Poliitikon muistelmat

LI ANDERSSON tekee minulle oharit.

Olen lentänyt Kööpenhaminan kautta Brysseliin, kirjautunut hotelliin ja etsiytynyt sitten yllättäen alkaneen räntäsateen läpi kodikkaaseen hipsteripitseriaan eräällä sivukadulla. Ja nyt Anderssonin avustaja Aleksi Karppinen soittaa pahoitellen:
”Riski realisoitui.”

Tapaamisemme ohi ajaa EU-komission komissaarien ja varapuheenjohtajien nimitysprosessi, jossa pitkään jatkuneen pattitilanteen jälkeen on yllättäen löytynyt kompromissi. Andersson juuttuu parlamentille tilannetta purkamaan, ja minä jään yksin istumaan hänen lempipitseriansa nurkkapöytään.

Tilaan margheritan. Tämähän alkoi hyvin.

 

VIIME KESÄKUUSSA Andersson nousi europarlamenttiin käsittämättömällä äänivyöryllä. Häntä äänesti 247 604 suomalaista eli 13 prosenttia kaikista äänestäjistä. Andersson sai yksin enemmän ääniä kuin keskusta, vihreät tai perussuomalaiset koko listoillaan, ja vasemmistoliitto nousi hetkellisesti Suomen toiseksi suurimmaksi puolueeksi ohi demareiden ja perussuomalaisten.

Asian voi sanoa näinkin: presidentinvaalien ulkopuolella kukaan ei Suomen historiassa ole koskaan saanut yhtä suurta äänisaalista.

Historiallinen vaalimenestys osui mukavaan saumaan. Jo edellisen vuoden lopulla Andersson oli päättänyt, että kahdeksan vuotta puolueen puheenjohtajana riittää ja hän luopuu tehtävästä eurovaalien jälkeen, syksyllä 2024.

Vaikka Anderssonia on läpi poliittisen uran pidetty poikkeuksellisen valovoimaisena poliitikkona, hänen puheenjohtajakaudelleen mahtui myös huonoja vaalituloksia, eikä puolueen kannatus koskaan noussut Anderssonin henkilökohtaisen kannatuksen tasolle. Oli varmasti korjaava kokemus saada jättää puolueen johtopaikka kaikkien aikojen vaalituloksen jälkeen – ja tällä kertaa Anderssonin henkilökohtainen suosio pystyttiin kanavoimaan myös puolueen ääniksi.

Vasemmistoliitossa on nyt enemmän jäseniä kuin koskaan puolueen historiassa. Li-ilmiön lisäksi jäseneksi on liitytty vastareaktiona Orpon-Purran oikeistohallitukselle.

Lokakuussa olin paikalla, kun vasemmistoliiton aktiivit kokoontuivat Helsingin Korjaamolle juhlimaan uudeksi puheenjohtajaksi valittua Minja Koskelaa.

Kun juontaja oli esitellyt häirintäyhdyshenkilöt ja bileiden turvallisemman tilan periaatteet, Koskela nousi lavalle. Puheessaan hän kiitti Li Anderssonia ”jäätävän kovasta duunista” ja lupasi jatkaa ”Anderssonin perintöä, joka mahdollisti vaikeistakin asioista puhumisen puolueen sisällä”.

Vaikka ilta oli Minja Koskelan, kaikki etsivät katseellaan Anderssonia. Niin myös Koskela.

”Missä sä oot Li?” Koskela kysyi ja sai vastaukseksi mölinää miksauskopin kulmalta.

”Kiitos siitä palosta, josta kaikki sun ympärillä on saanu kipinöitä!”

Puolueaktiivit muistelivat mielellään Anderssonin saavutuksia. Kyselin heiltä, mikä teki hänestä niin poikkeuksellisen suositun poliitikon.

”Se vastaa, kun kysytään, siihen, mitä kysytään”, sanoi Oulunkylän vasemmiston aktiivi Maritta Nyström. ”Ja jos ei tiedä, sanoo senkin.”

Muistellessaan eurovaali-iltaa Nyström hymyili leveästi. ”Me oltiin ihan hulluja kaikki. Pussattiin ja halattiin kaikkia! Tuli hirvittävän ylpeä olo vasemmistoliitosta.”

Nyström on ollut puolueen aktiivijäsen läpi Anderssonin puheenjohtajakauden. Andersson nousi puolueen johtoon vuonna 2016, 29-vuotiaana ensimmäisen kauden kansanedustajana.

”Lillä ei missään vaiheessa noussut kusi päähän. Missään vaiheessa ei ylpistynyt.”

Seuraavana aamuna Li Andersson pelmahti sisään eduskunnan Pikkuparlamenttiin kello 9.57 ja ohitti turvatarkastukseen jonottavat vasemmistoliiton puoluevaltuuston jäsenet.

”Anteeksi, anteeksi.”

Kolmen minuutin kuluttua hänen piti olla alhaalla auditoriossa, johon puoluevaltuusto oli kokoontunut kuulemaan väistyvän puoluejohtajan kiitospuhetta.

Salin reunat olivat täynnä valokuvaajia ja tv- kameroita, ja kun Andersson käveli saliin, kaikkialla räpsyi. Iltalehden toimittaja Jari Hanska selosti tilannetta omalle kameralleen suorassa lähetyksessä.

Andersson halasi europarlamentista väistynyttä Silvia Modigia ja istui sitten paikalleen eturiviin. Ja pian kokouksen puheenjohtaja Miikka Kortelainen kutsui:

”Ole hyvä, Li, pönttö on yksin sinun.”

Kun tutustuu Anderssonin poliittiseen uraan, käy selväksi, että tietyt puheet ovat ovat hänelle tavanomaista tärkeämpiä. Argumentaatioon on panostettu, tekstiä on mietitty, se on ehkä kirjoitettu kahteen kertaan, kahdella kielellä.

Tuo puhe puoluevaltuuston edessä oli selvästi yksi sellainen.

Andersson aloitti: ”On inhimillinen mahdottomuus summata, mitä nämä kahdeksan vuotta ovat olleet, ja mitä ne ovat minulle merkinneet. Mieleen tulee ne varmaan sadat villasukat, joita minulle on annettu. Silloinkin, kun minulla on ollut huono ilta A-studiossa, te olette laittaneet viestiä ja kannustaneet.”

Andersson nauratti yleisöä muistelemalla, miten Paavo Arhinmäki kertoi Timo Soinin joskus sanoneen, että vasemmistoliitto on varmasti vaikein puolue johtaa. ”Tässä suhteessa ajat ovat muuttuneet.”

Puheen vakavammassa osassa Andersson esitti analyysinsä vasemmistoliiton muutoksesta.

”Valta ei ole koskaan ollut helppo kysymys vasemmistolle”, hän sanoi. ”Olemme vuosien saatossa myös oppineet paljon vallasta.”

Tästä Andersson saa itsekin sekä kiitosta että kritiikkiä. Häntä pidetään taitavana neuvottelijana ja vallankäyttäjänä, harvinaisen kompromissikykyisenä vasemmistoliiton puheenjohtajana. Mutta samoja piirteitä pidetään myös heikkoutena. Mihin tarvitaan vasemmistoliittoa, joka on valmis kompromisseihin porvaripuolueiden kanssa?

Oppiko Li Andersson ministerinä luovuttamaan liian helposti?

Anderssonin kanssa politiikkaa tehneiden kanssa keskustellessa käy ilmi, että niin puolueen piirissä kuin sen ulkopuolella vasemmistoliitolta oltaisiin toisinaan toivottu myös tiukempaa linjaa.

”Rakastuiko Li myös valtaan?” kysyy eräs toisen puolueen kokenut poliitikko. ”Oliko koskaan todellista riskiä, että hänen johdollaan vasemmistoliitto olisi jättänyt hallituksen?” 


BRYSSELIN EUROPARLAMENTIN päärakennuksen seitsemännessä kerroksessa kaarevan toimistokäytävän seinään on isketty Stöd Gaza -tarra. Tällä käytävällä istuvat eri pohjoismaiden vasemmistopuolueiden edustajat.

On marraskuun toiseksi viimeinen torstai, pitseriaohareiden jälkeinen päivä.

Li Anderssonin toimisto on vielä persoonaton. Hän ei ole tuonut huoneeseen mitään muuta kuin kahvinkeittimen ja ikkunalaudalle muutamia lahjoja: kannattajan maalaaman potretin Anderssonista, ja toisen, lapsen piirtämän, joka kuulemma esittää Anderssonia sekin. Karvanopat, Suomen Ylioppilaskuntien Liiton historiikki, kahdet punaiset villasukat.

Andersson saapuu pukeutuneena valkoiseen pitsikirjailtuun puseroon ja kietoo heti oranssin viltin olkapäidensä ympärille. Selitän, mitä olen täällä tekemässä.

Tämän jutun työotsikko on ”Poliitikon muistelmat”. 37-vuotiaan ihmisen muistelmat voisi tietysti olla vähän huvittava ajatus, mutta ei Anderssonin kohdalla. Ennen puhuttiin politiikan valtiomiessarjasta. Andersson on