Saksalaisia ilman vaatteita

LÄMPIMÄNÄ KESÄKUUN ILTANA laskeuduin viiden saksalaisen miehen kanssa suuren urheiluhallin portaita kellarikerrokseen. Tarkoituksena oli harjoittaa ”sosiaalista alastomuutta”, mikä tarkoittaa sitä, että ollaan yhdessä toisten ihmisten kanssa ilman vaatteita.

En tuntenut heitä. Yhden miehistä olin tavannut kerran etukäteen, muut olin kätellyt hetkeä aiemmin Max-Schmeling-Hallen edustalla Berliinin Prenzlauer Bergin kaupunginosassa.

Seuraavaksi astelisimme jumppasaliin, riisuisimme vaatteemme ja ryhtyisimme joogaamaan.

Kuinka kauan jooga kestää, kysyin.
”Noin puolitoista tuntia”, vastasi yksi miehistä.
Olin päätynyt tähän tilanteeseen erään sinnikkään päähänpinttymän johdosta.
Viime vuonna luin jostain, että Itä-Saksassa nudismi oli suositumpaa kuin missään sen koommin. Se yllätti; mielikuvissani DDR:ssä vallitsi tiukka kuri, kun taas nudismin yhdistin jonkinlaiseen vapaamieliseen hippeilyyn. Mutta Itä-Saksassa kuulemma kaikki patsastelivat alasti pitkin rantoja ja puistoja, iästä ja sukupuolesta riippumatta. Asia jäi vaivaamaan, ja sen jälkeen olin lukenut erilaisia matkailujuttuja Saksasta ja kuunnellut kylmä sota -podcasteja. Lisäksi olin kuluttanut melko mittavasti aikaani selvittääkseni, onko internetissä kiertävässä kesäisessä mustavalkokuvassa todella nuori Angela Merkel alasti (vastaus kuuluu: luultavasti ei, mutta tavallaan voisi olla, sillä Merkel oli idän tyttöjä).

Jo aiemmin Saksassa matkustaessani olin kyllä huomannut, että julkinen alastomuus on siellä paljon yleisempää kuin missään muualla. Julkisissa saunoissa sukupuolet kylpevät yhdessä ilman vaatteita. Uimaloissa ja rannoilla on usein omat alueet FKK:lle eli ”vapaalle ruumiinkulttuurille” (Freikörperkultur), ja puistossa saattaa päiväkävelyllä törmätä ihmisiin ilkosillaan. Näyttäisi siltä, että alastomuus ei mietitytä saksalaisia lainkaan siinä määrin kuin muita.

Googailin: why germans naked everywhere.

Olin tällä tiellä, kun löysin löysin Adolf Koch -yhdistyksen verkkosivut. Esittelytekstissä luki: Olemme voittoa tavoittelematon naturisti­ urheilukerho Berliinin Kreuzbergissä ja tarjoamme alastonta sulkapalloa, jalkapalloa, voimistelua, uintia, pöytätennistä, lentopalloa, vesijumppaa, kuntopiirejä, joogaa ja kehotietoisuustunteja. Lämpiminä kuukausina lähdemme yhdessä luontoon patikoimaan ja retkille.

Sivuston tekstit olivat hartaan innostuneita ja äärimmäisen positiivisia. Kuvissa miehet pelasivat sulkapalloa sisätiloissa ilman vaatteita.

Olin ehkä vaistomaisesti yhdistänyt nudismin ekshibitionismin, ajatellut, että ihmiset ovat alasti silloin, jos haluavat esitellä itseään muille. Kun tarkemmin ajattelen, olin tainnut suhtautua nudisteihin jonkinlaisina glorifioituina itsensäpaljastajina.

Mutta näissä kuvissa ihmiset pomppivat vakavissaan pallon perässä pelkät urheilusukat jalassa. Siitä olivat erotiikka ja ekshibitionismi kaukana. Päinvastoin heidän alastomuudessaan oli jotain sympaattisen monomaanista. Aivan kaikkea voi tehdä alasti, sivut julistivat sekä kuvin että tekstein. Kaikkea!

En tiedä, miksi alastonpingis tuntui niin paljon hassummalta kuin nudistiranta, mutta näin se kuitenkin oli.

Jatkoin lukemista: Toivotamme avoimesti tervetulleiksi kaikki, jotka nauttivat alasti liikkumisesta tai haluaisivat kokeilla sitä.

OLIN MATKUSTAMASSA BERLIINIIN, joten lähetin sähköpostia Adolf Koch -yhdistyksen aktiiveille. Ensin kukaan ei vastannut, sitten vastuuhenkilöksi nimetty henkilö vastasi, mutta yhteys katkesi uudestaan.

Nudistit ovat hippejä, ajattelin. Tai sitten voi olla, että he ovat epäluuloisia toimittajia kohtaan, jotka tekevät heistä pilkallisia juttuja. Joissain lukemissani englanninkielisissä jutuissa naureskeltiin Adolf Koch -nimelle tai kommentoitiin saksalaisista, että ”miksi kaikista ihmisistä juuri ne, joiden ei toivoisi riisuvan vaatteitaan, ovat alasti joka paikassa”.

Kirjoitin yhdistyksen eri kontaktihenkilöille viestejä, joissa kerroin olevani paitsi toimittaja myös suuri saunakulttuurin ystävä.

Olin ollut kaupungissa hyvän aikaa, kun sain vastauksen. Kaksi Adolf Koch -järjestön aktiivia ehdotti tapaamista. Sovimme, että näkisimme Kreuzbergissä sijaitsevassa perhekeskuksessa, jossa yhdistys järjestää tapaamisiaan.

Rakennus oli iso kulunut betonikolossi, jonka ikkunoissa oli lasten askartelemia asioita ja värikkäitä julisteita. Maik ja Julian olivat paikalla täsmällisesti eivätkä vaikuttaneet lainkaan hipeiltä. He olivat sellaisia kolmikymppisiä miehiä, joita Berliinissä näkee jatkuvasti pyöräilemässä tai kävelykaljaa siemailemassa: urheilullinen mutta rento olemus, mukavasti kuluneet t-paidat, farkut, tennarit.

He pahoittelivat, että vastaus oli viipynyt – oli ollut kiireitä.

Jäimme istumaan toisen kerroksen aulaan. Maik ja Julian kertoivat asuvansa samassa nudistikommuunissa. Maik oli ammatiltaan ilmastotutkija, Julian psykoterapeutti.

He olivat päätyneet sosiaalisen alastomuuden pariin hieman eri reittejä.

Julianilla oli ollut teini-iässä eräs käänteenteevä avainkokemus. Noin 17-vuotiaana hän oli viettänyt kuumaa kesäiltaa kaveriporukassa, kun joku oli ehdottanut yöuintia läheisellä järvellä. He riisuivat rannassa ja hyppivät veteen kesäyössä. Se tuntui Julianista ihmeelliseltä. Vapaalta ja avoimelta, siltä, ettei ollut toisilta mitään salattavaa.

”Ja siihen liittyi sellainen... miten sanoisin... keveys. Kaikki oli kevyttä.”

Sen jälkeen hän oli etsinyt lisää noita kokemuksia.

Maik puolestaan kertoi tottuneensa alastomuuteen jossain määrin jo lapsena. Hänen vanhempansa olivat itäsaksalaisia – ei häntä erityisesti kasvatettu nudismiin, mutta alastomuus oli tavallista ja luonnollista. Aikuisena hän sitten kävi joskus saunoissa ja rannoilla. Mutta harrastamaan hän alkoi Julianin kanssa.

”Aluksi se oli tavallaan vaihtokauppa”, Maik sanoi. ”Minua kiinnosti lentopallo ja Juliania alastomuus. Yhdistimme ne. Vähitellen totuin siihen, ja nykyään vaatteiden pitäminen tuntuu minusta todella oudolta. Vähemmän vapaalta. En oikein tunnista, koska se muutos alkoi – ei ollut mitään yhtä käänteentekevää kokemusta.”

Jotain käänteentekevää tässä nyt kuitenkin oli tapahtunut. Se tuli selväksi, kun Maik ja Julian listasivat viikko-ohjelmaansa: maanantaisin alastonlentopallo, tiistaisin alastonuinti, keskiviikkoisin kehotietoisuustunti, torstaisin alastonjooga (”Tosin minä olen silloin kuoroharjotuksissa”, Julian lisäsi), perjantaisin vielä toinen alastonjooga ja sen jälkeen alastonpöytätennis.

Ja mitä kaikkea muuta? No, oikeastaan seksi oli ainoa alastonaktiviteetti, jota he eivät listanneet. Oli ollut alastonta ruuanlaittoa, saunomista, ryhmässä patikointia, lautapelejä, karaokea.... Julian kertoi käyneensä myös queer-klubi SchwuZin ”Schlagernacktpartyssa” – illassa, jossa nuoret berliiniläiset hoilaavat vanhaa saksalaista iskelmää alasti. Se ei kuitenkaan ollut hänen juttunsa.

Miksi?
”En niin tykkää schlagerista”, hän sanoi.
Maik ja Julian liittyivät Adolf Koch -yhdistykseen kymmenisen

vuotta sitten. Niihin aikoihin yhdistys oli vähän alamaissa. Surkeimpina vuosina jäseniä oli enää muutamia kymmeniä, heistä ylivoimainen enemmistö vanhoja miehiä.

Tulevaisuus oli vaakalaudalla. Maik ja Julian päättivät yrittää pelastaa yhdistyksen, jolla on pitkä ja kunniakas historia. Tarvittaisiin uusia ideoita, uusia aktiviteetteja, lisää nuoria ihmisiä, lisää diversiteettiä!

Ohjelmistoon otettiin mukaan jooga. Siitä nuoret tykkäävät, ja sitä paitsi alastomuus joogassa ei ole monesta niin ihmeellistä kuin muissa lajeissa – ihmiset joogaavat muutenkin vähissä vaatteissa.

Maik ja Julian kutsuivat tuttaviaan mukaan, tekivät mainoksia sosiaaliseen mediaan ja jakoivat flaijereita trendikkäällä Sauna Splash -festivaalilla. He uudistivat verkkosivut, jotka olivat siihen asti olleet tyyliä ”varhainen 90-luku”.

He alkoivat puuhata kaikenlaista uutta: oli melontaviikonloppua, nykytanssityöpajaa, elävän mallin piirustusta. Järjestettiin kehotietoisuustunteja, joiden tarkoitus oli kehittää suhdetta omaan ruumiiseen hyväksyvämmäksi. Monilla nuorilla ihmisillä on ongelmia sen asian kanssa. Lopulta mediakin heräsi: kolme vuotta sitten trendikäs kaupunkijulkaisu Zitty laittoi Adolf Koch -aktiivit lehtensä kanteen (alasti, selin).

Vähitellen ihmisiä alkoi tulla. Nyt jäseniä on yli 120 ja mukana on enemmän naisia ja enemmän ihmisiä erilaisista taustoista.

”Kun kohtaa ihmisiä alasti, ei ole mitään väliä sillä, mitä he tekevät työkseen tai miten he pukeutuvat ja miltä he näyttävät. Kyse on vain ihmisistä”, Maik sanoi.

Julian kertoi, että aluksi kaikkia aina jännittää. ”Kun sitten ylittää kynnyksen ja tulee mukaan, on huojentunut ja vapautunut olo siitä, että onkin hyväksytty muiden joukossa. Se on melkein kuin tulisi kaapista tai jotain.”

Julian oli selvästi miettinyt alastomuuden perusteita paljon. Hän kertoi tutkimuksista, joissa on havaittu, että muiden ihmisten alastomien kehojen näkeminen sosiaalisessa tilanteessa auttaa ihmisiä olemaan tyytyväisempiä itseensä, monella tasolla. Toisten epätäydellisyyden hyväksyminen auttaa suhtautumaan myös omaan kehoon lempeämmin.

”Sosiaalisessa mediassa ja televisiossa ja mainoksissa näkee koko ajan täysin epärealistisia kuvia”, Julian sanoi. ”On terveellistä nähdä, miltä ihmisruumiit oikeasti näyttävät. Ja ehkä sellaisen kautta voi myös oppia ajattelemaan kauneutta eri tavoilla. Minä ainakin olen oppinut, että jokainen ihminen on oikeasti kaunis omalla tavallaan.”

Mutta kyse ei ole vain näkemisestä ja nähdyksi tulemisesta. Jotain erikoista tapahtuu, kun vaatteet yhdessä riisutaan, Maik sanoi. Se synnyttää kuin itsestään luottamuksellisen ja turvallisen ilmapiirin. Riisumalla itsensä ihminen asettaa itsensä alttiiksi toisille.

Ajattelin kättelyn historiaa; sitä, miten paljaan kätensä ojentava näytti, ettei kanna asetta.

Julian hymyili.

”Ehkä se liittyy osin siihenkin, että se, mitä me teemme, ei ole niin normien mukaista. Se on vähän hassua. Hassuus luo sellaisen oman tunnelmansa: että meillä on tämmöinen juttu, että juoksentelemme alasti metsässä... Sehän on tavallaan vähän niskuroivaa!”

--

Tilaa Long Play ja lue koko juttu täältä.