Miksi minä juon?

Maailmalla oli vastikään alkanut uusi biolääketieteellisen alkoholitutkimuksen aikakausi. Aiemmin oli ajateltu, että juominen johtui ympäristötekijöistä ja että alkoholismin taustalla oli sosiaalisia ongelmia. Nyt huomio kiinnittyi biologisiin tekijöihin. Eräs chileläinen tutkimusryhmä oli jo tehnyt rotilla kokeita, joissa oli havaittu, että ravitsemuksella ja perintötekijöillä on vaikutusta alkoholinkulutukseen.

Suomen Alkossa päätettiin luoda kaksi erilaista rottakantaa tutkimuskäyttöön. Toinen kanta olisi hulluna alkoholiin, toinen vierastaisi sitä. Kalervo Eriksson ryhtyi tekemään väitöskirjaa rottien jalostamisesta. Hän käytti työhön albiinorottia, jotka oli kehitetty lääketieteelliseen ja biologiseen tutkimuskäyttöön Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa.

Kukin rotta pantiin omaan häkkiin, jonka etuosassa oli kaksi pientä juomapulloa. Toisessa pullossa oli vettä, toisessa veden ja alkoholin sekoitusta, jonka alkoholipitoisuus oli noin kymmenen prosenttia. Rotta sai päättää vapaasti, kummasta pullosta se halusi juoda. Pian Kalervo Eriksson havaitsi, että rottien yksilölliset erot olivat suuria. Osa eläimistä suorastaan himoitsi alkoholia, osa ei pitänyt siitä lainkaan. Valtaosa sijoittui kulutuksessa jonnekin ääripäiden väliin.

Ne, jotka pitivät alkoholista eniten, risteytettiin keskenään. Samoin tehtiin niille, jotka joivat alkoholia mahdollisimman vähän.

Ei mennyt kauan, kun Erikssonilla oli laboratoriossaan kaksi hyvin erilaista rottapopulaatiota. Raittiiden rottien jälkeläiset pyrkivät välttämään alkoholia – osa jopa kammosi sitä. Sen sijaan ne rotat, joiden vanhemmat olivat viinaan meneviä, tunsivat vetovoimaa alkoholia kohtaan ja joivat sitä itsekin paljon.

TOUKOKUUN 27. PÄIVÄNÄ 2017 tilaan iltapäivällä Tampereella puolen litran tuopin Indian pale ale -olutta. Olen tapaamassa vanhoja opiskelutovereitani. Olut maistuu parin päivän tauon jälkeen taivaalliselta. Kun alkoholin vaaroista varoitetaan, ohitetaan usein yksi seikka: se, että juominen on mukavaa. Se, miksi se on mukavaa, on yllättävää kyllä yhä osin arvoitus.

Alkoholin vaikutukset ovat muita päihteitä monimutkaisempia. Esimerkiksi kannabiksella ja opiaateilla on hermosolussa tietty kohta, johon molekyyli kiinnittyy, ja antaa sitten tietyn vaikutuksen. Alkoholilla tällaista kohtaa ei ole. Se on pieni ja ketterä molekyyli, joka kulkeutuu elimistössä lähes minne vain, periaatteessa jokaiseen soluun, jossa on vettä. Se vaikuttaa useisiin eri välittäjäaineisiin, joita aivojen hermosolut käyttävät viestinnässään. Siksi alkoholin tutkiminen on vaikeampaa kuin muiden päihteiden.

Kun nielen olutta Tampereella, alkoholia imeytyy ruuansulatuskanavasta verenkiertoon ja sieltä aivoihin. Puolen tuopin (yksi alkoholiannos, 12 grammaa puhdasta alkoholia) jälkeen pääni sisällä alkaa jo tapahtua, tarkemmin sanottuna mielihyväjärjestelmässä. Se sijaitsee eri puolilla aivoja, ja sen tarkoitus on ollut evoluutiossa varmistaa, että elämän jatkumisen kannalta välttämättömät asiat tuottavat ihmiselle mielihyvää.

Tampereella aivosoluni alkavat vapauttaa hermopäätteistään dopamiinia. Höpöttelen. Olen vähitellen irrottautumassa arjesta.

Tavallisesti dopamiinia syntyy esimerkiksi, kun ihminen harrastaa seksiä, syö herkullista ruokaa tai tekee muita nautinnollisia ja lajin säilymisen kannalta hyödyllisiä asioita. Alkoholin juominen Tampereella ei tietysti ole elämän jatkumisen kannalta välttämätöntä lainkaan. Se on pikemminkin esimerkki ihmisen kekseliäisyydestä hämätä mielihyväjärjestelmää.

Hämäys toimii: dopamiini tekee minusta hilpeämmän ja vapautuneemman. Juuri dopamiinia on pidetty pääsyyllisenä euforiseen tunteeseen, jonka alkoholi saa aikaan, mutta se ei ole ainoa mielihyvää tuova välittäjäaine, joita päässäni nyt liikkuu. Alkoholi vapauttaa myös serotoniinia ja endorfiineja, jotka nostavat mielialaa ja tuovat hyvää oloa.

Ei siis mikään ihme, että oloni on varsin kevyt, kun neljä alkoholiannosta myöhemmin istun opiskelutovereideni kanssa hotellihuoneessa juomassa 12-prosenttista kuohuviiniä. Olemme juoneet yhdessä satoja kertoja. Se yhdistää meitä. Palaamme kerta toisensa jälkeen muistelemaan, kuinka nuorena vietimme aikaa kapakoissa ja käytimme vähäiset rahamme mieluummin kaljaan kuin juustoon leivän päälle.

Yleensä nuo illat johtivat ihanaan humalaan.

Paperilla humala kuulostaa tylsemmältä: kyse on siitä, että alkoholi ärsyttää hermosoluja ja hermoston viestinkulkua. GABA eli gamma-aminovoihappo hillitsee hermosolujen toimintaa ja glutamaatti kiihdyttää sitä. Alkoholi voimistaa molempien välittäjäaineiden vaikutusta, minkä vuoksi hermosolujen välinen viestiliikenne pätkii ja keskushermoston toiminta lamaantuu. Sairaalan nukutusaine perustuu siihen, että ihmisen tietoisuus sulkeutuu; alkoholia juodessa tapahtuu samaa, mutta vain paljon hitaammin.

Aluksi se tuntuu miellyttävältä. Uusi informaatio ja erilaiset mielleyhtymät eivät kuormita aivoja samalla tavalla kuin normaalisti. Häly mielessä vaimenee. Pystyn nousuhumalassa helpommin keskittymään yhteen asiaan ja tähän hetkeen. Kaikki tuntuu luistavan. Siksi haluan joskus työpäivän päätteeksi nopean, keskushermostoa lamauttavan humalan, joka rauhoittaa eri suuntiin laukkaavat ajatukset.

Mielen kontrollin hellittäessä jää enemmän sijaa tunteille.

Juomiseen liittyy paljon iloa. Monet elämäni mukavimmat muistot liittyvät alkoholiin, ystäviin ja yhteisiin hetkiin, jolloin olemme viettäneet kesäpäivää meren ääressä, juoneet viiniä ja jääneet siihen kunnes kylmä nipistää. Olemme muuttaneet suunnitelmia ja unohtuneet terassille, etsineet klubin ja kompuroineet laulaen aamuyöllä hostelliin.

Saan kiittää alkoholia myös ensimmäisestä puolisostani. Olin silloin opiskelemassa yliopistossa. Ainejärjestön pikkujouluissa oli tumma poika, jota olin katsellut luennoilla. Join kaksin käsin olutta, jotta uskaltaisin mennä sanomaan pojalle jotain. Myöhemmin juttelimme baarissa opinnoista ja kirjailija Christer Kihlmanista, jota molemmat ihailimme. Vasta aamuyöllä jatkoilla uskalsin flirttailla. Kotiinlähdön hetkellä painauduin poikaan kiinni ja suutelin.

Alkoholi alentaa estoja ja lisää itsevarmuutta. Sitä on selitetty kontrollin hupenemisella: koska tietoisuus jäykistää minua kulttuurisesti, sen häviäminen puolestaan rentouttaa. Lisäksi alkoholi voi hetkellisesti nostaa testosteronin määrää elimistössä, mikä vahvistaa oloa ja tuo rohkeutta. Toisaalta kyse voi olla sisäistetystä käyttäytymismallista: kun juon alkoholia, annan itselleni luvan toimia totutusta poiketen. Saatan juoda ihan pelkästään sen vuoksi, että haluan olla kevytkenkäinen. Tutkijat eivät osaisi sanoa, suutelinko tulevaa puolisoani aivokemian vuoksi vai koska olin oppinut, että sellainen on humalassa sallittua.

Kun kymmenen vuotta myöhemmin erosimme, alkoholilla oli keskeinen rooli eroa seuranneissa sinkkuajoissa. Ajattelen, että ilman sitä olisin tuskin harrastanut seksiä ja vakiintunut uudestaan.

Olisivatko kokemukset olleet samoja ilman alkoholia? Olisiko niitä kaikkia edes tapahtunut? On vaikea uskoa siihen. Itse asiassa alkoholi on kuulunut maailmaani niin läheisesti, että minun on vaikea ymmärtää, miten absolutistit pystyvät elämään ilman sitä. Tai arviolta puolet maapallon väestöstä, joka ei ole sitä koskaan nauttinut.

Tilaamme tamperelaisessa ravintolassa raikkaat kuohuviinipohjaiset drinkit (iltani kahdeksas alkoholiannos). Tarjoilija on meistä todella hauska ja hyvännäköinen. Hän kertoo, että juoma on peräisin Pohjois-Italiasta ja että siihen tulee seljankukkaa – fantastinen tieto! Päätämme, että ensi vuonna teemme yhdessä matkan Liettuaan ja hankimme talon Kuurinkynnäältä; siellä teemme happikävelyitä, poltamme lyhtyjä ja luemme ääneen runoja. On viipymättä syytä perustaa Facebookiin ryhmä nimeltä Kuurinkynnäs 2018. ”Uskomatonta olla täällä”, kirjoitan sinne minuuttia myöhemmin. Koen lämmintä yhteyttä ystäviini ja Tampereeseen, tähän upeaan kaupunkiin.

Tunteistani on tullut suuria. Ajaudun muistelemaan ja tunnelmoimaan. Tämä on tuttua, ja jos samalla kuuntelisin mieluista musiikkia, olisi ilo tai kaiho sitä suurempi.

Joskus on vaikea hahmottaa, ovatko humalaiset tunteet valheellisia vai paljastavatko ne ennemminkin jotain todellista, mitä selvänä painetaan pinnan alle.

Tieteen nykykäsityksen mukaan alkoholi ei synnytä tunteita tyhjästä. Se ei sinänsä tee minua melankoliseksi, riemukkaaksi tai vihamieliseksi, mutta se vahvistaa tunteita.

Juuri nyt haluaisin olla impulsiivinen ja tehdä jotain jännittävää – ilta on ehtymässä ja elämme vain kerran! Mutta minua väsyttää. Veren alkoholipitoisuuden noustessa alkoholin piristävät vaikutukset ikävä kyllä jäävät vähäisemmiksi. Horjahdan matkalla vessaan. Liikkeiden hallinta alkaa heiketä jo 0,5 promillen humalassa, ja minun veressäni alkoholia on ainakin yksi promille.

Vielä yhtä oluttuoppia myöhemmin saavumme baariin, jossa opiskelijoina vietimme suuren osan illoista. Siellä vaikuttaa olevan muitakin nuoruuttaan muistelevia, tosin minua nuorempia. Hermostuttaa, ja huomaan juovani kaljaa, jotta voisin mennä tanssilattialle (13. alkoholiannos). Olen tapojeni orja: en uskalla laulaa ja tanssia ilman humalatilaa.

Olen kyllä tehnyt päissäni monia muitakin asioita, joita en muuten tekisi. Ne ovat pieniä, hölmöjä juttuja, joista on myöhemmin vaikea sanoa, mitä mielessä on oikein liikkunut. Olen mennyt soittamaan aamuyöllä summeria tai kolkuttamaan ihmisten ikkunaan, potkaissut suojatielle ajanutta taksia, tunnustanut rakastavani ihmistä, jonka olen tavannut muutamia tunteja aiemmin. Kerran lähetin Long Playn päätoimittajalle viestin, jota en aamulla enää muistanut. Siinä luki vain: ”Tämä rakastelun mieletön logiikka.”

Näin kovassa humalassa voi käydä, että tunnelma muuttuu nopeasti toiseksi. Se, mikä oli hauskaa ja vapauttavaa, onkin äkkiä sekasortoista.

Ja jos juominen jatkuu kyllin pitkään, tietoisuus voi hävitä. Muut ihmiset eivät välttämättä huomaa sitä heti, mutta jossain vaiheessa heitä alkaa kummeksuttaa, miksi toinen käyttäytyy oudolla tavalla. Vaikka humalaisen muisti katoaisi tykkänään, hän pystyy tekemään tuttuja asioita mekaanisesti, ymmärtämättä että tekee niin. Siksi voi esimerkiksi kävellä yöllä humalassa kotiin ja ihmetellä aamulla, miten on sinne päätynyt.

Alkoholi häiritsee viestinkulkua hippokampuksessa eli siinä aivojen osassa, joka tallentaa koettuja tapahtumia. Tutkijat ovat erimielisiä siitä, ovatko katkon aikana tapahtuneet asiat ylipäänsä tallentuneet humalaisen aivoihin vai ovatko muistot siellä, mutta niitä ei vain saa enää ulos.

Kahdelta tanssin ystäväni kanssa baarin lavakorokkeella vailla estoja. Olen onnellisesti humalassa. Laulan kappaleen mukana: I don’t care, I love it.

Vielä yhdet (19. alkoholiannos)!

17-VUOTIAANA LAINASIN joskus salaa isäni työpaikan avaimia ja pyöräilin keskustaan.

Isän toimisto oli kerrostalossa lähellä Porin toria. En laittanut valoja päälle, sillä en halunnut kenenkään huomaavan, että sisällä on joku.

Toimistossa oli keittiö, jonka yhteydessä oli suuri kokouspöytä. Jääkaapissa oli aina virvoitusjuomia ja kaljaa. Otin sieltä olutpullon ja menin ikkunaan katselemaan alhaalla kadulla kulkevia ihmisiä.

Kun join pimeässä olutta, tunsin oloni itsenäiseksi, ehkä myös vähän rappiolliseksi. Toimisto oli pakopaikka, minun oma tilani, jossa saatoin harjoitella aikuisuutta ja unelmoida vaihtoehtoisesta todellisuudesta.

Noissa vierailuissa ei ollut kyse alkoholista, ainakaan humaltumistarkoituksessa.

Halusin vanhempien ja siskoni ajattelevan, että minulla oli viikonloppuna sosiaalista elämää, jota minulla ei ollut.

Poistuin parin pullon jälkeen ja pyöräilin takaisin kotiin.

Isäni kuului ”märkään sukupolveen”. Sillä tarkoitetaan sotien jälkeen syntyneitä suuria ikäluokkia, jotka saivat hopeatarjottimella työpaikat, eläkkeet ja alkoholin suurkulutuksen. Termin toi julkisuuteen alun perin sosiologi Pekka Sulkunen. Hän tarkoitti sillä uutta sukupolvea, joka kasvoi aikuiseksi aiempaa paljon myönteisemmin alkoholiin suhtautuneessa yhteiskunnassa.

1960-luvun lopussa alkoholijuomien kulutus nousi Suomessa jyrkkään kasvuun, mihin on löydetty monenlaisia syitä: Ihmiset muuttivat kuivalta maaseudulta märkiin kaupunkeihin. Heidän vapaa-aikansa lisääntyi. Keskiolut tuotiin ruokakauppoihin, ja Alkon myymälöitä perustettiin myös maaseudulle. Juomisesta tuli osa arkea ja ihmissuhteita.

”Siitä on tullut samanlainen tavara kuin monista harrastusvälineistä, vaatteista, kodin varusteista ja muista sellaisista tavaroista, joilla on paljon symboliarvoa”, Sulkunen kirjoitti Alkoholipolitiikka-lehdessä vuonna 1981.

Viime vuonna Suomessa kulutettiin 49,7 miljoonaa litraa sataprosenttista alkoholia. Se tarkoittaa, että 15 vuotta täyttänyt suomalainen joi keskimäärin 10,8 litraa sataprosenttista alkoholia vuodessa, mikä vastaa 720:tä keskiolutpulloa. Keskimääräistä suomalaista ei tietysti ole; oikeasti kymmenesosa ihmisistä juo tuosta määrästä noin puolet.

Silti Euroopassa on monia maita, joissa alkoholia käytetään enemmän kuin Suomessa. Suomalaisten juomisongelmaa on myös liioiteltu, itse asiassa keskiajalta saakka. Liioittelu on ollut vallanpitäjien – ensin kirkon ja sitten poliitikkojen – keino pitää kansa kurissa. Sittemmin ryyppäävän kansan myyttiä on toistettu kirjallisuudessa ja elokuvissa. Siihen on vaikuttanut myös käsitys siitä, että suomalaiset ovat sivistymättömämpiä kuin muut kansat.

Vasta 1960-luvun lopun jälkeen puheille on tullut myös katetta, kun alkoholin kokonaiskulutus kasvoi nopeasti märän sukupolven mukana.

Isäni oli monella tavoin sukupolvensa malliesimerkki. Hän kävi koulut kohtalaisin arvosanoin, pääsi helposti opiskelemaan taloustiedettä yliopistoon ja sai valmistuttuaan työpaikan valtion rahoituslaitoksesta, jossa hän työskenteli koko uransa ja eteni aluejohtajaksi asti.

Isä oli mukana rahoittamassa Lapin hiihtokeskuksia ja matkailubisnestä. Työmatkalta Leningradista isä toi meille robotin, veivattavan karhun ja leikkiharmonikan. Siihen aikaan liike-elämässä neuvoteltiin kosteilla lounailla. Alkoholia nautittiin sekä työn puolesta että arjessa ja juhlassa.

Lopulta isä joi kaikki viikonloput, ja sitten alkoholinkäyttö alkoi lipsua arkipäiviin.

Työpaikalla juomista katsottiin sormien lävitse. Muutama vuosi ennen eläkepäiviä isä otettiin pois vastuullisista johtotehtävistä. Hän ei saanut potkuja vaan hänet alennettiin suojatyövirkaan. Kun hän myöhemmin jäi varhaiseläkkeelle, mikään ei enää pidätellyt.

ISÄNÄ SUKUPOLVI EI jäänyt ainoaksi märäksi sukupolveksi, vaan niitä on sittemmin seurannut lisää. Harvassa maassa on puhuttu alkoholista ja tutkittu sitä niin paljon kuin Suomessa. Tutkija Jussi Simpura on arvioinut, että tuskin mitään muuta kysymystä on Suomessa niin tietoisesti haluttu ratkoa tutkimustiedon varassa kuin alkoholikysymystä. Eri asia sitten on, missä määrin päättäjät ovat ottaneet tutkimustiedon huomioon.

Käyrä, joka kertoo alkoholin kokonaiskulutuksesta Suomessa, ei ole tasainen, vaan pikemminkin se muistuttaa vuoriston profiilia. Kulutus on kyllä kasvanut 1960-luvulta asti, erityisesti taloudellisten nousukausien aikana (lama-aikoina se on laskenut).

Käyrää katsomalla käy ilmi, että suomalaisilla päättäjillä on verrattain huono muisti. He ovat ajatelleet kerta toisensa jälkeen, että suomalaiset ovat kypsiä juomaan sivistyneesti, ja vapauttaneet alkoholipolitiikkaa ikävin seurauksin.

Vuonna 1969 keskiolut tuotiin kauppoihin, kun päättäjät odottivat humalajuomisen vähentyvän suomalaisten siirtyessä viinasta mietoihin juomiin – seuraavien vuosien aikana alkoholin kokonaiskulutus kaksinkertaistui.

Vuonna 2004 alkoholiveroja laskettiin kertarysäyksellä yli 30 prosenttia, kun Viro oli liittymässä EU:n jäseneksi ja päättäjät pelkäsivät viinarallia ja pimeitä markkinoita. – Kokonaiskulutus kasvoi vuodessa kymmenen prosenttia. Alkoholin aiheuttamien maksasairauskuolemien määrä kaksinkertaistui kymmenessä vuodessa ja on nykyään Euroopan huippua.

Nyt Suomessa on kuuden vuoden ajan valmisteltu alkoholilain kokonaisuudistusta, joka on kerta toisensa jälkeen viivästynyt. Muutos olisi suuri. Nykyinen hallitus haluaa laajentaa Alkojen aukioloaikoja ja tuoda kauppoihin enintään 5,5-prosenttiset oluet, lonkerot ja limonadilta maistuvat long drinkit.

”MINUA EI SAA MIKÄÄN uskomaan, että tällä kertaa tämä menisi niin kuin Strömsössä”, sanoo Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen eli THL:n erikoistutkija Thomas Karlsson.

Istumme kesäkuisena aamupäivänä Karlssonin pienessä työhuoneessa Helsingin Ruskeasuolla. Täällä ja viereisissä työhuoneissa tehdään yhteiskunnallista alkoholitutkimusta.

”Suomi on monta kertaa aikaisemmin liberalisoinut alkoholipolitiikkaa, ja joka kerta lopputulema on ollut ainakin lyhyellä ajanjaksolla, että haitat ovat lisääntyneet: on tullut lisää kuolleita, ja kustannukset ovat nousseet.”

Alkoholi lyhensi isäni työuraa, ja myös terveydenhuollolle tuli hänen juomisestaan kallis lasku. Muun muassa tällaisia asioita tutkijat laskevat yhteen, kun he arvioivat alkoholinkulutuksesta Suomelle aiheutuvia suoria ja välillisiä haittoja – esimerkiksi menetettyjä työvuosia, varhaisia kuolemia ja terveydenhuollon sekä sosiaalihuollon kustannuksia. Laskutapoja ja laskijoita on monia, mutta yleensä arvio on noin neljästä seitsemään miljardia euroa vuodessa. Kululla perustellaan sitä, että valtio sääntelee alkoholin kokonaiskulutusta vaikuttamalla juomien hintaan ja saatavuuteen.

Karlsson on pohjoismaisen alkoholipolitiikan asiantuntija. Kolme vuotta sitten ilmestyneessä väitöskirjassaan hän tarkasteli sitä, miten Suomi, Ruotsi ja Norja ovat muuttaneet alkoholipolitiikkaansa vuoden 1994 jälkeen.

Suomessa muutos on ollut valtava. Alko oli 1990-luvun puoliväliin asti kokonaisvaltainen monopoli, joka hoiti kaiken alkoholiin liittyvän. Se myi alkoholia, valmisti alkoholia, toi maahan alkoholia ja vei maasta alkoholia. Se myös myönsi ravintoloille anniskeluoikeuksia, valisti kansaa alkoholin haitoista ja teki sekä yhteiskunnallista että biolääketieteellistä tutkimusta.

”Se oli varsinainen mastodontti. Alkoa kutsuttiin valtioksi valtion sisällä, sillä alkoholipoliittiset päätökset tehtiin oikeasti siellä ja vietiin sitten eduskuntaan”, Karlsson sanoo.

Euroopan unionissa tällainen monopoli ei vedellyt. Suomi sai säilyttää vain Alkon vähittäismyynnin monopolin, mutta muilta osin toiminta piti lopettaa tai siirtää muualle.

Karlssonin mukaan Suomessa vallitsi ”alkoholipoliittinen tyhjiö” EU-jäsenyyden jälkeen.

2000-luvulla alkoholikysymys on politisoitunut aivan uudella tavalla: samalla kun alkoholiteollisuus on kansainvälistynyt, Suomessa joukko ammattimaisia lobbareita on alkanut kampanjoida vapaamman alkoholipolitiikan puolesta. Keskeisin lobbaaja on Panimoliitto, joka on usein ollut eri mieltä THL:n kanssa. Se on esimerkiksi toistanut väittämää, että Viron-tuliaisista jää Suomelta saamatta 300 miljoonaa euroa alkoholiverotuottoa. Karlssonin mielestä laskelma on älyllisesti epärehellinen, sillä se on tehty ikään kuin suomalaiset ostaisivat saman määrän alkoholia Suomesta Suomen hinnoilla.

Alkoholin kokonaiskulutus on vuodesta 2008 laskenut 14 prosenttia. Panimoliiton mielestä tämä kertoo siitä, että suomalaiset juovat kohtuullisemmin. Esimerkiksi alaikäisten juominen onkin vähentynyt tällä vuosituhannella, ja vuoden 2016 juomatapatutkimuksessa havaittiin humalajuomisen vähentyneen ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1968.

THL:n mielestä kokonaiskulutuksen lasku kertoo pääosin siitä, että vuoden 2004 veronalennusten aikaansaama kulutuspiikki on rauhoittunut, kun talous on ajautunut taantumaan ja alkoholiveroja on nostettu viisi kertaa.

2010-luvun alkupuolella suomalaisten alkoholipoliittiset asenteet muuttuivat selvästi vapaamielisemmiksi. Kun vuonna 2011 vain joka kymmenes vastaaja halusi väljempää alkoholipolitiikkaa THL:n mielipidekyselyssä, vuonna 2015 osuus oli äkkiä noussut 40 prosenttiin.

Niinä vuosina alkoholipolitiikasta puhuttiin julkisuudessa paljon. Hiukan ennen mielipidekyselyä tapahtui niin sanottu ”viskigate”. Helsingin Sanomat uutisoi, että Etelä-suomen aluehallintovirasto (avi) oli määrännyt Olut- ja viskiexpon poistamaan nimestään sanan viski, sekä kieltänyt yksityisiltä blogikirjoittelijoilta sanan käyttämisen kirjoituksissaan. Syntyi ennennäkemätön sosiaalisen median myrsky: #viski mainittiin Twitterissä enimmillään joka neljäs sekunti, HS kertoi myöhemmin.

Seuraavana päivänä avi ilmoitti, että se ei ollut kieltänyt viski-sanan käyttöä yksityisten ihmisten blogeissa vaan ainoastaan maksetussa markkinoinnissa. (Väkevien alkoholijuomien mainostaminen on kielletty.) Se ei kiinnostanut enää ketään. Pari viikkoa myöhemmin ihmiset jonottivat olut- ja viskimessuille pitkissä jonoissa ja tapahtuman järjestäjä kertoi Iltalehden haastattelussa, että kävijöitä kiinnostivat erityisesti viski sekä alkoholipoliittinen keskustelu.

THL:n Karlssonin mielestä asenneilmapiirin muutokseen on vaikuttanut paljon se, että media on keskittynyt uutisoimaan vanhentuneen lainsäädännön järjettömyyksistä: alkoholia ei voi anniskella elokuvateattereissa kaltevan lattian vuoksi, terassille ei voi kuljettaa omaa juomaansa jalkakäytävän yli ja niin edelleen.

”Erilaiset kohut kertovat siitä, että laki todella on remontin tarpeessa”, Karlsson sanoo. ”Moni pykälä on peräisin vuosikymmenten takaa. Mutta kun keskustellaan terassille tarjoilemisen vaikeudesta, peitetään samalla alle ne oikeasti merkittävät asiat, niin kuin väkevämpien juomien tuominen kauppaan.”

Suomalaiset juovat valtaosan alkoholista omassa tai toisen kodissa. Siksi sillä, miten vahvoja juomia kaupassa myydään, on paljon väliä. Jos eduskunta syksyllä hyväksyy hallituksen esityksen alkoholilain muutoksista, tulee uudistus Karlssonin mukaan tekemään tuhoa. Syy on rakastamissani vahvoissa oluissa. Suomi on ylivoimainen olutmaa, ja täällä noin puolet kulutetusta alkoholista on panimotuotteita. Toisin sanoen lainmuutos vaikuttaisi suosituimpaan tuotekategoriaan.

”Yksittäisen ihmisen kannalta väkevyyden lisääntyminen voi olla ihan yhdentekevä asia. Mutta makrotasolla laskennalliset efektit voivat olla huomattavia”, Karlsson selittää.

Kyselytutkimuksissa ihmiset eivät usko lainuudistuksen vaikuttavan omaan alkoholinkäyttöönsä. Toisaalta tiedetään, että juuri sellaisia ihmiset ovat: he eivät kysyttäessä ole niinkään huolissaan omasta juomisestaan kuin muiden juomisesta. Uutta lakiesitystä on puolustettu kysymällä, miksi yhteiskunta ei keskity hoitamaan vain alkoholisteja. Miksi meitä kaikkia kiusataan ja holhotaan?

Tähän on yksinkertainen vastaus: se on tehokasta. Alkoholin juominen aiheuttaa haittoja kaikille. Jo yhden illan humala nostaa tapaturman riskiä, ja pitkäaikaisessa käytössä alkoholi aiheuttaa syöpiä, diabetesta ja sy­dän- ja veri­suo­ni­tau­teja.

Ympäri maailmaa tehdyistä tutkimuksista tiedetään, että kun alkoholin kokonaiskulutus lisääntyy, myös alkoholistien määrä kasvaa ja alkoholin haitat lisääntyvät. Merkitystä ei ole sillä juodaanko olutta vai Koskenkorvaa, vaan sillä, miten paljon absoluuttista alkoholia kulutetaan.

Itse en nykyisin jaksa hakea vahvempia erikoisoluita Alkosta. En koe jääneeni paitsi mistään siksi, että 5,5-prosenttista Indian pale alea ei myydä lähikaupassani. Mutta jos myytäisiin, joisin epäilemättä yhtä paljon olutta, ja samalla viikoittaiset alkoholiannokseni lisääntyisivät. Sillä on Karlssonin mukaan paljonkin väliä pitkällä aikavälillä. Mitä enemmän alkoholia syötän keskushermostooni, sitä alemmaksi riippuvuuden kynnys laskee.

VIIME HELMIKUUSSA löysin itseni keittiön lattialta. Oli aamuyö ja pimeää. En muista, miten olin siihen päätynyt. Minuun sattui hieman, mutta kaikki oli kevyttä pumpulia. Seuraavaksi kuulin puolisoni äänen. Hän kertoi, että olin liukastunut keittiön laattalattialla.

Seuraavana aamuna häntäluuhun sattui. Puoliso oli vihainen: hän sanoi, että hän on loputtoman kyllästynyt olemaan huolissaan iltoina, jolloin viihdyin baarissa myöhään. Hänestä oli liian usein käynyt niin, että olin toikkaroinut kotiin miltei tiedottomassa tilassa. Hän vaati, että asiat muuttuvat.

Olin itsekin miettinyt sitä. Tuntui, että muutaman kuukauden välein tapahtui jonkinlainen ylilyönti: menetin muistini, sammuin tai oksensin. Ja lasku oli kova. Sellaisen jälkeen mieli saattoi olla maassa useita päiviä. Tunsin syyllisyyttä ja katumusta siitä, mitä oli tapahtunut. Työt ja tavalliset arkiset haasteet tuntuivat raskailta. (Sekin saattoi olla aivokemiaa, sillä krapulassa mielialaa kohottavien välittäjäaineiden pitoisuudet ovat alhaalla, samoin testosteroni.)

Lupasin pohtia asiaa ja mennä juttelemaan jollekulle. Samalla olin huolissani: loppuuko hauskanpito tähän?

Etsin verkosta testejä, joilla voi arvioida sitä, onko alkoholi itselle ongelma. Tein ensimmäisenä SADD-alkoholiriippuvuustestin. Se on Britanniassa 1980-luvun alussa kehitetty viidentoista kysymyksen testi, jossa pyritään selvittämään, ovatko juomisongelmat vähäisiä vai onko kyse vakavasta riippuvuudesta.

”Suunnitteletko päiväsi sen mukaan, milloin ja missä voit juoda?” (En koskaan.)

”Juotko miten paljon haluat riippumatta siitä, mitä seuraavana päivänä pitäisi tehdä?” (Joskus.)

”Onko sinulla rankan juomisen jälkeisenä aamuna käsien vapinaa?” (Ei koskaan.)

Sain testistä hyvän tuloksen: alkoholiriippuvuuteni on lievä. Minulla ei ole ryyppyputkia, enkä haaveile juomisesta aamuin illoin.

Olin aika tyytyväinen itseeni.

Sitten tein Maailman terveysjärjestön kehittämän AUDIT-testin.

”Kuinka usein olet juonut kerralla kuusi tai useampia annoksia?” (Kerran viikossa.)

”Kuinka usein viimeisen vuoden aikana tunsit syyllisyyttä tai katumusta juomisen jälkeen?” (Kerran kuussa.)

”Onko joku läheisesi tai ystäväsi, lääkäri tai joku muu ollut huolissaan alkoholinkäytöstäsi tai ehdottanut että vähentäisit juomista?” (Kyllä, viimeisen vuoden aikana.)

Testin mukaan riskini saada alkoholinkäyttöön liittyviä haittoja on ”erittäin suuri”.

Maailman terveysjärjestön mielestä minun pitäisi alkaa heti tarkkailla sitä, miten juon.

VUOSITTAIN noin 2 000 ihmistä kuolee Suomessa alkoholinkäytön välittömiin seurauksiin. He sammuvat lumihankeen, tukehtuvat oksennukseen tai kuihtuvat nestehukkaan kuumassa saunassa, hukkuvat, putoavat, kaatuvat tai saavat alkoholimyrkytyksen. He sairastuvat maksa- ja sydänsairauksiin tai saavat kroonisen haimatulehduksen.

Vuoden 2009 ensimmäisinä tunteina isäni kaatui lähellä kotiaan. Uudenvuodenrakettien pauke oli jo vaiennut, ja pakkanen kiristyi. Ei ole tiedossa, kumpi tapahtui ensin, kaatuminen vai aivoverenvuoto. Ilmeisesti isä yritti raahautua kotiin muutamia metrejä, ainakin häneltä putosi kadulle kaulahuivi ja pipo. Lopulta hän jäi makaamaan talomme etupihalle, jäätyneen kukkapenkin viereen. Äitini löysi hänet aikaisin aamulla. Kun ambulanssi saapui, isän ruumiinlämmöksi mitattiin 32 astetta. Hänellä oli yhä alkoholia veressä 3,9 promillea.

Isäni oli 60-vuotias. Viimeisinä vuosina hän joi itsensä lähes aina sellaiseen kuntoon, ettei puheesta saanut selvää. Hän saattoi sammua keskellä päivää ja nousta nokosten jälkeen uudestaan juomaan. Vessassa käydessään hän virtsasi ohi wc-altaan. Silloin kun juominen vähäksi aikaa taukosi, hän hikoili ja vapisi.

Hänellä oli omakotitaloalueella oma ryyppyporukka, joka kokoontui jonkun autotallissa, saunalla tai läheisellä grillikioskilla. Se koostui iäkkäistä, keskiluokkaisista miehistä. Joskus kun isää ei kuulunut kotiin, lähdimme etsimään häntä ja maanittelimme tulemaan kotiin. Silloin hän usein väitti, ettei ollut juonut juuri mitään, vaikka oli kaatokännissä.

Monta vuotta äitini pyysi isää hakeutumaan hoitoon, mutta tämä ei koskaan ottanut pyyntöä tosissaan. Isä vähätteli juomistaan ja kuittasi asian huumorilla. Joskus hän loukkaantui huomauttelusta, ja silloin hän vetosi elättäjän rooliinsa.

”Ette usko, kuinka raskasta se voi olla”, hän saattoi sanoa: oli hänen ansiotaan, että meillä oli talo ja perhematkoja. Lapset saivat, mitä halusivat.

Vähitellen isäni jäi perheessä sivurooliin. Hän eli omaa alkoholistin elämäänsä, kun me muut yritimme elää omaamme. Samaan aikaan hän oli kaiken keskipiste: punakka, hauras aave, näkymätön mutta samalla jatkuvasti läsnä.

Hänen juomistaan oli vaikea ymmärtää, mutta toisaalta en ajatellut sitä silloin kovinkaan paljon. Se oli eräällä lailla luonnonlaki.

Kerran löysin muutaman valkoisen muistilapun, johon isä oli kirjoittanut yöllä harakanvarpailla: ”Miksi on näin?”

Otsikon jälkeen hän luetteli syitä siihen, miksi hän on onneton. Niihin kuuluivat muun muassa veljeni silloinen työttömyys ja se, että minä en ole käynyt armeijaa.

”Minä itse, olen täysi mulkku. En pysty kertomaan totuutta”, hän kirjoitti.

Isä kuoli pari kuukautta kaatumisen jälkeen. Sairaalassa selvisi, että aivoverenvuoto oli tehnyt pään sisällä merkittävää tuhoa. Isä silti leikattiin, koska hän oli liikuttanut käsivarttaan. Leikkauksen jälkeen hän toipui olennoksi, joka makasi vuoteella, tuijotti meitä ja välillä vaikersi kovaäänisesti.

ON KAI OLLUT aika, jolloin isäkin lauloi pienessä sievässä, varmaankin Hurriganesia, ja hänellä oli hauskaa. Siitä on kuitenkin äärettömän pitkä matka siihen, että ihminen istuu toppatakki päällä yksin kylmässä varastossa ja juo muilta salassa Valdemaria. Niin hän kuitenkin lopulta teki.

Sitä on lähes mahdoton käsittää. Sellainen ei ole hauskaa. Sellainen haittaa työtä, ihmissuhteita, ilonpitoa – kaikkea sitä, missä alkoholista voi olla myös hyötyä.

Kukaan meistä perheenjäsenistä ei tarkalleen tiedä, missä vaiheessa isän juominen vaihtui krooniseksi sairaudeksi. Itse havahduin siihen vasta, kun hän joi kaikki viikonloput, mutta siinä vaiheessa jokin ratkaiseva kohta oli jo takana. Mitään ei tapahtunut hetkessä.

Jos alkoholin hyvää oloa tuottava vaikutus on osin pimennossa, niin on myös riippuvuuden kehittyminen. Sen uskotaan olevan poikkeuksellisen monimutkainen psyykkinen prosessi, joka vaatii jatkuvaa altistusta alkoholille ja myönteisiä kokemuksia siitä. Ihmiset, jotka eivät pidä alkoholista, näet harvemmin jatkavat sen juomista (elleivät sitten halua päästä hengestään).

Alkoholi näyttäytyy varsin toisenlaisena aineena silloin, kun katsotaan runsasta ja pitkäkestoista alkoholinkäyttöä. Toistuva käyttö lisää alkoholin sietokykyä ja muuttaa aivojen välittäjäaineiden tasoja. Se vähentää esimerkiksi serotoniinin toimintaa, minkä on todettu aiheuttavan masennusta. Isän aivoissa on tapahtunut muutoksia koko ajan sitä mukaa, kun hän on juonut. Alkoholin tuoma euforia on ollut yhä enemmän kiven takana. Hän on lääkinnyt kurjistuvaa oloaan juomalla lisää, koska aiemmin se on helpottanut.

Mitä kauemmin ihminen altistuu alkoholille, sitä riippuvaisemmaksi aivot siitä tulevat. Monet tutkijat uskovat, että riippuvuus perustuu alkoholin mielihyvää tuottaviin keskushermostovaikutuksiin. Kun ihminen nauttii alkoholia runsaasti ja toistuvasti, hänen sietokykynsä sitä kohtaan kasvaa ja samalla hän herkistyy mielihyvän kokemuksille, jotka ohjaavat hakemaan lisää tyydytystä samasta paikasta. Tutkijoiden nimeämä pääsyyllinen vaihtelee: osan mielestä se on dopamiini, osan mielestä endorfiinit. Luultavasti riippuvuuden kehittymisessä on kyse monen kemiallisen tekijän yhteisvaikutuksesta. Siihen liittyy todennäköisesti myös alkoholin aineenvaihdunnassa syntyvä asetaldehydi, jolla on tuoreissa tutkimuksissa havaittu riippuvuutta vahvistavia keskushermostovaikutuksia.

Joka tapauksessa juominen muokkaa aivojen toimintaa niin, että alkoholia runsaasti kuluttava kokee juomisen palkitsevammaksi kuin kohtuukäyttäjä.

Alkoholistin elimistö tottuu siihen, että alkoholia on jatkuvasti veressä, jolloin keho alkaa pitää humalaa normaalina olotilana. Silloin asiat kääntyvät päälaelleen: ihminen elää ikään kuin ylösalaisessa maailmassa. Selvänä hän voi huonosti, hermosto on epätasapainossa ja toimintakyky heikkenee. Humalassa hän on ikään kuin normaali. Joidenkin alkoholistien ajosuoritus paranee, kun he saavat elimistöönsä alkoholia. Alkoholistin on vaikeaa lopettaa juomista, koska hänen keskushermostonsa toiminta on muuttunut. Hän voi esimerkiksi pelätä, aivan syystäkin, että ei pysty toimimaan lainkaan ilman viinaa.

Niinä hetkinä kun isä viimeisinä vuosina joutui olemaan selvin päin, hän oli ärtynyt ja levoton. Kun hän joi, hän selvästi rauhoittui. Maailma palasi takaisin uomiinsa. Aloin itsekin pitää sitä normaalina, sillä nousuhumalassa isä oli puhelias ja häneen sai jonkinlaisen yhteyden.

HALUAISIN JATKAA JUOMISTA, mutta en niin, että muutun isäkseni.

Alkon rottien vuoksi tiedän, että herkkyys alkoholismiin periytyy. Suvussamme on ollut isäni lisäksi muitakin alkoholisteja. Taipumusta ei aiheuta mikään yksittäinen perintötekijä, vaan kyse on monesta geenistä, joista osa altistaa riippuvuudelle ja osa suojaa siltä.

Mutta geenit selittävät vain puolet sairastumisriskistä eikä kenestäkään tule alkoholistia vain geenien perusteella. Siihen tarvitaan ympäristötekijöitä. Ja paljon alkoholia.

Minulla on vähänlaisesti kokemusta pohjalla olemisesta. Muutamaa juhannusta lukuun ottamatta en ole ollut juovuksissa vuorokausikaupalla. En ole hortoillut elämänhallintani menettäneenä. Todennäköisesti olen sellaiseen liian turvallisuushakuinen. Minua suojelee myös sosioekonominen asema. Suomessa ja lukuisissa muissa maissa on huomattu kummallinen paradoksi: vaikka paremmassa asemassa olevat ihmiset juovat useammin kuin heikommassa asemassa olevat, vakavat alkoholihaitat kasaantuvat huono-osaisille. Tutkijat ovat vuosikausia yrittäneet selvittää, mistä tämä johtuu. Ainakin rankka humalajuominen on yleisempää huonommassa asemassa olevilla, ja he elävät muutenkin epäterveellisemmin. Mutta vaikuttaa myös siltä, että hyväosaisilla on paremmat turvaverkot, joiden avulla he luistavat seurauksista.

Isääni tämä päti vain osittain. Hän pystyi säilyttämään työpaikkansa yllättävän pitkään ja myös säätelemään juomistaan niin, että aluksi ongelmakäyttö keskittyi vain viikonloppuihin. Hänen kuolemansa sen sijaan oli tyypillisempi huono-osaiselle alkoholistille.

Olen näihin päiviin asti ajatellut, että isäni juominen oli erilaista kuin oma juomiseni. On kuitenkin hiukan häiritsevää, että tilastojen mukaan olen monella tapaa tyypillinen tapaus.

Suomessa useimmin alkoholia käyttävät 30–55-vuotiaat miehet. Täytin tänä vuonna 40.

Useammin kuin kerran viikossa alkoholia käyttäviä on eniten korkeasti koulutetuissa ja ylemmissä toimihenkilöissä. Olen filosofian maisteri.

Humalajuominen on yleisempää lapsettomilla. Olen lapseton.

Helsinkiläiset juovat enemmän ja useammin kuin muut suomalaiset. Terveisiä Helsingistä.

Käytän alkoholia muutamana iltana viikossa. Vuonna 2014 samoin ilmoitti tekevänsä 25 prosenttia miehistä ja 18 prosenttia naisista.

Lisäksi tiedän säännöllisesti ylittäväni riskikäytön rajat – tosin en suinkaan ole ainoa, joka tekee niin. Meitä on monta, peräti puoli miljoonaa suomalaista. Tuttavapiiriini kuuluu useita ihmisiä, jotka luokiteltaisiin riskikäyttäjiksi. He ovat toimittajia, taiteilijoita ja virkanaisia – tavallisia ihmisiä, joille ei ole tavatonta, että he juovat itsensä humalaan pari kertaa viikossa. Joskus tapahtuu vahinkoja. Yksi nyrjäyttää nilkkansa, toinen kaatuu kivisoraan, kolmas virtsaa vahingossa sänkyynsä. Ne ovat etuoikeutettujen taisteluhaavoja, joita kannetaan häpeillen, ja seuraavana päivänä niistä harvemmin puhutaan. Toisen oloa ei haluta pahentaa motkottamalla. Oletamme, että ihmiset tietävät itsekin.

Luen järkytyksekseni THL:n sivuilta, että mitä vanhemmaksi tulemme, sitä pienemmiksi tulevat myös meitä koskevat alkoholin kulutuksen riskitasot. Veden määrä kehossa vähenee iän karttuessa (karkeasti arvioituna vauvat ovat yli 75-prosenttisesti vettä, minä 60-prosenttisesti ja vanhukset 50-prosenttisesti). Mitä vähemmän vettä, sen suurempi on alkoholin suhteellinen pitoisuus veressä ja sen nopeampi humala.

65-vuotiaan ei pitäisi juoda illan aikana enää enempää kuin kaksi annosta. Siis kaksi pientä pulloa keskiolutta.

Tämä on uskomattoman masentavaa.

TERAPEUTTI KEHUU minua. Olen tullut vastaanotolle puhumaan juomisesta, kuten puolisolleni lupasin. Kolmen tapaamiskerran aikana pitäisi miettiä, millaisia ratkaisuja ylilyöntien välttämiseen voisi olla.

Olen juuri kertonut edellisestä lauantai-illasta, jolloin minusta tuntui, että janosin humalaa ja join nopeasti. Palasin kuitenkin kotiin keskiyöllä.

”Menit humalaan, ja tietoisuutesi ja kontrollisi muuttuivat, mutta siitä huolimatta se ei mennyt överiksi”, terapeutti sanoo kannustavasti. ”Miksi ei? Miten sinä onnistuit siinä, vaikka siinä oli kaikki ainekset?”

Istumme syvällä nojatuoleissamme. Mietin miksi onnistuin, kaikista aineksista huolimatta.

”Osatekijä oli varmaan puoliso. Ja ehkä se, että ei enää huvittanut istua baarissa, oli jo nähnyt sen. Tuli toisaalta myös sellainen piste, että ei enää halunnut jatkaa.”

”Mikähän se mahtoi olla?”

En osaa vastata kysymykseen. Se tuntuu myös hieman hölmöltä kysymykseltä, koska mitään yksittäisiä pisteitä ei oikeassa elämässä ole. En pysty määrittelemään, milloin olen juonut tarpeeksi tai milloin minulla alkaa joskus mennä yli. En tyri läheskään joka kerta, kun vietän pitkän illan.

Terapeutti haluaa minun miettivän, millaisia taitoja minulla on hallita juomistani. En keksi mitään järkeviä taitoja. Monesti tuntuu, että juomisen lopettaminen johtuu muista tekijöistä kuin itsestäni: minua odotetaan kotona, kaverit lähtevät tai seuraavana päivänä on niin paljon töitä, että on aivan pakko mennä nukkumaan. Juomisen hallitseminen ei tunnu miltään tietoiselta teolta.

Vastaanoton nojatuolissa ryhdyn kuitenkin ihmiseksi, joka etsii innokkaasti ratkaisuja. Ne ovat pieniä konkreettisia tekoja, jos kohta ilmeisiä: juon välillä limonadia illan aikana, pohdin aloittavani uuden harrastuksen. Nämä ovat toiveikkaita mahdollisuuksia, mutta tiedän todellisuuden olevan hämärä. Huomaan vakuuttelevani, että ongelman tiedostaminen on jo sinällään auttanut asiaa.

”Takapakkeja tulee”, terapeutti sanoo. ”Niitä tulee yleensä aina, kun yritämme muuttaa jotain, ja siksi niihin on syytä varautua.”

Terapeutin mukaan itse kunkin on joskus hyvä ajatella omaa alkoholinkäyttöään. Hän sanoo, että minun pitäisi miettiä, mihin juon: mitä alkoholi tarjoaa ja palvelee eri tilanteissa?

NUORENA ROMANTISOIN alkoholia, vaikka isäni oli alkoholisti. Siinä ei ollut silloin mitään ristiriitaista; olin vain toista, viisaampaa sukupolvea. Ajattelin silloin, että isä joi tahallaan ja omaa itsekkyyttään. Ajattelin, että hän olisi voinut lopettaa juomisen koska tahansa. Miksei voisi?

Ensimmäisissä ja sitä seuraavissa humalatiloissa maailma tuntui aukenevan aivan uudella tavalla. Mittasuhteet muuttuivat, olemisesta tuli jännittävää ja arvaamatonta. Alkoholin avulla yhteys ihmisiin voimistui. Olin lopettanut isän toimistolla käymisen, ja minulla alkoi olla oikeitakin kavereita, joiden kanssa juhlin ja hapuilin kohti aikuisuutta. Niihin aikoihin teimme samaa isän kanssa: Hän kätki pulloja eri paikkoihin varmistaakseen, että keho saa alkoholia silloin, kun siitä on pula. Minä taas kätkin niitä niin kuin kuka tahansa nuori, koska halusin varmistaa, että illalla on hauskaa.

Silloin juomiseen liittyi epävarmuuden peittämistä ja hyväksynnän etsimistä. Mutta siihen on kuulunut myös ulkopuolisuuden uhmaa. Alkoholi on täydentänyt tunnetta siitä, että en kuulu joukkoon. Olen käyttänyt alkoholia manifestoidakseni esiin elämää, jonka ajattelin kuuluvan minulle. Nimittäin ennen kuvittelin olevani sosiaalinen hylkiö. Vanhempana taidan haaveilla olevani sitä.

”SILLOIN ALKAVAT aivot taas toimia, mielikuvitus liikahtaa, unenpöpperöisenä, kuukausien valekuoleman jälkeen, elämän pakonomaisuus ja sen armoton geometria tihkuu tietoisuuteen kuin poreileva vesi mukanaan uusia kuvia elävistä ihmisistä, liikkuvista ihmisistä.”

Kun 23-vuotiaana dopamiinin kohottama intoilin baarissa tulevalle puolisolleni Christer Kihlmanista, en ollut edes tajunnut, miten tarkasti kirjailija oli kuvannut alkoholia.

Juomisen kauneudesta ja kamaluudesta puhutaan harvoin yhdessä. Kihlman kirjoittaa Ihminen joka järkkyi -kirjassaan, kuinka alkoholi toimii mielikuvien ja ideoiden noutajana ja elähdyttää aistit: esineet murtautuivat ulos puitteistaan, yksityiskohdat kokonaisuudesta. Nuorempana hän alkoi käyttää alkoholia nähdäkseen todellisuuden tarkemmin ja antaakseen assosiaatioiden virrata. Kuvaukset siitä kuulostavat ihanalta.

Mutta Kihlmanista itsestään tuli 1960-luvun kuluessa alkoholisti, samalla kun muukin Suomi ratkesi juomaan. Lopulta hänkin käyttäytyi huonosti, sammui eteiseen ja vajosi masennustiloihinsa.

Nuorena ihailin Kihlmania sentimentaalisella tavalla, niin kuin nuori ihailee löytämäänsä kirjailijaa. Hän kuvasi teoksissaan ulkopuolisuutta ja sukupolvien törmäämistä; pojat nousivat isäänsä vastaan ja porvarilliset kulissit romahtelivat.

Ihminen joka järkkyi -kirjassa hän kuvaa kolmea puolta itsessään: alkoholismia, homoutta ja konfliktien täyttämää avioliittoa. Vaikka sitä on kutsuttu tunnustuskirjaksi, Kihlman on aina vastustanut nimitystä, sillä syntejä tunnustetaan – tai syyllisyys. Hänestä oli repivää pitää sellaisia henkilökohtaisia salaisuuksia, jotka yhteiskunta leimaa häpeällisiksi. Hän toivoi, että niistä kirjoittaminen olisi omiaan vähentämään pelkoa, joka altistaa ihmiset hyväksikäytölle ja estää heitä elämästä harmonista elämää.

Nuorena etsin Ihminen joka järkkyi -kirjasta vastauksia siihen, kuka olin ja kuka isäni oli. Minusta kirja antoi arvon ihmisille, jotka poikkeavat normista. Se teki heistä jotain muuta kuin häpeällisiä otuksia. En tietenkään ajatellut isäni olevan sisimmässään samankaltainen kuin Kihlman, mutta hänen alkoholismiaan oli helpompi ymmärtää, jos ajattelin sen johtuvan jostain syvemmistä syistä: ehkä isä oli ajautunut elämään elämää, jota hän ei oikeastaan halunnut mutta jonka hän koki velvollisuudeksi?

Kihlmanille alkoholi oli lopulta puudutusväline, jolla hän yritti neutralisoida masennusta: ”– – [M]inä juon kestääkseni, pannakseni vastaan, pystyäkseni taistelemaan epätodellista mutta kuluttavaa toivottomuuden tunnetta ja aiheettomia, kavalia pätemättömyyden ja riittämättömyyden kuvitelmia vastaan”, hän kuvaa.

Oma teoriani siitä, miksi isä joi, on vuosien varrella vaihdellut. Joskus ajattelin hänen juovan, koska hän oli narsistinen ihminen. Joskus uskoin hänen olleen syvästi masentunut ja lääkinneen itsensä alkoholilla. Minulla oli vaihe, jolloin syytin meitä perheenjäseniä siitä, että olimme nostaneet isän juomisen keskiöön ja samalla eristäneet hänet. Joskus näin hänet uhrina, joka oli jättänyt harrastukset ja ystävät elämässään taakse ja jäänyt keskiluokkaisen ydinperheen loukkuun.

Häneltä ei voinut asiasta kysyä, eivätkä hänen öiset, humalaiset muistiinpanonsa siihen vastanneet nekään.

Kihlman kirjoittaa edelleen, että ”yksinäisyys joka ilmenee äkillisenä katoamisena perheen parista on häpeäntunteen passiivinen ilmaus”. En kiinnittänyt tähän kohtaan kirjassa koskaan aiemmin huomiota enkä ajatellut, että isäni saattoi hävetä sitä, mitä alkoholi aiheutti hänelle ja meille muille. Myöhemmin olen alkoholisteja hoitaneilta ihmisiltä kuullut, että häpeä on alkoholiriippuvaisille yleinen tunne.

Kihlman pääsi alkoholismistaan eroon, mitä hän piti suurena ihmeenä.

On mahdotonta pelastaa toista ihmistä vastoin tämän tahtoa, eikä isäni osoittanut sellaiseen mitään mielenkiintoa. Jokin merkki siitä, että hän halusi parantua, olisi voinut muuttaa kaiken. Emme myöskään osanneet kannustaa häntä sellaiseen. Saatoimme vain seurata sivusta, kun hän hitaasti katosi.

Aiemmin hän oli vielä meidän kanssamme. Hän kuunteli Hurriganesia, piti valokuvaamisesta ja veneili mielellään. Hän haaveili siitä, että hänestä olisi voinut tulla kalastaja. Autoilimme Pohjois-Norjaan sukulaismiesten porukalla, matkustimme losseilla vuonojen yli ja söimme koko matkan nakkisämpylöitä.

Kerran, kun olin vain muutaman vuoden vanha, hän vei minut pyörällä alikulkutunneliin. Odotimme hiljaa, että juna tulisi ja menisi yllämme ohi. Kuuntelimme sen kolinaa.

YKSI VASTAUS siihen, miksi juomme, lienee se kehäpäätelmä, että ihminen on tehnyt niin aina, mahdollisesti jo ennen kuin meistä tuli ihmisiä. Erään teorian mukaan kiinnostus alkoholiin juontuu ajoilta, jolloin ihmisen esi-isät söivät tropiikin lämmössä käyneitä hedelmiä. Hypoteesille on löytynyt tukea, kun luonnosta on muun muassa tavattu päihtyneitä simpansseja, jotka näkevät vaivaa päästäkseen juomaan käynyttä palmunmahlaa.

Ihminenkin on valmistanut alkoholia jo tuhansia vuosia. Vanhimmat kemialliset todisteet alkoholista on löydetty kiinalaisista saviruukuista 9 000 vuoden takaa. (Juoma oli valmistettu riisistä, hunajasta, rypäleistä ja välkeorapihlajanmarjoista.)

Samastun simpansseihin ja muinaisiin kiinalaisiin, ja rottiin – haluan puijata aivojeni mielihyväjärjestelmää.

Mutta yhä pienempi osa minusta on vettä. Alkoholin vaikutukset vahvistuvat vuosi vuodelta ja alkoholi myös poistuu kehosta hitaammin. Se tarkoittaa nopeampia humalia ja hirveämpiä krapuloita. Siedän alkoholia huonommin nyt kuin kolmikymppisenä, ja jos jatkan samalla tavalla, myös riippuvuuden riski kasvaa koko ajan.

Joskus nousuhumalassa pystyn yhä tuntemaan, että kaikki on niin kuin ennenkin eikä minkään tarvitse muuttua. Selvänä tiedostan juhlien hiljenevän.

Haikeaa.

Alkoholipolitiikan pitkäaikainen vaikuttaja Pekka Kuusi sanoo Wiina miehen iässä -dokumentissa vuodelta 1982 hyvin kauniisti: ”On niin, että ihminen tarvitsee keskushermosto-ohjailua ollakseen ihminen, mutta kun alkoholi vaikuttaa ennen kaikkea juuri keskushermoston toimintaan, niin me alkoholia ottamalla ikään kuin kevennämme ihmisenä olemisemme taakkaa.”

ROTAT SAIVAT 1990-luvun puolivälissä lähteä Kansanterveyslaitokseen, kun Alkon monopolia purettiin. Niistä oli julkaistu kymmeniä tutkimuksia ja niiden avulla oli kehitetty lääke alkoholismiin. Kalervo Erikssonista oli tullut kansainvälisesti arvostettu alkoholitutkija, joka kiersi ympäri maailmaa kertomassa työstään. Kun Kansanterveyslaitos 2009 yhdistyi Stakesin kanssa THL:ksi, uusi laitos päätti lopettaa biolääketieteellisen tutkimuksen. Laitos halusi sen sijaan keskittyä väestötutkimuksiin, jotka tukisivat poliittista päätöksentekoa.

Rottia oli syntymässä jo sadas sukupolvi.

Eläinten ylläpito on kallista.

Rotat siirrettiin Helsingin yliopistoon, jolla oli vaikeuksia rahoittaa tutkimusta. Varmuuden vuoksi eläinten perimää otettiin talteen pakastettuina alkioina. Toistaiseksi juoppojen rottien tutkiminen jatkuu yhä. Niitä ei kuitenkaan enää jalosteta, sillä niiden juomisen taso on pysynyt viime vuodet vakaana. Raittiita rottia ei enää ole. Niistä hankkiuduttiin eroon, sillä ne eivät kiinnostaneet tutkijoita tarpeeksi.

Juttua varten on haastateltu erikoistutkija Thomas Karlssonin lisäksi seuraavia henkilöitä: Helsingin yliopiston dosentti alkoholitutkija Peter Eriksson, tutkimusprofessori emeritus Kalervo Kiianmaa, A-klinikkasäätiön johtava ylilääkäri Kaarlo Simojoki, THL:n tutkimusprofessori Hannu Alho. Apuna ovat olleet myös THL:n tutkimusprofessori Pia Mäkelä, valokuvaaja Lauri Eriksson ja aivotutkija Petri Hyytiä Helsingin yliopistosta.

Lisäksi jutussa on käytetty seuraavia lähteitä:

Alkoholi ja työkyky suomalaisten väestöaineistojen valossa. Työterveyslaitos, 2016
Alkoholiriippuvuus. Duodecim, 2015.
Häikiö, Martti: Alkon historia. Valtion alkoholiliike kieltolain kumoamisesta Euroopan unionin kilpailupolitiikkaan 1932–2006. Otava, 2007.
Kihlman, Christer: Ihminen joka järkkyi. Tammi, 1972.
Päihdetilastollinen vuosikirja 2016 – alkoholi ja huumeet. THL, 2017.
Saukkonen, Auli: Säästöt syövät kokeellisen alkoholitutkimuksen. Tiimi 1/2010.
Simpura, Jussi: Suomen parhaiten tutkittu vaikuttavuus – alkoholipolitiikka valtakunnan tasolla. Teoksessa Vaikuttavatko politiikkatoimet? THL, 2012.
Sulkunen, Pekka: Märkä sukupolvi, alkoholin kulutus ja alkoholipolitiikka 1980-luvulla. Alkoholipolitiikka Vol. 46, 1981.
Suomalaisen aikuisväestön terveyskäyttäytyminen ja terveys, kevät 2014. THL, 2015.
Suomalaisten alkoholinkäyttötavat 1968–2016. Juomatapatutkimusten tuloksia. THL, 2017.
Vilkuna, Kustaa H. J.: Juomareiden valtakunta 1500–1850. Teos 2015.
Wiina miehen iässä – Oy Alko Ab 50 vuotta. Dokumentti, Yle 1982.