Pitkä matka keskustaan

KUN NOUR HABIBIN PERHE muutti Dalhemin betonilähiöön vuonna 2006, Habibista se tuntui onnenpotkulta. Hän oli 11-vuotias. Perhe oli jättänyt sekasortoisen Irakin muutamaa vuotta aiemmin ja asettunut ensin asumaan pieneen, eteläruotsalaiseen Växjön kuntaan.

Växjö oli silloin pieni paikka, Mikkelin kokoinen. Alle 50 000 asukasta, keskustassa suuri tori ja matalia kerrostaloja. Habib oli aloittanut paikkakunnalla koulun mutta tuntenut itsensä aina ulkopuoliseksi muiden lasten seurassa. Dalhemissa, Ruotsin länsirannikolla sijaitsevan Helsingborgin reunalla oli toisin.

Samanlaisia lähiöitä oli Ruotsissa rakennettu paljon 1960- ja 1970-luvuilla, kun maa kävi läpi valtavaa rakennemuutosta. Tukholman, Malmön, Göteborgin jamuiden suurten kaupunkien tehtaat ja palvelut vetivät ihmisiä töihin maaseudulta ja ulkomailta, ja asunnoista alkoi olla pulaa. Poliitikot ratkoivat ongelmaa aloittamalla ”miljoonaohjelman”, jossa kaupunkien laitamille pystytettiin lyhyessä ajassa yli miljoona uutta asuntoa.

Betonielementtirakentaminen oli käytännöllistä ja nopeaa, mutta kovin viihtyisiä asuinalueista ei tullut. Ne, joilla oli varaa, muuttivat pikkuhiljaa mukavampiin koteihin lähemmäs keskustaa. Lähiöissä vuokrat kuitenkin pysyivät matalina, ja myöhemmin halpoihin betonitaloihin asettui ihmisiä, jotka olivat paenneet Jugoslaviasta, Somaliasta, Iranista ja Irakista. 

Dalhemissa Nour Habibin vanhemmat ilahtuivat huomatessaan, että poikaa ei enää näkynyt kotona juurikaan. Aiemmin hän oli istunut iltoja yksin, mutta nyt hänellä oli seuraa. Lapsihan viihtyi!

Tavallaan viihtyikin. Mutta Dalhemin kaltaisilla asuinalueilla oli omat ongelmansa. 
Nuorille oli hyvin vähän tekemistä: ei nuorisotaloja eikä musiikkiopistoja, vain ostoskeskus, koulun piha ja hiekkakenttä.

Pojat notkuivat ulkona, varastelivat ja rikkoivat ikkunoita. Porukkaan pääsi mukaan, jos osallistui kaikenlaiseen kiellettyyn. Habib ei halunnut jäädä ulkopuolelle. Hyvin pian hän huomasi, että kaveriporukassa oli tiukkoja normeja ja hierarkioita. 

Tärkeintä oli olla miehekäs, vara en man. Mitä isompien poikien kanssa liikkui, sitä miehekkäämpi oli – ja isojen poikien suosiota sai, jos teki pahempia juttuja kuin kaikki muut.

15-vuotiaana Habib alkoi hoitaa muiden järjestämiä huumekauppoja. Se tarkoitti, että hän vei huumeet ostajille ja vastaanotti rahat. Se kohensi hänen asemaansa ikätovereiden silmissä. Habibista tuli suosittu, ja hän alkoi myös tienata rahaa.

Teoriassa hän kyllä ymmärsi tekevänsä väärin, mutta samaan aikaan se oli niin normaalia. Oli aivan tavallista, että joku tuttu katosi hetkeksi vankilaan ja palasi jonkin ajan päästä. Habib näki ympärillään koko ajan varastelua, ilkivaltaa, huumekauppoja ja aseita. Koulussa ei puututtu poissaoloihin. Kerran opettaja soitti Habibin vanhemmille – mutta vain kerran.

Kotona Habib piti etäisyyttä vanhempiinsa ja sisaruksiinsa ja esitti kaiken olevan hyvin. Koti oli kuin hotelli, jossa hän kävi vain syömässä ja nukkumassa.

Kerran vanhemmat löysivät sohvatyynyjen välistä tukun seteleitä, jotka Habib oli saanut huumekaupasta. Habib valehteli, että rahat olivat olleet sohvassa siitä saakka, kun se oli hankittu. Vanhemmat uskoivat häntä.

Huumekaupoista oli lyhyt matka yhä vakavampiin rikoksiin. Parikymppisenä Habib liikkui jo kotiseudullaan aseistautuneena.

Eräänä tammikuisena päivänä vuonna 2016 hän käveli toisen nuorukaisen kanssa vaateliikkeeseen Helsingborgissa. Kassan luona hän otti esiin pistoolin ja vaati työntekijää luovuttamaan kassakaapista rahat.

He eivät päässeet saaliinsa kanssa kovin pitkälle – Habib istui kiinniotettuna jo samana päivänä. Tapaus päätyi paikallisiin uutisiin, ja pian Dalhemissa alkoi kiertää tieto, että Habib oli yksi ryöstäjistä. 

Poliisi on ottanut kiinni väärän ihmisen, Habib selitti vanhemmilleen puhelimessa. Olen syytön. 

Vanhemmat uskoivat häntä, taas. Mutta oikeudenkäynnissä Habibille luettiin tuomio: kaksi vuotta ja neljä kuukautta ehdotonta vankeutta ryöstöstä ja muista rikoksista.

AMPUMAVÄLIKOHTAUS kerrostalon rappukäytävässä. Ryöstö ruokakaupassa, räjähdys koulun pihassa. Kuoliaaksi ammuttu rap-muusikko Brommassa ja toinen Tukholman keskustassa... Jos lukee ruotsalaisten medioiden viime vuosien uutisia, vastaan osuu varmuudella otsikoita vakavista rikoksista, joiden taustalla ovat jengit ja muut rikollisryhmät. Habibin rikos ei ollut poikkeuksellinen. Muualla Euroopassa Ruotsin tapahtumiin suhtaudutaan hämmentyneesti. Suomessakin puhutaan, ollaanko ”Ruotsin tiellä”.

Ruotsin viranomaisten laskelmien mukaan maassa toimiviin jengeihin kuuluu yli 8 000 ihmistä. Pääasiassa he ovat nuoria miehiä, monet vielä alaikäisiä. Ryhmät kilpailevat huumeiden, alkoholin ja tupakan salakuljetuksesta ja myynnistä varsinkin lähiöissä – niissä samoissa, joita rakennettiin viisikymmentä vuotta sitten ”miljoonaohjelmassa”. Nyt viranomaiset kutsuvat osaa niistä ”haavoittuvaisiksi alueiksi”, ja alueita yhdistää liuta ikäviä tunnusmerkkejä: köyhyys, korkea työttömyys, avoin huumekauppa ja väkivalta, joka kohdistuu myös sivullisiin. 

Väkivalta on raakaa, ja se on yleistynyt paljon: kun vuonna 2012 ampumisissa kuoli Ruotsissa 17 ihmistä, viime vuonna luku oli jo 63. Ja määrä kasvaa: pelkästään tammikuussa 2023 kuoliaaksi ammuttiin seitsemän ihmistä. 

Tällä hetkellä Kroatia on ainoa Euroopan maa, jossa kuolee ammuskeluissa enemmän ihmisiä kuin Ruotsissa.

Ampumiset liittyvät yleensä reviiritaisteluihin tai velan perintään. 

Kriminologian tutkija Manne Gerell Malmön yliopistosta on tutkinut sitä, mikä Ruotsin aseväkivaltaa synnyttää ja miten rikokset linkittyvät haavoittuvaisiin alueisiin. Useista tutkimuksista on selvinnyt, että ne linkittyvät, paljon.

Gerell näkee, että tähän pisteeseen johtanut muutos alkoi noin 15 vuotta sitten. Sitä ennen ammattirikollisuus oli ollut pienemmän joukon käsissä. Väkivalta oli raakaa, mutta se pysyi rikollispiirien sisällä.