Missä louhimme kerran

HUHTIKUUSSA 2014 Kemiönsaarella, Taalintehtaan torilla, K-Market Kompiksen edessä seisoi upouusi valkoinen Tesla. Sen kojelaudan näyttöpääte seurasi koko ajan virtuaalivaluutta bitcoinin kurssia.

37-vuotias sarjayrittäjä Niko Punin pyysi uteliaita ihmisiä koeajelulle. Hän esitteli sähköauton kiihtyvyyttä uinuvan ruukkikylän teillä. Samalla hän kertoi suunnitelmistaan, jotka mullistaisivat saaristotaajaman elämän.

Vajaan kahdentuhannen asukkaan Taalintehdas kaipasi kipeästi uutta virtaa. Suomalais-hollantilaisen FN Steelin omistama rautatehdas oli mennyt konkurssiin finanssikriisin jälkimainingeissa kesällä 2012 ja jättänyt 180 ihmistä työttömäksi paikkakunnalla, joka oli elänyt rautateollisuudesta yli 300 vuotta. Kemiönsaaren kunnan työttömyysprosentti oli kaksinkertaistunut yhdessä yössä.

Tyhjillään seisovalle tehtaalle ei ollut millään löytynyt uutta ostajaa. Mutta nyt Niko Punin ilmoitti tarvitsevansa juuri sellaista tehdasta: sen muuntajaa, jäähdytysjärjestelmää ja seudun eteviä sähköasentajia. Tehtaan ostosta oli tehty aiesopimus jo edellisenä talvena. Punin oli toiminut ostajan edustajana mutta ei ollut halunnut kertoa julkisuuteen sen nimeä. Hän oli kertonut vain, että firma oli ulkomaalainen.

Salamyhkäisyys oli pannut juorut liikkeelle. Moni veikkasi Googlea – olihan Haminassa käynyt pari vuotta aikaisemmin niin, että hakukonejätti oli muuttanut paperitehtaan valtavaksi datakeskukseksi.

Kun Punin sitten huhtikuussa Tesla-ajelujen lomassa tapasi Strandhotelletin kokoushuoneessa paikallisia yrittäjiä, hän kertoi edustamansa ostajaehdokkaan nimen. Se ei ollut Google, vaan huomattavasti tuntemattomampi yritys, ukrainalaistaustainen BitFury, jonka liiketoiminta perustui uuteen virtuaalivaluuttaan, bitcoiniin.

Bitcoin-järjestelmää ylläpiti maailmanlaajuinen tietokoneiden verkosto, ja koneita tarvittiin koko ajan lisää. Harrastajatkin saattoivat liittää kotikoneensa verkostoon ja ansaita siitä palkkioksi bitcoineja. Sitä kutsuttiin louhimiseksi.

Vuoden 2013 tienoilla louhimisesta oli tullut kannattava bisnes, joka kiinnosti BitFuryn kaltaisia yrityksiä. Rahantekoon tarvittiin vain tehokkaita tietokoneita ja edullista sähköä.

BitFury oli saanut kesällä 2013 valmiiksi uuden mikrosirun, joka oli yrityksen mukaan maailman tehokkain väline bitcoinien louhintaan. Niko Punin oli ollut mukana hankkeen loppuvaiheessa. Hän oli itse ottanut yhteyttä BitFuryyn ja puhunut itsensä projektiin. Hänellä oli vain muutaman vuoden kokemus louhinnasta, mutta yrityksen johto oli vakuuttunut Puninin innosta. Puninia ei kuitenkaan otettu suoraan yhtiön palkkalistoille, vaan hän perusti oman yrityksen, jolle antoi nimeksi BFSB (”BitFury Strikes Back”).

Sen nimissä hän kokosi Kemiössä louhintapaketteja ja myi niitä postimyyntinä bitcoin-harrastajille. BitFurylle Punin puolestaan etsi tehdasta, jossa siruja valmistettaisiin, ja lopulta sellainen löytyi Taiwanista.

Bitcoinin kurssi oli hurjassa nousussa. Marraskuun 2012 ja marraskuun 2013 välillä yhden bitcoinin arvo oli noussut kymmenestä eurosta 744 euroon ja aktiivisten käyttäjätilien määrä oli viisinkertaistunut. Kurssinousu oli tehnyt louhimisesta entistä kannattavampaa. BitFury halusi perustaa nopeasti uusia datakeskuksia, joissa tuhannet mikrosirut taikoisivat rahaa näennäisesti tyhjästä.

Aikailulle ei ollut sijaa. Oikeastaan heti kun tehtaan konkurssipesän kanssa solmittuun vuokrasopimukseen oli saatu nimet alle, koneita ryhdyttiin jo kantamaan Taalintehtaan entiseen valssaamoon. BitFuryn oli tarkoitus ostaa pian koko tehdas, sen kartano, konttori ja muut rakennukset sekä kaikki ne laajat maa- alueet, joita rautatehdas oli satoja vuosia hallinnoinut.

 

NIKO PUNININ HAAVEET eivät jääneet datakeskuksen perustamiseen. Hän halusi herättää henkiin koko uinuvan Taalintehtaan, ja Strandhotelletin tilaisuudessa hän kertoi suunnitelmastaan yksityiskohtaisesti. Hylätyn rautatehtaan tiloihin perustettaisiin urheiluhalli, teatteritiloja ja niin sanottu fab lab, jossa kävijät voisivat esimerkiksi harjoitella koodausta, kolvaamista ja 3D-tulostusta. Samassa tilassa paikalliset pienyritykset tekisivät tuotekehitystä.

Pienpanimokin tehtaaseen tulisi, ja sen tuotteille Puninin ystävä, 44-vuotias graafikkoyrittäjä Tuomo Tammenpää oli jo suunnitellut nimet ja etiketit: portterin nimi oli Midnight Oil, stout oli Sudden Death.

Taalintehtaan vierasvenesatama laajenisi, ja sen kupeeseen tulisi sähköautojen latauspisteitä. Tehtaan kylkiäisinä ostettaviin vanhoihin arvokiinteistöihin perustettaisiin taidegalleria, aamiaismajoitus sekä lähiruokakauppa.

Osa Puninin ideoista oli sen verran villejä, että huoneessa istujat kohottelivat kulmiaan. Hän puhui lennokeilla tehtävistä tavarakuljetuksista sekä kasvihuoneista ja mikroautohallista, jotka saisivat talvella lämpönsä datakeskuksen laitteista. Hukkalämmössä kasvatettaisiin myös ruokasieniä.

Kemiönsaaren etelärannalla sijaitseva Taalintehdas on sisäänpäin lämpiävän paikan maineessa. Osa vanhemmista asukkaista pitää kunnia-asianaan, etteivät he ylitä mantereelle johtavaa Strömman kanavan siltaa. Matkaa saaren kahden päätaajaman, Kemiön ja Taalintehtaan, välissä on 25 kilometriä, eikä sitäkään ole tapana taittaa kevyin perustein. Ja kuten näin pienillä suomalaisilla paikkakunnilla yleensä, muualta tulleet pysyvät ulkopuolisina pitkään – vuosia, vuosikymmeniä.

Lisäksi on kielikysymys. Punin ja Tammenpää pitivät esityksiään suomeksi paikkakunnalla, jonka valtakieli on ruotsi. He olivat keksineet suurelle suunnitelmalleen ruotsinkielisen nimen, Bruk eli ruukki, mutta sekin kuulosti paikallisten korvaan oudolta. Nämä olisivat käyttäneet määräistä muotoa Bruket.

Tätä taustaa vasten voi pitää yllättävänä, että Puninia ei naurettu ulos Strandhotelletista. Päinvastoin. Hänen suunnitelmistaan hullaannuttiin.

”Oli vähän sellainen tunnelma kuin Jeesus olisi tullut paikan päälle. Että pelastetaan tämä kylä”, muistelee Kemiönsaaren silloinen kunnanjohtaja Tom Simola.

Hän kuitenkin ihmetteli sitä, ettei koskaan tavannut yhtäkään hankkeen taustahenkilöistä. BitFuryn toimitusjohtaja, latvialais- ukrainalainen Valeri Vavilov, kävi joulukuussa 2013 tutustumassa tiloihin, mutta kunnan väkeä hän ei tavannut.

”Yleensä noin isossa bisneksessä tavataan ihmisiä. Ihmettelin aina, mistä tämä rahoitus tulee.”

 

NIKO PUNIN OLI muuttanut avovaimonsa ja lastensa kanssa Kemiöön Helsingistä vuonna 2008. Mukana oli seurannut ystävä ja yhteistyökumppani Tuomo Tammenpää perheineen. Miehet tunsivat toisensa Helsingistä 1990-luvun lopulta. Punin oli pestattu töihin suunnittelijaksi uusmediafirma Mindworksiin, jossa Tammenpää oli osakkaana. Heitä molempia kiinnosti uusi teknologia ja se, miten se voisi muuttaa yhteiskuntaa.

”Nikon kanssa on tosi hyvä keksiä, sillä mielikuvitus laukkaa. On kiva idistellä, kun ei jäädä odottamaan, soiko puhelin”, Tammenpää sanoo.

Tämä tyyli tosin johti ajan mittaan useisiin taloudellisiin epäonnistumisiin. Uuden keksiminen kiinnosti kaksikkoa enemmän kuin esimerkiksi liiketoiminnan kehittäminen tai asiakkaiden haaliminen.

Kemiöön muutettuaan Tammenpää kiinnostui esimerkiksi osuuskuntatoiminnasta, avoimen lähdekoodin filosofiasta ja paikallisvaluutoista. Punin oli syvemmällä teknologiamaailmassa, ja bitcoin-into tarttui häneen ensin.

Taalintehtaalla asuva, nyt jo eläkkeelle jäänyt Yleisradion dokumentaristi Eero Wallén alkoi kuvata Puninin touhuja helmikuussa 2014. Hänen tarkoituksenaan oli tehdä dokumentti miehestä, joka pelastaa vanhan teollisuuspaikkakunnan tuomalla sinne bitcoin-louhimon. (Dokumentti ei ole valmistunut.)

”Nikosta oli helppo tykätä, hän oli hirveän jännittävä ja erilainen tyyppi. Hänen kanssaan keskustelu saattoi lähteä yks kaks aivan uusille raiteille”, Wallén sanoo.

Hän muistelee pitkää iltaa, jonka vietti Puninin kotona Kårkullan vanhassa kyläkoulussa Kemiön lähellä. Viinaa juotiin. Öisellä pissareissulla Wallén ja Punin seisoivat pihan reunassa.

”Niko alkoi siinä miettiä, että onpa ihmeellistä, miten maa meidän jalkojen alla on täynnä elämää, sienirihmastoja ja kaikkea, ja miten me kaikki ollaan riippuvaisia toisistamme. Se oli mulle hirveän charmanttia. Hän ei ollut tyyppi, joka siinä alkaisi puhua naisista tai jostain.”

Talven 2014 lopussa Punin istui Wallénin kodin kustavilaissohvalla Taalintehtaan keskustassa. Sisälämpötila oli hieman yli kymmenen astetta, ja kiviseinät hohkasivat kylmää. Puninilla oli idea: Wallén voisi tuoda louhintakoneet kellarin tyhjään uima-altaaseen. Ne lämmittäisivät koko talon ja tekisivät samalla rahaa. Koko paketti maksaisi 15 000 euroa. Wallén ei innostunut tarjouksesta.

 

TOUKOKUUSSA 2014 louhinta vihdoin alkoi Taalintehtaalla. Datakeskukseen oli palkattu kymmenkunta tehtaan entistä työntekijää. Punin oli itse valinnut heidät. He olivat entisiä valssilinjan miehiä, ja vaikka työ datakeskuksessa oli erilaista kuin kuuman raudan työstäminen, he oppivat uudet tehtävänsä nopeasti. Mitään erillistä koulutusta heille ei työhön annettu. Miehet tekivät lähinnä huolto- ja rakennustöitä.

Bitcoineja louhivia koneita valvottiin etänä eri puolilta maailmaa BitFuryn toimistoista käsin. (Yhtiö oli poliittisen tilanteen vuoksi muuttanut Ukrainasta Hollantiin.) Sieltä lähetettiin viesti tehtaalle, jos jokin näytti olevan pielessä.

Tietokoneet oli pinottu lähes pari metriä korkeisiin hyllyköihin. Eero Walléniin louhimo teki vaikutuksen heti ovensuussa.

”Ulkona oli vähän kylmä, ja ovella tuulettimet tuuttasivat ulos hirveästi sitä lämmitettyä ilmaa. Ovi on siinä vähän hallin lattiaa korkeammalla, siitä on hyvä näkymä. Ei näkynyt kuin tietokoneita. Rivi rivin jälkeen, satoja metrejä ja taas satoja metrejä. Ja kauhea meteli.”

Tyhjillään seissyttä tehdashallia ei ollut juuri ehditty siistiä, joten se oli rähjäisessä kunnossa.

Tehtaan vanhan muuntajan kapasiteetti oli 20 megawattia. Se oli riittänyt raudan sulattamiseen, mutta nyt rajat alkoivat tulla vastaan.

Pian tarvittaisiin uusi muuntaja, 50-megawattinen: se oli maksimi, jonka paikallinen sähköverkko kestäisi.

Samoihin aikoihin bitcoin-louhimoita syntyi vanhoille teollisuuspaikkakunnille muuallakin maailmassa. Yhdysvalloissa louhinnan keskus oli muodostumassa Washingtonin osavaltiossa Columbiajoen varrelle, paikkaan jossa viisi vesivoimalaa tuotti sähköä. Islannissa louhimot kilpailivat geotermisestä energiasta alumiinisulattojen kanssa. BitFuryllä oli jo entuudestaan louhimot Georgiassa ja Islannissa.

Yrittäjät etsivät kaikkialla samoja asioita: halpaa sähköä, edullisia viilennyskeinoja ja tiloja, joissa oli tehokkaat muuntajat valmiina edellisten käyttäjien jäljiltä.

Mutta ennen kaikkea halpaa sähköä. Bitcoin-louhinta nimittäin kulutti koko ajan enemmän energiaa. Se oli järjestelmän ominaisuus, jonka kiertämiseen ei tunnettu keinoja.

Uuden 50 megawatin muuntajan myötä Taalintehtaan louhimosta tulisi maailman suurin.