Näin järvi nujerretaan

VIETETTYÄNI VIIKON Guadalajaran pakokaasuissa, pölyssä ja kivirakennusten kaaoksessa luulin olevani paratiisissa. Sininen ulappa kimalteli kauniisti auringossa, vesi liplatti, lämpötila oli suomalaiselle ihanteellinen parisenkymmentä astetta. Palmut huojuivat lempeässä tuulenvireessä, pensaiden kukkaloisto häikäisi. Chapalan kaupungin vehreässä rantapuistossa vilisi lapsiperheitä, ja parvi valkoisia pelikaaneja uiskenteli vedessä.

Olin Meksikossa Guadalajaran kirjallisuusfestivaalien vuoksi. Ennen kotiin palaamistani olin ajatellut viettää messuhulinan jälkeen lyhyen loman jossakin lähistöllä. Kartasta olikin löytynyt tunnin bussimatkan päässä sijaitseva suuri järvi. Nopeissa nettihauissa oli näkynyt kuvia somista rantakylistä, veneilijöistä ja pitkistä boardwalkeista veden äärellä. Kylästä toiseen voisi jopa reppu selässä kävellä. Chapala-järvi oli vaikuttanut mahtavalta lomakohteelta.

Mutta mitä olivat nuo pienet mustat läikät veden pinnassa?

Päivän edetessä ne tulivat näkyviin koko ajan selvempinä ja suurempina. Auringonlaskun viistossa punertavassa valossa näin ulapan olevan aivan kirjavanaan tummia saarekkeita.

Mustat läiskät olivat vesihyasinttia. Mättäissä kiilteli muovipulloja.

Vesihyasintti on suurimmassa osassa maailmaa tulokaslaji. Sitä on aikoinaan tuotu koristekasviksi lammikoihin, ja niistä se on päässyt leviämään vesistöihin. Vesihyasintti tuottaa paksuja, vedessä liikkumista vaikeuttavia kasvillisuusmattoja, jotka kaiken lisäksi haihduttavat järvestä melkein nelinkertaisesti enemmän vettä kuin kasviton vesi. Ne käytännössä kuivattavat vesiallasta. Ilmaan haihtuva ylimääräinen kosteus muuttaa järven ympäristön mikroilmastoa. Runsas vesihyasinttikasvusto toimii myös mainiona kasvualustana monille terveyshaittoja aiheuttaville pieneliöille ja hyönteisille, kuten moskiitoille.

Päivän aikana Chapala-järven vesialtaasta todellakin haihtui vettä. Aamupäivällä vesihyasintit eivät näkyneet järven pinnalla yhtä runsaina, koska yön viileys – näin keskitalvella yölämpötila saattoi laskea kuuteenkin asteeseen – tiivisti puolestaan ilmasta vettä järvialtaaseen.

Seuraavana päivänä oli aivan tyyntä. Nyt lähellä rantaa oli helppo aistia viemärimäinen, soistunut haju. Veden pinnalla kellui vaaleaa, likaisen näköistä vaahtoa.

Nyt muistin, kuinka matkalla lentokentältä Guadalajaran messukeskukseen kuljettajani oli kysellyt minulta, aionko tutustua matkallani muuhun Meksikoon. Mainittuani Chapala-järven kuljettaja oli nyrpistänyt oitis nenäänsä. Järvi ei ollut hänen mielestään yhtään miellyttävä paikka.

Chapala-järvi on Meksikon suurin makean veden allas ja Latinalaisen Amerikan kolmanneksi suurin. Järvi on noin 80 kilometriä pitkä, itä-länsisuuntainen kapeahko vesiallas, jota useat joet ruokkivat. Aluetta kutsutaan Meksikossa nimellä El Bajío. Sitä pidetään Meksikon vilja-aittana, ja maanviljelysalueilta valuu jokien kautta järveen rehevöittäviä ravinteita. Myös teollisuus laskee valuma-alueelle suruttomasti jätevesiä.

Järven tila ei ole nyt edes pahimmillaan. Netistä löytämäni valokuva Chapalan satamasta vuodelta 2003 on todella karua nähtävää: vesiraja on ollut vetäytyneenä silmämäärällä arvioituna ainakin kilometrin. Kuivemmat kaudet ovat johtuneet osin poikkeussäistä – jotka koko ajan lisääntyvät ilmastonmuutoksen vuoksi – mutta myös useat yläjuoksun joet on padottu.

Guadalajaran käyttövedestä suurin osa tulee Chapala-järvestä. Väkeä kaupungin alueella on viitisen miljoonaa, ja määrä kasvaa koko ajan. Järven vesi ei enää tahdo riittää, ja paikallishallinto suunnittelee jatkuvasti uusia patoja jokiin.

Amerikkalaiset ja kanadalaiset talvenviettäjät sekä eläkeläiset ovat löytäneet järven maisema-arvot, lämpimän ilmaston, houkuttelevan edulliset hinnat ja rennon elämäntyylin. Netin mainoskuvissa järvi onkin edelleen kaunis ja sininen eikä sen pinnassa kelluskele mitään ylimääräistä. Kuvat nätistä järvestä eivät varmaan ole kovinkaan uusia, tai sitten turistitoimistoissa Photoshop laulaa.

Chapala-järvi onkin monen pohjoisamerikkalaisen Kanaria. Kun istahdin pikku ravintolaan lounaalle, tarjoilija kertoi, että aterian hintaan kuuluisi joko viini tai tequila-pohjainen margarita-drinkki. Tilasin viiniä ja kohta huomasin, että juomaa tuotiin samaan hintaan aterian aikana niin paljon kuin kehtasi tilata. Vieressä punakka jenkkipariskunta ehti kipata kumpikin ruokailunsa aikana kuusi margaritaa.

Chapalan kaupungissa piti Lake Chapala Inn -rantahotellia puhelias, hyvää englantia puhuva Alicia. Vaikka vieno viemärin tuoksu nousi hotellin parvekkeille, Alician mielestä täällä päässä järveä oli paljon vähemmän saasteita, ”contamination”. Hän oli oikeassa: järven länsipäässä sijaitseva Jocotepecin kylä ei enää edes ollut oikeastaan rannassa, vaan sankka rämettynyt kaislikko erotti kaupungin ja vesialueen toisistaan. Alicia levitti käsiään ja hymyili: ”And there is always some contamination, you can’t help it.” Alicialle saastuminen oli luonnonvoima, annettu asia, jota vastaan ei voi eikä ehkä edes kannata taistella.

Illalla taivaanranta värjäytyi pohjoisessa veripunaiseksi. Ilmakehä oli niin kyllästetty Guadalajaran miljoonakaupungin saasteilla, että näytti kuin horisontin takana olisi liekehtinyt valtava pätsi.

Ennen yleinen saaliskala popoche on veden vähentymisen ja torjunta-ainepitoisuuksien vuoksi pian sukupuutossa. Mutta varsinkin pohjoisrannan seudut ovat hyvinvoivia ja vauraita, koska järvi on niin merkittävä matkailukohde.

Mutta kun järvi kuolee, turistit kaikkoavat. Järven rantamien elinkeinot kuolevat.

Ja mitä Guadalajaran ihmiset sitten juovat? Ilmaisia margaritoja?