Olemme edelleen jonossa

KUKAAN EI kiistä, etteikö julkinen terveydenhuolto olisi vaikeuksissa. Joidenkin mielestä voi puhua jo kriisistä. Ongelmana ei ole niinkään itse hoito vaan sinne pääsy. Jonot ovat pitkiä, päivystykset ovat tukossa ja lääkäreistä sekä hoitajista on pulaa.

Ihmisten luottamus järjestelmään on murentunut nopeasti. Kun Kansalaispulssi-kyselyjä alettiin tehdä vuonna 2020, noin 90 prosenttia suomalaisista vielä sanoi luottavansa terveydenhuoltoon. Viime vuoden lopulla niin ajatteli enää alle 60 prosenttia ihmisistä. Etenkin paljon palveluja käyttävien ja pienituloisten usko horjuu.

Eikä kyse ole vain mielikuvista.

Tilastot vahvistavat, että lääkäriin pääsy takkuaa. Moni jää ilman tarvitsemaansa hoitoa tai pääsee sinne liian myöhään. Pahimmillaan sairaudet ehtivät vaikeutua tai niitä jää huomaamatta, mikä käy kalliiksi sekä inhimillisesti että kansantaloudellisesti.

Vuoden 2023 alussa Suomessa tehtiin suuri uudistus. Vastuu sosiaali- ja terveyspalveluista siirtyi kunnilta uusille alueellisille elimille. Niille annettiin pönäkkä nimi, jota maan ylin kieliauktoriteetti Kotuskin paheksui: hyvinvointialue.

Uudistuksen piti virtaviivaistaa palveluja ja parantaa hoitoon pääsyä, mutta toistaiseksi se ei ole saanut ihmeitä aikaan. Nyt hyvinvointialueet kärvistelevät säästöpaineissa. Ne irtisanovat työntekijöitä ja karsivat toimipisteitä ja vuodepaikkoja. Korona-ajan hoitovelkakin painaa yhä. Ja samaan aikaan hallitus on leikannut sotepalveluista ja venyttänyt hoitoonpääsyn määräaikaa.

Kun hyvinvointialueet aloittivat, perusterveydenhuollon hoitotakuu tiukentui kahteen viikkoon. Siinä ajassa ihmisen piti siis päästä hoitajan tai lääkärin vastaanotolle.

Tämän vuoden alusta hallitus pidensi aikaa kolmeen kuukauteen. Yhteys terveydenhuoltoon pitäisi sentään saada samana päivänä, mutta niin ei aina käy. Ajanvarauksessa ja takaisinsoitoissa on ollut laajoja ongelmia eri puolilla maata. Kun yhteyttä ei saa, ihmiset lähtevät päivystyksiin, mikä pahentaa ruuhkia entisestään.

Erikoissairaanhoidon kiireetön hoito – siis kaikki sellainen, mikä ei ole potilaan hengissäpitämiseksi välttämätöntä tehdä heti – pitäisi lain mukaan aloittaa puolen vuoden kuluessa tarpeen toteamisesta. Lakia ei noudateta. Lähes joka viides  kiireettömään hoitoon jonottavista potilaista on joutunut odottamaan yli puoli vuotta.

Hoitoonpääsyssä on isot erot sekä alueiden että sairausryhmien välillä. Pisimpään odotetaan kaihi- ja tekonivelleikkauksia. Esimerkiksi HUS-alueella Helsingissä ja Uudellamaalla polven tai lonkan tekonivelleikkausta odottavista vajaa kolmasosa on odottanut yli puoli vuotta.

Eräässä Uudenmaan kunnassa asuva 36-vuotias Jenny jonotti lonkkaleikkaukseen kaksi vuotta. Sitä ennen hän odotti vuosia päästäkseen leikkausjonoon. (Tulevan ammattinsa vuoksi Jenny ei halua esiintyä tässä jutussa koko nimellään.)

Jennyllä todettiin kaksivuotiaana lastenreuma, krooninen sairaus, jossa niveltulehdus tuhoaa vähitellen luuta, nivelrustoa ja nivelsiteitä.  Hänen lonkkiinsa tehtiin ensimmäiset puhdistus- ja asennonkorjausleikkaukset kouluiän kynnyksellä.

Jo silloin lääkärit arvioivat, että ennen pitkää olisi edessä tekonivelleikkaus. Teini-iässä Jennylle kerrottiin, että leikkaus tulisi, mutta vasta vähän vanhempana. Sama toistui vuodesta toiseen, syyt vain vaihtelivat. Yksi ortopedi piti leikkausta liian suurena riskinä ja ehdotti sairauseläkkeelle jäämistä. Jenny oli kaksikymppinen. Hän ei jäänyt eläkkeelle vaan meni töihin.

Alkoi tuntua siltä, ettei operaatio toteutuisi koskaan.

Vuodet kuluivat, ja arki alkoi olla jo hyvin hankalaa. Molemmat lonkat olivat käytännössä tuhoutuneet, ja muissakin isoissa nivelissä oli ollut lapsesta asti liikerajoitusta. Jenny teki päätetyötä, mutta muuhun ei ollut voimia. Elämä oli sisällä jäkittämistä. Kotityöt onnistuivat vain viiden minuutin pätkissä. Vähän väliä oli pakko istua alas tai yrittää korjata jumittavia lonkkia parempaan asentoon.

Jenny halusi vielä uuden arvion tilanteestaan. Hän pääsi toiselle ortopedille, joka lopulta kirjoitti lähetteen leikkaukseen. Lääkäri oli sitä mieltä, että tekonivelen olisi hyvin voinut laittaa nuorempanakin.

Leikkausaikaa ei kuitenkaan kuulunut. Jennyn oli hankala suunnitella elämäänsä. Hän opiskeli eikä tiennyt, mihin väliin olisi uskaltanut sopia pitkiä harjoitteluja.

Syksyllä 2023 Jenny vihdoin pääsi leikkaukseen. Se meni hyvin. Leikkauksen jälkeen elämänlaatu parani valtavasti, vaikka lonkista ei täysin terveen veroisia tullutkaan. Vasta jälkikäteen hän tajusi, miten rajoittunutta ja kivuliasta elämä oli ollut. Koska vauriot olivat syntyneet pitkän ajan kuluessa, hän oli vaivihkaa sopeutunut niihin.

”Välillä tulikin sellainen harmitus, että voi vitsi, kun tämän olisi saanut 15-vuotiaana. Mutta olen kiitollinen, että se tuli edes nyt. Joka päivä fiilistelen näitä lonkkia, miten hienot ja upeat ne ovat.”

Jenny kokee saaneensa huippuluokan hoitoa. Ongelma oli hoitoon pääsy. Hän on miettinyt paljon sitä, miksei hän voinut päästä leikkaukseen jo aiemmin. Hän uskoo sen johtuvan osin persoonastaan.

”Olen hyvin mukautuvainen ja luottavainen ihminen. Jos ammattilainen sanoo, että ei tälle nyt pystytä tekemään mitään, niin olen, että okei, kyllä minä pärjään. Jos pystyn liikkumaan otsanahkaa kurtistaen eteenpäin tuossa lattialla, niin se on minulle pärjäämistä. Sitten olen ihan fine. Apua saa todennäköisesti aikaisemmin, jos on vaativampi ihminen, tunnistaa sairauden vaikutukset elämäänsä ja haluaa, että se hoidetaan kuntoon.”

PERUSTERVEYDENHUOLLON kriisistä on puhuttu pitkään, mutta erikoissairaanhoidon jonot kertovat siitä, että kriisi ulottuu jo laajemmalle. Yleislääketieteen erikoislääkärinä Vantaalla työskentelevä Tuire Saloranta sanoo, että lääkäri ei voi enää aina luottaa siihen, että potilaan asiat etenevät sen jälkeen, kun tälle on kirjoitettu lähete jatkohoitoon.

”Kyllähän se pakka on vähän hajoamassa.”

Saloranta on työskennellyt Myyrmäen terveyskeskuksessa 21 vuotta. Hän myös tekee tutkimusta ja opettaa tulevia lääkäreitä, joten hän lienee sopiva ihminen kertomaan, mikä kaikki terveyskeskuslääkärin työssä on muuttunut.

Saloranta aloittaa potilaista.

”Ehkä segregaatio on nyt se termi, joka tähän istuu.”

Segregaatio tarkoittaa sosiaalisten ryhmien eriytymistä. Vielä 2000-luvun alussa terveyskeskuksissa kävivät lähes kaikki suomalaiset. Vastaanotolle tuli hyvätuloisiakin. Nyt he ovat todella harvassa. Työttömien ja ulkomaalaistaustaisten osuus potilaista on kasvanut selvästi.

Käytännössä julkiseen perusterveydenhuoltoon turvautuvat enää ne, joilla ei ole mitään muita vaihtoehtoja. Ne, jotka pystyvät, hoidattavat itsensä muualla – työterveyshuollossa tai vakuutuksen kautta yksityislääkärillä.

Suomessa on pitkään puhuttu julkisen terveydenhuollon lääkäripulasta, mutta sen rinnalla olisi ehkä syytä puhua myös potilaspulasta. Ne kulkevat käsi kädessä: julkiselle puolelle on vaikea saada lääkäreitä, mutta potilaatkaan eivät tule, koska eivät usko, että pääsisivät lääkäriin.

Huonoon kierteeseen ei ole ajauduttu vahingossa.

Saloranta sanoo, että palveluja organisoineet päättäjät ovat luottaneet siihen, että jono hoitaa itse itsensä. Eli ihmiset poistuvat jonosta, kun eivät enää jaksa odottaa. Kunnissa, joissa on ollut tarjolla yksityisiä palveluja ja työterveyshuoltoa, julkisen perusterveydenhuollon resursseja ei ole oikeastaan edes mietitty niin, että niillä pystyttäisiin hoitamaan kaikki.

Tilanne on tietysti hyödyttänyt yksityisiä terveysalan yrityksiä. Kasvaessaan yksityinen puoli on imenyt myös työvoimaa julkiselta.

”Ammattilaiset siirtyvät potilasvirran mukana. On ajateltu, että se privaattipuoli on ’joku muu’, joka ilmaiseksi hoitaa osan jonosta, mutta ei ole huomioitu, että sehän on samaa ammattilaispoolia”, Saloranta sanoo.

Terveyskeskuslääkärin arjessa pulaa on ennen kaikkea ajasta. Lukumääräisesti lääkäreitä on nyt enemmän kuin parikymmentä vuotta sitten, mutta yksittäinen