Pitkät - LP 43 12.8.2016
Pelkosi ei ole objektiivisesti perusteltua
Pitkät - LP 43
Long Play tutustui 25 salaiseen turvapaikkapäätökseen, jotka koskevat nigerialaisia naisia. Valtaosa päätöksistä on kielteisiä. Niistä käy ilmi, että naiset ovat ihmiskaupan uhreja ja heillä on pieniä lapsia.
Maahanmuuttovirasto ei tiedä, mitä Suomesta käännytetyille naisille ja heidän lapsilleen tapahtuu. Toimittaja Jeanette Björkqvist matkusti Italiaan etsimään heitä. Naiset ovat palanneet kadulle ja pelkäävät ihmiskauppiaita ja väkivaltaisia asiakkaita. 33-vuotias Joy nukuttaa joka ilta lapsensa ennen kuin lähtee kadulle. Hän ei voi valita asiakkaitaan. ”Mitä lapsille tapahtuu, jos minä kuolen?” hän kysyy.
(Artikkeli ruotsiksi: www.longplay.fi/nigerianskorna)
SÄHKÖPOSTI SAAPUU MYÖHÄÄN eräänä kevättalven iltana. Tuntematon lähettäjä pahoittelee häiriötä, mutta tilanne pienessä suomalaisessa rannikkokaupungissa on kuulemma akuutti.
”Yksi nigerialainen nainen karkotettiin torstaina Italiaan, suoraan kadulle pienen vauvan kanssa, kumpikin vilustunut, hän pelkää henkensä puolesta. Aiemmin karkotettiin kahden lapsen äiti. Häneen ei saa enää yhteyttä. Olemme epätoivoisia. Tiedätkö, kuka voisi auttaa meitä?”
PIENI RANNIKKOKAUPUNKI kylpee huhtikuisessa auringonpaisteessa. Puutaloja on vieri vieressä, ja niiden rivistöt näyttävät jatkuvan silmänkantamattomiin.
Juuri täällä, tämän idyllin keskellä, heitä on paljon: nigerialaisnaisia.
Paljon heitä on täältä myös karkotettu.
Kun kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt ovat selvittäneet, millä ihmisryhmillä on erityisen suuri riski joutua ihmiskaupan, tarkemmin sanoen seksikaupan, uhriksi, listan kärjessä ovat vuosi toisensa jälkeen nigerialaisnaiset, jotka ovat kotoisin Edon osavaltiosta ja sen pääkaupungista Benin Citystä. Siellä ihmiskauppiaiden kynsiin joutuu joka vuosi kymmeniätuhansia tyttöjä ja naisia.
Ihmiskauppa on ase- ja huumekaupan jälkeen kaikkein tuottoisinta ja usein myös raainta rikollisuutta. Sitä tapahtuu nykyisin vähän joka puolella maailmaa, myös tässä pienessä suomalaisessa rannikkokaupungissa.
Lopulta puutalokorttelit päättyvät. Niiden takana kohoaa pieniä kerrostaloja. Yhdessä niistä asuu nainen, jolle on ilmoitettu vierailusta, mutta hän ei reagoi ensimmäiseen ovikellon soittoon.
Kun kello on kilahtanut toistamiseen, kuuluu laahaavia askeleita. Sitten ovi aukeaa raolleen.
”Hello”, Evi sanoo. Hän empii hetken ennen kuin irrottaa kätensä ovenkahvasta. Sitten hän peruuttaa varovaisesti muutaman askeleen eteiskäytävällä. Innottoman kädenhuitaisun voi tulkita kutsuksi astua peremmälle. (Evin ja muiden jutussa esiintyvien nigerialaisnaisten nimet on muutettu.)
Olohuoneessa Evi istahtaa sohvalle. On täysin hiljaista, kunnes hän kakistelee kurkkuaan ja pahoittelee, ettei ole jaksanut siivota.
Hän on ollut väsynyt hyvin pitkään. Siihen on syynä kolme vuotta kestänyt taistelu Suomen oikeuslaitoksen ja Maahanmuuttoviraston (Migri) kanssa. Hän on saanut turvapaikkahakemukseensa kielteisen päätöksen ja valittanut siitä.
Evin lääkärintodistuksessa kerrotaan hänen kärsivän posttraumaattisesta stressistä, painajaisista ja ajoittain myös itsetuhoisista ajatuksista.
”Minä odotan. Täällä sisällä, päivästä toiseen. En enää tiedä, mitä odotan. Jokainen päivä on täynnä tuskaa, mutta minun pitää silti jaksaa herätä ja huolehtia pojastani. Hänellä ei ole ketään muuta.”
(Artikkeli ruotsiksi: www.longplay.fi/nigerianskorna)
