useimmiten häneksi on tarjottu erästä toista miestä, joka oli saman puolueen ehdokkaana sekä 1960 että 1968, mutta ei 1964.

Kuinkahan moni suomalainen on ylipäänsä ajatellut koko vuoden 1964 vaaleja äskettäin, sanokaamme vuoden sisällä? Tuskin monikaan. Mutta tämä tarina alkaa juuri niistä. Tähän on muitakin syitä kuin se, että vaalivuodesta on kulunut tasan puoli vuosisataa. Tärkein syy on, että vaalien aikainen yhdysvaltalainen yhteiskunta muodostaa erikoisen käänteiskuvan sille, mitä maa nykyään on.

Vuonna 2014 Yhdysvaltain republikaaninen ja demokraattinen puolue ovat niin kaukana toisistaan, että synkimmillään on ennustettu jopa jonkinlaisen sisällissodan puhkeamista. Republikaanien kannattajista suuri osa ei tunnusta demokraattipresidentti Barack Obamaa lainkaan maan lailliseksi johtajaksi.

Puoli vuosisataa sitten asiat olivat dramaattisesti paremmin. Vuonna 1964 tehdyssä kyselyssä vain 12,2 prosenttia yhdysvaltalaisista äänestäjistä oli sitä mieltä, että jompikumpi kahdesta suuresta puolueesta on pahasta heille itselleen tai vaaraksi kansakunnan yleiselle hyvinvoinnille. Peräti 49,5 prosenttia oli sitä mieltä, ettei suurten puolueiden välillä ole merkittäviä eroja lainkaan: kumpikin tekee parhaansa ja ajaa yhtä vilpittömästi kansakunnan etua.

Psykologi David Sears kirjoitti vuonna 1965, että ”Yhdysvalloissa hävinnyt oppositio hyväksyy yleensä enemmistön tahdon suhteellisen rauhallisesti ellei jopa täydellisen tyynesti. Yleisesti ottaen mielipide-eroissa ei näytä olevan sitä sovittamatonta, kuolemaan asti taistelevaa piirrettä, joka on usein läsnä puoluepoliittisessa keskustelussa muualla.” Sears totesi myös, että ”yleisesti ottaen kummankin Amerikan poliittisen puolueen vastustajat pitävät vastustamaansa puoluetta kunnianarvoisana tavalla, jota ei esiinny monessakaan muussa maassa”.

Yhdysvaltain poliittista kulttuuria tarjottiin 1960-luvulla ylpeästi jopa malliksi, jota muun maailman tulisi parhaansa mukaan kopioida. Näin poliittinen keskustelu ja päätöksenteko muuttuisi muuallakin yhtä kiihkottomaksi, vastuulliseksi ja aikuismaiseksi kuin Yhdysvalloissa. Aikansa johtaviin valtio-opin tutkijoihin kuuluneet Gabriel Almond ja Sidney Verba julkaisivat vuonna 1963 teoksen The Civic Culture, joka oli vertaileva tutkimus viiden eri länsimaan poliittisista kulttuureista. Niistä pääpalkinnon vei nimenomaan USA: haastattelututkimuksen perusteella kansalaisten suhde valtiovaltaan oli siellä kaikkein tervein ja realistisin.

Politiikan seesteisyys miellettiin myös osaksi laajempaa kansainvälistä ilmiötä. 1960-luvun alkuun tultaessa sellaiset sosiologit ja valtio-opin tutkijat kuin Daniel Bell, Seymour Martin Lipset ja Richard Hofstadter juhlivat toisen maailmansodan jälkeen tapahtunutta suurten ideologioiden loppua, yhteiskunnallisen ilmapiirin jäähtymistä ja laimentumista, poliittisten maailmankatsomusten tasalaatuistumista. Ajatus levisi Yhdysvalloista nopeasti muualle länsimaihin, osittain kylmän sodan turvallisuusintressejä ajaneiden tiedevaihto-ohjelmien seurauksena.

Vuonna 1966 ruotsalainen Herbert Tingsten julkaisi kirjoituskokoelman Från idéer till idyll, joka on tämän ideologioiden loppu -kirjallisuuden eräänlainen huipentuma. Tingstenin mukaan länsimaissa oli jo siirrytty ”onnelliseen demokratiaan”, eivätkä mitkään merkittävät aatteelliset ristiriidat ehkä enää koskaan repisi yhteiskuntaruumista. Työn ja pääoman, vasemmiston ja oikeiston, vapauden ja vastuun ristiriidat liudentuisivat hiljaa pois, kun talouskasvu jatkuisi katkotta loputtomiin. Vasemmistossa sosiaalidemokratia voittaisi kommunismin ja porvaristossa taas liberaali keskustalaisuus kovan oikeistolaisuuden. Lopulta sosiaalidemokratia ja keskustalaisuuskin sulautuisivat toisiinsa ja jäljelle jäisi vain suuri muodoton hyvinvointikapitalismi, johon kaikki olisivat tyytyväisiä.

Suomessa 1960-luvun puolivälin Yhdysvaltoja teki aktiivisesti tunnetuksi Arvo Puukari, Helsingin kauppakorkeakoulun markkinoinnin professori, joka toimi vuosikymmenen mittaan myös vierailevana professorina useissa yhdysvaltalaisissa yliopistoissa. Vuonna 1966 Puukari julkaisi 450-sivuisen kirjan Näin Amerikassa, jossa hän kuvaa omia ja perheensä kokemuksia asuttuaan kaksi vuotta New Yorkissa. Hänen näkemänsä Amerikka on lauha ja leppeä onnela, jossa talouden mylly jauhaa vuorokauden ympäri hyvää kaikille ja kaikki tulevat toimeen toistensa kanssa. Nykyisellä terrorismin vastaisen sodan ja poliisivaltiollisen paranoian aikakaudella monikaan kirjoittaja tuskin suosittelisi USA:ta suomalaisille sellaisilla otsikoilla kuin ”Hitaasti ja harkiten”, ”Äly arvossaan” tai ”Vastustajia tutkitaan ja toivotaan ystäviksi”. Puhumattakaan siitä, että jo kirjan alkusivuilla kehuttaisiin, kuinka ”vielä nytkin sanoo Amerikan laki maan korkeimman oikeuden vahvistamana, että kenelläkään ei ole velvollisuutta ilmoittaa poliisille nimeään”.

Puukarin teoksen sanoma saa nykylukijan hölmistyneeksi täydellisellä nurinkurisuudellaan. Hänen Amerikkansa eroaa Euroopasta sellaisilla piirteillä, jotka nykyään mielletään pikemminkin Euroopan omiksi tunnusomaisiksi piirteiksi. Köyhienkin korkea ja alinomaa nouseva elintaso; opillisen sivistyksen korkea arvostus; työläisten tasa-arvoinen neuvotteluasema työnantajien kanssa; laadukas terveydenhuoltojärjestelmä; uskonnollisen elämän kiihkottomuus – kaikki nämä ovat piirteitä, jotka Puukari haluaisi tuoda Amerikasta Eurooppaan siinä missä moni haluaisi nyt viedä ne Euroopasta Amerikkaan. Hän valittelee sitä, ettei Eurooppa ole riittävän amerikkalaistunut, eli nykymittapuulla siis riittävän eurooppalaistunut.

Ei ole yllättävää, että mainosguruna kotimaassaan tunnettu Puukari puhuu kirjassaan myös yksityisyritteliäisyyden ja vapaan markkinatalouden puolesta. Mutta se yhdysvaltalainen kapitalismi, jonka hän näkee ympärillään ja kelpuuttaa, tuntuu nykyään melkein sosialismilta: rahapolitiikka on löyhää, ay-liike on vahva ja arvostettu, valuuttakurssit ovat kiinteät ja rikkaiden verot hipovat pilviä. Puukari kehuu Yhdysvaltoihin vuonna 1964 säädettyä tuloveron alennuslakia, joka kiihotti talouskasvua laskemalla ylimmän marginaaliveroasteen 91 prosentista 70 prosenttiin. Tänä päivänä se on enää 35 prosenttia ja on käynyt välillä muutamana vuonna jo 28 prosentissa.

Puukarin kirja muistuttaa osaltaan tahattomasti siitä, missä määrin se ”Amerikka”, joka nykyisin asustaa eurooppalaisten kollektiivisessa mielikuvituksessa, on aivan tiettyjen, muutaman viime vuosikymmenen aikana tapahtuneiden kehityskulkujen tulos. Näin Amerikassa kertoo unohtuneesta ajasta, jolloin historiallisessa tienhaarassa näytettiin käännyttävän kohti jotain hyvin toisenlaista, kunnes yhtäkkiä niin ei käynytkään ja tuloksena oli nykymaailma.

YHDYSVALTAIN POLITIIKASSA oli 1960-luvulla jo vuosikymmeniä ollut valta-asemassa demokraattinen puolue, jonka poliittinen linja oli paikallisella mittapuulla vasemmistolainen ja edistysmielinen. Franklin D. Roosevelt, vuosien 1933–1945 demokraattinen presidentti, nosti maan koko yhteiskuntajärjestystä uhanneesta lamasta valtiojohtoisella elvytyspolitiikalla ja auttoi sitä näin osaltaan voittamaan toisen maailmansodan. Hän toi mukanaan aikakauden, jolloin Yhdysvaltain presidentin ei tarvinnut kaikessa noudattaa talouselämän mahtimiesten tahtoa. Vuonna 1936 Roosevelt tuomitsi vaalipuheessaan ”liike-elämän ja rahoitusalan monopolit, spekulaation ja holtittomat pankit”:

”Ne ovat alkaneet pitää Yhdysvaltain hallitusta pelkkänä jatkeena itselleen. Tiedämme nyt, että järjestäytyneen rahan valta on aivan yhtä vaarallista kuin järjestäytyneen rikollisuuden valta. Nämä voimat eivät ole koskaan ennen historiassa olleet yhtä yksimielisesti yhtä ehdokasta vastaan kuin nyt. Toivotan niiden vihan tervetulleeksi.”

Rooseveltin seuraaja Harry S. Truman jatkoi pitkälti tämän vakiinnuttamaa politiikkaa. Vuonna 1953 presidentiksi tuli republikaani Dwight Eisenhower, toisessa maailmansodassa viiden tähden kenraaliksi noussut sotasankari. Hänkin kuitenkin hyödynsi lähinnä henkilökohtaista suosiotaan, ja poliittisilta näkemyksiltään hän myötäili monessa demokraatteja. Lisäksi liittovaltion kongressi oli 1950-luvullakin demokraattien hallinnassa suurimman osan aikaa.

Vuoden 1960 presidentinvaalit voitti demokraattien John F. Kennedy, ja myös kongressissa valta palasi taas hänen puolueelleen. Republikaanisen puolueen sisällä olivat vallassa itärannikon osavaltioiden, kuten Massachusettsin, New Yorkin ja Pennsylvanian, vanhoista aristokraattisista mahtisuvuista peräisin olevat poliitikot. Heidän maltilliset ja sosiaalisesti vapaamieliset kantansa olivat yhä enemmän linjassa demokraattien kanssa. Kongressissa puoluerajat samenivat lähes jokaisessa äänestyksessä: sekä uusien lakiesitysten kannattajissa että niiden vastustajissa oli tyypillisesti sekä demokraatteja että republikaaneja.

Kennedy oli jo alkanut valmistautua uudelleenvalintaansa ennakkosuosikkina, kun hänet murhattiin vuoden 1963 lopussa, vain vajaa vuosi ennen seuraavaa vaalipäivää. Istuvaksi presidentiksi ja samalla demokraattien presidenttiehdokkaaksi nousi hänen varamiehensä, texasilainen Lyndon B. Johnson (1908–1973). Hän kannatti hyväksi havaitun vanhan politiikan jatkamista. Johnsonin ohjelmaan kuuluivat sosiaalipalvelujen laajennukset kuten ilmainen sairausvakuutus köyhille ja vanhuksille, mustien kansalaisoikeusliikkeen vahva tukeminen liittovaltion lainsäädännöllä sekä kylmän sodan ja suurvaltapolitiikan liennytyspyrkimykset.

Republikaanit sen sijaan tekivät rajun irtioton aiemmasta pehmoilusta. Puolueessa oli jo vuosia tehnyt pohjatyötä äärioikeistolainen ruohonjuuritason ryhmittymä. San Franciscon puoluekokouksessa heinäkuussa 1964 se sai lopulta ylivallan puolueesta. Tilaisuus oli tunnelmaltaan painajaismainen. Maltillisesta puoluejohdosta nousi mies toisensa jälkeen puhujanpönttöön panemaan vastalauseensa, mutta heidän järkytyksekseen heidät buuattiin ja huudettiin pois lavalta. Puolueen kenttäväki sivuutti johtajiensa tahdon täysin ja junttasi presidenttiehdokkaaksi oman miehensä. Hän oli arizonalainen senaattori Barry Goldwater (1909–1998), joka ylpeänä ja uhmakkaasti irtisanoutui kaikesta, mitä Johnson ja demokraatit mielikuvissa edustivat.

Goldwater ilmoitti haluavansa lakkauttaa kaiken valtiollisen sosiaaliturvan; lopettavansa valtion puuttumisen talouselämään; kannattavansa osavaltioiden oikeutta päättää täysin itse siitä miten rotujen väliset suhteet tulisi järjestää; ja tahtovansa kylmän sodan muuttamista kuumaksi iskemällä ydinasein Neuvostoliittoon tai Kiinaan, ehkä jopa molempiin. Atomipommi oli ”vain eräs uusi ase lisää”, ja niitä voisi mieluusti vaikka ”panna yhden menemään Kremlin miestenhuoneeseen”. Kaikkein kuuluisimmat sanansa Goldwater lausui puoluekokouspuheessaan: ”Äärimmäisyys ei vapauden puolustamisessa ole mikään pahe, eikä maltillisuus oikeuden tavoittelussa hyve.”

Reheväpuheinen Goldwater, jonka lausuntoja avustajat ja tiedottajat saivat tämän tästä olla selittelemässä, oli otollinen maalitaulu demokraattien Lyndon Johnsonille ja hänen kannattajilleen. Goldwater oli kerran esimerkiksi lohkaissut, että olisi ehkä parempi, jos koko itärannikko – maltillisten republikaanien vahva alue – sahattaisiin irti Yhdysvalloista ja se ajautuisi kauas merelle. Johnsonin TV-mainoksessa nähtiin vesialtaassa puinen Yhdysvaltain kartta. Itärannikko kirjaimellisesti sahattiin irti ja se lähti liikkeelle.

Vieläkin hurjempi oli toinen mainos, jossa pikkutyttö repi kukasta irti terälehtiä ja laski niitä ääneen (hellyttävästi tietenkin väärin). Äkkiä tilalle tuli metallisen miesäänen suorittama lähtölaskenta ja kuvat ydinaseiden sienipilvistä. Johnson itse sanoi naukuvalla äänellään: ”Tämä on panoksena! Luoda maailma, jossa kaikki Jumalan lapset voivat elää, tai laskeutua pimeään. Meidän on rakastettava toinen toistamme tai meidän on kuoltava.” Neutraali selostajanääni sanoi lopuksi: ”Äänestä presidentti Johnsonia. Panokset ovat liian korkeat, jotta voisit jäädä kotiin.”

Goldwaterin mainoslause oli In your heart you know he’s right. Johnsonin tukijat vääntelivät sitä moneen eri muotoon: In your guts you know he’s nuts; In your heart you know he’s far right; In your heart you know he might. Goldwater oli siis äärioikeistolainen hörhö, joka ”hyvin saattaisi” (painaa ydinasenappulaa). Kansakunnan enemmistö näytti olevan samaa mieltä, sillä vuoden 1964 vaaleista tuli eräät maan historian epätasaisimmista. Neljä vuotta aiemmin Kennedy oli voittanut republikaanien Richard Nixonin vain 0,2 prosentin äänierolla. Nyt Johnsonin voittomarginaali oli 22,6 prosenttia, 16 miljoonaa ääntä, ja hän sai puolelleen 44 osavaltiota viidestäkymmenestä.

Politiikan kommentaattorit olivat lähes yksimielisiä siitä, että Goldwaterin kaltaisen ehdokkaan valinta oli ollut poliittinen itsemurha. Republikaanit olivat hämäriksi jäävistä syistä yksinkertaisesti nolanneet itsensä pitkäksi aikaa, ehkä jopa vuosikymmeniksi. Puolue palaisi todennäköisesti pian takaisin syrjäytettyjen maltillisten linjaan, koska silloin sillä olisi edes jonkinlaista toivoa elpyä takaisin merkittäväksi voimaksi. New York Timesin pääkirjoitustoimittaja James Reston totesi Goldwaterista vaalien jälkeisenä päivänä: ”Hän on tuhonnut puolueensa pitkäksi aikaa eteenpäin, eikä ole todennäköistä, että raunioiden valvonta jää hänen käsiinsä.”

Myös Suomessa Johnsonin voitto herätti huojennusta. Elettiin aikaa, jolloin esimerkiksi lehdillä oli selkeä poliittinen linja ja ne nokittelivat toisiaan päivittäin kuin olisi oltu eduskunnan kyselytunnilla. Goldwaterista vallitsi kuitenkin juhlallinen yksimielisyys, joka kattoi kaikki sinisimmästä kokoomuslaisesta punaisimpaan kommunistiin. Yksikään viisastelija ei ilmoittanut kannattavansa häntä voidakseen esiintyä rohkeana toisinajattelijana; kyse oli aivan liian vakavasta asiasta, jotta se olisi tullut edes mieleen. Vaalien jälkeen pääkirjoitussivuilta ja kolumneista välittyi varsinainen kollektiivinen helpotuksen huokaus. Johnson voitti, joten ihmiskunta on elossa vielä ensi vuonnakin!

Monien tunnot kiteytti 23-vuotiaan Paavo Lipposen kommentti, jonka julkaisi Pentti Saarikosken toimittama vasemmistolehti Aikalainen: Goldwaterin aate ”tuntuu naurettavalta ja vastenmieliseltä”, ja sen edustajat ovat yksinkertaisesti ”kelvottomia hoitamaan suuren maan asioita”. Suomen Uutiset, nykyisen Perussuomalainen-lehden edeltäjä, taas totesi: ”Barry Goldwaterin valinta Amerikan presidentiksi olisi merkinnyt hitlerismin ylösnousua maailmassa. Onneksi sitä ei voi enää tapahtua. Kovista kokemuksista maailma on sentään jotain oppinut.” Tästä oli kuitenkin eri mieltä amerikkamyönteinen Aamulehti, joka kirjoitti Tampereella huolestuneesti:

”Vaalit osoittivat että amerikkalaisten on edelleen syytä olla varuillaan. Kuka pystyy takaamaan että vaaliasetelma on neljän vuoden kuluttua demokraateille yhtä otollinen kuin nyt Johnsonille. Voidaan kuitenkin olettaa ettei Goldwater, jos hän on taas kamppailemassa, uusi nyt tekemiään virheitä 1968. Taktiikka muuttuu, mies ei. Vaikka amerikkalaisilla ja koko maailmalla onkin syy huokaista helpotuksesta, ei ole mitään oikeutta tuudittautua välinpitämättömyyteen. Senaattori Barry Morris Goldwaterkaan ei tee niin.”

VAALIEN VOITTAJA JOHNSON oli aivan aidosti se texasilainen maalaisjuntti, joksi kouluja käynyt George W. Bush taannoin yleisesti miellettiin. Johnson muun muassa vaihtoi virkahuoneensa tuoliksi helikopterin istuimen. Viereiseen lepohuoneeseen hän asennutti hanan, josta sai greippilimonadia. Hän esitteli sappileikkausarpeaan toimittajille kesken lehdistötilaisuuden ja nosteli koiriaan korvista ilmaan. Kun Johnsonin piti neuvottelupöydästä lähteä vessaan, hän saattoi repiä keskustelukumppanin sinne mukaansa, jotta juttu ei keskeytyisi.

Suomalaiset olivat saaneet tuntumaa Johnsonin tyyliin pari kuukautta ennen hänen nousuaan presidentiksi, kun hän teki varapresidenttinä vierailun Pohjoismaihin. Hän käyttäytyi Suomessa kuin olisi ollut kotimaassaan vaalikiertueella. Helsingissä Johnson myöhästyi 20 minuuttia valtiojohdon juhlapäivällisiltä, koska istui huoneessaan hotelli Marskissa ja joi viskiä pullosta. Rovaniemen sankarihaudoilla hän piti yhtäkkiä paperista puheen, vaikka mitään sellaista ei ollut merkitty ohjelmaan. Kuoron laulaessa Finlandia-hymniä hänen teini-ikäinen tyttärensä alkoi jakaa yleisölle Johnsonin mainoskyniä. Turun yliopistoon tehdyn kiertokäynnin jälkeen yliopiston rehtori Tauno Nurmela sanoi diplomaatti Max Jakobsonille: ”Älä enää toiste tuo tänne tuollaisia hampuuseja.” Myös presidentti Urho Kekkonen inhosi Johnsonia alusta lähtien. Tämä oli ”omituista porukkaa”; ”naiivi ja hölmö mies meidän asioissa. Voi olla kuinka etevä tahansa USA:ssa, mutta täällä ei pärjää tuolla tavalla.” Myöhemmin Kekkonen muisteli, kuinka Johnson oli vaikuttanut ”pikemminkin pajatsolta kuin valtiomieheltä”.

Johnson oli ehkä optimistisin poliitikko, joka optimistiseksi maaksi usein mielletyssä USA:ssa on koskaan nähty. Sytyttäessään valot Valkoisen talon joulukuuseen jouluna 1964 hän sanoi: ”Nämä ovat toivorikkaimpia aikoja sitten sen, kun Kristus syntyi Beetlehemissä.” Hän jatkoi:

”Tämän päivän ihmisillä on – aivan uudella tavalla – hallussaan kyky sotien lopettamiseen ja rauhan säilyttämiseen, köyhyyden hävittämiseen ja yltäkylläisyyden jakamiseen, ihmiskuntaa riivaavien sairauksien voittamiseen sekä sen mahdollistamiseen, että koko ihmissuku voi nauttia maanpäällisen elämän tarjoamasta lupauksesta.”

Puolitoista kuukautta aiemmin hän oli sanonut vaalipuheessaan New Yorkissa tavoittelevansa yhteiskuntaa, ”joka ei menestyksen ja kauneuden kääntöpuolena ole kurja eikä karu; joka tuottaa mestariteoksia ilman köyhyyden viheliäisyyttä. Voimme avata oppimisen, hedelmällisen työn ja palkitsevan vapaa-ajan ovet – ei vain harvoille etuoikeutetuille, vaan voimme avata ne kaikille. Näitä tavoitteita ei voi mitata pelkästään pankkitilin saldolla. Ne voidaan mitata vain sen elämän laadulla, jota ihmiset elävät.”

Ja edellisenä keväänä hän oli lausunut Michiganin yliopiston päättäjäisjuhlassa: ”Teillä on mahdollisuus, jota millään kansalla minään aikana ei ole ollut koskaan ennen. Voitte auttaa rakentamaan yhteiskunnan, jossa moraalin vaatimukset ja sielulliset tarpeet voidaan täyttää kansakunnan elämässä. – – Jotkut pelokkaat sielut sanovat, ettei tätä taistelua voi voittaa. Olen eri mieltä. Meillä on valta muovata sivilisaatio sellaiseksi kuin haluamme.”

Kun näitä sanoja vertaa Barack Obaman vaisuun, epämääräiseen toivoon jonkinlaisen uuden paremman maailman syntymisestä – tai vaikka kotoisiin ”toivotalkoisiimme” täällä Suomessa – on kyse aivan eri mittaluokan asiasta. Johnson tarjosi puheittensa yleisölle hurmoksellisen, romanttisen tulevaisuudenkuvan, jossa kaikki ihmiskunnan perinteiset ongelmat on jakojäännöksettömästi ratkaistu kaikkialla maailmassa – jos ihmiset vain haluavat ja uskaltavat.

Pari kuukautta presidenttinä oltuaan Johnson julisti ”sodan köyhyyttä vastaan”. Se oli vasta lähtölaukaus. Demokraattien presidenteillä oli jo pitkään ollut kullakin oma iskulause sisäpoliittisille uudistuksilleen. Rooseveltilla se oli New Deal, Trumanilla Fair Deal ja Kennedyllä New Frontier. Johnsonin vastaava tunnus oli Great Society, jonka hän julkisti yllä mainitussa Michiganin-puheessaan. Suomessa se kääntyi ”suureksi yhteiskunnaksi”, mutta mukana oli myös itsetyytyväinen vivahde: ”suurenmoinen yhteiskunta”. Great Society ei tarkoittanut vähempää kuin Yhdysvaltain tekemistä samanlaiseksi tasa-arvoiseksi hyvinvointiyhteiskunnaksi, jollaiseksi Länsi-Euroopan maat olivat toisen maailmansodan jälkeen alkaneet nopeasti muuttua.

Johnsonin kongressilla säädättämät uudet lait ulottuivat oikeusavusta kaupunkisuunnitteluun, päivähoidosta vanhustenhuoltoon ja ympäristönsuojelusta joukkoliikenteeseen. Koulujen valtionapua lisättiin, köyhille ja eläkeikäisille säädettiin oikeus valtion sairausvakuutukseen. Taiteen ja kulttuurin määrärahat paisuivat, kuluttajansuojaa parannettiin ja ammattiliittojen asemaa vahvistettiin. Johnson antoi kongressille kaikkiaan 252 merkittävää lakiesitystä, joista hyväksytyksi tuli 226.

Jo pelkästään sosiaalimenojen osuus liittovaltion budjetista nousi ennennäkemättömän rajusti. Vuonna 1964 ne olivat 25,4 prosenttia, mutta vuonna 1972 jo 41,3 prosenttia. Niiden osuus maan koko bruttokansantuotteesta nousi samalla 4,3 prosentista 8,8 prosenttiin. Sota köyhyyttä vastaan myös onnistui melkoisen hyvin niin kauan kuin sitä jatkettiin. Köyhyysrajan alapuolella elävien yhdysvaltalaisten määrä lähes puolittui vuosien 1965 ja 1974 välillä ja oli pienimmillään alle 8 prosenttia.

JOHNSONIN RIEMUVOITTO jäi kuitenkin hetkelliseksi ilmiöksi, joka kesti vain joitakin vuosia. Vuonna 1968 hän joutui päättämään, asettuako uudelleen ehdolle presidentiksi. Hänen kannatuksensa oli kutistunut vaalivoiton aikaisesta huipusta noin puoleen, joten päätös oli helppo, ja hän kertoi sen julkisesti jo yli puoli vuotta ennen vaaleja. Johnson ei suostuisi ehdokkaaksi, vaikka hänen puolueensa erikseen pyytäisi.

Demokraattien presidenttipelissä oli vahvoilla murhatun presidentti Kennedyn veli Robert, mutta hänetkin murhattiin kesäkuussa 1968. Sekavien vaiheiden jälkeen demokraattien ehdokkaaksi tuli Johnsonin varapresidentti Hubert Humphrey. Presidentiksi nousi kuitenkin republikaanien ehdokas Richard Nixon, joka voitti vaalit yhtä niukasti kuin oli hävinnyt ne Kennedylle kahdeksan vuotta aiemmin.

Nixon ei kuitenkaan ollut mikään varsinainen Goldwater numero kaksi. Hän ei esimerkiksi sosiaalipolitiikassa lähtenyt merkittävästi purkamaan Johnsonin kauden saavutuksia, vaan kehitti niitä osittain jopa eteenpäin. Kun keynesiläinen suhdanteita tasaava talouspolitiikka on nykyään tehnyt komean paluun julkisen keskustelun asialistalle ja tullut samalla mielletyksi jotenkin ”vasemmistolaiseksi”, on mielenkiintoista muistaa, kuinka juuri oikeistolaiseksi mielletty Nixon sanoi vuonna 1971, että ”olemme kaikki nykyään keynesiläisiä”.

Hän oli tässä väärässä, kuten monessa muussakin asiassa. Vuonna 1980, vain 16 vuotta Goldwaterin rökäletappion jälkeen, presidentiksi valittiin republikaani Ronald Reagan, joka oli innokkaasti tukenut Goldwaterin kampanjaa ja kannatti suurta osaa hänen tuolloin vielä äärimmäisenä ja lähes mielipuolisena pidetystä ohjelmastaan – vaikkakaan ei onneksi koskaan toteuttanut sitä kuin tietyiltä osin. Reagan oli talouspoliittisesti oikeistolaisin ja hyvinvointivaltiovastaisin presidentti, joka Yhdysvalloilla oli ollut 50 vuoteen, sitten Rooseveltin edeltäjän Herbert Hooverin.

Republikaanista puoluetta oli totuttu pitämään jäykkänä ja jähmeänä parempien ihmisten kerhona, jolle kaikenlainen populismi on vierasta. (Sen yleinen epävirallinen lyhenne GOP tulee sanoista Grand Old Party, Ylväs Vanha Puolue.) Nykyään sen ovat kuitenkin vallanneet erilaiset kiihkouskovaiset, rasistit, ase- ja sotahullut sekä äärikapitalistit, jotka vaativat, että rikkaiden rikastumiselta ja köyhien köyhtymiseltä poistetaan pienimmätkin esteet. Sama kehitys on temmannut mukaansa myös demokraatit, jotka ovat nykyään oikeammalla kuin republikaanit 1960-luvulla. Johnsonin Great Society -laeista iso osa on kumottu tai niiltä on viety liittovaltion budjetissa rahoitusta niin paljon, että ne ovat voimassa enää lähinnä teoriassa.

Hyvänä mittarina politiikan muutoksesta ovat tuloerot, jotka pienenivät Yhdysvalloissa vuosikymmenten ajan, mutta lähtivät 1970-luvulla kasvuun ja ovat siitä lähtien paisuneet lähes keskeytyksettä. Rikkaimmalle yhdelle prosentille menevä tulo-osuus oli vielä vuonna 1979 noin 11,3 prosenttia, mutta vuonna 2007 se oli 20,9 prosenttia. Suuryritysten toimitusjohtajien keskipalkat olivat 1970-luvun alussa noin 25 kertaa suuremmat kuin työntekijöiden keskipalkat, mutta vuonna 1999 noin 300 kertaa suuremmat. Teknologian kehityksen ansiosta työn tuottavuus on kasvanut sukupolvessa huikeasti, mutta sen tulokset ovat menneet pienen eliitin taskuihin. Esimerkiksi Suomessa työväestön reaalipalkat kaksinkertaistuivat 30 vuodessa vuosina 1970–2000, mutta Yhdysvalloissa vuoden 2000 palkkaindeksi ei edes yltänyt vuoden 1970 tasolle. Kun inflaatio otetaan huomioon, palkat olivat siis lievästi laskeneet. Köyhyys on palannut suunnilleen samalle tasolle, jolla se oli Johnsonin julistaessa sodan sitä vastaan.

Miten ihmeessä näin sitten on päässyt käymään? Kuinka on mahdollista, että Johnson saa historian suurimman vaalivoiton ja kaikki ennustavat tulevaisuuden kuuluvan hänen poliittiselle linjalleen – ja vain muutaman vuoden kuluttua alkaa puolen vuosisadan mittainen kausi, jolloin etenee lähinnä päinvastainen linja?

USEIN ON TAPANA AJATELLA, että Yhdysvaltain poliittisen kulttuurin viimeaikainen muutos johtuisi jostakin ”kansanluonteen” kaltaisesta seikasta, joka on syvällä historiassa ja kansakunnan mentaliteetissa. Tällöin nimenomaan nykyinen tilanne mielletään asioiden normaalitilaksi – ja taannoinen, Rooseveltin 30-luvusta Johnsonin 60-lukuun ulottunut liberaali vaihe taas poikkeamaksi normaalista.

Suosittuja ovat olleet myös selitykset, joiden mukaan demokraattinen puolue on menettänyt suosiotaan, koska se samaistuu ihmisryhmiin, joiden mielletään olevan ulkona kunniallisen yhteiskunnan valtavirrasta: feministeihin, ympäristönsuojelijoihin, homoihin, abortin kannattajiin, aseenkanto-oikeuden vastustajiin. Tämä selitys on usein yhdistetty esimerkiksi Thomas Frankin teokseen What’s the Matter with Kansas? (2004). Se on Michael Mooren elokuvien ja kirjojen ohella ehkä eniten tällä vuosituhannella mediahuomiota saanut aikalaispuheenvuoro yhdysvaltalaisesta politiikasta.

Frank tarkastelee Kansasin osavaltiota, joka sijaitsee Yhdysvaltain keskikohdassa. Hän pyrkii selvittämään, miksi vähäosaiset, työväenluokkaiset ihmiset äänestävät siellä republikaaneja, joiden rikkaita suosiva talouspolitiikka ja hyvinvointivaltiota vastustava sosiaalipolitiikka tuottaa heille suurta haittaa. Frank vastaa: koska kansasilaisten ihmiskuva ja arvomaailma on niin vanhoillinen. Demokraatit ovat kaikenlaisissa arkielämän moraalikysymyksissä siirtyneet niin liberaaleiksi, että se on kansasilaisista moraalisesti vastenmielistä.

Tällä selitysehdotuksella ei kuitenkaan ole juuri minkäänlaista faktapohjaa. Kun selitystä lähdetään etsimään yhteiskuntatieteen keinoin, se löytyy aivan toisesta suunnasta. Kolumnistit ja puhuvat päät ovat nostaneet Frankin teoksen klassikkoasemaan, mutta valtio-opin tutkimuksessa arvostetaan yhtä korkealle Vanderbiltin yliopiston professorin Larry Bartelsin artikkeli ”What’s the Matter with What’s the Matter with Kansas?” (2006). Frankin teoria revitään Bartelsin tarkastelussa kohta kohdalta aivan kappaleiksi. Jos jokin on vienyt demokraateilta kannatusta, niin tämä jokin nimenomaan ei ole feminismi ja muu maailmanparannus.

Todellinen selitys löytyy sen sijaan tilastojen valossa Yhdysvaltain etelävaltioista – ja vain ja ainoastaan etelävaltioista. Frank esittää kirjassaan, että pienituloisia äänestäjiä, joiden olisi taloudellisen etunsa nimissä järkevää äänestää demokraatteja, on karkottamassa näiden edustama arvoliberalismi. Mutta todellisuudessa juuri tässä äänestäjäryhmässä demokraattien etumatka väheni pelkkiä pohjoisvaltioita tarkasteltaessa vuosien 1952 ja 2004 välillä tasan nolla prosenttiyksikköä. Sen sijaan pelkkiä etelävaltioita tarkasteltaessa se väheni samaan aikaan peräti 52 prosenttiyksikköä.

Etelävaltioissa on 1960-luvulta alkaen romahtanut se käytännössä yksipuoluejärjestelmää merkinnyt yksinvalta, josta demokraatit nauttivat etelässä Yhdysvaltain sisällissodasta alkaen noin sadan vuoden ajan. Tämä taas johtui siitä, että demokraatit siirtyivät Johnsonin presidenttikaudella kannattamaan mustan väestön kansalaisoikeustaistelua lopullisesti ja yksiselitteisesti.

Demokraattinen puolue oli ollut erittäin vahva etelässä aina siitä lähtien kun sisällissota päättyi vuonna 1865 ja orjuus lakkautettiin. Koko demokraattien ja republikaanien kaksipuoluejärjestelmä vakiintui juuri noihin aikoihin. Republikaaninen puolue perustettiin alun perin pohjoisvaltioissa toimivien orjuuden vastaisten aktivistien puolueeksi. Ensimmäinen republikaaninen presidentti oli Abraham Lincoln, joka vapautti orjat ja jonka virkakaudella sisällissota käytiin.

Vapaaksi päässeiden entisten orjien oikeudet etenivät sodanjälkeisellä jälleenrakennuskaudella, mutta se jäi lyhyeksi välivaiheeksi, joka päättyi 1870-luvun loppuun mennessä. Pohjoisvaltioiden miehitysjoukot vedettiin pois etelästä ”kansalliseen sovintoon” vedoten. Republikaanien vastustajat, demokraatit, nousivat etelässä pian niin voimakkaaksi valtapuolueeksi, että siellä vallitsi likimain yksipuoluejärjestelmä. Varsinaiset vaalit olivat pelkkä muodollisuus, koska todellinen vaalitaistelu käytiin demokraattien esivaaleissa siitä, kuka missäkin pääsee demokraattien ehdokkaaksi. Jos joku siinä onnistui, hän saattoi olla valinnastaan jo lähes varma. 1900-luvun kolmena ensimmäisenä vuosikymmenenä demokraattiehdokkaiden kannatus kongressin vaaleissa oli etelän ulkopuolella vain noin 40 prosenttia, mutta etelässä se oli alimmillaankin 86 prosenttia. Kongressiin valituista demokraateista kaksi kolmannesta oli etelästä, jossa asui alle kolmannes maan väestöstä.

Demokraattien eteläinen siipi tuki voimakkaasti valkoisten oikeutta sortaa ja riistää entisiä orjia ja heidän jälkeläisiään. Tämä katsottiin kyynisesti hinnaksi, joka puolueen oli maksettava kannatuksestaan valtakunnallisella tasolla. Etelässä mustilla ei käytännössä ollut äänioikeutta tai muita kansalaisoikeuksia, ja voimassa oli lakiin perustuva rotusortojärjestelmä, jota epäviralliset tavat ja tottumukset vielä vahvistivat. Vallitsi eräänlainen sanaton sopimus, jonka mukaan puolue sai muussa politiikassaan olla miten vapaamielinen ja edistyksellinen tahansa, kunhan se jätti etelän valkoiset omiin oloihinsa ja etelän mustat oman onnensa nojaan.

Toisen maailmansodan jälkeen mustia oli kuitenkin muuttanut etelän maaseudulta pohjoisen isoihin kaupunkeihin – kuten Chicagoon, Detroitiin ja Los Angelesiin – niin paljon, että pohjoisen mustien äänet alkoivat olla merkittävämmässä asemassa kuin etelän valkoisten. Vuonna 1900 mustasta väestöstä asui 90 prosenttia etelässä ja 70 prosenttia maaseudulla, mutta vuonna 1960 suhde oli kääntynyt lähes päinvastaiseksi: 73 prosenttia asui kaupungeissa ja yli puolet pohjoisessa. Niinpä demokraatit alkoivat kilpailla mustien suosiosta näiden perinteisesti tukemien republikaanien kanssa. Puolue uskaltautui vaatimaan täysien kansalaisoikeuksien ulottamista myös etelän mustiin.

Jo 1940–50-luvulla musta väestö oli saanut joitakin symboliarvoltaan tärkeitä voittoja. Vuonna 1948 presidentti Truman antoi määräyksen, että rotuerottelu lopetetaan Yhdysvaltain armeijassa – olihan jokseenkin noloa, että Euroopan oli juuri vapauttanut natseista armeija, jonka oma politiikka herätti monissa mielleyhtymiä samoihin natseihin. Vuonna 1954 Yhdysvaltain korkein oikeus taas määräsi, ettei valtiolla saanut enää olla erillisiä kouluja mustille ja valkoisille lapsille. Rotuerottelun tosiasiallinen lopettaminen kouluissa oli kuitenkin hidas prosessi, joka jatkui pitkälle 1970-luvulle saakka.

Kuten tutkija Mary Dudziak on osoittanut teoksessaan Cold War Civil Rights (2000), rotukysymyksellä oli jatkuvasti myös ulkopoliittista merkitystä. Neuvostoliiton johtama kommunistileiri hyödynsi propagandassaan sumeilematta uutisia, joita mustien kohtaamasta sorrosta tuli julkisuuteen. Jo vuoden 1954 koulupäätöksen taustalla oli ollut pelko imagotappioista, joita vastakkainen päätös olisi saattanut aiheuttaa esimerkiksi Afrikan maissa. Afrikka oli eräs kylmän sodan päänäyttämöistä, ja 1950–60-luvulla Euroopan entisiä siirtomaita itsenäistyi uusiksi valtioiksi lähes vuosittain. Yhdysvaltain ulkopoliittinen johto joutui kamppailemaan niiden uskollisuudesta Neuvostoliiton kanssa.

Eräs Dudziakin esimerkki kertoo, miten pieniin yksityiskohtiin valtiojohto joutui kiinnittämään huomiota. Se liittyy uusien Afrikan valtioiden ensimmäisiin suurlähettiläisiin. Diplomaatit joutuvat usein matkustamaan New Yorkin ja Washingtonin välisen 300 kilometrin matkan edestakaisin, koska lähetystöt ovat Washingtonissa, mutta esimerkiksi YK:n päämaja New Yorkissa. Köyhillä kehitysmailla ei ollut varaa lentolippuihin, joten suurlähettiläät ajoivat usein matkan omalla autollaan. Tie Washingtoniin kulki Marylandin osavaltion halki, jossa rotusyrjintä oli laillista. Kun korkea-arvoiset diplomaatit pysähtyivät asioidakseen kahvilassa tai huoltoasemalla, heitä ei palveltukaan, koska he olivat mustia. Tämä ei tietenkään ollut sellainen vastaanotto, jota lähettiläät odottivat, kun he tulivat edustamaan maataan koko vapaan maailman pääkaupunkiin. 1960-luvun alussa Kennedyn ulkoministeriö joutui erikseen kovasanaisesti taivuttelemaan Marylandin lainsäätäjiä, jotta rotusyrjintä palvelualoilla kiellettäisiin osavaltiossa – ulko- ja turvallisuuspoliittisista syistä.

Kennedyn presidenttikaudella hänen hallituksensa alkoi suunnitella laajaa liittovaltion lakipakettia, joka viimein takaisi mustille kaikkialla samat oikeudet kuin muille. Käyttäen omaa arvovaltaansa vanhana etelävaltiolaisena ja liittoutumalla maltillisten republikaanien kanssa Johnson ajoi lopulta vuosina 1964 ja 1965 läpi kansalaisoikeuslain ja äänioikeuslain, jotka pääpiirteissään toteuttivat tämän tavoitteen. Esimerkiksi Arvo Puukari katsoi vuonna 1966 kirjassaan, että rotukysymys tuli niillä ratkaistuksi lopullisesti. Näin ei kuitenkaan käynyt. Republikaanit – orjien vapauttajan Lincolnin puolue – siirtyivät kalastelemaan etelän valkoisilta rasisteilta ”vapaaksi jääneitä” ääniä. Kun rotusortolait oli kumottu ja mustat olivat saaneet äänioikeuden, republikaanit alkoivat kampanjoida teemalla: Eikö olekin raivostuttavaa – hylkää demokraatit ja äänestä kostoksi meitä! Puolueet tulivat siis ikään kuin vaihtaneeksi entiset peruskannattajakuntansa osittain keskenään.

Demokraattien strategit olivat tästä yhtä tietoisia kuin republikaanienkin. Kun Johnson oli allekirjoittanut uuden äänioikeuslain elokuussa 1965, hän kääntyi nuoren avustajansa Bill Moyersin puoleen ja sanoi: ”Siinä meni etelä sukupolveksi eteenpäin.” Demokraatit kuitenkin toivoivat, että vaihtokauppa osoittautuisi pitkällä tähtäimellä edulliseksi juuri heille. Tässä heidän laskelmansa pettivät. Uudet kansalaisoikeuslait vieraannuttivat paitsi etelän, myös suuren osan pohjoisen konservatiivisemmista valkoisista. Johnsonin sosiaaliohjelmat olivat sinänsä suosittuja, mutta myös niiden tulosten katsottiin valuvan aivan liiaksi mustille valkoisten kustannuksella.

Vain viisi päivää sen jälkeen, kun Johnson oli vahvistanut äänioikeuslain, poliisi pidätti rattijuopon mustien asuttamassa Wattsin kaupunginosassa Los Angelesissa. Tapausta kerääntyi katsomaan väkijoukko, joka joutui kahnauksiin virkavallan kanssa. Tilanne eskaloitui ja seurasi viikon mittainen mellakka, jossa 34 ihmistä kuoli ja yli tuhat sai vammoja. Aineelliset vahingot olivat yli 40 miljoonaa dollaria. Watts oli ensimmäinen iso rotumellakka, joka ylitti valtakunnallisen uutiskynnyksen suuressa mittakaavassa. Vaikka se ei mitenkään liittynyt Johnsoniin, monien valkoisten oli mahdotonta irrottautua mielleyhtymistä, joissa hänen politiikkansa ja Los Angelesin tapahtumien välillä oli selvä syy-seuraussuhde – jos ei kirjaimellisesti, niin moraalisesti. Kaiken tämän me teemme niille hyvää hyvyyttämme ja tämä on kiitoksena!

Koko 1960-luvun jälkipuoliskon ajan rotumellakoita sattui varsinkin kesäkuukausina milloin missäkin. Ne tekivät mahdottomaksi pitää rotukysymystä enää vain etelävaltioiden sisäisenä asiana. Kahakat syttyivät järjestään juuri pohjoisvaltioiden suurkaupungeissa, jotka olivat aiemmin ylpeilleet rotujen välisten suhteiden olevan terveellä ja tasa-arvoisella pohjalla verrattuna etelään.

Tasan kaksi vuotta sen jälkeen, kun Johnson oli saavuttanut huikean voittonsa, pidettiin marraskuun 1966 välivaalit. Demokraatteja kohtasi järkytys, koska heidän vasta äsken itselleen uudestaan takaama ylivalta alkoi murtua. Kongressin edustajainhuoneessa demokraattienemmistöstä katosi 47 paikkaa ja senaatissa kolme. Kalifornian osavaltion kuvernööriksi nousi Wattsin mellakoiden nosteessa tuleva presidentti Ronald Reagan, joka oli ollut eräs Goldwaterin presidenttikampanjan valtakunnallisista keskushahmoista. Etelässä republikaanit etenivät vauhdilla. Floridan kuvernöörinvaaleissa demokraatit hävisivät ensi kertaa 94 vuoteen, Arkansasissa 92 vuoteen. Etelän rasistisesta perinnöstä luopuminen ei käynytkään noin vain ilmoitusasiana. Tästä alkoi republikaanien yhä syvenevä oikeistolaistumiskehitys, sen painopisteen siirtyminen pohjoisesta etelään ja samanaikainen kannatuksen nousu. Se nosti Reaganin 1980-luvulla presidentiksi, ja 1990-luvulla myös kongressi siirtyi lopulta lähes puolen vuosisadan tauon jälkeen republikaanien haltuun.

Goldwaterin ehdokkuus oli alusta asti suunniteltu vain kenraaliharjoitukseksi. Sen tehtävänä oli osoittaa kummankin puolueen vapaamielisyyteen pettyneelle epäpoliittiselle kansanosalle niin etelässä kuin pohjoisessakin, että heidän turhaumilleen oli poliittinen ilmaisukanava ja että sen muodostivat juuri republikaanit. 1960-luvun loppuun mennessä republikaanien linjaksi tuli tietoisesti niin kutsuttu Southern Strategy, jonka suuntaviivoja hahmotteli politiikan tutkija Kevin Phillips kirjassaan The Emerging Republican Majority (1969). Republikaanit eivät enää pyrkineet olemaan se ”jokaiselle jotakin” -puolue, jollaiseksi sekä he että demokraatit olivat muodostuneet. Yhdysvaltain alueista puolue keskittyisi yhä enemmän etelään, etnisistä ryhmistä taas valkoiseen enemmistöön. Kansallisen konsensuksen ja yhteisymmärryksen aika olisi ohi. Presidentti Nixonin avustaja Pat Buchanan sanoi eräässä muistiossaan 1971: ”Jos revimme maan kahtia, isompi puolikas kuuluu meille.” Kun eräs toimittaja oli edellisvuonna kysellyt Nixonin oikeusministeriltä John Mitchelliltä ”uusvasemmistosta” ja hänen kireistä suhteistaan siihen, Mitchell oli vastannut: ”Ei ole mitään uusvasemmistoa. Tämä maa siirtyy kuule niin kauas oikealle, ettei sitä edes tunnista samaksi.”

Republikaanien joutuminen Goldwaterin perillisten käsiin toi puolueiden välille repivän vihamielisyyden. Republikaanien linja siirtyi lähes kaikissa kysymyksissä poliittisen kartan kohtaan, jota vielä jonkin aikaa aiemmin olisi sen hetken mittapuulla pidetty äärioikeistolaisena. Viime vuosikymmenet politiikka on ollut lähes täysin republikaanien hallitsemaa ja aloite on ollut koko ajan heillä. Politiikasta on tullut ikään kuin ”oletusarvoisesti” republikaanista, ja Goldwaterin perintöä noudattavalla tavalla äärirepublikaanista, siinä missä se 1950–60-luvulla oli ollut oletusarvoisesti demokraattista. Historiantutkija Thomas Sugrue kiteytti vuonna 2008 yksinkertaisesti, että ”1960-luvun jälkeen olemme eläneet Goldwaterin aikakautta”.

Goldwater itse ei kuitenkaan vielä ollut mikään suuri kansankiihottaja. Hän oli äärimmäinen mielipiteissään, mutta ei tyylissään. Kirjailija Veijo Meri vieraili kesällä 1965 Yhdysvalloissa, luki lehdestä hänen vieraskynäkirjoituksensa ja koki tuttuuden tunteen: Goldwater ”ei tehnyt artikkelissa yhtään johtopäätöstä, hän vain kuvaili, niin kuin 1950-luvun suomalaiset prosaistit”.

Vuonna 1968 presidentinvaaleihin ilmaantui Humphreyn ja Nixonin rinnalle myös kolmas, sitoutumaton ehdokas, jonka poliittinen linja muistutti monessa Goldwateria, mutta jonka olemus oli täysin toinen. Hän oli Alabaman osavaltion kuvernööri George Wallace, kansanomainen populisti, jonka esiintymistyylistä ei tule nykysuomalaiselle mieleen Veijo Meri vaan Timo Soini. Siinä missä Goldwater piti vastustajiaan demonisen pahuuden ilmentyminä, Wallace pikemminkin hymähteli ja hekotteli heille. Hän tarjosi kansalle rakastettavaa etelävaltiolaista tavismaisuutta, aivan kuten Johnsonkin teki, mutta irrotti omasta pakettitarjouksestaan pois mustien oikeudet. Wallace sai vaaleissa 13,5 prosenttia äänistä ja viiden etelävaltion valitsijamiehet. Tuleva presidentti Reagan otti myös poliittisessa viestinnässään oppia juuri Wallacelta, ei niinkään Goldwaterilta. Vaikka olisi poliittisesti kuinka kärttyisä ja yhteistyöhaluton konservatiivi tahansa, oli tärkeää edetä hyvässä hengessä, fiilispohjalta.

On olennaisen tärkeää huomata, ettei koko Goldwaterista Reaganiin ulottuva kehityskulku olisi ollut lainkaan mahdollinen, jos etelävaltiot eivät olisi kuuluneet Yhdysvaltoihin. Republikaanien valtakunnallisen tason vaalikannatuksen on pelastanut juuri se, että entinen demokraattien yksipuoluejärjestelmä on etelässä korvautunut republikaanien yksipuoluejärjestelmällä. Suomessa kirjailija Pentti Holappa kysyi vuoden 1968 vaaleja kommentoidessaan pilkallisesti: ”Etelävaltioissa sekä demokraatit että republikaanit ovat vanhoillisia. Miksi he eivät sitten liity yhdeksi puolueeksi?” Todellisuudessa näin juuri tapahtuikin – ja yhdistyneen puolueen nimeksi tuli republikaaninen puolue. Psykiatri ja kirjallisuudentutkija Robert Coles kirjasi vuonna 1962 ylös, mitä hänen valkoinen naapurinsa Georgiassa sanoi saatuaan hieman viskiä:

”Jonain päivänä tuuli kääntyy, eivätkä kaikki ne ongelmat joita meillä on täällä etelässä enää näytä niin pahoilta, kun nähdään mitä siellä pohjoisessa tapahtuu. Ja kun se päivä koittaa, lupaan ettei kukaan Georgiasta mene sinne pohjoiseen, osoita ihmisiä sormella ja sano heille, että he ovat pahoja ja tietämättömiä ja heidän täytyy muuttua tai liittovaltion laki puuttuu asiaan. Täällä etelässä meillä ei ole tapana sotkeentua toisten ihmisten asioihin huvin vuoksi.”

Tämä uhoava lupaus oli yhtä tyhjän kanssa. Kun valtakunnan tason politiikka on republikaanistunut, se on samalla myös ”etelävaltiolaistunut”. Kun etelässä todettiin, että pohjoisen ihmisiltä ei enää pääse rauhaan entiseen tapaan, on ainoaksi toiseksi vaihtoehdoksi jäänyt, että koko maa yritetään pakottaa etelän muottiin.

Yhdysvaltain sisällissodassa erkanemaan pyrkineistä 11 osavaltiosta vain Arkansasissa on tällä hetkellä kuvernöörinä demokraatti. Osavaltioiden lainsäädäntöelinten kummassakaan kamarissa demokraateilla ei ole enemmistöä yhdessäkään etelävaltiossa. Läheskään kaikki etelän valkoiset eivät ole rasisteja, mutta näitä rasisteja on kuitenkin vielä nykysukupolvessa niin paljon, että he ovat riittäneet keikauttamaan politiikan tasapainoa merkittävästi republikaanien suuntaan. Jos heitä ei olisi, jo se riittäisi yksistään nykyään siihen, että demokraatit voittaisivat kaikki valtakunnalliset vaalit vuodesta toiseen. Siinä missä demokraatit voittivat vielä vuonna 1976 viimeisen kerran presidentinvaalit etelävaltioissa 10–1, republikaanit voittivat vuoden 2012 vaalit 9–2: Obama sai taakseen vain Floridan ja Virginian. Obaman ja Mitt Romneyn valitsijamiesäänet olivat 332–206, mutta ilman etelävaltioita ne olisivat olleet 290–88. Obaman etumatka olisi tällöin ollut samaa luokkaa kuin Johnsonin veret seisauttavassa maanvyörymävoitossa vuonna 1964.

JOHNSONILAISEN LIBERALISMIN tuhosi Yhdysvalloista paitsi etelän rotukysymys, myös Vietnamin sota. Johnsonin presidenttikaudella maa sotkeutui siihen vuosi vuodelta pahemmin.

Vietnam oli jaettu kahtia vuonna 1954, kun vanha siirtomaavalta Ranska vetäytyi Itä-Aasiasta. Kumpikaan puolikas ei ollut demokratia, mutta Etelä-Vietnam muodostui Yhdysvalloille myönteiseksi diktatuuriksi, Pohjois-Vietnam taas Neuvostoliitolle myönteiseksi. Puolten välillä vallitsi jatkuva sotatila, ja varsinkin Pohjois-Vietnamin tavoitteena oli ottaa lopulta koko maa haltuunsa sotilaallisella voimalla.

Ensimmäiset Yhdysvaltain joukot olivat saapuneet Vietnamiin loppuvuodesta 1961. Etelä-Vietnamin epäsuosittu presidentti Ngô Đình Diệm syöstiin vallasta CIA:n tukemassa sotilasvallankaappauksessa marraskuussa 1963, vain hieman ennen Kennedyn murhaa. Tämän jälkeen sota yhdysvaltalaistui nopeasti. Kesällä 1964 Johnson sai kongressilta valtuudet käydä käytännössä täysimittaista sotaa Vietnamissa, vaikka mitään virallista sodanjulistusta ei koskaan annettu. Vuonna 1965 aloitettiin 18–25-vuotiaiden miesten kutsunnat. Jo saman vuoden lokakuussa poltettiin ensimmäinen kutsuntakortti, ja yli 100 000 ihmistä osoitti mieltään sotaa vastaan neljässäkymmenessä kaupungissa.

Sota myös radikalisoi vasemmistolaisen opiskelijaliikkeen, joka oli lähtenyt nousuun jo 1960-luvun alussa. Loppuvuodesta 1964 sai alkunsa niin kutsuttu Berkeleyn sananvapausliike. Berkeleyn huippuyliopistossa San Franciscon lähellä opiskelijoilta oli kielletty julkinen poliittinen toiminta kampusalueella, ja tähän liittyvä tyytymättömyyden tunne kuohui yli. Tuhannet opiskelijat valtasivat yliopiston kahdeksi päiväksi, minkä jälkeen poliisi pidätti heistä lähes 800. Yliopiston hallinto antoi kuitenkin periksi, ja opiskelijajärjestöjen poliittinen toiminta sallittiin hieman myöhemmin.

Tämä oli samanlainen kansallinen lähtölaukaus opiskelijaradikalismille kuin Wattsin mellakat vuotta myöhemmin mustalle radikalismille. Wattsin tavoin myös Berkeley sijaitsi Kaliforniassa, länsirannikon vauraassa kultamaassa, josta ei ollut totuttu odottamaan tällaisia uutisia. Ja Wattsin tavoin myös Berkeleyn tapahtumat auttoivat Reagania aloittamaan valtakunnallisen poliittisen uransa lain ja järjestyksen puolestapuhujana. Huhtikuussa 1965 vain 28 prosenttia yhdysvaltalaisista oli Gallupin kyselyssä sanonut, että Johnsonin hallinto ”edistää rotujen tasa-arvoa liian nopealla aikataululla”, mutta syyskuussa 1966 tätä mieltä oli jo 52 prosenttia.

Arvo Puukarin Näin Amerikassa oli koostunut sellaisista luvuista kuin ”Seuralliset amerikkalaiset” ja ”Kuinka hyvinvoinnista nautitaan”. Vietnamin sota oli jäänyt joidenkin sivulausetasoisten sivuamisten varaan: koko luku ”Maanpuolustus” käsittää vain kahdeksan sivua, ja sana ”Vietnam” esiintyy siinä yhden ainoan kerran. Kirjan julkaisuvuonna 1966 oli kuitenkin jo nähtävissä, että sota hallitsisi pian sekä ulko- että sisäpolitiikkaa yhä tiukemmin. Se samaistui yleisessä mielipiteessä voimakkaasti presidentti Johnsoniin, mikä söi demokraattien kannatusta pohjoisen vapaamielisten valkoisten keskuudessa – sitä enemmän, mitä kiihkeämmäksi sota kävi.

Seuraava suomalaisen kirjoittama aikalaiskuvaus Yhdysvalloista, Mihin menet USA, ilmestyi kirjakauppoihin syksyllä 1968. Tekijä oli 32-vuotias Pasi Rutanen, Ylen Washingtonin-kirjeenvaihtaja ja Suomen tuleva Kiinan-suurlähettiläs. Rutasen kirja, joka ilmestyi vain 700 päivää Puukarin teosta myöhemmin, alkoi luvuilla ”Vietnam”, ”Rotu” ja ”Väkivalta”, tässä järjestyksessä. Jo pelkästään Vietnam-luku oli 27 sivua pitkä.

Great Societyn uudistusohjelmista syntynyt moraalinen etumatka hupeni kokonaan sotaan, jonka kauhut televisio toi kansakunnan olohuoneisiin päivittäin. Sota puolestaan imi yhä suuremman osan niistä verovaroista, joilla hyvinvointipalvelut oli ollut tarkoitus luoda. Kulissien takana Johnson raivosi ja rähjäsi nurkassa, johon oli maalannut itsensä. Sodasta tuli hänen puheissaan ”se huora toisella puolen palloa”, jonka kanssa hän joutui pettämään todellista suurta rakkauttaan, hyvinvointivaltiota.

Vasta kauan Johnsonin kuoleman jälkeen on paljastunut, että hän epäili jo presidenttikautensa alusta saakka vakavasti, onko Vietnamin sota lainkaan voitettavissa, vaikka siihen uhrattaisiin millaiset resurssit tahansa. Presidentti myös jakoi epävarmuutensa avoimesti lähipiirinsä kanssa. Hän ei kuitenkaan uskaltanut irrottautua sodasta tai edes ajatella asiaa ääneen julkisesti, koska uskoi niin lamaannuttavan voimakkaasti kylmän sodan niin kutsuttuun dominoteoriaan. Teorian mukaan kaikki Neuvostoliiton edes epäsuorasti tukemat hallitukset olivat sen ulkopolitiikan tahdottomia toteuttajia. Mikä tahansa myönnytys niille vahvistaisi Neuvostoliittoa sotilaallisesti.

Eräässä puheessaan vuonna 1964 Johnson sanoi: ”Jos lähdemme Vietnamista, meidän on huomenna sodittava Havaijilla ja ensi viikolla San Franciscossa.” Tämä ei ollut hänelle mikään liioitteleva kärjistys, vaan hän uskoi asian olevan täysin kirjaimellisesti näin. Pienikin heikkouden tai epävarmuuden osoitus, ja puna-armeija olisi jo matkalla isänmaan maaperälle. Tai mikä pahinta, alkaisi mannertenvälinen ydinsota, jonka estäjäksi tarjoutumalla Johnson oli voittanut Goldwaterin.

Samaan aikaan, kun republikaanit voittivat puolelleen puoluepolitiikasta vieraantuneet kaunaiset oikeistolaiset ja saivat heistä itselleen uuden oikeistosiiven, onnistuivat demokraatit vastaavasti vieraannuttamaan ennen vahvasti mukana olleen oman vasemmistosiipensä. Jokaista kannattajaa kohti, jonka Johnson sai Great Societyn avulla, hän menetti Vietnamin takia kannattajan jostakin muualta. On kuin Johnson ei olisi lainkaan kyennyt näkemään, että kaikki eivät ole samaa mieltä hänen kanssaan siitä, että edistyksellinen sisäpolitiikka ja haukkamainen ulkopolitiikka muodostavat yhdessä sopusointuisen paketin.

Marraskuun lopulla 1965 opiskelijajärjestö SDS:n puheenjohtaja Carl Oglesby oli kiteyttänyt ongelman eräässä mielenosoituksessa Washingtonissa: ”Alkuperäisen sitoumuksen Vietnamiin teki presidentti Truman, valtavirran liberaali. Siihen yhtyi presidentti Eisenhower, maltillinen liberaali. Sitä vahvisti edesmennyt presidentti Kennedy, helkkarinmoinen liberaali. Ajatelkaa niitä miehiä, jotka nyt ylläpitävät tätä sotaa – heitä, jotka tutkivat karttoja, antavat käskyt, painavat nappia ja laskevat kuolleet: [turvallisuuspoliittinen neuvonantaja] Bundy, [puolustusministeri] McNamara, [ulkoministeri] Rusk, [Vietnamin-lähettiläs] Lodge, [YK-lähettiläs] Goldberg, presidentti [Johnson] itse. He eivät ole moraalisia hirviöitä. He ovat kaikki kunnian miehiä. He ovat kaikki liberaaleja.”

Myös esimerkiksi Arvo Puukari oli ”helkkarinmoinen liberaali” ja epäilemättä kunnian mies. Robert McNamara, joka oli sodan vastustajien mielestä pääsyyllinen sen kauhuihin yhdessä Johnsonin kanssa, oli Puukarille ”todellinen älypesä”, varauksetonta ihailua tarmollaan herättävä ”puhdas teknokraatti, joka toi Ford Motor Companyn johtomenetelmät puolustusministeriöön”. Siitä, mitä ministeriö niiden avulla sodassa ajoi ja millä keinoin, Puukari ei puhu mitään.

Vietnamin vuoksi oli vaakalaudalla koko Yhdysvaltain kansainvälinen maine kylmän sodan hyveellisempänä osapuolena. Johnson pelkäsi, että Vietnamista vetäytyminen tuhoaisi hänen maansa maailmanpoliittisen arvovallan, mutta vetäytymisestä kieltäytyminen tuhosi sen lopulta paljon pahemmin. Ennen kuin oli noussut yllättäen presidentiksi, Johnson oli tehnyt koko poliittisen uransa sisäpolitiikan parissa. Hän koetti tuoda siellä omaksumansa ajattelutavat muuttamattomina ulkopolitiikkaan, mutta epäonnistui. Kuten Pasi Rutanen kirjoitti kirjassaan, Johnsonin oli ollut ”usein vaikea ymmärtää sitä moraalia ja niitä säännöksiä, jotka pätevät koko maailmannäyttämöllä”.

Paksuimmat ironian kokkareet takertuivat silti ulkoministeri Dean Ruskin hahmoon. Presidentti Kennedy oli ottanut hänet hallitukseen vain siksi, että hänen oma suosikkitarjokkaansa, senaattori William Fulbright, oli niin pahassa rasistin maineessa. Tyypillisenä etelän demokraattina Fulbright oli vastustanut mustien oikeuksia niin äänekkäästi, ettei häntä voitu päästää hoitamaan Yhdysvaltain suhteita esimerkiksi mustaan Afrikkaan. Samalla Fulbright kuului kuitenkin niihin, jotka äänekkäästi vastustivat Vietnamin sotaa jo sen varhaisvaiheessa ja joiden varoitukset kävivät toteen sanasta sanaan. Jos ulkoministerinä olisi ollut hän, Vietnamin katastrofi olisi ehkä voitu välttää.

Veijo Meri oli maininnut matkakertomuksessaan jo 1965, että kaikki hänen Yhdysvalloissa tapaamansa mieshenkilöt pitivät maansa ulkopolitiikkaa etenkin Vietnamissa täysin epäonnistuneena. ”Kun urkin, miksi Johnsonin Vietnamin politiikka oli sitten huonoa, en ymmärtänyt vastauksista mitään”, Meri raportoi. ”Äänet menivät kovasti hajalle.” Sosiologi Howard Schuman huomautti 1972, kuinka Vietnamin sodan vastustusta heikensi se, että sotaa vastusti kaksi suurta ihmisryhmää, joiden motiivit olivat täysin erilaiset. Yhtäällä olivat nuoriin ja opiskelijaliikkeeseen samaistuneet pasifistit, jotka vastustivat sotaa sinänsä sekä Yhdysvaltain ulkopolitiikan koko peruslinjaa. Toisaalla taas olivat ne, joiden mielestä sodassa ei sinänsä ollut mitään moraalisesti väärää, mutta se tulisi lopettaa, koska näytti siltä, ettei sitä voitu kunniakkaasti voittaakaan.

Jälkimmäinen ryhmä oli suuri, ja se vastusti sotaa kysyttäessä aivan yhtä vahvasti kuin edellinen, mutta se ei tuonut vastustustaan oma-aloitteisesti juurikaan julki. Syynä tähän oli, että ryhmän jäsenet pelkäsivät mielikuvissa samaistuvansa pasifisteihin. He vastustivat kyllä Vietnamin sotaa, mutta he vastustivat vieläkin enemmän lippuja polttavia hippejä. Se, että nämä hipit puolestaan polttivat lippuja juuri oman sodanvastaisuutensa vuoksi, oli epäolennainen sivuseikka. Jopa nuorison vastustuksesta vain osa oli pasifismia ja loput nuorten miesten luonnollista itsesuojeluvaistoa. Kun Johnson sai valtuudet sotaan 1964, Vietnamissa oli menehtynyt vasta joitakin satoja yhdysvaltalaisia. Kun hän luopui jatkohaaveistaan 1968, kuolleita oli jo yli 20 000. Kuinka monta poikaa tapoit tänäänkin, kysyi mielenosoittajien suosima pilkkahuuto Johnsonilta. Hänen viimeisenä presidenttivuonnaan vastaus olisi ollut keskimäärin 45.

Viimeistään tämä ratkaisi lopullisesti puntarin heilahduksen republikaanien hyväksi. Sodan vastustajat olivat alkaneet uskoa Johnsonista, että hän haluaa jatkaa sitä niin pitkään kuin mahdollista, ja sodan kannattajat, että hän pyrkii lopettamaan sen mahdollisimman pian. Nixon nousi hänen jälkeensä presidentiksi antamalla sodan kannattajille kuvan, että hän jatkaa sitä, ja vastustajille kuvan, että hän pystyy lopettamaan sen. Tämä kaksoissidos oli kohtalokas.

Kun Johnson oli luovuttanut Valkoisen talon Nixonille, hän menetti elämänhalunsa täysin ja ajautui itsetuhoiseen kierteeseen. Hän oli ollut tupakoimatta lähes 15 vuotta, mutta jo lentomatkalla kotiin Texasiin hän pisti heti tupakaksi. Johnson aloitti uudelleen myös alkoholin käytön, jonka oli lopettanut tultuaan presidentiksi. Hän lihoi kymmenen kiloa ja kasvatti takatukan kuin protestiksi nuorisolle, joka oli syössyt hänet vallasta. Maatilallaan Johnson saneli muistelmansa, kestitsi muiden maiden ex-johtajia ja antoi haastatteluja historiantutkijoille. Lähinnä hän kuitenkin vain istui kotona ja murjotti. Neljän vuoden kuluttua hän oli kuollut.

HYVIN EI MENNYT samaan aikaan Nixonin urakaan. Hän koetti tasapainoilla puolueensa konservatiivi- ja liberaalisiipien välillä ja esiintyä rettelöintiin väsyneen ”hiljaisen enemmistön” äänenä. Hän ei ollut erityisen suosittu, mutta ei toisaalta niin epäsuosittukaan kuin Johnson oman kautensa loppuaikoina.

Vuonna 1971 Vietnamin sodan jäljellä olevat puolustajat menettivät suuren osan arvovallastaan, kun sotilasanalyytikko Daniel Ellsberg vuoti julki niin kutsutut Pentagonin paperit. Ne osoittivat, että Johnsonin hallinto oli salaillut, vähätellyt ja kaunistellut Yhdysvaltain osuutta sotaan ja peittänyt kokonaan medialta suuren osan siihen liittyvistä seikoista. Sota venyi kuitenkin aina vain, kunnes tammikuussa 1973 saatiin aikaan rauhansopimus kaikkien osapuolten välille. Sekään ei silti lopettanut taisteluja. Kesällä 1973 kongressi hyväksyi lopulta suurella äänienemmistöllä lain, joka kielsi armeijaa enää osallistumasta sotaan ja määräsi koko Yhdysvaltain sotilaallisen läsnäolon lopetettavaksi alueella. Alle kaksi vuotta myöhemmin Etelä-Vietnamin puolustus romahti ja se joutui pohjoisen miehittämäksi. Vietnam yhdistyi yhtenäiseksi kommunistivaltioksi, joka jäi Neuvostoliiton etupiiriin.

Nixonin kaudella jopa Vietnamin peitti kuitenkin alleen Watergate-skandaali. Vuonna 1972 Nixon alkoi kampanjoida uudelleenvalintansa puolesta ja turvautui likaisiin temppuihin, joista oli ollut tunnettu aiemminkin. (Hänen alaisensa olivat esimerkiksi murtautuneet Ellsbergin psykiatrin vastaanotolle ja etsineet sieltä papereita, joihin nojaten häntä voisi väittää hulluksi.)

Nixonin vaaliorganisaatio järjesti kesällä 1972 kaksi murtoa demokraattien puoluetoimistoon, joka sijaitsi Washingtonin Watergate-rakennuksessa. Tekijät asensivat puhelimiin salakuuntelulaitteita ja valokuvasivat asiakirjoja, joiden oli tarkoitus todistaa, että demokraatit saivat tukea kommunistiselta Kuubalta sekä ”väkivaltaan taipuvaisilta vasemmistojärjestöiltä”. Toinen murto päättyi siihen, että tekijät jäivät kiinni.

Jutun selvittelyn aikana Nixon ehdittiin valita uudelleen presidentiksi, mutta se paisui ja paisui. Lopulta Valkoisessa talossa nauhoitetuista keskusteluista ilmeni, että Nixon oli antanut tiedustelupalvelu CIA:lle käskyn lopettaa liittovaltion poliisin FBI:n Watergate-tutkimukset muka kansalliseen turvallisuuteen vedoten. Elokuussa 1974 Nixon erosi, kun Goldwater oli ensin lähetetty Washingtoniin käskemään häntä siihen republikaanien edun vuoksi. Muuten Nixon olisi joutunut valtakunnanoikeuteen ja vankilaan.

Koko Watergate-jupakka oli ollut Nixonin tavoitteiden toteutumisen kannalta täysin turha. Vainoharhainen Nixon näki vihollisia kaikkialla ja pelkäsi tavattomasti, ettei häntä valittaisi uudelleen, vaikka hän oli lähdössä vaaleihin ylivoimaisena ennakkosuosikkina. Demokraattien ehdokkaaksi nousi 1972 nimittäin George McGovern, joka samaistui julkisuudessa voimakkaasti ja yksipuolisesti vasemmistoradikaaliin nuorisoon ja sodan pasifistisiin vastustajiin. Hänen valintansa ehdokkaaksi oli demokraateille samanlainen kuoleman suudelma kuin Goldwaterin ehdokkuus oli ollut republikaaneille.

Koska Watergate oli aiheuttanut hetkellisen inhoreaktion republikaaneja vastaan, Nixonin varapresidentti Gerald Ford hävisi vuoden 1976 presidentinvaalit demokraattien Jimmy Carterille. Tämä oli kotoisin etelästä, mutta rotukysymyksissä vapaamielinen. Carterin kaudessa oli kuitenkin voimakas välivaiheen tuntu, eikä hän kyennyt enää yhdistämään kansaa, jonka rotu, Vietnam ja Nixon olivat hajottaneet. Epävarmuuden tunnetta lisäsivät myös vuosien 1973 ja 1979 öljykriisit, jotka katkaisivat hyvinvoinnin pitkän kasvu-uran. 1980-luku kuuluisi jo Ronald Reaganin konservatiiviselle republikaanisuudelle, joka vei hänet voittoon Carterista vuoden 1980 vaaleissa.

Nixonin rooli oli huomaamatta merkittävä myös siinä, että hän pääsi historian oikusta nimittämään Yhdysvaltain korkeimpaan oikeuteen peräti neljä uutta tuomaria. Yhdysvalloissa merkittävät poliittiset lopputulemat kiertävät melkein aina jossain vaiheessa korkeimman oikeuden kautta. Johnsonin kauden uudistuksetkin olivat vain osaksi lainsäädäntötyön tulosta; kyse oli merkittävästi myös siitä, että korkeimman oikeuden silloinen vapaamielinen enemmistö tulkitsi Yhdysvaltain perustuslakia yhä liberaalimpien periaatteiden mukaisesti. Oikeustieteilijä Cass Sunstein, joka nykyään kuuluu presidentti Obaman läheisiin neuvonantajiin, julkaisi aiheesta mielenkiintoisen artikkelin kymmenisen vuotta sitten. Hän argumentoi siinä varsin uskottavasti, että jos uudet tuomarit olisi nimittänyt Nixonin edeltäjä Johnson tai hänen seuraajansa Carter, monet asiat olisivat Yhdysvalloissa vielä tänäkin päivänä toisin, ja nimenomaan paljon ”eurooppalaisemmin” myös hyvinvointivaltioon liittyvien asioiden suhteen.

MIKÄ SIIS LYHYESTI SANOEN on suurimpana pääsyynä siihen, että Goldwaterin konservatismi on voittanut Johnsonin liberalismin? Miksi Euroopan tie ei ollut Yhdysvaltain tie?

Asian voisi kiteyttää sanomalla, että 1960-luvun Yhdysvalloissa irtisanottiin varoittamatta ja yksipuolisesti useita moraalisia sopimuksia, joiden kestävyyteen niiden osapuolet olivat sanattomasti tuudittautuneet luottamaan.

Ensiksikin oli sopimus, jonka demokraattinen puolue ja etelän valkoiset olivat solmineet Yhdysvaltain sisällissodan jälkeen ja joka oli pönkittänyt demokraattien valtakunnallista enemmistöasemaa jo sadan vuoden ajan. Demokraateille se oli taannut etelässä sataa prosenttia hipovan vaalikannatuksen, heidän äänestäjilleen taas oikeuden ylläpitää rotusortojärjestelmää rauhassa liittovaltion hallinnolta.

Toisena oli sopimus, jonka Johnson oli tehnyt vuoden 1964 vaaleissa niiden kansalaisten kanssa, joita kuumapäinen Goldwater kauhistutti. Rauhanehdokas Johnson oli sanattomasti luvannut äänestäjilleen, että maa ei joutuisi hänen kaudellaan uusiin sotilaallisiin selkkauksiin. He eivät lainkaan aavistaneet, että Vietnamin sota jo pian yltyisi yltymistään juuri Johnsonin johdolla ja tuella.

Ja kolmantena oli sopimus, että musta väestö tyytyy alistettuun osaansa siinä pelossa, että rettelöinnistä ja oikeuksien peräämisestä seuraa vielä pahempi sorto.

Demokraattisen puolueen johtava asema olisi voinut luultavasti hyvinkin kestää sen, että näistä moraalisista sopimuksista sanotaan irti yksi. Asian ratkaisi se, että muutaman vuoden sisällä irti sanottiin yhtä peruuttamattomasti kaikki kolme.

On tärkeää ymmärtää, että vaikka Yhdysvalloissa on aina ollut ne piirteet, jotka eurooppalaisista ovat arveluttavia, niin niiden nousu nykyisellä tavalla hallitseviksi on pitkälti seurausta siitä, miten republikaanien vaalikannatus lähti nousuun 1960-luvun lopulta lähtien. Tämä taas on pitkälti seurausta puolueen Southern Strategystä eli etelävaltiolaistumisesta ja ”valkoistumisesta”.

Jos Yhdysvaltain muutos eurooppalaisissa mielikuvissa henkilöityy tiettyyn ihmiseen, hän on lähinnä 1980-luvun presidentti Ronald Reagan. Hän jätti presidentin tehtävät vasta 25 vuotta sitten, joten hänet muistetaan toki osaksi hyvin pelkän ajallisen läheisyytensä vuoksi. Asenteiden tasolla muutoksen oli kuitenkin täytynyt suureksi osaksi jo tapahtua, jotta Reaganin kaltainen ehdokas voitiin valita presidentiksi – tai edes republikaanien ehdokkaaksi sivuuttaen näin pelon Goldwater-fiaskon toistumisesta.

Olennaisen tärkeä tekijä republikaanien äänestäjäksi siirtymisessä oli tietenkin yksinkertaisesti, että heidän ehdokkaillaan oli ensi kertaa lähes sataan vuoteen toivoa mennä läpi myös etelävaltioissa. Ja tämän prosessin loppuun saattaminen ja kaikkialle etelään ulottaminen vei pitkään. Kongressissa republikaanit saivat molempien kamarien enemmistön vasta vuonna 1994, mutta demokraateille hyvää luvannut pitkän aikavälin trendilinja oli lähtenyt laskuun jo niinkin varhain kuin vuoden 1966 vaaleissa, siis 28 vuotta aiemmin. Republikaanien nousu oli hyvin pitkän ja huolellisen pohjatyön tulosta, ja se kesti kokonaisen poliitikkosukupolven ajan.

Demokraattien kuihtumisprosessia hidasti osaltaan myös asia, joka oli paradoksaalisesti pannut sen osaksi alulle: vuoden 1965 uusi liittovaltion äänioikeuslaki. Vasta se todella antoi etelävaltioiden mustille yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden. Kun mustat saivat demokraattien ajaman lain ansiosta ensi kertaa elämässään äänestää, he äänestivät kiitollisina tietenkin enimmäkseen samoja demokraatteja. Äänestäjäkunta ei vaihtunut pelkästään nuorten täysi-ikäistymisen ja vanhusten pois kuolemisen kautta, kuten tavallisesti, vaan siihen tuli hetkessä kertaheitolla miljoonia aikuisia ihmisiä lisää. Ja nimenomaan heistä poikkeuksellisen suuri osuus äänesti demokraatteja, mikä olennaisesti viivytti republikaanien nousua enemmistöksi etelässä.

Etelävaltioiden ympärillä pyörivä selitys politiikan muutokselle ei välttämättä tule mieleen, vaikka tuntisi pohjoisvaltiot omakohtaisesti kuinka hyvin tahansa. Thomas Frankin Kansas-kirjan suosio on tästä eräs osoitus. Suomessa vastaavan esimerkin tarjoaa sosiologi Risto Heiskala, joka työskenteli parikymmentä vuotta sitten Yhdysvalloissa vuoden verran ja kirjoitti hänkin kokemuksistaan kirjan, Onko Amerikka totuus Euroopasta? (1992). Se on monessa suhteessa oivaltava ja tarkkanäköinen, mutta etelävaltiot Heiskala mainitsee siinä vain yhden ainoan kerran. Etelä näytti hänelle olevan ”yksi suuri kulttuurinen tasku, olemassa mutta torjuttu”. Suurta osaa niistä ilmiöistä, joista Heiskala pohjoisessa oleskellessaan masentui tai kauhistui, ei kuitenkaan todellisuudessa olisi esiintynyt siellä, ellei etelä olisi kuulunut Yhdysvaltoihin.

Myös eräs toinen seikka on merkitykseensä nähden jäänyt jatkuvasti minimaalisen vähälle huomiolle. Yhdysvaltain asukkaista on sallivimmallakin mittapuulla poliittisesti aktiivisia vain aivan pieni vähemmistö. Vuoden 2010 kongressivaaleissa äänestysprosentti oli 41, kun se esimerkiksi Suomen eduskuntavaaleissa 2011 oli 70,5. Todellisia kuilumaisia, maailmankatsomuksellisia mielipide-eroja ei ole välttämättä sen enempää kuin esimerkiksi Suomessa. Mutta niistä tekee rajuja se, että ne ovat melkein kaikki pakkautuneet päällekkäin paljon pienempään ihmisjoukkoon kuin Suomessa. Lisäksi suuri osa ääriaineksesta on valtaa käyttäviä poliitikkoja, ei rivikansalaisia.

Osaltaan republikaanien kannatusta selittää myös äänestäjäkunnassa laajalle levinnyt harhakuvitelma, että sekä demokraatit että republikaanit ovat poliittisesti kaukana vasemmalla siitä, missä todellisuudessa ovat. Moni ”keskustalaiseksi” itsensä kokeva liikkuva äänestäjä tukee republikaaneja, koska mieltää heidät keskustalaisiksi ja demokraatit vasemmistolaisiksi. Todellisuudessa juuri demokraatit ovat (tämän tietämättömän ”keskustalaisen” omalla mittapuulla) keskustalainen puolue ja republikaanit oikeistolainen. On kuin tieto republikaanien jyrkästä oikeistolaistumisesta Goldwaterin jälkeen ei vieläkään olisi tavoittanut kaikkia.

Eräiden arvioiden mukaan oikeistolaisiksi itseään luulevia ei-niin-oikeistolaisia on koko yhdysvaltalaisesta äänestäjäkunnasta jopa yli 20 prosenttia. Sen sijaan ei ole vastaavasti olemassa mitään läheskään yhtä mittavaa ryhmää, jolla olisi republikaaniset mielipiteet, mutta joka äänestäisi tästä tietämättömänä demokraatteja. Republikaanit saavat kannattajiensa tietämättömyydestä etua, joka näiden kannattajien mielipideprofiilin perusteella kuuluisi demokraateille. Kun ei kysytä sitä, kannattavatko yhdysvaltalaiset republikaaneja vai demokraatteja, vaan esimerkiksi sitä, kuinka tasaisen tulonjaon he haluaisivat Yhdysvaltoihin, käy ilmi, että he kuvittelevat tulonjaon olevan jo nyt paljon tasaisempi kuin se on. Lisäksi valtava enemmistö haluaisi vähintään yhtä tasaisen tulonjaon kuin esimerkiksi Pohjoismaissa.

Vuonna 2005 Yhdysvalloissa tehtiin 5 500 vastaajaa käsittänyt kyselytutkimus, jossa vaihtoehdoiksi annettiin Yhdysvaltain nykyinen tulonjako, sosiaalidemokraattisen Ruotsin nykyinen tulonjako ja kolmantena täysin tasainen tulonjako. (Viime vaihtoehto menee vasemmalta ohi jopa Karl Marxista, jonka ihannetilana oli ”jokainen kykynsä mukaan, jokaiselle tarpeittensa mukaan”.) Tällöin vain 10 prosenttia yhdysvaltalaisista kannatti nykyistä tulonjakoa, 47 prosenttia Ruotsin tulonjakoa ja peräti 43 prosenttia täysin tasaista tulonjakoa. Vielä silloinkin, jos ainoat kaksi vaihtoehtoa olivat nykyinen tulonjako ja täysin tasainen tulonjako, edellisen kannatus oli vain 23 prosenttia.

Vuonna 2011 Pew Research Center -tutkimuslaitos taas kysyi yhdysvaltalaisilta, herättävätkö käsitteet ”kapitalismi” ja ”sosialismi” heissä enemmän myönteisiä vai kielteisiä mielleyhtymiä. Koko kansan vastauksissa kapitalismin pisteet olivat +50, –40 ja sosialismin +31, –60. Vain puolet siis ylipäänsä piti kapitalismia myönteisenä asiana. Mutta alle 30-vuotiaiden vastauksissa sosialismi (+49, –43) voitti niukasti kapitalismin (+46, –47). Sama koski vielä astetta voimakkaammin mustia sekä latinoväestöä: molemmissa ryhmissä oli yli kymmenen prosenttiyksikköä enemmän sosialismin kuin kapitalismin arvostajia.

Suomalaisesta voi kuulostaa hämmentävältä, että koko sana ”sosialismi” ylipäänsä esiintyy poliittisessa kielenkäytössä enää Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen. Osaksi kyse on kuitenkin siitä, että käsitteen yhä estottomampi viljely on saanut sen inflatoitumaan pilalle. Kun republikaanien puheissa mikä tahansa autoilijoiden turvavyöpakosta vankileirien saaristoon on ollut yhtäläisesti ”sosialismia”, se ei voi merkitä enää mitään kovin konkreettista. Vakavammassa poliittisessa keskustelussa sana on kuitenkin yleensä tarkoittanut samaa kuin Euroopassa käsite ”hyvinvointivaltio”.

Valkoisten enemmistö hupenee vuosi vuodelta, ja presidentti Obaman molemmat vaalivoitot osoittavat osaltaan, että Southern Strategyn parasta ennen -päivä on mennyt jo. Esimerkiksi teekutsuliikettä on kauhisteltu Euroopassa paljon, mutta se saattaakin ehkä olla jo edustamansa ilmiön viimeinen kuolinkamppailu. Musta koomikko Chris Rock on todennut, että lapset kiukuttelevat aina pahiten juuri ennen nukkumaanmenoaikaa, ja samalla tavalla valkoisten enemmistöasema ehkä kiukuttelee pahimmin juuri ennen kuin se vaipuu lopulliseen kuoleman uneen. Ken elää, se näkee.

VAIKKA YHDYSVALTAIN MUUTOS on suureksi osaksi talouspolitiikan muutos, on mielenkiintoista, että sen tapahtuessa sitä ei mielletty ensisijaisesti talouspoliittiseksi. Kertomus muutoksesta on pikemminkin kertomus siitä, miten muut asiat, kuten rotukysymys, ajoivat talouspolitiikan ohi. Nykyinen 2010-luvun maailma on ekonomistinen maailma, jossa on totuttu yhä useammin ajattelemaan, että kaikki politiikka on viime kädessä jollakin tavalla juuri talouspolitiikkaa. Nykyään on ehkä siksikin vaikea ymmärtää Yhdysvaltain parin viime sukupolven tapahtumia, ellei niiden historiallinen tausta ole tiedossa.

Syntyperäisistä valkoisista etelävaltiolaisista piti itseään demokraatteina 1960-luvun alkaessa 71 prosenttia, mutta vuosikymmenen päättyessä enää 44 prosenttia. Jos taas katsotaan pelkästään keski- ja yläluokkaisten syntyperäisten valkoisten etelävaltiolaisten lukuja, ne olivat 60-luvun alussa ja lopussa vastaavasti 75 ja 33 prosenttia. Hyväosaisten kannatus demokraateille ei siis ollut alhaisempaa kuin pienituloisen työväen, vaan täsmälleen päinvastoin vielä 5–10 prosenttiyksikköä korkeampaa. Etelässä sosiaalinen status oli kerta kaikkiaan niin tiukasti sidoksissa ensisijaisesti ihonväriin eikä tulotasoon, että ihonväripuolue sai myös rikkaiden äänet, vaikka se pohjoisvaltioissa miellettiin työväenluokkaiseksi populistipuolueeksi.

Käänteinen ilmiö puolestaan on etelän köyhien ja vähäosaisten nykyinen kannatus republikaaneille. Vuonna 2006 peräti 66 prosenttia yhdysvaltalaisista sanoi, että heidän mielestään demokraatit ”pitävät huolta keskimääräisen amerikkalaisen edusta”, kun taas republikaaneille antoi saman tunnustuksen vain 37 prosenttia. Mutta etelässä merkittävä osa ihmisistä ei miellä olevansa ”keskimääräisiä amerikkalaisia” vaan ensisijaisesti etelävaltiolaisia erotuksena keskimääräisistä.

On vielä kolmaskin tapa, jolla talous oli sivuraiteella politiikasta varsinkin tapahtumaketjun alkuvaiheessa. Koko 1960-luku oli Yhdysvaltain taloudelle huikean hyvää aikaa. Vuosien 1961 ja 1968 välillä oli yli seitsemän vuoden putki, jolloin nousukausi ei katkennut kertaakaan edes kuukaudeksi. Öljykriisit ja lamat olivat vielä tulevaisuudessa. Työttömyys oli muutamassa prosentissa, reaalipalkat nousivat, tuloerot tasoittuivat ja yltäkylläinen kulutusyhteiskunta kävi täydellä teholla. Stereot soivat omakotitaloissa ja muskeliautot jyrisivät Kennedyn ja Johnsonin rakentamilla moottoriteillä. Siinä suhteessa kenelläkään ei olisi pitänyt olla valittamista. Mutta valkoisiin eivät tehonneet ”se ei ole keneltäkään pois”-argumentit, joihin poliittinen tyytymättömyys nousukausina normaalisti hukkuu. He halusivat ottaa mustilta pois, vaikka se ei olisikaan hyödyttänyt heitä itseään taloudellisesti lainkaan.

Taustalta paljastuu vielä laajempi ilmiö. Kun Johnsonin aikaa vertaillaan nykyaikaan, se näyttää nimittäin osoittavan, että 1700-luvun yhteiskuntafilosofisen aatetaustan merkitystä Yhdysvaltain poliittiselle kulttuurille on liioiteltu. Usein on mielletty, että yhdysvaltalaisten syvä epäluottamus valtiovaltaan periytyy suoraan kansakunnan perustajaisien ajattelusta. Todellisuudessa se on kuitenkin syntynyt nykymuodossaan vasta äskettäin, vaikka sitä on pidetty Yhdysvaltain jopa tärkeimpänä historiallisesti muuttumattomana kulttuuripiirteenä. Esimerkiksi joku Michael Moore ei olisi lainkaan menestynyt vielä 1960-luvun alussa, koska hänen epäluottamuksen kylvölleen ei olisi riittänyt yleisöä. Ei myöskään hänen vastineilleen poliittisen kentän oikealla laidalla.

Niin suosittu kuin se onkin, ”kansanluonneselitys” ei valaise yhdysvaltalaisten valtionvastaisuutta (ja siten hyvinvointivaltiovastaisuutta) yhtään sen enempää kuin se selittää heidän arvokonservatismiaankaan. Johnsonin hyvinvointiohjelmat olivat suosittuja, mutta vain niin kauan kuin ne eivät yhdistyneet mielikuvissa hänen kansalaisoikeusaktivismiinsa. Monet demokraateista pois loikanneet eivät vastustaneet hyvinvointipalveluja vaan pakettia, jossa ne niputettiin yhteen mustien suosimisen kanssa. Toisin kuin Goldwater, esimerkiksi George Wallace oli kannanotoissaan suorastaan myötämielinen hyvinvointivaltiota kohtaan, kunhan se vain rajattaisiin valkoiseen väestönosaan. Hän selitti kerran, miksi teki niin rasistista politiikkaa, vaikka hänellä ei yksityishenkilönä ollut mitään mustia vastaan: ”Yritin puhua hyvistä teistä ja hyvistä kouluista ja kaikista näistä asioista, jotka ovat olleet osa uraani, mutta kukaan ei kuunnellut. Sitten rupesin puhumaan neekereistä, ja lattia alkoi tömistä.”

Wallacen kannattajien talouspoliittisessa ohjelmassa oli jopa tietynlaisen vasemmistopopulismin piirteitä. Muuan nimettömäksi jäänyt rasvanahkainen hitsaaja lausui vuonna 1970: ”Ihmiset sanovat, että me ajamme vain omaa etuamme ja vastustamme neekereitä ja kaikkea. En kyllä tiedä. Minulta ei ole koskaan kysytty missään gallupissa mitä mieltä olen, eikä keneltäkään jonka tunnen. Jos meiltä mentäisiin töissä kyselemään niitä kysymyksiä, tulisi takuulla hämminkiä. Me kuulostaisimme George Wallacelta, mutta jo seuraavassa hetkessä meitä sanottaisiin varmaan radikaaleiksi tai jotain.”

Samoin varsinkin liittovaltion senaatissa monet etelän demokraatit käyttivät aikoinaan talouspoliittisia äänenpainoja, jotka eivät paljonkaan eroa siitä, mitä joku Erkki Tuomioja tai Paavo Arhinmäki edustaa 2010-luvun Suomessa. Tätä poliitikkotyyppiä ilmensivät esimerkiksi Estes Kefauver (Tennessee), Claude Pepper (Florida), Ralph Yarborough (Texas) ja Fred Harris (Oklahoma). He kaikki olivat omana aikanaan näkyviä valtakunnan tason toimijoita, mutta etelän republikaanistumisen myötä heidän aatteensa on kuollut täysin pois.

Katteettomaksi osoittautunut 60-lukulainen usko politiikan lauhtumiseen ei nojannut vain epämääräisiin mielikuviin vaan myös mielipidemittausten tuloksiin. Yhdysvalloissa kansalaisten luottamus siihen, että valtiovalta tekee onnistuneita päätöksiä koko ajan tai suurimman osan ajasta, ei lainkaan eronnut voimakkuudellaan muista länsimaista vielä 1960-luvulla. Tai jos erosikin, niin se oli lähinnä vielä hieman vahvempaa kuin esimerkiksi tietyissä Länsi-Euroopan maissa. Kun Johnson voitti vaalit 1964, luottamuslukema valtioon oli 76 prosenttia. Tultaessa 70-luvun puoliväliin se oli enää 37 prosenttia, ja vuonna 1994, kun republikaanit saivat kongressiin enemmistön, se oli laskenut 19 prosenttiin. Obaman kaudella erityisesti republikaanien luottamus on laskenut lopulta niin alas, että sen on matemaattisesti mahdotonta huveta enää paljoakaan. Republikaaneista on viime vuosina sanonut luottavansa valtiovaltaan enää täysin hätkähdyttävät viitisen prosenttia.

Sama lasku tapahtui aikoinaan yhtä nopeasti myös vastauksissa kysymykseen, välittääkö valtiovalta juuri vastaajan kaltaisten ihmisten näkemyksistä. Niitä, joiden mielestä se ei välittänyt, oli 25 prosenttia vuonna 1960, mutta 44 prosenttia vuonna 1968 ja 56 prosenttia vuonna 1973. Erityisen jyrkkä lasku tapahtui niiden näkemyksissä, joita politiikka ei heidän oman ilmoituksensa mukaan kiinnostanut lainkaan. Heistä suhtautui valtiovaltaan epäluuloisesti vain 18 prosenttia vuonna 1964, mutta jo 59 prosenttia vuonna 1973.

Keväällä 1967 psykedeelinen rockyhtye Jefferson Airplane sai kansainvälisen hitin kappaleellaan ”Somebody to Love”. Sen avausrivi kuului: When the truth is found to be lies. Kriitikko Tom Smucker on huomauttanut, kuinka vielä hieman aiemmin olisi ollut täysin mahdoton ajatus, että kaupallisessa poplaulussa sanotaan näin. Yksittäisen ihmisen yksittäistä väitettä, esimerkiksi rakkaudentunnustusta, oli ennenkin ollut lupa syyttää perättömäksi. Mutta nyt yhteiskunta oli pettynyt niin pahasti omakuvaansa, että koko Totuus isolla T:llä saattoi näyttää valheelta. Kappaleen oli tehnyt laulaja Grace Slickin miehen veli Darby Slick, ja he olivat levyttäneet sen vailla menestystä jo 1965 silloisen yhtyeensä kanssa. Tuon bändin nimi oli ollut Great Society.

KERTOMUKSEN LOPUKSI huomio kiinnittyy siihen, kuinka monet sen päähenkilöistä ovat myöhemmin katkerasti katuneet sitä, millaisen Amerikan tulivat luoneeksi.

Barry Goldwater vieraantui 1980–90-luvulla republikaaneista yhä syvemmin, vaikka he omasta mielestään pitivät häntä suurimpana sankarinaan. Hän kannatti äänekkäästi ja julkisesti muun muassa homojen oikeuksia, uskonnon erottamista politiikasta, naisten oikeutta aborttiin sekä ympäristönsuojelua. Kotiseudullaan Arizonassa Goldwater tuki useamman kuin yhden demokraatin vaalikampanjaa ja lahjoitti yhteen niistä rahaakin. Vuonna 1989 hän kommentoi, että hänen puolueensa vallanneet uskonnolliset oikeistolaiset olivat ”kaheleita koko sakki”. Vuonna 1992 Goldwater jopa epäili, oliko hänen opetuslapsensa Reagan lopulta edes ollut mikään oikea konservatiivi: ”En usko, että hän koskaan mietti mitään asiaa loppuun saakka.” Kaksi vuotta myöhemmin Goldwater sanoi Washington Post -lehden tekemässä ”missä hän on nyt” -haastattelussa: ”Kun tänä päivänä sanotaan ’radikaali oikeisto’, mieleeni tulee se rahastus, jota [TV-pastori] Pat Robertson ja muut vastaavat harjoittavat. Heidän tavoitteenaan on, että republikaaninen puolue lakkaisi olemasta republikaaninen puolue ja muuttuisi uskontokunnaksi. Jos niin käy vielä joskus, politiikalle voi heittää hyvästit.”

Myös Southern Strategyn pääarkkitehti Kevin Phillips on irtisanoutunut republikaaneista jo kauan sitten. Nykyään hän kirjoittaa suosittuja kirjoja ja kolumneja, joissa hyökkää oikeistoa ja rahan valtaa vastaan.

George Wallace halvaantui murhayrityksessä 1972 ja koki myöhemmin uskonnollisen herätyksen. Hän irtautui aiemmasta rasismistaan, kiersi Alabaman maaseudulla mustien kirkoissa ja pyysi melkein itku kurkussa anteeksi sanojaan ja tekojaan. 1980-luvulla hänet valittiin vielä kerran demokraattina Alabaman kuvernööriksi, ja toimikaudellaan hän nimitti osavaltion virkoihin ennätysmäärän mustia.

Johnsonin puolustusministeri Robert McNamara sai maailmanlaajuista huomiota, kun hän muistelmakirjassaan In Retrospect (1995) totesi, että Vietnamin sodan puolustajat olivat olleet ”väärässä, hirvittävällä tavalla väärässä. Tulevat sukupolvet ansaitsevat, että selitämme miksi.” Errol Morrisin dokumenttielokuvassa The Fog of War (2003) vanha McNamara antaa vältteleviä vastauksia kysymyksiin sodasta, häpeää niitä itsekin silmin nähden, mutta ei kykene mihinkään muuhunkaan.

Presidentti Lyndon Johnson säästyi varhaisen poismenonsa vuoksi näkemästä itse, millaisen jälkimaailman hänen hyvää tarkoittava, mutta suuruudenhullu kunnianhimonsa oli epähuomiossa mukana luomassa. Syrjityille vähemmistöille, köyhille ja vähäosaisille hän oli paras presidentti, joka Yhdysvalloilla on koskaan historiansa aikana ollut. Lähes 60 000 nuorelle asevelvolliselle, ja epäsuorasti sadoille tuhansille vietnamilaisille, hän taas merkitsi ennenaikaista kuolemaa. Tämä on paradoksi, jota mietittyään siitä ei tee mieli sanoa enää yhtään tämän enempää.

TOMMI USCHANOV (s. 1975) on helsinkiläinen tutkija ja kääntäjä. Hän on opiskellut filosofiaa Helsingin yliopistossa, toiminut monissa kustannusalan tehtävissä sekä avustanut sellaisia lehtiä kuin Nuori Voima, niin & näin, Image, Yliopisto ja Analysis and Metaphysics. Nykyään hän kirjoittaa lisäksi kolumneja muun muassa Helsingin Sanomiin. Hän on aiemmin julkaissut teokset Mikä vasemmistoa vaivaa? (2008), Suuri kaalihuijaus: kirjoituksia yhteiskunnallisesta tietämättömyydestä (2010) sekä Miksi Suomi on Suomi (2012).

Kuva Heini Lehväslaiho

SUOMALAINEN KALASOPPASaimaalla pieni kala on nostattanut ison riidan. Suomen suurimmalla järvellä kesämökkiläiset ja troolikalastajat tappelevat muikuista niin veneissä kuin lakituvassa. Paikallisten mukaan troolarit kalastavat järvet tyhjiksi. Ammattikalastajat sen sijaan väittävät, että harrastelijat häiritsevät heidän työtään, jolle maa- ja metsätalousministeri on antanut siunauksensa. Kovaäänisten arvostelijoiden mukaan Suomen kalastuspolitiikan takia vesistöjen kalakannat kuihtuvat. Kuka on oikeassa?

TANSKAN PRINSSITMaailman suurin spermapankki Cryos sijaitsee Århusissa, Tanskassa. Pankki on tuottanut maailmaan yli 23 000 lasta, ja myös sadat suomalaiset lapset ovat saaneet alkunsa sen siittiöistä. Long Playn yhdeksännessä jutussa vieraillaan maailman suurimmassa spermapankissa ja kerrotaan, miksi tanskalaisesta ”viikinkispermasta” on tullut maailmalla niin haluttua.

PIMEYDEN YDINNeurobiologi James H. Fallon on etevä lukemaan aivokuvia. Niin etevä, että eräs kollega pyysi häntä analysoimaan viidenkymmenen psykopaattimurhaajan aivokuvat. Fallon löysi niistä poikkeavia rakenteita, jotka hänen mukaansa selittivät julmuuden syntyä. Myöhemmin hän löysi samat rakenteet omasta päästään. No, ei se mitään tarkoita, hän ajatteli. ”Tämä selittää paljon”, hänen ystävänsä sanoivat. Norjan kansallispäivänä amerikkalaisprofessori vei toimittajat Oslon laukkaradalle puhumaan pahuudesta.

MIKKELIN KIKKELIKaveripiiriin kuuluu kaksitoista kolmekymppistä miestä. He ovat lapsuudenystäviä, rakastavat naisia ja puhuvat tavatessaan pokaamisesta ja panemisesta. Mutta miehillä on pakkomielle: Mikkelin suuri ja komea kalu. Se herättää ihastusta ja kateutta, ja aina silloin tällöin illanistujaisissa joku innostuu jopa koskettelemaan sitä. Silti kenenkään homotutka ei piippaa. Long Playn ensimmäinen käännösjuttu sukeltaa heteromiesten salattuun maailmaan.

MALMIVAARA!Suomi on maailman houkuttelevin maa kaivosinvestoinneille. Valtio tukee kaivoksen perustamista, eikä kaivosveroa tunneta. Kaiken lisäksi löytäjä saa pitää malmin – toisin kuin monessa muussa maassa. Long Playn kuudennessa jutussa selvitetään, miten Suomesta tuli kansainvälisten kaivosyrittäjien unelmakohde ja miksi suomalaiset itse eivät pysty hyödyntämään maansa metalliesiintymiä.

PÄÄN AVAUSSami oli aggressiivinen lapsi, joka töni muita jo tarhassa. Lääkärien mielestä Sami oli normaali. Sitten tapahtui jotakin yllättävää ja Sami päätyi kirurgi Jyri Hukin hoidettavaksi. Hukki on avannut, laajentanut ja muotoillut satoja lasten kalloja. Samalla hän on huomannut jotain outoa: ennen niin holtittomat lapset ovat leikkauksen jälkeen rauhallisia ja iloisia. Se voi tarkoittaa, että kallon muoto vaikuttaa ihmisen käyttäytymiseen. Mitä tästä seuraa ja kuinka Samin kävi?

SERKKUNI, IHMISKAUPPIAS21-vuotias vietnamilainen Hien tuli Suomeen hyvän työpaikan toivossa. Menestyksen sijaan hän joutui työskentelemään jopa 18-tuntisia päiviä ilman palkkaa. Helsinkiläisen kynsistudion omistajille vuonna 2012 annettu ihmiskauppatuomio oli ensimmäinen pakkotyöstä annettu tuomio Suomessa. Long Playn neljäs juttu kertoo, miten Hien pakeni miehensä ja pienen lapsensa kanssa työnantajiltaan ja miten ihmiskaupan uhrien auttamisjärjestelmä Suomessa toimii.

TOTUUKSIEN TAVARATALOTavaratalo J. Kärkkäinen kustantaa ilmaislehteä, jonka levikki on suurempi kuin Helsingin Sanomilla. Magneettimedialla on myös vaikutusvaltaa: ylivieskalaiset eivät enää halua rokottaa lapsiaan. Mutta miksi Juha Kärkkäinen julkaisee juutalaisvastaisia kirjoituksia, vaikka on jo niiden vuoksi syyteharkinnassa? Entä mikä on Uusi maailmanjärjestys?

HIMASEN ETIIKKAPekka Himanen on huippufilosofi ja Oxfordin yliopiston professori. Tai sitten hän on taitava konsultti, joka monistaa yhtä ja samaa julkaisua eri tilaajien tarpeisiin. Mutta miten hän sai 700 000 euron tutkimushankkeen ja kuka sen järjesti? Long Playn toinen juttu sukeltaa maailmaan, jossa puoli miljoonaa euroa on järjestelykysymys ja avoin kilpailutus ikävä hidaste.

KAUKOVETOJALong Playn ensimmäinen juttu kertoo suomalaisesta jalkapallosta, singaporelaisesta playboysta ja Rovaniemellä paljastuneesta vedonlyöntihuijauksesta, jota selvitellään 60 maassa. Miten kansainväliset rikollisliigat löysivät tiensä Euroopan jalkapallosarjoihin? Miksi lahjakas pelaaja Christopher ”Jäkälä” Musonda lankesi lahjuksiin?

Long Play julkaisee perusteellista tutkivaa journalismia, hyvin kirjoitettuja reportaaseja ja kiinnostavia henkilökuvia. www.longplay.fi